VII.
Ken ei mäenkiipeämistä kammoksunut, hän pääsi oikotietä kumpujen yli Vesihaudalta Keskihaudalle ja päinvastoin. Niityn poikki kulki kapea polku, pujottautui sitten mäkeä ylös häviten pensaiden ja hopeakuusien sekaan sekä laskeutui taas niitylle mäen toisella puolella.
Reindorferin Leena seurasi Kleehuberin Franzlia monena sunnuntaina tätä polkua metsänreunaan asti mäen rinteelle, jossa he ottivat toisiltaan jäähyväiset. Franzl jatkoi sitten yksin matkaa Vesihaudalle ja Leena istuutui maahan puiden varjoon. Hän katseli kotiaan sieltä ylhäältä, jonne hän vallan hyvin kuuli, jos häntä kutsuttiin.
Eräänä sunnuntaina iltapäivällä nämä molemmat tytöt kulkivat niinikään jutellen ja naureskellen ylämäkeä; Franzl puhui alinomaa ja oli valmis nauramaan turhimmallekin asialle.
"Mitä sinä alinomaa pälyt taaksesi?" kysyi Magdaleena.
"Kun eräs poika seuraa meitä", vastasi toinen nauraen.
"Se joko ei ole totta, ja silloin saat nauraa minulle, jos käännän päätäni, tahi on se totta, ja silloin et sinäkään saa katsoa jäljellesi; sillä kukapa tietää, mitä sellainen kulkija voisi kuvitella."
"Kuvitelkoon mitä hyvänsä. Laskiainen, jolloin on tapana mennä naimisiin, on vielä kaukana. Enkä minä lannistu laskiaisenakaan, minä odotan helatorstaita."
"Teetkö liittosi taivaaseenastumisen päivänä, ettei Herra voisi olla siinä mukana täällä alhaalla, sinä veitikka?"
"Kyllä, ja tiedätkö muuta syytä?"
"En."
"Kaikki näyttää ylhäältäpäin kauniimmalta."
"Loruaja!"
"On vielä yksi syy, ja se on vakava. Minä toivon, että minulle heitettäisiin mies suoraan taivaasta, sillä täällä alhaalla ei ole kelpaavaa."
"Sinä et saakaan eläessäsi."
"Ei ole puhe saamisesta vaan ottamisesta. Tiedäthän, että kaupustelija-Liisa on äsken sanonut: 'Hyvä isä, kuinka usein minä olisin miehen saanut, mutta minä en voi ottaa niin monta!' Katso, sentähden hän ei ole ottanut yhtäkään."
"On kenties ollut päinvastoin."
"Miksi niin? Hänellä on kyllä kolmekymmentä vuotta seljässä, vieläpä muutakin."
"Mitä?"
"Kyttyrä."
"Luojan haltuun nyt! Sinä olet tänään auttamaton; minä olen iloinen, kun pääsen erilleni sinusta."
"Sen kyllä uskon, Leena, sillä tuo meitä seurannut poika ei ole kaukana. Hän seisoo tuolla orapihlajapensaassa ja lukee kukkia. Siihen, kun minä sinusta eroan, saa hän, luulen minä, sen tehdyksi, ja kenties hän sitten sinulle sanoo, kuinka monta niitä on. Etkö sinä näe, ken hän on?"
"Mitä se minua liikuttaa?" sanoi Magdaleena kiivaasti. "On parasta, että menet, sillä tiedäthän, etten minä kärsi sellaisia tyhmyyksiä, siksi saat jättää ne puhumatta. Minä en välitä kenestäkään, enkä toivo kenenkään välittävän minusta."
"Mutta ajattelehan, Leena! Minä en ole kenkään, ja vaikka olisinkin, en varmaankaan välittäisi sinusta, ei tässä maailmassa! Näepä, kuinka kiukkuinen sinä voit olla, sitä ei olisi kukaan uskonut."
"Hyvästi, Franzl!"
"Pitääkö minun juosta vai saanko kävellä hitaasti?"
