TOINEN NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
JEPPE (Makaa paroonin sängyssä, kultakankaasta tehty yönuttu edessä tuolilla; hän herää ja hieroo silmiään, katselee ympärilleen ja hämmästyy, hieroo taas silmiään, pitelee päätänsä ja tapaa kullalla kirjaillun yömyssyn käteensä; kostuttaa syljellä silmiään ja hieroo niitä uudestaan, kääntää myssynsä nurin ja tarkastelee sitä kaikilta puolin, katselee hienoa paitaansa, yönuttuansa ja kaikkea ympärillään ja vääntelee omituisesti naamaansa. Samalla kuuluu hiljaista soittoa ja Jeppe panee kätensä ristiin ja itkee. Kun soitto on tauonnut, alkaa hän puhua:)
Mitä tämä on? Mistä tämä komeus, ja miten minä olen tänne joutunut? Näenkö minä unta, vai olenko valveilla? Ei, kyllä minä olen ihan valveilla. Missä on vaimoni, missä ovat lapseni, missä on taloni, ja missä on Jeppe? Kaikki tyyni on muuttunut ja minä myös. Mitä tämä oikeastaan on? (Huutaa hiljaa ja arkaillen.) Nilla! Nilla! Nilla! Tuntuu kuin olisin taivaan salissa, Nilla! enkä minä ole sitä millään ansainnut. Mutta olenkohan se minä? Nyt tuntuu että kyllä, nyt tuntuu taas ettei. Kun tunnustelen selkääni, joka vielä on hellä äskeisen saunoituksen perästä, kun kuulen oman ääneni ja koettelen hampaani koloa, niin minusta tuntuu, että minähän se olen. Mutta kun katselen myssyäni, paitaani ja kaikkea tätä komeutta ympärilläni, ja kun kuuntelen tuota kaunista soittoa, niin en, lempo vieköön, saa päähäni, että tämä mies olisin minä. Ei, se en ole minä; en tuhat tulimmaista olekaan. Mutta enhän vaan nähne unta? Minusta tuntuu siltä ettei. Nipistänpä koetteeksi käsivarttani; jos siihen ei koske, niin minä näen unta, mutta jos koskee, niin minä en näe unta. Ai ai… Se koski, siis minä olen valveilla. Varmasti olen valveilla, siitä uskosta minua ei saa kukaan luopumaan, sillä ellen olisi valveilla, niin mitenkäs minä… Mutta kuinka sitten on mahdollista, että minä olen valveilla, kun oikein ajattelen? Olenhan minä Jeppe Niilonpoika, siitä ei epäilemistä. Tiedänhän minä, että minä olen köyhä talonpoika, toisen orja, lurjus, tollo, maan mato, nälkäinen rotta ja lukkarin napalanko. Kuinka minä sitten voisin olla keisari ja herra tällaisessa linnassa? Ei, se on sittenkin vaan unta. Parasta, että odotan kärsivällisesti, kunnes herään. (Soitto alkaa taas ja Jeppe rupeaa taas itkemään.) Ah, voiko tällaista sitten kuulla unissaan? Se ei ole mahdollista. Mutta jos se on vaan unta, niin enpä tahtoisi ikinä herätä; ja jos minä olen hullu, niin enpä tahtoisi ikinä tulla viisaaksi; vaan käräjiin minä vetäisin sen lääkärin, joka minut parantaisi, ja hiiteen ajaisin sen miehen, joka minut herättäisi. Mutta minä en näe unta enkä myöskään ole hullu, sillä minä muistan kaikki, mitä minulle on tapahtunut. Minä muistan, että isävainajani oli Niilo, isoisäni Jeppe, niinkuin minäkin; ja vaimoni nimi on Nilla ja hänen patukkansa mestari Eerikki ja poikani Hannu ja Risto ja Niilo. — — — Ahaa! Nyt selviää minulle kaikki: tämä on se toinen maailma, tämä