NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Leonora. Isabella.
Leonora. No, madame! mitä sanoo veljenne Gontsalo aikeestamme?
Isabella. Hän suostuu ilolla siihen. Minäkään en parempaa keinoa tiedä.
Leonora. Hänen tulee olla Mohrilaisten kuninkaan poika ja nimittää itsensä Caspar Melchior Balthasar Ariel Theofrastus Bombastus, prinssi Aethiopiasta.
Isabella. Se nimi on komea; minä luulen Bombastuksen yksin niin miellyttävän herrasväkeä, että antavat hänelle Donna Marian. Mutta eikö ole kummaa olla Aethiopilaisena prinssinä? Minusta on tuo rohkeasti tehty komediassakin. Loukkaantuvathan ihmiset siihen kun erästä kauppamiestä luuloitellaan "porvarillisessa aatelismiehessä", että Turkin keisarin poika on tullut Paris'iin kosimaan hänen tytärtään.
Leonora. Ei, madame! niin mahdoton kun aate tuossa komediassa on, niin hyvästi se onnistuu tässä, sillä saaminen kauppamies uskomaan, että Turkin keisarin poika Muftin ja muitten hengellisten miesten kanssa matkustaa Euroopan sydämeen naimaan porvarin tyttären Paris'sta, on yhtä rohkeaa kun sen ajate, joka sanoi kuun keisarin lähettiläänä kosivansa herransa puolesta tohtorin tytärtä. Mutta tässä tulee Afrikasta Espaniaan kristitty prinssi, joka sanoo kääntyneensä roomalaisuskontoon, johon moni ylhäinen herra Aethiopiassa on taipuvainen, ja hankkivansa liittoa Espanian suurisukuisimman Colibrados'en suvun kanssa; jotta tässä ei ole mitään muuta ajatelluttavaa, kun se, että hän on musta; — mutta se asia on ainoasti morsiamen. Tiedättehän, ettei koko Espaniassa löydy sukua, jota ei herrasväkeni ylönkatso.
Toinen kohtaus.
Pedro. Isabella. Leonora.
Pedro. Hei, Leonora!
Leonora. Mitä nyt?
Pedro. Pian sisälle, otettavaksi takavarikkoon, sinäkin kuten muut eläimet.
Leonora. Takavarikkoon, mitä se on?
Pedro. Se on: että annat pitsierata itsesi. Talossa on ollut juuri meteli; ei ole sitä kaappia, jota eivät velkojat ole pitsieranneet. kaiken irtaimen omaisuuden, jopa herran a rouvan käyntivaatteetkin, veivät he.
Leonora. Mitä minä siitä! kaikki vaatteeni ovat omani; ne olivat jo minulla ennenkun tähän taloon tulin.
Pedro. Se ei auta. Minä samaa väitin, mutta ne eivät olleet kuulevinaan. Oikeuden palvelia vei kaikki pienet kaluni ja lohdutti minua sillä, että saan vaatia palkintoa niistä herrasväeltä.
Leonora. Se oli kelpo lohdutus!
Pedro. He kysyivät myöskin| kamaripiikaa; mutta minä olin niin rehellinen, että sanoin hänen ei olevan kotona; käskin heidän odottaa vähän aikaa, sillä hän tulee kohta.
Leonora. Oi olitpa sinä oikeen rehellinen!
Pedro. He tahtovat päästä sinunkin pikku-kalusi kimppuun, jos oikeen tunnen oikeuden palveliat.
Leonora. Minulla tosiaan ei ole enää mitään; mielellään saavat ottaa mitä löytävät; mutta millä tuulella on herra ja rouva?
Pedro. Vielä yhtä ylpeällä, vaikka ovat varsin alastomat. Herralla ei ole mitään muuta, mihin pukisi köyhän ruumiinsa, kun vanha surukappansa.
Leonora. Oi, kyyneleet nousevat silmiini, kun tämän kuulen.
Isabella. Älkää olko millännekään, seikka kohta paranee.
Pedro. Millä lailla paranee, paraanee millä lailla?
Isabella. Muistathan mitä olemme miettineet. Tuolla tulee Gusman.
Kolmas kohtaus.