"Kävele hitaasti vain! Ei paholainenkaan juokse jäljestäsi, siitä voit olla varma."
"Kuljemmehan taas ensi sunnuntaina yhdessä?"
"Mutta silloin sinun on oltava järkevämpi."
"Tietysti. Luojan haltuun! Mutta sinun on sanottava minulle, jos sen sitä ennen saat tietää, kuinka monta kukkaa tuossa pensaassa on."
Hän katosi nauraen kuusien taakse.
Magdaleena katsoi hänen jälkeensä. "Siinä on täydellinen huimapää!" Hän nauroi ja harmistui kaikessa hiljaisuudessa sitä, että oli närkästynyt toisen pilapuheesta. Miksi hänen piti se niin pahasti käsittää? Voisihan jollakin olla sama tie, ja hän kulkisi kenties heidän jäljestään tarkotuksetta? Miksi hänen pitäisi peljätä ja olla hämillään, vaikkapa joku poika puhuttelisikin häntä? Hyvää yötä! Sillä se olisi suoritettu. Mutta ken hän saattaisi olla? Hän kääntyi ympäri, mutta päivä paistoi hänen silmiinsä. Hän meni läheisen pensaan varjoon, istuutui ruoholle ja silmäili orapihlajapensasta. Silloin astui siitä nuorukainen näkyviin ja tuli hänen luokseen. Se oli myllärin Florian.
Neito katsoi hämillään maahan. Korkeat ruohonkorret kohosivat hänen ympärillään ja nuokuttivat miettien päätään tuulessa.
"Hyvä päivä, Leena Reindorfer!" virkkoi nuorukainen.
"Hyvä päivä!"
"Odottelin, että tuo lorunlaskija menisi matkoihinsa. Tahdoin vielä kerran puhutella sinua."
"Siitä onkin kauan, kun viimeksi näimme toisemme", sanoi Leena katsoen vapaasti ylös.
"Minä en voi sitä sanoa, vaikka sinä puolestasi olet oikeassa. Minä olen nähnyt sinut usein kirkossa, mutta sinä et ole nostanut silmiäsi rukouskirjasta. Ja siksi minä aluksi luulin, että olit vihainen minulle."
"Minkätähden olisin vihainen?"
"Niin minäkin lopulta kysyin; sillä sinä olet liian viisas kantaaksesi kaunaa siitä, mitä minä puolikasvuisena poikasena ajattelemattomuudessani puhuin. Kun nyt katselen meitä kumpaakin, täytyy minun hävetä, että olen voinut olla niin tuiki tyhmä! Silloin kohtelit minua ansioni mukaan, ja myöhemmin olen ollut kyllin itserakas luulemaan, että sinä sentähden olet karttanut minua. Kerron tämän, että tietäisit, mitä sinusta ajattelen ja kuinka luulen sinun ajattelevan. Mutta tällä selityksellä en pääse kovin pitkälle, ja siksi minun täytyy kysyä, mistä syystä olet juuri minua kohtaan erilainen? Ethän sinä yleensä ole epäystävällinen, enkä minä vaadi enempää kuin tavallinen vieras ihminen. Mutta miksi en saa sitäkään, sen toki tahtoisin tietää."
"Tiedäthän etteivät minun vanhempani soisi meidän seurustelevan keskenämme. Miksi herättäisin tarpeetonta tyytymättömyyttä?"
"Vanhempasi kohtelevat minua kovin väärin!" sanoi nuorukainen.
"Mahdollista kyllä", myönsi tyttö ja katsoi häneen hymyillen, "mutta sinä olet jo niin vahva, että voit sen kärsiä, luulen minä."
"Sinun on helppo laskea leikkiä", virkkoi hän asettuen istumaan ruoholle parin askeleen päähän tytöstä. "Sinun on helppo ilakoida, sinä et tiedä miltä minusta tuntuu. Jos heillä olisi joku syy, en voisi nurista; pitäisi vain tietää, miksi. Sitä olen jo kauan miettinyt. Mutta ei siitä ole apua. Olen tuohon riivattuun tupakanpolttoonkin tottunut, mutta vähän siitä on viihdytystä." Hän viskasi piippunsa ruoholle.
