VI.
Mainitusta sunnuntaista alkaen vanha Reindorfer oli hyväsävyisempi Magdaleenalle, joka pyrki hänen seuraansa niin usein kuin mahdollista. Vanhus tunsi paljon maailmaa, joka vielä tuntemattomana leveni neitosen edessä, ja kaikissa hänen sanoissaan oli niin rehelliset tarkotukset, että häntä oli todella ilo kuunnella.
Vanhus kertoi Leenalle paikkakunnista ja väestöistä, joita hän oli oppinut tuntemaan, puhui maailmasta ja ihmisistä, mitä hän niistä muisti, ja kuinka hän oli ne käsittänyt, kuvaili omia kärsimyksiään, riemujaan ja kokemuksiaan, jonka ohessa hänellä aina oli joku neuvo kuuntelevalle tytölle.
Kerran hän alotti keskustelun mainitsemalla isänsä.
"Hän oli tietysti myöskin erittäin kunnon mies, minun iso-isäni?" huomautti tyttö.
"Sinun iso-isäsi?" sanoi talonpoika. "Hänestä tiedän varsin vähän."
"Jäitkö sinä niin aikaiseen orvoksi?" kysyi tyttö.
Reindorfer rykäisi hämillään, päätti pian ja hapuillen tarinansa ja oli sen jälkeen muutamina päivinä hyvin harvapuheinen tytön seurassa. Hän rauhottui vasta kun huomasi, ettei tälle ollut jäänyt pienintäkään epäluuloa. Hänestä tuntui, kuin olisi varomattomuudellaan järkyttänyt lapsen hurskasta, onnellista uskoa. Vanhemmistaan hän ei enää puhunut sanaakaan.
Vanhan Reindorferin aikoja sitten kuolleet vanhemmat saattoivat herättää Magdaleenassa korkeintaan uteliaisuutta, vaan ei mitään osanottoa, ja siksi hän ei heistä enempää kysellytkään. Erään toisen kysymyksen hän sitä vastoin olisi tahtonut tehdä isälleen, mutta sitä varten tarvittiin enemmän rohkeutta.
Kevät oli. Hedelmäpuut kaipasivat jalostamista, karsimista ja puhdistamista; vanha Reindorfer puuhasi hyvin innokkaasti puutarhatöissä.
"Tällainen puu", sanoi hän, "on peruslaadultaan parempi kuin paras ihminen; se osottaa kaikille pelkkää hyvyyttä. Sellainenkin puu, jolla ei ole muuta tarjottavana kuin vilvottava siimeksensä, tarkottaa muiden olentojen parasta, ja kun niitä kokoontuu monta yhteen viheriäksi metsäksi, silloin ne tekevät paljon hyvää. Olen elinpäivinäni huomannut, että metsättömät maat ovat kuivia ja työläitä viljellä. Mutta perhoistoukat sitä vastoin tekevät tässä maailmassa paljasta pahaa, ne syövät ja syövät alinomaa, ja vaikkapa puu siten kokonaan turmeltuu, niin että lopulta ne itsekin sikiöineen nälkään kuolevat, siitä ne eivät välitä mitään. Ja me hävittäessämme niitä elätämme niitä samalla, mutta jos ei olisi sääli puita, niin saisivat ne syödä itsensä turmioon, ne riivatut…" Hän pyyhkäisi puutarhaveitsen kamaralla muutamia toukkia puun kuorelta maahan ja polki ne mäsäksi muille varotukseksi ja peloksi.
"Mutta kun ne perhosina ympärillämme liitelevät, ovat ne kauniita", sanoi Magdaleena, joka puhdisteli toista puuta.
"Jos ne perhosina maailmaan tulisivat", vastasi vanhus, "sallisin niiden kyllä pistää kärsänsä jokaiseen kukkaan. Mutta nyt syövät ne itsensä noin ihaniksi muiden kustannuksella, ja niiden jälkeläiset tekevät taas samanlaista vahinkoa kuin nekin."