Gusman. Isabella. Leonora. Pedro.
Gusman (hiljaan). Piru vieköön teitä, te varekset, niin monta kun olette. Tahdotteko kiskoa nahan minulta? Se ei hyödytä teitä. Tahdotteko viedä vaatteeni? Niistä ei kukaan anna äyriäkään. Tahdotteko ottaa minulta page-mimeni, niin teette minulle suuren hyödyn; minä silloin voin päästä paistinkääntäjäksi hyväin ihmisten luo. Oh, olisitte omiaan pirulle, te gripomenekset, käytöksestänne herrasväkeä kohtaan. Ensiksi veivät mitä huoneessa löysivät, sitten kävivät käsin he herraan ja rouvaan; ensiksi veivät herralta hatun päästä, sitten takin, sitten, jos puhua saa, kaulaliinasen, jotta hänellä ei ole muuta jälellä kun surukappa; lyhyesti sanottu: huoneesen ei jäänyt muuta, millä herra voi peittää alastoman ruumiinsa, kun ainoastaan surukappa, jotta hän on päältä nähden nyt kun perkele; mutta yhtä suurellinen kun ennenkin on hän vielä, sillä hän sanoi äsken minulle: kuule Gusman, kaikessa onnettomuudessa sain minä kumminkin tallennetuksi sukuluettelokirjani.
Leonora. No, Gusman! mitä uutta?
Gusman. Uusia saamme kyllä, sillä kaikki vanhat ovat kadonneet; mutta kas tuolla tulee rouva.
Isabella. Siis tulee minun paeta.
Neljäs kohtaus.
Donna Olympia. Leonora. Pedro. Gusman.
Donna Olympia. Oi, minä kuolen vihasta! Se oli hävyttömyys, jonka vertaa ei ole kuultu; mutta minä tahdon kostaa, vaikka menettäisin sillä menestykseni.
Gusman (hiljaan). Se on jo aikaa mennyt.
Donna Olympia. Kun ajattelen sitä, kiehuu aatelinen veri suonissani.
Pedro (hiljaan). Hyväpä on, että talossa jotakin kiehuu, sillä padoissamme ei ole pitkään aikaan mitään kiehunut.
Donna Olympia. Oi, minä olen pakahtua!
Pedro (hiljaan). Et suinkaan liiasta ruuasta.
Donna Olympia. Olisivatko nuo ihmiset unohtaneet kuka minä olen?
Pedro (hiljaan). Se on juuri onnettomuus, etteivät meitä unohtaneet, muuten olisi meillä tallessa se vähä, mikä enää oli jälellä.
Donna Olympia. Oi, missä on väkeni, että saisin keskustella heidän kanssansa, mitä nyt tulee tehdä.
Leonora. Täällä olemme kaikki; mitä on rouvalla käskeä?
Donna Olympia. Leonora, sinä olet aina ollut uskollinen palvelia!
Leonora. Minä en ole tehnyt muuta kun velvollisuuteni.
Donna Olympia. Leonora! tiedätkö mikä onnettomuus, mikä häpy minua on kohdannut?
Leonora. Tiedän, sen pahemmin, kaikki.
Donna Olympia. Ah! semmoiset asiat tulevatkin pian tunnetuiksi.
Leonora. Mikä niitä salaisi; olemmehan mekin kaikki saaneet kärsiä?
Donna Olympia. Kuinka uskolliset palveliat! kun ottavat osaa herrasväkensä häpyyn.
Leonora. Häpy ei ole niin suuri kun vahinko.
Donna Olympia. Sinä, näemmä, et tiedäkään mikä täällä on tapahtunut.
Leonora. Minä kyllä tiedän, että oikeuden palveliat…
Donna Olympia. Ei, se ei ole mitään. Jotakin toista, pahempaa on sitten tapahtunut. Kohta kun oikeuden palveliat olivat menneet, tuli eräs kamaripiika kamariin, ilman ilmoittamatta, ja puhui tälläisiä hävyttömiä sanoja: minun herrasväkeni sanoo terveisiä, heidän käy suruksensa se onnettomuus, joka teitä on kohdannut; he pyytävät, ettei rouva tahtoisi ylönkatsoa tätä silkkihametta, jota ei ole käytetty enemmän kun kaksi kertaa. Ah! minä en voi kostonpyynnöstä kertoa enemmän.