"Särje se nyt!" sanoi Magdaleena. "Onko sinulla niin tukulta rahaa?
Uudenhan kuitenkin ostat."
"Niitä on paljon rihkamakauppiaalla, eivätkä maksa maailmaa. Ja katso nyt", hän otti piipun, "koska sitä niin säälit, siinä ei ole mitään vikaa. Jospa vain kaikki olisivat yhtä kestäviä." Hän huokasi syvään.
"Mene suolle", sanoi Leena nauraen, "sinähän itse herätät sääliä."
"Niin, aikanaan kohtaloni heittää minua niinkuin minä tätä piippua.
Mutta silloin ei kukaan voi liittää särkynyttä yhdeksi."
"Sinä tulet pian synkkämieliseksi."
"Kun minulle tehdään vääryyttä."
"Kuka tekee?"
"Sen olen jo sanonut."
"Unohda se, niin et ole onnettomampi kuin muutkaan."
Nuorukainen nosti juhlallisesti piipun korkealle: "Tupakoinhan minä!"
"Tuskinpa se auttaa. Lihaa ja läskiä savustetaan, että ne säilyisivät hyvinä, ajatusten laita on toinen."
"Kuinka sinä voitkin olla veitikkamainen!" sanoi nuorukainen tyytymättömänä.
"Minkälainen sitten itse olet? Sinä juttelet paljon piipustasi, mutta niin surullisesti kuin kuolinsanoman tuoja, ja poltat samalla niin huonoa tupakkaa, että se saattaa yskimään. Ja minkätähden? Koska sinulle on tehty väärin. En tiedä, auttaisiko se siinä asiassa. Isä puhalteli äskettäin tupakansavua erääseen ruusupensaaseen, jossa oli itikoita, mutta hän itse oli tukehtua, ja hyönteiset jäivät paikoilleen."
"Niin käynee minullekin ja ruusupensaalleni", huokasi Florian.
"Onko sinullakin ruusupensas?"
"Maailman kaunein."
"Kotonasiko?"
"Niin soisin kaikesta sielustani, mutta se juoksee vielä vapaudessaan."
"Ruusupensas? Sepä on erinomainen! Sillä on kenties nimikin?"
"Onpa kyllä."
"Mikä se on?"
"Arvaa!"
"Se on kovin vaikeaa. Minun tuttavissani ei ole ruusupensasta."
"Turhia! Sinä ymmärrät kyllä, että tarkotan sinua."
Leena nauroi ääneen.
"Nauratko sinä sille?" kysyi nuorukainen loukkaantuneena.
"Sinä osaat niin mainioita kohteliaisuuksia. Minä kiitän kunniasta saada olla matojen syömä ruusupensas!"
"Helkkari, miten hullusti se meni", sanoi Florian, ja hänkin nauroi. "Olet oikeassa, sellaiseen en pysty, ja iloitsen siitä, ettet sinä sille panekaan sellaista arvoa kuin muut tytöt. Kyllä se olikin työlästä, mutta sinun mieliksesi tekisin kaikki! Sydämeni riemastelee, kun saamme puhua toisillemme suoraan ja järkevästi."
"Niin jättäkäämme tyhmyydet, Flori, kohteliaisuudet sekä muutkin! Luulen osottaneeni, etten ole tylympi sinulle kuin muillekaan, enempää et sanonut vaativasikaan, pysähtykäämme siis siihen."
"Siinä olisi kuitenkin liian niukalta minulle. Vanhempien totteleminen, Leena, on aina hyvä, ja viimeiseksi minä kehottaisin sinua siitä luopumaan. Mutta lapsille annettujen velvollisuuksien pitää perustua käsitettäviin syihin eikä pelkkään itsekkäisyyteen. Jos olisi kielletty, ettet saa kenenkään pojan kanssa puhella, pitäisin sitä liioteltuna, mutta siinä olisi kuitenkin jotakin järkeä. Nyt koskee kielto vain minua. Miksi minä olen muita huonompi? Pidän itseäni ainakin yhtä hyvänä kuin toisetkin, ja minulla olisi syytä surkutella itseäni, jos en olisi parempi kuin monet heistä. Tiedän, että sinun täytyy ajatella samalla tavalla."