on paratiisi, tämä on taivaanvaltakunta. Kenties join eilen itseni kuoliaaksi Jaakko suutarin luona ja pääsin heti kuoltuani taivaaseen. Kuolema ei sitten olekaan niin kauhea kuin pelätään; en minä ainakaan mitään kipua tuntenut. (Soitto taukoo.) Kenties seisoo pastori Jesper paraikaa saarnastuolissa ja pitää minulle ruumissaarnaa ja sanoo: "Sellaisen lopun sai Jeppe Niilonpoika; hän eli niinkuin sotilas ja kuoli niinkuin sotilas." Siitä voi olla eri mieliä, kuolinko minä maalla vai merellä; sillä erosinpa tästä maailmasta jotenkin kosteana. (Heittäytyy taas lojalleen.) Voi voi, Jeppe! Tämä on toki toista kuin kävellä neljä peninkulmaa kaupunkiin ostamaan saippuata ja maata oljilla ja saada selkäänsä eukoltaan ja tietää lukkarin pitävän Nillaa vaimonansa. Millaiseen onnenautuuteen kaikki vaivannäköni ja pahat päiväni ovat nyt vaihtuneet! Ah, en voi olla ilosta itkemättä, kun ajattelen, etten ole tällaista onnea mitenkään ansainnut. (Nousee ja katselee ympärilleen.) Mutta yksi puutos täällä kuitenkin on: minua janottaa niin vietävästi, että kieleni tarttuu kitalakeen. Ja jos toivoisin herääväni henkiin, niin tekisin sen vaan saadakseni tuopillisen olutta kieleni kostukkeeksi, sillä mitä auttaa minua kaikki tämä ihanuus, minkä näen ja kuulen, jos minun täytyy kuolla uudestaan janoon? Muistan papin usein sanoneen, ettei taivaan valtakunnassa ole nälkää eikä janoa ja että siellä kukin tapaa kaikki entiset ystävänsä. Vaan minä olen ihan nääntyä janoon, olen ypö yksin enkä näe ainoatakaan ihmistä. Ainakin pitäisi ukkovainajani olla täällä, sillä hän oli kunnon mies, jolta ei jäänyt äyriäkään velkaa kartanon herralle. Ja onhan moni muukin elänyt yhtä siivosti kuin minä, miksi minä siis yksin olen päässyt taivaaseen? Tämä ei siis olekaan taivas? Mutta mikä se sitten on? Minä en ole nukuksissa enkä valveilla, en ole kuollut enkä elävä, en hullu enkä viisas; minä olen Jeppe enkä ole Jeppe; minä olen köyhä ja minä olen rikas; minä olen kurja talonpoika ja minä olen keisari. Aa — — aa — — auttakaa, auttakaa!
(Hän huutaa kovasti ja sisään tulee ihmisiä, jotka ovat seisoneet salaa katselemassa Jepen hommia.)
Toinen kohtaus.
KAMARIPALVELIJA. EERIK. JEPPE.
KAMARIPALVELIJA. Saan kunnian toivottaa armolliselle herra paroonille hyvää huomenta. Tässä on aamutakkinne, jos teidän armonne suvaitsee jo nousta. Eerik, juokse hakemaan käsiliina ja pesuastia!
JEPPE. Jalosukuinen herra kamaripalvelija! Mielelläni jo nousen, mutta minä rukoilen, älkää tehkö minulle mitään pahaa.
KAMARIPALVELIJA. Jumala meitä siitä varjelkoon.
JEPPE. Voi voi, mutta ennenkuin minut tapatte, sanokaa minulle, kuka minä olen, olkaa niin hyvä.
KAMARIPALVELIJA. No, eikö herra sitten tiedä kuka hän on?
JEPPE. Eilen minä kyllä olin Jeppe Niilonpoika, mutta tänään — — Voi voi! En tiedä mitä sanoisin.
KAMARIPALVELIJA. Hauskaa nähdä herra paroonia tänään niin hyvällä tuulella, että hän suvaitsee laskea leikkiä kanssamme. Mutta herra varjelkoon, miksi te itkette, armollinen herra?