"Lempivätköhän perhoset, kun ne niin ajavat toisiaan?"
"Tiettävästi, koska luonnonlaki vaatii. Se pitää huolta, ettei mikään maailmassa syttynyt elämä helposti sammu. Ihminenkään, joka kuitenkin tuntee elämän vastukset, ei voi sitä karttaa, ja ennenkun aavistaakaan hän jo kulkee kuherrusmatkoilla."
"Ethän pahastu, isä", pyysi Magdaleena käärien esiliinan kulmaa sormensa ympärille, "jos teen yhden kysymyksen?"
"Rehellisen kysymyksen uskallat aina tehdä."
Tyttö katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi: "Minä haluaisin tietää, kuinka sinä ja äiti tutustuitte toisiinne."
"Eikö muuta? Mutta tämän kysymyksen teet turhaan kahdestakin syystä. Ensiksi sinä luulet sen tapahtuneen niin kauan sitten, että minä voin nyt siitä välinpitämättömästi jutella, mutta siihen minä en myönny. Ja toiseksi vanhemman on sopimatonta puhua tällaista lapsille."
"Ethän ole vihainen, isä?"
"Siihen ei ole mitään syytä", vastasi vanhus. Hän keskeytti sitten työnsä ja astui tytön luo. "Kuule, Leena, koska sellaiset asiat herättävät uteliaisuuttasi, niin tahdon niistä sinulle puhua. Sanotaan, että puhuminen on hopeaa, vaitioleminen kultaa. Se sananlasku on tosi ja pitää paikkansa, niin kauan kun lapset pysyvät kauniisti vanhempien ympärillä, mutta kun he haluavat maailmaan — kulta on ahnehdittua tavaraa, eikä ole sanottu että sitä aina kunniallisesti vaihdetaan — on hyvä antaa heille mukaan vähän hopeaisia käsirahoja, silloin on puhuttava. Sen ovat vanhemmat usein laiminlyöneet, ja siksi tulee moni kullanpuhdas tyttö huonosti vaihdettuna takaisin. Sinä olet tullut naimaikään. Se aika on käsillä, — en sano, että pojat sinua helposti miellyttävät, sillä sinä tunnet oman arvosi, ja se on oikein. Muuten ei siinä ole erittäin suurta vaaraa, koska kainoudella on teihin suuri valta, ja se tyttö, joka omin ehdoin juoksee nuoren miehen jäljessä, ei ole Herramme muistikirjaan merkitty kunnialliseksi naiseksi, eikä maailmakaan häntä sellaisena pidä. Mutta se aika on tullut, jolloin pojat voivat sinuun mieltyä, ja katso silloin eteesi, vartioitse ajatuksiasikin, sillä ei ole kylliksi siinä, että elää kunniallisesti: täytyy myöskin ajatella niin. Hurskaat ajatukset tekevät siveäksi. Ken ainoastaan kunniallisesti ajattelee, hän voi helposti hairahtua, mutta tuntea sen ohessa sielunsa puhtaaksi, ja se on parempi kuin hyvin tehdä ja huonosti ajatella, jolloin tuntee itsensä niin kurjaksi kuin olisi todella tehnyt kaikki kuvitellut synnit. Katso, Leena, kunniallisesti ajatella on helppoa aivojen työtä, mutta hurskaasti ajatellessa täytyy koko ihmisen olla mukana. Kunniallinen tyttö sulkee kamarinsa oven ja se merkitsee: niin ei sovi tehdä! Hurskas tyttö sulkee ikkunan ja oven, ja se merkitsee: niin ei saa tehdä! Ota tämä huomioosi ja tee niin, ei ainoastaan vertauksellisesti, vaan todellisuudessa. Mitä vertaukset auttavat, jos ei ole niitä vastaavaa todellisuutta?"
"Luulen, että olet oikeassa, isä", vastasi tyttö.