(Menee).
Viides kohtaus.
Don Ranudo (puetettu mustaan kappaan). Leonora. Pedro.
(Don Ranudon sisääntullessa lankeevat Leonora ja Pedro polvilleen ja tekevät ristinmerkin).
Don Ranudo. Ah! lapsiparat! Tämä nöyryys on liian suuri; minähän en ole mikään pyhimys. Minä tosin olen ylhäissäätyinen, mutta kumminkin ihminen; siis en vaadi mitään polvillelaskeumista.
Pedro. Kah! Herrako se on?
Don Ranudo. Senhän sinä voit nähdä; nouskaa ylös, minä en talonväeltäni vaadi sellaista kunnioitusta.
Pedro. Minä voin vannoa, ettei tämä tapahtunut nöyryydestä; minä pidin herraa aaveena.
Don Ranudo. Vai niin! Siihen on tämä huono kappa syypää; mutta niin totta kun nimeni on Don Ranudo de Colibrados, niin ei jää kostamatta, mitä tänään on täällä tapahtunut; minä tahdon hävittää velkojat vaimoine lapsineen; minä arveIen, että kun asia tulee tutuksi, he menettävät tavaransa ja omaisuutensa ja kaupunki etuus-oikeutensa.
Pedro. Ah, herra' Minä rukoilen kaupungin puolesta, säästäkää se; sillä eihän muut kaupunkilaiset ole tähän syypäät.
Don Ranudo. Tälläisissä tapauksissa saa syytön kärsiä syyllisen tähden.
Pedro. Mutta jos semmoinen mies, kun te, herra, olette kaupungin puolesta, niin se saa anteeksi.
Don Ranudo. Niin, Pedro! kun niin kauas ehditään, tahdon katsoa mitä minä voin tehdä.
Pedro. Kiitoksia, herra, lupauksestanne, kaupungin puolesta.
Don Ranudo. Mutta kuka oli nainen, joka vasta lähti täältä?
Leonora. Hän on kamaripiika sen Aethiopialaisen prinssin luona, joka nykyjään on tullut kaupunkiimme.
Don Ranudo. Mikä on sen herran nimi?
Leonora. Hänen nimensä! Melchior Caspar Balthasar Theofrastus Bombastus
Ariel David Georgius, prinssi Aethiopiasta.
Don Ranudo. Herra hallitkoon! miten olette tulleet tutuksi hänen piikansa kanssa?
Leonora. Hän tuli minua puhuttelemaan, sillä rouvansa, joka on prinssin äiti ja keisarin sisar, ei salli prinssin pitää keskuutta muitten pereiden kanssa kun meidän.
Don Ranudo. Se on minun mieluista kuulla. Minä havaitsen, että hänellä on kunniantuntoa; totta puhuen ei olekaan koko kaupungissa toista, jonka kanssa voisivat pitää kanssa-käymistä.
Leonora. Muuten on, ellen pety, niillä myöskin toinen tarkoitus, sillä sama kamaripiika antoi noin puoleksi tietää, että herransa oli tullut tänne pää-asiallisesti hakemaan yhteyttä meidän herrasväkemme kanssa ja pyytämään ryökynämme rouvakseen; hän ei ole ainoastaan suurivaltainen, mutta myöskin korkeasti kristillinen prinssi, sillä hän on noitten kolmein pyhäin kuninkaiden sukuperää.
Don Ranudo. Olisiko se mahdollista! Kutsukaa tänne rouva, että hänkin saa tästä tietää.
Kuudes kohtaus.
Donna Olympia. Don Ranudo. Leonora. Pedro.
Donna Olympia. Ah, Don Ranudo! minä häpeen näyttää itseni tässä porvarillisessa puvussa.
Leonora (hiljaan). No, totta mar on hän saanut yllensä minun vanhan hameeni.
Don Ranudo. Älkää puhuko, Donna Olympia! Kaupunkiin on tullut suurisukuinen prinssi, joka tahtoo yhteyttä meidän huoneemme kanssa.