"Mutta mistä minä tiedän, mitä syitä meikäläisillä on sinua vastaan?"
"Minä kysyn vain, mitä syytä heillä voi olla minua vastaan. Ja olisiko siinä mitään oikeutta? Etkö luule, että jos heillä olisi todellinen syy, he olisivat myöskin sen sanoneet sinulle, tullaksensa aivan varmoiksi? Aivan varmaan. Koska eivät voi mitään syytä osottaa, on se pelkkää itsekkäisyyttä, tavallista vanhoille ihmisille. He tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet luotettava kunnon tyttö. Liiallinen lähenteleminen herättää vastenmielisyyttäsi, mutta rehelliseen kysymykseen et voi olla antamatta rehellistä vastausta. Ja nyt kysyn, saanko sanoa sinulle jotakin muuta kuin ne pojat, joiden kanssa sinulla on lupa puhua. Minun sietää olla kiitollinen poikkeusasemastani. Vanhempasi kai luulevat, että minun pelkkä hengitykseni turmelee sinut niinkuin olisin myrkyllinen eläin, basiliski tahi miksi sitä kutsuttanee, sinä sen varmaankin tiedät."
"Ei, en minä todellakaan tiedä, minä eläimenä kotiväkeni pitää sinua."
"Tänään ei sinun kanssasi voi puhua yhtään järkevää sanaa. Näyttää kuin puolet Franzl Kleehuberin kujeellisuudesta olisi tarttunut sinuun. Ja minua surettaa, kun sinä käännät vakavan asian pilaksi. Mutta niin sinä teet — se minua lohduttaa — vain tänään. Sinulla on ajatteleva mieli, ja jos se ei sinua petä, olet sinä huomaava, että ei ainoastaan minulle, vaan meille molemmille on tehty vääryyttä. Me voimme osottaa maailmalle, että olisi ollut synti ja vahinko erottaa meidät toisistamme, sillä me voimme antaa opetuksen siitä kuinka kunniallista ja siveää yhteiselämä voi olla. En puhu siitä enempää tänä päivänä, sillä sinun sanasi eivät tule sydämestä eikä päästä, mutta sinä lasket leikkiä siksi, kun asia näyttää sinusta niin vakavalta. Ne naiset, jotka ovat valmiit sanomaan ensimäiseen sanaan niin taikka ei, ovat, niin luulen, joko ajattelemattomia tahi liian kokeneita. Ne, jotka pitävät arvossa itseään, miettivät seuraavaan päivään. Jos huomenna on kaunis ilma — allakka tietää, että on täysikuu — tulen tänne jälleen. Jos tapaan sinut täällä, olen sangen iloinen; minulla olisi sinulle paljon sanomista, sellaista, jota tänään et tahdo kuulla, koska puhun sinulle ensi kertaa, koska se on sinulta kielletty ja koska et tiedä, miten tekisit oikein. Punnitse asiaa. Jos en tapaa sinua, tyydyn siihenkin, vaikka minulle olisi todellinen tyydytys saada edes puhua sinulle, eikähän puhe sido ketään. En toivo, että tähänkään vastaat nyt myöntäen tahi kieltäen, sillä kaikkea on ensin harkittava. Huomen-iltana täysikuun noustua tulen tänne jälleen. Nyt monta tuhatta hyvää yötä, Leena!"
"Hyvää yötä!"
Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, kulki vain hitaasti tietä alamäkeen. Heinät kahisivat hänen jaloissaan ja niiden siemennuput kiintyivät hänen sukkiinsa ikäänkuin olisivat tahtoneet herättää neitosen unelmistaan.
Aurinko oli jo vaipunut toisella puolella olevan metsikön taakse.
Florianin tarkotukset eivät voineet olla muuta kuin rehellisiä, Leenan vanhemmat tekivät poika pahalle vääryyttä.
