VIIDES NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Gusman. Leonora.
Gusman. Oi, Leonora! mitä sanoo rakastavainen Gontsalo, kun rakastettunsa viedään Mohrien maahan? Tosin minua miellyttää, että Donna Maria pääsee vankeudesta, nälästä ja kurjuudesta kunniaan ja varallisuuteen; mutta minä soisin kumminkin Gontsalon tähden, ettei tästä avioliitosta mitään tulisi.
Leonora. Ei, Gusman! Tämä avioliitto on parempi.
Gusman. Minä kyllä näen, että sinä olet oikea viirikukko ja kuten muutkin kamaripiiat täynnä juonia.
Leonora. Ole vaiti! koska röökynä itse taipuu siihen.
Gusman. Oi Jumala! suostuuko hän ottamaan mustalaisen?
Leonora. Mutta prinssi on kristitty ja avullinen sekä asuu sivistyneessä maakunnassa. Minä seuraan neitoani sinne.
Gusman. Minä, totta mari, myöskin seuraan!
Leonora. Kuinkas muuten?
Gusman. Siishän tulemme vielä yhdessä palvelemaan; se on minun iloista ajatella, sillä minä rakastan sinua niin suuresti kun joku tohtori kuumetautia. Jos sinä tahtoisit niinkuin minä, niin voisimme paikalla mennä kihloihin, ja sinä tulisit minulle vaimoksi; sillä viipyminen ei mitään hyödytä enää; minun pitää muutenkin erinäisten syitten tähden kohta mennä naimisiin.
Leonora. Ole vaiti, pölkkypää, ja muista, että puhut Espanialaisen neidon kanssa ja ettet nyt ole Ranskassa etkä Tanskassa, missä tänään sanotaan: Tahdotteko minua? ja huomenna pidetään häät; ja missä myös ennen häitä eletään niin ystävällisesti yhdessä, ettei ole mitään uutta sanomista eikä liion mitään toimittamista morsiusyönä. Tahdotko voittaa rakkauteni, niin saat myöskin kosia niinkuin täällä on tapana; ensiksi kulet sinä vuoden päivät huokaillen, hämmästyt kun näet minun; sanot väliin meneväsi hirsipuuhun rakkautesi tähden, ilmoittamatta ketä sinä rakastat, antaen minun tuota vaan aavistaa. Sitten miellytät sinä minua lauluilla ja rakkauden runoelmilla kamarini akkunan takana, kärsit että minä ajan sinut pois haukkumisella ja väliin heittäen vettä päällesi; sitten tulee sinun rahalla voittaa puolellesi jonkun vanhan ämmän, joka on minun ystäväni, saada hänet kiittämään sinua ja kuvaamaan sitä surullista tilaa, mihin rakkautesi kautta olet joutunut; kehoittamaan minua kristillisestä rakkaudesta pelastamaan henkeäsi, näyttämällä sinulle kohteliaisuutta ja vastaanottamalla sinulta milloin minkin runoelman, jonka olet verelläsi kirjoittanut; vihdoin vastaanottamaan lahjoja, puhelemaan kanssasi akkunasta ja viimein päästämään sinua kamariini.
Gusman. Aivan niin! Se oikeen, Leonora! Sillä näihin mutkiin ei kuluisi enemmän kun noin viisikymmentä vuotta. Puuttuipa vaan, että olisit neuvonut minun hirttämään itseni sulasta rakkaudesta. Ei, Leonora, minä tiedän miten pikemmin voimme tulla yhteen, rikkomatta maan tapoja vastaan. Sinä jätät jonakuna yönä kamarisi oven auki ja olet nukkuvinasi sikeässä unessa, niin tulen minä ja makaan sinua. Sinä huudat apua, kumminkaan ei niin kovaa, että kukaan kuulee; kun siis olen väkivallalla miestyttänyt sinua, seuraa itsestään että sinä kiiruhdat häillä saadaksesi takasin kunniasi, jonka minä viekkaudella ja sukkeluudella varastin sinulta.
Leonora. Kuule, Gusman! Pidä suusi kiinni tahi puhun minä herrasväelle ja sinä saat rangaistuksen saastaisesta puheestasi.