Donna Olympia. Hän on ehkä noita uusia prinssejä?
Don Ranudo. Ei, hän on vanhempia koko maailmassa; hänen sukunsa alkaa Saban kuningattaresta; hän on Aethiopialainen prinssi; Leonora tietää hänen nimensä.
Leonora. Hänen nimensä on Melchior Caspar Balthasar Theofrastus
Bombastus Ariel David Georgius.
Donna Olympia. Onko se mahdollista?
Leonora. Minä epäilemättä luulen hänen tulevan tänne jo tänään; ainoata mitä pelkään on, ettei ryökynä huoli hänestä, sillä hän on musta.
Donna Olympia. Se ei tee mitään kun hän vaan on korkea. Oi, mikä onni!
Don Ranudo. Mutta miten voin minä vastaan-ottaa sellaista herraa tässä puvussa? Kuule, Pedro, tänne on tullut vieras prinssi kaupunkiin pyytämään tytärtäni; ja tämä prinssi on Mohrlandista.
Pedro. Hyi! Aikooko herra antaa tyttärensä mustalaiselle?
Don Ranudo. Se ei tee asiaan. Donna Maria pääsee korkeaksi sen kautta.
Mutta mistä saan minä vaatteita?
Pedro. Älkää sureko herra! Minä tahdon toimittaa teille takin, jonka käyn lainaamassa omaan nimeeni.
Don Ranudo. Oi, hyvä Pedro, ole silloin sukkela.
Pedro. Minä tulen paikalla takasin.
(Menee).
Don Ranudo. Mutta eikö ovelle kolkuteta?
Donna Olympia. Juokse Leonora kuulemaan kuka siellä on.
Leonora. Ah, prinssin tulkki on oven takana ja pyytää päästä puheellenne.
Don Ranudo. Oi, onko se mahdollista? Mitä nyt on tekeminen? Sano
Leonora, ettemme ole kotona.
Donna Olympia. Ei, se ei käy laatuun, sillä on mielestäni vaarallista loukata semmoisen herran lähettilästä; toinen neuvo on keksittävä.
Don Ranudo. Tässä ei ole toista neuvoa löydettävänä; minä en mitenkään saata näyttää itseäni tälläisessä puvussa.
Leonora. Mieleeni juohtuu keino, jolla olemme autetut. Herra on olevinaan sairas ja sanoo tohtorin käskeneen hänen pukeutumaan tuollaiseen kauhtanaan, joka kuuluu olevan hyvän kaikissa heikkouksissa.
Don Ranudo. Ei, se ei ensinkään käy laatuun.
Leonora. Tahi toisin; herra sanoo kurittavansa ruumistaan ja tekevänsä parannusta, sekä pelkästä jumalisuudesta pukeutuneensa tuohon kappaan.
Don Ranudo. Se käy laatuun, Leonora; käske hänen kohta astua sisälle.
Seitsemäs kohtaus.
Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora.
Leonora (tulkille). Älkää kummastuko, herra, että tapaatte herrasväkeni niin ynseässä tilassa. Minun herrani, Don Ranudo, joka on ylhäisin koko kaupungissa, on myöskin jumalisin. Hän on kuningas Napukonodosorin esimerkin mukaan alentanut itsensä niin, että on paremmin eläimen kun ihmisen näköinen ja on päättänyt neljätoista päivää kurittaa ruumistaan synteinsä tähden. Ensiksi aikoi hän kulkea avojaloin, mutta arvasi sen kurituksen liian vähäpätöiseksi; sitten päätti hän seurata kuningas Napukonodosorin esimerkkiä, josta kuninkaasta minä luulen hän lukee sukunsa; sillä hänen sukunsa on vanhin Espaniassa. Hän tahtoi myöskin kuten Napukonodosor kämpiä käsin jaloin maata, ja vaikka me huokauksilla ja kyynelillä polvillamme olemme pyytäneet häntä luopumaan siitä, ei hän olisi ottanut sitä korviinsakaan, ellei arkkipiispa itse ja kaikki papit lähettiläiden kautta olisi pyytänyt häntä hillitsemään pyhää intoansa.