* * * * *
Kun aurinko oli seuraavana iltana mailleen vaipunut, nousi täysikuu pilvettömälle taivaalle, ei miellyttääkseen erästä nuorukaista, joka suurella kaiholla sitä odotti, eikä myöskään ottaakseen vastuulleen erään nuoren tytön kohtaloa, joka pitkällisen sinne tänne arvelemisen jälkeen jätti metsän rintamaan menemisensä tahi sieltä poissa olemisensa riippumaan siitä, kuinka kirkas kuutamo tulee — kuu ei tiennyt tästä kaikesta mitään, näytti vain vapaasti kummallekin kirkkaat kasvonsa, ja nämä ottivat sen hyväksi enteeksi.
Nuorukainen oli jo kotvan seisonut kuutamon hopeoimien kuusien alla, lauha tuuli hiveli hänen punottavia poskiaan ja kiidätti ruohon, kukkivien pensaiden ja pihkaisten kuusien tuoksua yli hiljaisen seudun.
Silloin hän kuuli, että alhaalla maantiellä avattiin veräjää ja pantiin jälleen kiinni. Rakennusten maantielle heittämän varjon kohdalla kulki joku ja ilmestyi sieltä kirkkaan kuutamon valaisemalle, niityn yli menevälle polulle. Maan neitosista rakkain lähestyi siinä häntä valkoisin käsivarsin ja hulmuavin hamein.
Mutta tämän kulku ei ollut helppoa. Ruoho oli entistä vastaanhangottelevampi. Iltakasteinen heinä kostutti hänen jalkansa ja liukui hänen askeleissansa, niin että hän horjahti; orapihlajakin takertui pidätellen hänen hameeseensa, ja aivan metsän reunamassa eräs yölintu säikytti häntä lentäen äänettömin siivin aivan hänen päänsä ohi.
"Terve, Leena!" huudahti nuorukainen astuen häntä vastaan käsi ojennettuna. "En voi sanoa, kuinka saapumisestasi iloitsen."
"Terve, Flori!" vastasi tyttö kiihkeästi hengittäen. "En tiedä, teinkö oikein, en todellakaan tiedä, olen niin rauhaton, vaikkei tässä olekaan mitään pahaa. Mutta teenhän ensi kerran eläessäni jotain aivan omia päin, jotain joka on maailmalta salattava."
"Siinä on jotain salaperäistä", sanoi Florian. "Me emme tietysti voi jutella koko kylän kaivolla. Sitä kestää vain niin kauan, kunnes päästään selville, ja siksi on minun kysyttävä sinulta paljon."
"Kysy!"
"Lapsina pidimme toisistamme, puolikasvuisina olimme alinomaa yhdessä, ja sitä surua, jota olen tuntenut, kun sinä sen jälkeen olet karttanut minua, en voi kuvailla. Usein olen sinua sen ajan kuluessa tarkastanut. Sinä olet viehättävän kaunis, kunnon neito, ja niin älykäs ettei sinun vertaistasi ole maailmassa, ei ainakaan minun mielestäni — lisään sen, ettet luulisi minun puhuvan joutavia; en ainakaan tiedä, mitä tekisin, jos joutuisit toisen omaksi. Lapsuuttamme ajatellessamme on meillä tuhansia yhteisiä muistoja, koko ikänä emme saa toisiamme pois ajatuksistamme, ja kun me tunnemme niin hyvin toisemme ja olemme kehittyneet yhden rinnan, niin luulen sen olevan viisainta, että kuljemme koko elämän toistemme rinnalla. Meille ei voi käydä niinkuin on tapahtunut monelle, jotka ovat menneet naimisiin ajattelematta, yhdessä humussa, eivätkä sitten sovellu toisilleen. Me tiedämme, mitä omistamme toinen toisessamme, me voimme arvostella toisiamme ansion mukaan."
Magdaleena katsoi maahan, kääri esiliinan pyöreän käsivartensa ympäri ja purki sen taas. "Se on onnettomuus", virkkoi hän hiljaa, "ja niin on isäkin sanonut, se on suuri onnettomuus, jos kunnon mies tahi kunnon nainen ei saa vertaistaan puolisoa."