Gusman. Sehän oli vaan esitys. Sinä voit tehdä kuten tahdot, Leonora!
Minä kyllä aina vaimon saan.
Leonora. Minä myöskin miehen.
Gusman. Jaa, jaa, Leonora! me kyllä sovimme! Mutta tuolla tulee Donna Maria; minä en siedä nähdä häntä, sillä sydänvereni kuohuu minussa, kun ajattelen, että hän menee tuolle mustalle prinssille. Minä menen tieheni.
Toinen kohtaus.
Donna Maria. Leonora. Pedro.
Donna Maria. Oi, Leonora, sinun sukkeluutesi on verraton; minä vaan pelkään sen tulevan ilmiöön ennenkun aviokontrahti on allekirjoitettu.
Leonora. Se ei voi tulla ilmiöön, ellemme sitä itse ilmoita; minä siis en ole tahtonut puhua mitään Gusmanille, sillä hän on yksinkertainen ja saattaisi pilata kaikki.
Donna Maria. Mutta eikö ole hirmuista että vanhempani ovat niin sokeat ylpeydessään, jotta, ennen kun antavat tyttärensä hyvälle herralle, jolla on sekä varoja että tahto heitä auttaa, ennen kuolevat nälkään ainoasti sen tähden, että hän ei ole niin korkeaa säätyä kun he.
Leonora. Tässä maassa vallitsee pirullinen ylpeys; Espanialaisuus merkitseekin ulkomaalla samaa kun ylpeys.
Donna Maria. Älä puhu niin, Leonora; siinä teet väärin kansallemme. Tosiaan löytyy paljon ylpeitä ihmisiä Espaniassa, mutta sen tähden ei ole kansan yleinen luonne semmoinen, eikä ole mikään niin väärä, kun yhden tahi toisen töistä päättää koko kansan avullisuuteen. Kansasta saavat he, jotka sillä lailla tuomitsevat, ihan väärän käsityksen. Jos sattuvat, siinä vähässä ajassa, jonka oleskelevat jossakussa maakunnassa, kunniallisten ihmisten parissa olemaan, päättävät kohta koko kansan kunnialliseksi; jos taasen tulevat ylpeiden seuraan, niin kotia tultuaan kirjoittavat kirjoja koko valtakunnan ylpeydestä. Jos esimerkiksi minun vanhempani ovat niin hulluja, että mieluummin kuolevat puutokseen, kun antavat tyttärensä suvulle, mikä heidän mielestä ei ole omaan sukuunsa verrattava, niin saako tuosta syyttää koko maakuntaa? Ei, se on väärin; sillä useammat ihmiset kaupungissamme hyleksii heitä, ja iloitsee, jos aikomuksemme onnistuu.
Pedro. Te olette siinä oikeassa, neito! Te olettekin esimerkillänne näyttäneet, ettei tuo vika ole kaikkiin tarttunut. Mutta tuolla tulee herrasväki.
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Donna Maria. Eugenia.
Leonora. Pedro. Gusman.
Don Ranudo. Nyt on, tyttäreni, taivas lähettänyt sinulle sulhon, jolle voit mennä häväisemättä sukuasi. Minä olen sinun antanut isännällesi ja herrallesi Theofrastus Bombastus, joka on suuri prinssi Aethiopiasta.
Pedro. Herra Jumala! kuuleehan jo nimestä Bombastus mikä mies hän on.
Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan hyvä herra, kuten kaikki
Aethiopian prinssit ovat olleet.
Pedro (hiljaan). Vähät siitä, kun hän vaan on ylhäinen.
Don Ranudo. Hän on myöskin kaunis.
Pedro (hiljaan). Mitäpä siitä, vaikka hänellä ei olisi nenää eikä sormia, kun hän on prinssi.
Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan rikas ja voimallinen prinssi.
Pedro. Oh! mitä rikkaudesta! Onhan sanassa Bombastus rikkautta yltäkylläisesti.
Donna Maria. Minä kiitän teitä, vanhempani, että olette minusta pitäneet huolen; aikomukseni on aina ollut ennen mennä luostariin, kun sopimattomaan avioliittoon.
Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! Tyttäremme sanat olisivat kultapuustaveilla kirjoitettavat ja lähetettävät kaikille ylhäisille huonehille: Colibrados'en suku ei voi kasvattaa muita kun tälläisiä oksia.
Leonora. Jos olisi neitomme tahtonut mennä alhaiselle, niin en olisi siihen koskaan suostunut, ennen olisin kuollut kun nähnyt sitä.
Don Ranudo. Kiitos, Leonora, innollisuudestasi! Sinä olet aina ollut uskollinen piika herrasväellesi.
Pedro. Totta mari! niin kauan kun pääni on pystössä, ei olisi meidän neitomme saanut mennä eräälle Gontsalo de las Minas, vaikka olisikin tämä ollut vielä rikkaampi kun on. Minä voin vannoa, että kun kuulin sisarensa sitä esittävän, kävi se minuun niin kovasti, etten vieläkään ole sitä voittanut. Minä sain selkääni jotakin, joka ei antanut minulle rauhaa. Au, au! minä muistan sitä niin usein kun sitä ajattelen. Eikö se ollut hävyttömästi, että semmoinen mies edes uskalsi pyytää Colibrados'en neitoa? Luuleeko hän että tämä armollinen herrasväki rahan ahneudesta niin alentaisi itsensä? Mitähän se miesparka toki miettikään? Jos olisi hän täällä, minä hänet paikalla murhaisin. Ei, ennenkun tuo olisi saanut tapahtua, olisin minä sytyttänyt huoneemme ja polttanut herran, rouvan, neidon ja itseni myöskin.
Donna Olympia. Semmoisilla palvelioilla ansaitsee olla tämmöinen herrasväki, ja tämmöisellä herrasväellä semmoisia palvelioita.
Don Ranudo. Hänen puheensa miellyttää minua, sillä hän puhuu innostuksesta, vaikka tosin ei ole mitään ansiota herrasväkensä polttamisessa.
Pedro. Niin, mutta herran ja rouvan tuhka, jos se sitten olisi voinut puhua, olisi kiittänyt minua, sillä se kuolema olisi ollut urhoollinen ja ihmiset olisivat sanoneet: He elivät urhoollisesti ja kuolivat urhoollisesti. Kunniantunto on kalliin aarre maailmassa; kun sitä ei ole, mitä auttaa rikkaus ja varallisuus? Nyt puhun minä sydämeni pohjasta; kun toisin olen pakissut, olen minä laskenut pilaa vaan.
Don Ranudo. Minä kyllä tiedän, että ainoasti meidän huviksemme olet toisin puhunut.
Pedro. Aivan niin! mutta hovinarri saattaa myöskin väliin puhua totta, ja minä, kun olen herran ja rouvan puolesta, puhun aina totuutta.
Don Ranudo (pistää kätensä lakkariin). Kas tässä, Pedro saat kultarahan sanoistasi; vaan se on tosi, minulla ei taida olla käsillä niin paljon rahaa; mutta sinä saat kyllä kultarahasi, Pedro, ja enemmänkin.
Pedro (hiljaan). Herralla ei taida olla housuja jalassa, muuten olisin minä kohta saanut sen.
Don Ranudo. Ellet sinä rahaa saa, niin saat jotakin parempaa.
Pedro. Mitä, herra?
Don Ranudo. Minä, näet, laitan niin, että kun elämäkertomuksemme kirjoitetaan, jonka uskon erään meidän turvanalaisen kohta tekevän, niin mainitaan sinäkin kiitoksella.
Pedro. Herra hallitkoon! mikäs on silloin hätänä? Mutta tuolla näen minä prinssin tulevan.
Gusman. Oi, kun en osaa puhua Aethiopian kieltä! Minä tahtoisin kysyä paljon asioita, sillä minä olen kuullut paljon puhuttavan siitä maakunnasta, semminkin Punaisesta merestä ja tuosta suuresta Seine virrasta, joka sen läpi juoksee, ja jossa on kultahietaa.
Don Ranudo. Sinä narri! Seine virtahan on Ranskassa.