JEPPE. En minä ole mikään parooni, voin vaikka valallani vannoa, etten ole parooni. Sillä mikäli muistan, olen minä Jeppe Niilonpoika, paroonin alustalainen. Lähettäkää noutamaan eukkoni tänne, niin saatte kuulla sen; mutta älkää antako hänen ottaa mestari Eerikkiä mukaansa.
EERIK. Jopa nyt jotakin! Mitä tämä merkitsee? Herra ei varmaankaan ole vielä valveilla; sillä eihän hänellä koskaan ole ollut tapana näin ilveillä.
JEPPE. Olenko valveilla vai nukuksissa, sitä en voi sanoa; vaan sen tiedän ja sen sanon, että olen paroonin alustalaisia ja että nimeni on Jeppe Niilonpoika enkä ole ikinä ollut parooni enkä kreivi.
(Eerik on tullut takaisin ja tuonut pesuvettä, jota Jeppe juopi.
Käsiliinaa seisoo tarjoomassa eräs palvelija, panee kaikki
tuolille ja juoksee lääkäriä noutamaan.)
KAMARIPALVELIJA. Eerik! Mitähän tämä merkitsee? Pelkään että herramme on kääntynyt äkkiä sairaaksi.
EERIK. Minä luulen, että hän kävelee unissaan, sillä tapahtuuhan usein, että ihmiset nousevat sängystä, pukevat päällensä, syövät, juovat ja puhelevat unessaan.
KAMARIPALVELIJA. Ei se sitä ole, Eerik. Minä huomaan, että hän hourii taudin kourissa. Juokse heti hakemaan pari lääkäriä — — Armollinen herra, karistakaa semmoiset houreet päästänne. Muutoin te säikytätte koko hovin. Tunnetteko minua, armollinen herra?
JEPPE. En tunne itseänikään, kuinka sitten saattaisin muita tuntea?
KAMARIPALVELIJA. Voi voi! Pitääkö minun todella kuulla semmoisia sanoja armollisen herrani suusta ja nähdä hänet tuollaisessa tilassa? Voi onnetonta taloanne, jota tällaiset noitien juonet kohtaavat! Ettekö muista, herra parooni, mitä eilen teitte, kun olitte metsällä?
JEPPE. En ole ikinä käynyt metsällä, vielä vähemmin harjoittanut salametsästystä, sillä tiedän, että semmoisesta rikoksesta pannaan mies pakkotyöhön. Ei yksikään ristisielu voi koskaan todistaa, että minä olisin ampunut yhtäkään jänistä paroonin mailta.
KAMARIPALVELIJA. Anteeksi, armollinen herra, olinhan minä eilen mukana metsällä.
JEPPE. Eilen minä istuin Jaakko suutarin luona ja menetin viinaan 12 killinkiä. Kuinka minä silloin olisin voinut olla metsästämässä?
KAMARIPALVELIJA. Rukoilen teitä polvillani, armollinen herra, että heittäisitte semmoiset joutavat puheet. Eerik, onko joku lähetetty noutamaan tohtoreita?
EERIK. On kyllä ja pian ne ovat jo täällä.
KAMARIPALVELIJA. Koettakaamme siis pukea herramme aamupukuun. Kenties hän siitä virkistyy, kun pääsee ulos raittiiseen ilmaan. Sallikaa, hyvä herra, että puemme aamutakin päällenne.
JEPPE. Aivan mielelläni. Tehkää minulle mitä haluatte, kunhan ette vaan kuoliaaksi lyö; sillä minä olen viaton kuin lapsi äitinsä kohdussa.
(Tohvelit sängyssä.)
(Tohtorit tulevat, kamaripalvelija menee heitä vastaan.)
Kolmas kohtaus.
KAKSI TOHTORIA. JEPPE. KAMARIPALVELIJA. EERIK.
ENSIMÄINEN TOHTORI. Suureksi suruksemme kuulimme, ettei armollinen herra voi oikein hyvin.