Tulkki. Ah, Don Ranudo! minä näen, ettei Colibrados'en suvussa ole ainoastaan suuria miehiä, mutta myöskin pyhimyksiä.
Don Ranudo. Oi ystäväni! minä olen vielä kaukana pyhyydestä: päin vastoin olen minä suurin syntinen, niin että jos kurituksen tulisi pahoja tekojani vastata, tämä ei ensinkään riittäisi.
Tulkki. Juuri tuo tunnustus, Don Ranudo, ilmoittaa pyhän; sillä niin pian kun pyhä tietää olevansa pyhän, ei hän enää olekaan pyhä. Mutta missä on Donna Olympia, teidän rouvanne?
Don Ranudo. Tuossa näette hänen seisovan alhaisena porvarin ämmänä; näin puetettuna olemme päättäneet olla neljätoista päivää.
Tulkki. Minä en tahdo soimata teitä; ken tiesi on tuollaiseen erinomaiseen kuritukseen syynä joku hirmuinen rikos.
Don Ranudo. Minä näin kaksi päivää takaperin hirmuisen saastaista unta; minä tein todelleen syntiä unessani ja sentähden olen minä päättänyt näin kurittaa itseäni.
Tulkki. Ah! Tämä jo ansaitsee teidän pyhäksi julistamisen. Minä olen muuten tullut teidän korkeasukuisuudellenne ilmoittamaan, että ylhäissukuinen prinssi Abyssiniasta, armollisin herrani on tullut kaupunkiin. Vaan tämä ei ole tärkein asiani; minä olen oikeastaan tänne lähetetty esittämään liittoa ja pyytämään herralleni teidän rakkaan tyttärenne, röökynä Marian puolisoksi.
Don Ranudo. Tarjoumus on varsin korkea; mutta, saanen kysyä, miten on herranne prinssi tullut näihin mietteisin?
Tulkki. Syy, joka on saanut hänen korkeutensa näihin ajatuksiin ja tälle matkalle, on se, että vaikka Aethiopiassa eli Abyssiniassa keisari ja alamaiset ovat kristittyjä, niin eroavat he uskonnossaan paljon Roomalaisen kirkon uskosta, jonka tähden Portugalista useita Jesuitejä on lähetetty saattamaan heitä Roomin kirkon huostaan takasin. Näiden puheesta on armollinen herrani tullut niin voitetuksi, että hän nyt pidetään Jesuiteinkin parissa innokkaana katolilaisena; tämän tietää enonsa, keisari, vallan hyvin, mutta hän ei tahdo pakoittaa kenenkään omaatuntoa ja on siis prinssin pyynnöstä sallinut hänen hakea korkea-aatelisen puolison Espaniasta tahi Italiasta. Minun, Jago de las Cores'en, hänen ensimäisen tulkkinsa, kanssa on hän keskustellut tätä asiaa ja kysellyt vanhempia sukuja; ja minäpä silloin kerroin hänelle Colibrados'en suvusta, joka on ensimäinen ja vanhin katolilainen huone koko Espaniassa ja siis koko Euroopassa; sillä Abyssiniassa löytyy varsin paljon vanhempia sukuja. Mutta mitä erittäin minun herrani rotuun tulee, niin voi hän mies miehestä luetella esi-isiään Saban kuningattaresta, sekä kristityt esi-isänsä Itämaiden kolmesta pyhästä kuninkaasta.
Don Ranudo. Niinpä kauas ei minun sukuluetteloni uletu.
Leonora. Teidän ylhäisyytenne ette sitä voi tietää; minä olen kuullut oppineiden sanovan, että Colibrados'en suku alkaa eräästä Noakin pojasta nimeltä Sem Ram ja Jakob.
Don Ranudo. Minä kyllä uskon niin olevan; mutta vanhat ovat unohtaneet panna ne sukukirjaan.
Tulkki. Ainoa mikä saattaisi estää teidän korkeasukuisuuttanne antamasta tyttärenne minun herralleni on se, että herrani on, kuten kaikki Mohrit, musta.
Don Ranudo. Se ei tee mitään; Espanialainen on itse mustanverevä.