Gusman. Antakaa anteeksi, herra! Mutta minä olen nähnyt präntättynä eräässä murhenäytelmässä: scena on Mohrien maassa. Vaan tuossapa on prinssi. Oi, herra, hän vastaa nimeänsä; hänen kasvonsa on minussa jo vaikuttanut sen, että tuskin voin seisoa jaloillani enää. Salliiko kunnianne, herra, että menette häntä vastaanottamaan?
Don Ranudo. Sallii kyllä; mutta hän onkin ainoa alamainen, jolle sen voin tehdä.
Pedro. Saapa panna lasisilmät nenällensä nyt.
Gusman. Samaa minäkin. Nyt toivon herrasväen kostavan oikeuden palvelialle äskeistä hävyttömyyttä.
Don Ranudo. Tuota on nyt liian alhaista muistaa.
Gusman. Minä kumminkin kadotin sen vähän mikä minulla oli. Minä totta mari rukoilen, että hänen Aethiopillinen korkeutensa antaa hirttää kaupungin voudin, pormestarin ja neuvosmiehet, elleivät laita kalujani takasin.
Don Ranudo. Sinä kyllä saat palkinnon kaluistasi puhumatta siitä prinssille.
Gusman. Mutta, armollinen herra…!
Leonora. Pidä suusi, Gusman! Luuletko sinä sinun kenkäsi ja housuisi tähden Aethiopian ja Espanian käyvän sotaan; nyt ei ole aikaa muistaa tuollaisia vähäpätöisiä asioita. Mutta mitä jylinää tämä on? Kas tuolla tulee prinssi suurella juhlamenolla.
Neljäs kohtaus.
Prinssi seuranensa, (jossa Hovinarri, Tulkki ja Notario).
Edelliset.
(Prinssi tulee seuranensa, jotka kaikki ovat mustia Mohrilaisia. Sill'aikaa kun juhlameno kolme kertaa käy teaterin ympäri, soitetaan kummallinen soitto. Juhlameno tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: 1) mies kantaen vähäisen lippaan, missä on lahjoja, 2) mies pitkällä ja keihääntapaisella tupakkapiipulla, 3) prinssi itse hovinarrinsa kanssa, joka ympäröittynä kulkuisilla tekee kummallisia hyppyjä, 4) miehiä joutsilla ja nuolilla. He seisahtuvat vihdoin ja eräs miehistä antaa kahdesti kumarrettuaan ja päänsä lattiaan lyötyään prinssille nuolen ja jousen, jonka hän laukasee Don Ranudoa kohti).
Don Ranudo (säikähtyen). Mitä tämä on?
Tulkki. Aethiopialaisten tapa on näin tervehtiä miespuolia.
(Toinen astuu esiin ja ampuu nuolella Gusmania, joka hirmustuneena ja huutaen kaatuu. Hovinarri auttaa häntä jaloille jälle ja sanoo:)
Hovinarri. Hyvtyi, hyvtyä, hyvtyö.
Gusman. Se ei piru vie ollut mikään hyvä työ; konnan työ on ampua syytöntä.
Gontsalo (prinssi). Laham Tuidu, scompta posi, la hom hubo, la hom haba.
Tulkki. Prinssi toivoo, että eläsitte vielä niin monta vuotta kun on penikulmia aurinkoon ja hietasmuruja Punaisen meren pohjalla.
Gusman. Tuo kieli on hyvä talvella, sillä se on lyhyt.
Don Ranudo (nostaen hattuaan). Minä kiitän teidän ylhäisyyttänne ja toivotan teille takasin taivahan siunausta.
Tulkki (prinssille). Allola.
Gusman (hiljaan). Kas perhanan kieltä! Sillä voisi kirjoittaa yhdelle lehdelle kokonaisen historian.
Gontsalo. Lacotrang hi li li.
Tulkki. Prinssi sanoo lähteneensä tälle matkalle yhtyäksensä jonkun korkea-aatelisen suvun kanssa Roomalaisesta uskonnosta, pyytää sen tähden puolisokseen tyttärenne, Donna Marian.
Gusman. Herra hallitkoon! mikä kieli! kun hi li li merkitsee niin paljon, niin varmaankin voidaan yhdelle riville kirjoittaa koko roomalainen paasto.
Don Ranudo. Minä ilolla myönnyn pyyntöönne ja annan teille tyttäreni puolisoksi.