KAMARIPALVELIJA. Niin, herra tohtori! Hänen tilansa on aivan surkea.
TOINEN TOHTORI. Kuinka oikeastaan on terveytenne laita?
JEPPE. Ihan hyvin. Minua vaan vähän janottaa se viina, jota eilen join Jaakko suutarin luona. Antakaa minulle tuopillinen olutta ja laskekaa minut menemään, niin minun puolestani saa vetää vaikka hirteen kaikki maailman tohtorit, sillä minä en kaipaa heidän lääkkeitänsä.
ENSIMÄINEN TOHTORI. Siinä sen nyt kuulet, kuinka hän hourii, arvoisa virkaveljeni.
TOINEN TOHTORI. Kuta kiivaampi kuume alussa, sitä pikemmin houraus lakkaa. Koettakaamme herran suonta. Qvid tibi videtur, domine frater?
ENSIMÄINEN TOHTORI. Minun mielestäni pitäisi heti iskeä suonta.
TOINEN TOHTORI. Minäpä en ole samaa mieltä. Sillä tällaiset kummalliset taudit vaativat toisenlaista hoitoa. Parooni on nähnyt ilkeän ja eriskummallisen unen, joka on pannut veret liikkeelle ja huimannut aivot, niin että hän luulottelee olevansa talonpoika. Senvuoksi toimittakaamme hänelle semmoisia huvituksia, joista hän tavallisesti enimmän pitää, antakaamme hänelle semmoisia ruokia ja semmoisia viinejä, jotka paraiten menevät hänen makuunsa, ja soittakaamme hänelle niitä kappaleita, joita hän mieluimmin kuuntelee.
(Hilpeä soitto alkaa.)
KAMARIPALVELIJA. Sehän on armollisen herramme lempikappale?
JEPPE. Niin kai. Saattaa olla. Pidetäänkö tässä talossa aina tällaista lystiä?
KAMARIPALVELIJA. Niin usein kuin te vaan suvaitsette; tehän meille kaikille ruuan ja palkan annatte.
JEPPE. Sepä kummaa, etten ollenkaan muista, mitä ennen olen tehnyt.
TOINEN TOHTORI. Tauti sen vaikuttaa, armollinen herra, että sairas unohtaa kaikki, mitä hän on ennen tehnyt. Juontuu mieleeni, kuinka muutama vuosi sitten eräs naapureistani joutui juomisesta niin pilalle, että hän kaksi päivää luuli olevansa ilman päätä.
JEPPE. Olisin iloissani, jos tämän piirikunnan tuomarille Kristolle kävisi samoin; mutta hänellä taitaa olla ihan toisenlaatuinen tauti, sillä hän luulee itsellänsä olevan hirveän suuren pään, vaikkei hänellä ole päätä pahintakaan, niinkuin hänen tuomioistaan kyllä näkyy.
(Kaikki nauravat: Ha-ha-ha!)
TOINEN TOHTORI. On hupaista kuulla herran laskevan leikkiä. Mutta palatakseni taas äskeiseen asiaan, niin tuo mies parka kulki ympäri kylää kysellen kaikilta, eikö kukaan ollut sattunut löytämään hänen päätänsä, jonka hän oli kadottanut. Mutta hän parani vihdoin viimein ja on nyt lukkarina Jyllannissa.
JEPPE. No, lukkariksi hän olisi kyllä kelvannut, vaikkei olisi päätänsä löytänytkään.
(Kaikki nauravat taas.)
(Jeppe sylkee ja niistää nenäänsä oikealle ja vasemmalle ja käyttäytyy kuin talonpoika ainakin.)