"Isäsi on oikeassa, ja minä olen samaa mieltä kuin muukin kylän väki, ettei hän ole tyhmä. Mutta yhdessä asiassa hän voisi olla ymmärtäväisempi; minä pitäisin häntä sentähden tarpeellisessa kunniassa."
"Mutta huomaa, Flori, jos hän on niin viisas, täytyy hänellä sittenkin olla syy."
"Älä huolehdi, Leena, viisaimmillakin ihmisillä voi olla oikkunsa. Ensin on hänen opittava tuntemaan minut, sitten puhukoon suoraan, enkä minä pelkää sitä, kun vain olen varma yhdestä asiasta."
Magdaleena katsoi vaieten syrjään.
"Kun tämän asian tiedän", sanoi Florian, "en kysy taivasta enkä pelkää helvettiä."
"Kuinka voit puhua noin jumalattomasti, Flori?"
"Se on pelkkää totuutta. Sano nyt minulle suoraan, Leena, voitko pitää minusta?"
"En tiedä."
Florian tarttui tytön molempiin käsiin, jotka hiljaa värisivät, käänsi hänet itseensä päin, katsoi vilpittömästi häntä silmiin ja sanoi: "Kyllä sinä sen tiedät, sano pois!"
Mitä siitä tulisi? Leena ei voinut puhua, hän ei voinut sanoa: kyllä. Ei koko maailman hinnasta ja vaikka hänelle olisi vielä sen toisenkin hinta tarjottu, ei hän olisi voinut sanoa: en, ja kuitenkin oli se maailma, joka siinä kuutamon loisteessa hänen edessään oli, niin kaunis, että sanomaton onni oli siinä olla! Se tuntui tuhatkertaisesti tutulta ja niin kokonaan omalta, että sen saattoi toisen kanssa jakaa ja antaa siitä osan toiselle. Niin pitääkin tapahtua. Mitä hänen sykkivä sydämensä kyseli? Tahdotko jakaa hänen kanssansa? Hänen kanssansa?
Leenan sormet kiertyivät lujasti Florianin sormien ympäri.
Ja Florian sanoi hiljaa mutta ilolla: "Vaikkapa et sanokaan, minä tiedän sen kuitenkin."
Hiljainen väristys tuntui neitosen olennossa, hän koetti hillitä nuorukaista nuhtelevalla veitikkamaisella katseella: Älä luule liikoja! Mutta pari kyyneltä, jotka värisivät hänen silmäripsillään, estivät hänen avaamasta silmiään, ja pieni pää, jota hän aikoi uhmaten puistaltaa, vaipui luottavasti nuorukaisen olkapäälle.
Nuorukainen sai siitä syytä huudahtaa riemusta, ja kun neito hämmästyneenä tempaisihe irti ja aikoi juosta pois, tarttui hän häneen ja kuiskasi: "Älä ole vihainen! Tunnen itseni niin äärettömän onnelliseksi, ja se minun piti jotenkin ilmaista, en luule kenenkään syrjäisen kuulleen sitä. Tule tänne jälleen huomen-iltana, sitten puhun äidilleni. Mieluimmin uskoo salaisuutensa vaimoväelle, sillä he muistavat oman lempiaikansa, ja avioliiton puuhaaminen on heille rakasta."
Magdaleena puristi hänen kättänsä.
"Hyvää yötä!" sanoivat molemmat ja erosivat; tänä iltana ei heillä enää ollut toisilleen muuta sanottavaa.
Magdaleena kulki alamäkeen polkua pitkin, Florian katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli saapunut orapihlajapensaan kohdalle, jolloin poika huusi: "Huomen-iltana!"