Tulkki (prinssille). Lalaks.
Gusman. Mitähän tuo laks merkitsee?
(Don Ranudo taluttaa tyttärensä prinssin luo, jolle antaa hänen).
Don Ranudo (notariolle). Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, suostumuskontrahti.
(Notario istuu kirjoittamaan; jolla aikaa hovinarri hiipii
Gusmanin luo, ja repii häntä tukasta).
Gusman. Oi, herra tulkki! miksi repii hän minua tukasta? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.
Tulkki. Se ei ole mitään, ystäväni! Hovinarrit Abyssiniassa puhuvat ainoastaan käytöksillä; kun haastelevat ihmisten kanssa, jotka ovat heitä parempia, käyttämät he polokoksi kutsuttuja käytöksiä; kun taasen vertaistensa kanssa haastelevat, käyttelevät he Hopiko tapaa. Hän nyt tahtoo sanoa teille: minä toivon että meistä tulee hyvät ystävät.
Gusman. Piru ruvetkoon hänen ystäväksi! Onko se ystävyyttä, repiä kunnollisia ihmisiä tukasta? Tahtoisinpa tietää, miten hän vihaansa osoittaa. (Hovinarri sieppaa häntä tukasta). Au, au! anna minun olla, sinä musta koira!
Tulkki. Tällä hän tahtoo sanoa: suokoon onni, että aina saisimme olla yhdessä.
Gusman. Eikö hiidessä, sitä en minä suo; tuollaiset ihmiset voivat niin kauan puhua hyvän ystävänsä kanssa, kunnes tämä on päässyt tukastaan, ja se on murhata ihmisiä puheella.
(Narri puistaa nyrkkiä Gusmanille).
Gusman. Mitä pirua hän nyt aikoo, kun puistaa nyrkkiään?
Tulkki. Se on niin paljon kun: Nyt tahdon minä kertoa matkastani
Mohrlandista.
Gusman. Oi, herra tulkki! sanokaa hänelle, etten minä ole utelias; sillä ennenkun hän on puoli tiehen päässyt, ei ole enää luuta ruumiissani. (Narri näpsää Gusmania nenälle). Au, au, au!
Tulkki. Se oli: nyt alan minä puhua matkastani.
Gusman. Ja minäkin alan puhua Hopiko kieltä.
(Sieppaa narria tukasta. Näin vuorottain tehden joutuvat he vihdoin tappeluun, josta heitä eroitetaan. Tappelun kestäessä kääntyvät ylhäiset notarioon, joka tällä välin kirjoittaa kontrahdin valmiiksi ja antaa allekirjoitettavaksi).
Don Ranudo. Kirjoittakoon prinssi ja tyttäreni ensin, me muut sitten vahvistukseksi.
Tulkki. Ei, herra! Tapana on Mohrien maassa että sulho ja morsian kirjoittavat viimeksi ja että toiset jättävät siaa heidän nimillensä.
Don Ranudo. Kullakin maakunnalla on tapansa. Kirjoittakaamme siis ensiksi koska niin on tapa.
(Kaikki kirjoittavat; vihdoin viimein Gontsalo, prinssinä, ja
Donna Maria. Kaikki huutavat: vivan! ja soittajat soittavat.
Kun tämä on tapahtunut luetaan kontrahti).
Notario (lukee). Meidän allekirjoittaneiden välillä on vanhempaimme ja ystäväimme suostumuksella tänään päätetty ikuinen avioliitto, ja vaikka luonnollisesti siihen tarvitaan ainoasti keskenäinen suostumuksemme, joka on sitonut sydämemme yhteen, niin emme ole tahtoneet rikkoa maallista lakia ja muita tapoja vastaan, vaan tahtoneet ystäväimmekin suostumuksen avioliittoomme, todistettuna heidän allekirjoituksilla.
Gontsalo de las Minas. Maria de Colibrados.
Don Ranudo. Mitä? Kuka on Gontsalo de las Minas?
Gontsalo (ottaen kasvoiltaan mustan naamapeitteen). Minä; Gontsalo de las Minas on minun nimeni.
Don Ranudo. Se on petos, joka ansaitsee hirmuisen rangaistuksen.