Tulkki. Ei teekään; minua ei myöskään epäillyttänyt mennä avioliittoon Abyssiniassa rouvani Helicon Comtran kanssa, joka on keisarin esimäinen pesurouva. Tätä virkaa ei Abyssiniassa anneta muille kun ylhäisille naisille; sillä kullakin maalla, teidän korkeasukuisuutenne! on omat tapansa. Kummallisinta kaikista Abyssiniassa on kumminkin puhekieli, joka paremmin kuuluu laululta kun puheelta. Esimerkiksi kun sanon tahunki pitkään, niin on se pöytä; tahunki vähän korkeampaa, vuori; tahunki vielä korkeampaa on kirkko ja tahunki vieläkin korkeampaa on elehvantti.
Don Ranudo. Kas kummaa! Sitä kieltä ei opi tyttäreni koskaan.
Tulkki. Vuoden perästä puhuu hän sitä kuten Abyssiniassa syntynyt.
Don Ranudo. Minä ainoastaan pelkään, ettei tyttäreni voi kärsiä auringon kuumuutta Abyssiniassa.
Tulkki. Siellä missä keisari asuu on laukea ilma; mutta muutamat hänen alamaisistaan asuvat päivälinian alla, jossa on niin kuuma, että tulitikut syttyvät, kun he sattuvat niihin koskemaan, ja kun tahtovat keittää ruokaansa aivastavat he ainoasti puihin ja puut syttyvät kohta tuleen.
Don Ranudo. Se on kummallista!
Tulkki. Paljon on luonnossa kummallista. Mutta tässä on seikka vielä muistutettava; se näette, että te, herra, tahtoisitte paljastaa päätänne, kun puhutte Abyssinian prinssin kanssa ja kumartaa ensin hänen edessään, sillä sen kunnioituksen on hänellä oikeus vaatia kaikilta ulkomaalaisilta, mitkä eivät ole kuninkaallista sukua.
Don Ranudo. Ei, siihen en minä suostu koskaan; mitä! tulisiko erään Colibrados'en, joka on Espanian ylimys ja joka etuus-oikeutensa nojassa puhuu lakkipäässä Espanian kuninkaan kanssa, tulisiko hänen paljastaa päätänsä vieraan prinssin edessä?
Leonora (hiljaan). Sepä nyt on riivattua! tuon sanon minä Espanialaisuudeksi. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole ei takkia, ei hattua ja kumminkin kieltää hän paljastamasta päätänsä.
Tulkki. Vai niin! No sitten ei tästä tule mitään; sillä hänen korkeutensa ei tule puheellenne, ellette suostu hänen ehtoihinsa.
Don Ranudo. Minun on surullista kuulla niin suopuisan avioliiton menevän turhaan; mutta minä kuolen ennen kurjuuteen kun teen jotakin korkeuttani alentavaista.
Leonora (hiljaan). Sen sanon minä Espanialaisuudeksi!
Donna Olympia. Jos Don Ranudo suostuisi siihen, hakisin minä eroni hänestä.
Don Ranudo. Teidän lauseenne, Donna Olympia, olisi kirjoitettava kullatuilla kirjaimilla porstuamme ovelle.
Leonora (hiljaan). Niin, ja toisenkaltaisilla puustaveilla johonkuhun toiseen paikkaan.
Tulkki. Minä siis havaitsen, että hänen korkeutensa täytyy mitään täällä voittamatta lähteä takasin.
Don Ranudo. Se on surullista, mutta minä en voi sitä auttaa, vaikka henkenikin menettäisin.
Donna Olympia. Meillä on kunniatuntomme jo syntyestä.
Leonora (hiljaan). Sen sanon minä vallan arkki-espanialaiseksi ylpeydeksi!
Don Ranudo. Tyttäreni menköön ennen luostariin!
Leonora (hiljaan) Ja te molemmat hulluinhuoneesen.
Tulkki. Minun on siis lähteminen kertomaan hänen korkeudellensa, miten asia on päättynyt.
(Menee pois).
Don Ranudo. Sano ajatuksesi, Leonora, emmekö seisoneet kunniamme puolella?