Neito pysähtyi, taittoi pienen oksan ja sanoi hiljaa: "Huomen-iltana!" Sitten hän jatkoi matkaansa häiritsemättä ja estämättä; yölinnut pysyttelihevät ylhäällä kuusten oksien suojassa, orapihlaja oli antanut hänelle kukkivan oksan ja ruoho oli kasteen painosta taivuttanut kortensa ja nuppunsa alistuvasti maata pitkin. Maantielle saavuttuaan nuori tyttö katosi varjoon.
Florian kuunteli vielä, kuinka veräjä avautui ja sulkeutui; sitten kulki hän iloisesti metsän läpi.
Halki kuusikon kirkkaassa kuutamossa! Metsä oli niin juhlallisen tyyni ja rauhallinen kuin temppeli, ja Florian riensi äänetönnä eteenpäin sykkivin sydämin ja nopeasti hengittäen. Kun hän saapui metsän toiselle puolelle ja näki vanhempiensa kodin alhaalla edessään, hän oli melkein ilonhuumauksessa, tarttui nuoreen kuuseen metsän reunassa ja yritti tempaista sen maasta.
Mutta puu piti itsepintaisesti vastaan, pisti neuloillaan ja mutisi:
"Ei tästä ihan helpolla lähdetä!"
Florian luopui nauraen yrityksestä.
Vielä katseli hän hetkisen äänetönnä seutua, ojensi sitten käsivartensa ikäänkuin tahtoen syleillä edessään olevaa maisemaa ja huusi: "Jumala, kuinka kaunis sinun maailmasi onkaan!"
Sitten meni hän hiljaa myllylle ja hiipi makuupaikkaansa. "Kukaan heistä ei tiedä, mitä minä tiedän." Hän hymyili mielihyvällä, sitten oli hänellä yksi ainoa ajatus: huomenna!
"Ainoa, joka on arvokasta maailmassa on minun! — — Vaikkei se enää huomisen jälkeen olekaan salaisuus muille kyläläisille, on vielä sittenkin yksi salaisuus meille kahdelle ja se on kaunein! — — Ajatteleeko hänkin niin? sitä kysyn häneltä — huomen-iltana — oi, jos olisi jo huomen-ilta!"
Ei ollut mitään viisaampaa keinoa, kuin nukkua tämän päivän jäännös, ja silloin onkin jo käsillä huomen.
* * * * *
Vanha Reindorfer oli vielä ulkona ja poltteli tupakkaa lehtimajassa, kun Magdaleena tuli kotiin. Hän puisti päätään, kun tyttö riensi hänen ohitsensa ja sanoi: "Hyvää yötä, isä!"
Magdaleena meni äidin kanssa yhteiseen makuuhuoneeseen. Vanha emäntä oli vaipunut sikeään uneen. Magdaleena aukaisi hiljaa ikkunan; vieno, tuoksuva tuuli huokui korkeasta kuun valaisemasta kuusikosta, jonne hänen silmänsä sattuivat.
Tämä hänessä vallitseva tunne oli siis rakkautta! Ihmiset puhuvat siitä paljon, mutta kukaan ei voi sitä oikein kuvailla! — — Tuolla hän nyt kulkee metsän halki, on kenties jo ennättänyt sen toiselle puolelle ja alkaa painua alamäkeen myllylle. — "Hyvää yötä, Flori!" — Ja sitten tulee aika, jolloin heidän ei tarvitse kulkea eri teitä, vaan he saavat olla aina yhdessä, ja silloin hän Jumalan ja ihmisten tietäin tahtoo olla Florianin oma, kaiken elin-aikansa!
Hänen kätensä puristivat ikkunan kehystä, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa sen.
"Sinusta pitää tulla hänelle kunnon vaimo", sanoi hän syvästi hengittäen, antoi käsivarsiensa vaipua ja katsoi kuutamoiseen yöhön. Mikä tyyni ja ystävällinen hohde hiljaisen maan yllä! Ja jälleen valtasi hänet sama tunne, jota hän aikaisemmin oli tuntenut: tämä maailma on meidän, me jaamme sen keskenämme ja lahjotamme toisillemme!
Häntä puistutti iloinen väristys ja veri tulvi hänen kasvoillensa. Hän sulki kiireesti ikkunan ja meni levolle.