Donna Olympia. Tämä kontrahti on kohta kuoletettava.
Notario. Se ei voi tapahtua. Avioliittoa, joka on lain mukaan yleisellä suostumuksella ja allekirjoituksilla päätetty, et taideta rikkoa.
Donna Olympia. Mutta se on väärä, se on petollinen…
Notario. Siitä emme me tiedä; me emme ole tehneet muuta kun mitä meidän tulee tehdä.
Don Ranudo. Tämä avioliitto on henkilöiden säätyeroituksen tähden mitätön.
Notario. Me emme näe mitään suurta eroitusta. Tässä on tehty liitto kahden aatelissuvun välillä; eroitus on siinä, että Gontsalo ottaa puolisokseen köyhän neidon, joka ei saa mitään myötäjäisiä kotoansa.
Donna Olympia. Minun tyttäreni luopuu ennen hengestään kun elää avioliitossa miehen kanssa, joka on alhaissäätyä.
Donna Maria. Minä luovun ennen hengestäni kun erkanen siitä, jota jo olen rakastanut niin kauan.
Donna Olympia. Don Ranudo, häntä emme enää tunnusta tyttäreksemme; teemme hänen perinnöttömäksi!
Pedro. Tässähän ei ole muuta perittävätä, herra, kun ainoasti musta surukappa, joka teillä äsken oli yllänne.
Donna Olympia. Minä näen että sinäkin konna olet samassa liitossa; kuule Leonora! kutsu tänne väkeä avuksi.
Leonora. Sitä en voi tehdä, armollinen rouva; sillä minäkin olen samassa liitossa; luulenpa koko kaupungin iloitsevan tästä kavaluudesta.
Gusman. Perhanan Leonora! kuinka sukkelasti hän on asioitaan ajanut.
Minä en totta mari tietänyt muuta, kun että herra Gontsalo oli
Mohrilainen prinssi.
Donna Olympia. Tämä avioliitto ei ole ainoastaan mitätön, vaan te saatte kaikki ansaitun rangaistuksen petoksestanne.
Gontsalo. Tämä avioliitto on pysyväinen, sillä ensiksi on minulla morsiamen suostumus ja vieläpä vanhempain nimet avioliittokontrahdin alla.
Don Ranudo. Minä vaadin teidät huoneväkeni kaikki todistajiksi siihen, mitä täällä on nyt tapahtunut.
Pedro. Minä voin todistaa, että täällä on suostuttu avioliittoon.
Leonora. Ja minä, että röökynä kauan on rakastanut Gontsaloa.
Notario. Lapset kyllä ovat vanhempainsa holhonalaiset ja ovat velkapäät heitä tottelemaan niin kauan kun vanhemmat ovat järjellisiä, mutta kun eivät ole sitä, menettävät he tämän oikeutensa Espanian lain mukaan, joka sanoo: si kuriosus j.n.e.
Don Ranudo. Olemmeko me järjettömiä? Kysykää tyttäreltäni ja talonväeltä, olemmeko tehneet mitään, josta voisi päättää meidät hulluiksi?
Donna Maria. Minä en ymmärrä, rakkaat vanhempani, miten se sopii yhteen selvän järjellisyyden kanssa, että tahdotte tappaa nälällä itsenne ja lapsenne mieluummin kun yhtyä liittoon semmoisen hyvän herran kanssa kun Gontsalon.
Pedro. Minä pidän sen siksi, että herran ja rouvan pää vähän viiraa.
Leonora. Minäkään en todella voi muuta sanoa.
Gusman. Minusta on herra ja rouva kyllä viisaat, mutta todella sanoen on heidän päässään muutama ruuvi löyhtynyt.
Notario. Tässä nyt kuulette mitä talonväki todistaa; se kumminkaan ei ole tarpeesen tässä asiassa, sillä minä voin vakuuttaa että koko kaupunki on samasta ajatuksesta ja että, mikä nyt on tapahtunut, on tapahtunut oikeuden suostumuksella.
Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! menkäämme luostariin.
Leonora. Ja me menemme häitä viettämään.
Eugenia. Suokoon Jumala, että minä voisin samaa sanoa!
Loppu.