Leonora. Niinpä kyllä! Minun mielestäni herrasväki seisoo sen päällä ja tallaa sen jalkainsa alle; sillä sen, minkä te luette kunniaksi, sen lukee teille toiset ikuiseksi hävyksi ja pilkaksi. Teidän ylpeytenne on niin suuri, että se aikanaan voi antaa aineita komediaan; semminkin kun herralla ei hattua ole.
Don Ranudo. Kuule, Leonora! sinun puheestasi ei pidetä lukua pitkällisen ja uskollisen palveluksesi tähden.
Leonora. Herrasväki saattaa antaa minun vapaasti puhua, sillä minä olen neljään vuoteen saanut varsin vähän ruokaa, palkasta ei puhumista.
Kahdeksas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.
Pedro. Herra! tässä on teille takki; mutta minä olen saanut panna kunniani panttiin, että omistaja saa sen takasin kolmen päivän kuluttua.
Don Ranudo. Nyt on se liian myöhäistä. Prinssin tulkki on jo käynyt täällä, ja lähti juuri tyhjin toimin; sillä avioliitosta ei tule mitään.
Donna Olympia. Hyvä kumminkin että takin saitte, sillä ken voi tietää, eikö prinssi luovu vaatimuksistaan ja tule takasin. Menkäämme sisälle, Don Ranudo.
(Menevät).
Pedro. Mistä syystä, Leonora, on herran ja rouvan mieli muuttunut?
Leonora. Herra ei suostunut avopäin puhuttelemaan prinssiä.
Pedro. Mutta mitä tarkoittaa tuo narrillinen esitys?
Leonora. Että herra varmeinmin hänen prinssiksi uskoisi. Anna minun vaan hallita, niin kaikki kyllä menestyy. Valeprinssi aina voi antaa perään vaatimuksissansa; mutta tuolla tulee herra takasin takkiin puetettuna.
(Don Ranudo ja Donna Olympia tulevat takasin).
Don Ranudo. Minä en taida sittenkään suostua siihen, vaikka meidän köyhyytemme on niin suuri.
Donna Olympia. Mitä, köyhyytemme! Se on vaan pahat ihmiset jotka sitä pakisevat. Ihmiset meidän säädystämme eivät voi olla köyhiä?
Pedro. Mutta jos herrasväki kuolisi nälkään, miksi sitä nimitettäisiin hyvällä kielellä?
Donna Olympia. Joka nälkään kuolee, ei sentähden tarvitse kuolla köyhyyteen; se on paremmin kutsuttava urhoolliseksi kuolemaksi, jonka ylevämieliset valitsevat mieluummin kun alentavat itsensä.
Pedro. Minä pelkään, että herrasväki saisi tälläisen hautakirjoituksen: Tämän alla lepää Don Ranudo ja hänen korkeasukuinen rouvansa; ne kuolivat nälkään välttääksensä köyhyyttä. Mutta tuollapa tulee lähettiläs takasin.
Yhdeksäs kohtaus.
Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.
Tulkki. Hänen korkeutensa, minun armollinen herrani, ei ensinkään ota pahaksi teidän kieltoanne, päin vastoin ihastuttaa häntä teidän ylevä sydän ja hän kunnioittaa teidän korkeasukuisuuttanne enemmän nyt kun ennen, jättäen teidän omaan valtaanne, tahdotteko näyttää hänelle kysymyksessä olevaa kunnioitusta tahi ettekö.
Don Ranudo. Kosk'ei prinssi oikeutenansa sitä vaadi, tahdon minä vapaasta tahdosta suostua siihen.
Donna Olympia. Mitä?
Don Ranudo. Niin, Donna Olympia! Me voimme osoittaa kuinka suurta kunnioitusta tahansa, kun sitä ei vaadita, sillä silloin se vaan nimitetään kohteliaisuudeksi eikä velvollisuudeksi. Minä voin näyttää Espanian historiasta erään esi-isistämme, Don Sanctio nimeltä, joka avopäin vastaanotti sotamiehen, mikä Xeres de la Fronteran suuressa tappelussa oli kaatanut kahdeksan Mohrilaista.
Tulkki. Minä toivotan teidän ylhäisyydellenne onnea kuuluisaan lankouteenne ja tahdon tunnin kuluessa saattaa tänne prinssin seuranensa.