ENSIMÄINEN TOHTORI. Eikö arvoisa virkaveljeni muista, mitä tapahtui 10 vuotta sitten, kun muuan mies kuvitteli päänsä olevan kärpäsiä täynnä. Häntä ei saatu siitä uskosta, vaikka olisi puhuttu hänelle mitä, ennenkuin eräs ymmärtäväinen tohtori paransi hänet: Hän pani sairaan päälaelle laastarilapun, joka oli mustanaan kuolleita kärpäsiä; jonkun ajan kuluttua hän otti lapun pois ja näytti sairaalle siihen tarttuneet kärpäset ja sai hänet siihen uskoon, että ne olivat imeytyneet siihen hänen päästänsä; ja kohta parani mies. Olen myös kuullut kerrottavan toisesta miehestä, joka pitkällisen kuumetaudin jälkeen sai semmoisen päähänpiston, että koko maa hukkuisi tulvaan, jos hän vesitarpeensa tekisi. Ei kukaan saanut häntä luopumaan niistä ajatuksista, sillä hän sanoi tahtovansa kuolla yhteiskunnan hyväksi. Hänet parannettiin näin: Hänelle laitettiin sana ikäänkuin kaupungin päälliköltä, että kaupunkia muka uhkasi ankara piiritys, ja vallihaudoissa ei ollut yhtään vettä. Senvuoksi piti hänen täyttää ne, jotta vihollinen ei pääsisi kaupunkiin. Tuosta tuli sairas niin iloiseksi, kun hän huomasi voivansa tehdä palveluksen isänmaalleen sekä itselleen, että hän vapautui samalla kertaa vesipakostaan ja sairaudestaan.
TOINEN TOHTORI. Minä voisin kertoa esimerkiksi toisen jutun, joka tapahtui Saksassa. Eräs aatelismies tuli kerran ravintolaan, jossa hän syötyään meni maata ja ripusti kultavitjat, joita hän tavallisesti kantoi kaulassaan, kamarin seinälle. Isäntä huomasi sen, saattoi vieraansa levolle ja toivotti hänelle hyvää yötä. Mutta kun hän arvasi aatelismiehen nukkuneen, hiipi hän kamariin ja otti 60 niveltä pois vitjoista ja ripusti ne takaisin seinälle. Vieras herää aamulla, käskee satuloida hevosensa ja pukeutuu lähteäkseen. Mutta kun hän aikoi panna vitjat kaulaansa, älysi hän, että ne olivat tulleet puolta lyhemmiksi, ja alkaa sentähden huutaa, että hänen luonaan on käynyt varkaita. Isäntä, joka seisoi oven takana vakoilemassa, juoksee heti sisään ja huutaa, ollen kauheasti hämmästyvinään: "Voi! voi! mikä hirveä muutos!" Kun vieras kysyi, miksi hän niin ällistyi, vastasi hän: "Voi hyvä herra! Päänne on tullut ainakin puolta suuremmaksi kuin se oli eilen." Ja sitten hän toi esiin väärän peilin, joka näytti kaikki tyyni puolta suurempana. Kun nyt aatelismies näki päänsä niin suureksi, puhkesi hän itkuun ja sanoi: "Voi, nyt huomaan syyn, miksi vitjani ovat käyneet niin lyhyiksi." Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään ja kietoi päänsä viittaan, ettei kukaan sitä tiellä näkisi. Kerrotaan hänen sitten pysytelleen monta päivää kotonaan huoneissa ja eläneen siinä uskossa, että vitjat eivät olleet suinkaan lyhentyneet, vaan pää kasvanut liian suureksi.
ENSIMÄINEN TOHTORI. Sellaisista harhaluuloista on lukemattomia esimerkkejä. Minäkin muistan kerran kuulleeni puhuttavan miehestä, joka luuli nenänsä olevan viisi kyynärää pitkän ja varoitti kaikkia vastaantulijoita, etteivät vaan tulisi liian likelle.