"Siitä saat olla varma. Tiedän, että tällä paikkakunnalla ajatellaan toisella tavalla. Pojat ja tytöt kuhertelevat täällä vuosikausia yhdessä, kunnes kyllästyvät tahi tottuvat toisiinsa. Jos he eroavat, on aika ja kunnia tuhlattu, yhteenmenosta taas ei seuraa todellista siunausta. No niin, pojat sanovat sinua ylpeäksi, ja toverisi nauravat, mutta älä huoli siitä. Ihmiset eivät yleensä soisi kenenkään olevan erilaisen kuin he, ja sika sanoo hevoselle: minä en antaisi sukia itseäni! Sinullekin sanotaan: tuolla karttamisella et miestä saa. Mutta se on vanhojen eukkojen ja kevytmielisten tyttöjen huonoja neuvoja; niitä on kai Melzerin Seferl aikanaan kuunnellut, ja niiden vaikutuksesta hän on juuri elävänä esimerkkinä. Jumala suokoon hänelle anteeksi kaiken sen rauhattomuuden, mitä hän on minun kotiini lietsonut; muuten minä säälin häntä, sillä eipä hän voine sydämessään tuntea rauhan siunausta! Tällaisessa läheisessä kiehnailussa kadottaa toinen toisensa kunnioituksen, ja viimein joutuu Jumalan ja maailman hylyksi; imartelua ja liehistelyä seuraa raakuus ja tora. Siinä ei ole mitään järkeä, ja sitä ihmisen pitäisi käyttää, että hän osottaisi kuntoa eikä eläisi kuin eläin. Miesväki on luonteeltaan raakaa, ja naiset on asetettu maailmaan heitä tasottamaan ja taltuttamaan, sen tietää jokainen, ja kun nuorukainen rakastuu sinuun, niin sinun kuntosi ilahduttaa hänen sydäntään."
"Eikö niin todellakin? Siten minäkin ajattelen, isä."
"Se on oikein, äläkä siitä ajatuksesta luovu! Huomaa myöskin, ettei kiirehtiminen sovellu sellaiseen kunnollisuuteen. Tytön huolena ei saa olla ainoastaan se, että pian pääsisi naimisiin ja tulisi emännäksi; parempi on odottaa, olla ahkera ja kulkea siveänä maailmassa, niin ettei ole mitään tunnustettavaa Jumalalle eikä ihmisiltä peitettävää. Silloin ei hänen tarvitse tulevalta puolisoltaankaan mitään salata. Sillä tavalla sinustakin tulee kunnon vaimo, jota parempaa osaa ei naisella ole. Älä ajattele yksin sitä, mitä näet, älä katso, kuinka äitisi ja minä elämme, me olemme jo tulleet vanhoiksi ja äreiksi, eikä silloin enää ole sellaisesta kysymys. Mutta sieluni autuuden nimessä en voi sinulle parempaa sanoa kuin: tee niin, säilytä itsesi hurskaana! Emme ole taivaallisiin asioihin niin perehtyneitä kuin kenties pastori, mutta maassa ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon vaimo kunnon miehen rinnalla. Kun sinä kerran tulet sellaiseksi, niin muista, mitä vanha Reindorfer on sanonut, ja silloin sinä varmaan rukoilet pari isämeitää haudallani!"
"Jumala suokoon!" huokasi Leena hengitystään pidättäen.
Vanhus katsoi hämmästyen tyttöön. "Minä luulen, että sinä otit sen saarnaksi! Sitä en tahtoisi, sillä silloin kävisi minulle niinkuin arvoisalle pastorillemme, jonka sunnuntaiset sanat unohtuvat ennen seuraavaa sunnuntaita."
"Minä en eläessäni unhota", vastasi tyttö.
Reindorfer oli jälleen mennyt puun luo ja leikkasi siitä puutarhaveitsellään toukkien pesän.
Magdaleenakin oli alottanut työnsä. — Kuinka jalosti isä tahtoikaan hänen parastansa! Olisiko ajateltavissa, että joku vieras ihminen tarkottaisi hänelle yhtä hyvää? Ja mitä hän voisi tehdä tämän hyväksi?