TOINEN TOHTORI. Domine frater! Olette kai kuullut miehestä, joka luuli olevansa kuollut? Muuan nuori mies oli saanut päähänsä, että hän muka oli kuollut, ja senvuoksi hän paneutui ruumispaareille ja heitti syömisen ja juomisen. Hänen ystävänsä osoittivat hänelle, kuinka mieletöntä se oli, ja koettivat kaikkia keinoja saadakseen häntä syömään, vaan turhaan. Mies vaan nauroi heille ja väitti, ettei kuolleilla ole koskaan tapana syödä eikä juoda. Viimein otti muuan lääketaitoon perehtynyt mies parantaakseen hänet ihmeellisellä tavalla. Hän houkutteli erään palvelijan myös rupeamaan kuolleeksi ja hänet kannettiin juhlallisilla menoilla samaan huoneeseen, jossa sairas makasi. Molemmat loikoivat ensin kauan aikaa katsellen toinen toistaan. Viimein alkoi sairas tiedustella toiselta, miksi hänet oli sinne tuotu; tämä vastasi: senvuoksi, kun hän oli kuollut. Sitten he alkoivat kysellä toinen toiseltaan, mihin tautiin he olivat kuolleet, ja molemmat selittivät sen laveasti. Nyt tuli joku vartavasten palkattu henkilö tuomaan palvelijalle illallista, ja tämä nouseekin ruumisarkustaan, syö tukevasti ja kysyy toveriltaan, eikö hänkin jo haluaisi ruokaa? Sairas ihmetteli sitä kovin ja kysyi, sopiko kuolleen sitten syödä, vaan sai vastaukseksi, että ellei hän syö, niin ei hän kauan jaksa kuolleena maata. Hän suostui senvuoksi ensinnäkin syömään toisen kanssa, sitten nukkumaan, nousemaan ylös ja pukeutumaan — — sanalla sanoen, hän matki kaikkia toisen tekoja, niin että hän viimein tuli aivan terveeksi ja viisaaksi, niinkuin hänen toverinsa. Voisin vielä kertoa lukemattomia samanlaisia ihmeellisiä tapauksia. Samoin on kai käynyt tällä kertaa armolliselle herra paroonille, kun hän kuvittelee olevansa köyhä talonpoika. Heittäkää siis kaivoon tuollaiset tuumat, niin tulette terveeksi jälleen.
JEPPE. Mutta olisikohan se mahdollista, että se on vaan pelkkää luulottelua?
TOHTORI. On ihan varmaa. Olettehan nyt kuullut millaisia ihmeitä luulo saa aikaan.
JEPPE. Enkö minä sitten ole Jeppe Niilonpoika?
TOHTORI. Ette suinkaan.
JEPPE. Eikö tuo riivattu Nilla ole sitten akkani?
TOHTORI. Mitä vielä! Herra parooni on jo monta vuotta ollut leskenä.
JEPPE. Onko siis harhaluuloa vaan, että Nillalla on patukka, jota hän sanoo mestari Eerikiksi?
TOHTORI. Pelkkää harhaluuloa.
JEPPE. No eikö sekään ole totta, että minut laitettiin eilen saippuan ostoon?
TOHTORI. Eikö mitä.
JEPPE. Eikö sekään, että menetin kaikki saippuarahani Jaakko suutarin viinaan?
KAMARIPALVELIJA. Ei tietysti. Olittehan koko eilisen päivän kanssamme metsästämässä.
JEPPE. Eikö sekään, että lukkari pitää minun eukkoani?
KAMARIPALVELIJA. Kuinkas nyt! Rouvahan on ollut kuolleena jo monta vuotta.
JEPPE. Ahaa!… Jo alan käsittää hulluuteni. En tahdo tietää enää mitään koko talonpojasta. Sillä nyt huomaan, että kaikki on ollut vaan pahaa unta. On sentään kummallista, kuinka viisas ihminen saattaa takertua semmoisiin hullutuksiin.
KAMARIPALVELIJA. Suvaitsetteko mennä vähän kävelemään puutarhaan, sillä aikaa kun me laitamme jotakin aamiaiseksi.
JEPPE (Nousee). Kyllä. (Käskevästi). Mutta pitäkää kiirettä, sillä minulla on sekä nälkä että jano.
(Lähtevät).