VIII.
Synkät pilvet liitelivät tällä kertaa yöllisellä taivaalla ja peittivät tuon tuostakin kumottavan kuun, jolloin tumma varjo verhosi seudun.
Florian ja Magdaleena istuivat käsi kädessä ylhäällä kuusikossa. Joka kerta, kun pimeä varjo heidän ympärilleen levisi, he irrottivat toisensa käden ja olivat ääneti kunnes metsä kirkastui.
Tyttö sanoi: "Minä kuitenkin pelkään, mitä isä sanoo."
Nuorukainen vastasi: "Se on tarpeetonta. Mitä hän oikeastaan voi sanoa ja mitä hänellä voi olla vastaan, kun näkee, että me rakastamme toisiamme? Silloin hänen täytyy minultakin kysyä, ja se on oikein. En pidä häntä sokeana. Hänen täytyy siis nähdä, ja hän kuulee sen kaikilta, että me sovimme toisillemme. Eikä hänen tarvitse huolehtia sitä, että sinun Vesihaudan myllärin vaimona tarvitsee puutetta kärsiä, ja muita arveluita hänellä ei voi ollakaan. Ja minä luulen, ettei Jumala suojele meitä huonommin kuin muitakaan, jotka vilpittömästi toisiaan rakastaen turvaavat häneen."
Synkkä varjo lankesi niitylle.
"Me tahdomme luottaa häneen", kuiskasi tyttö, ja kun ilma heidän ympärillään jälleen kirkastui, jatkoi hän: "Katso, kuinka viisaasti hyvä Jumala on sovittanut kaikki! Olisin jo lapsena tahtonut itselleni Vesihaudan myllyn, siinä onkin jotakin omituista tuossa rattoisasti rytisevässä myllyssä. Ja nyt minä sen saan, mutta kun minä en sitä tunne enkä ymmärrä, saan myöskin myllärin samalla."
"Niin kyllä", sanoi Florian nauraen, "muassa hänen pitää tulla, ethän muuten saa myllyä. Sinun täytyy olla sangen hyvä hänelle, muuten hän panee myllyn seisomaan, ja silloin tulee sinun tähtesi nälänhätä koko seudulle."
"Sinä et saa niin liiotellen puhua, on paljon muitakin myllyjä, ja seudun väestön vuoksi en rauhaani kadota, sillä kyllä se pian löytää uuden myllärin. Mutta mistä minä sen saisin?"
"Siinäpä se on, siksi et saa kinastella."
"En anna mitään lupauksia. Kyllähän nyt tietysti hillitsen itseni, mutta kun kerran olen talossasi —"
"Heh! Sitä pelkään niinkuin syntinen taivaan autuutta."
"Totta puhuen, miten voin miellyttää sinun vanhempiasi?"
"Vielä kysytkin! Mitä sen miellyttävämpää voisit tehdä kuin tavallisesti teet ja kun olet sellainen kuin olet. Älä huolehdi siitä, sinuun täytyy mieltyä."
"Tehdä niinkuin teen, olla sellainen kuin olen? Se menee kyllä itsestään. Äitisi on uhkea, kaunis nainen, olisi iloista, jos hän voisi minusta pitää."
"Minun äitini! Vaikka hän on suuri ja juhlallinen, taipuu hän mielesi mukaan. Milloin vain on tullut sinusta puhe, on hän näyttänyt olevan aivan rakastunut sinuun; jos hän olisi mies, voisin olla mustasukkainen. Ajattele, hän muistaa vielä, kuinka sinä pienenä seurasit minua myllylle — muistatko sinä itse vielä sen?"
"Muistanpa kyllä!"
"Silloin hän jo sanoi, että me olemme toistemme näköiset, ja samaa on hän sanonut sittenkin tähän päivään asti."
"Joutavia, mitenkä joku mies ja nainen voivat olla toisensa näköiset?"
"Mutta minäkin olen samaa mieltä."
"Sinä ja minä, se on hullunkurista! Sinä olet tumma, minä vaalea, sinä pitkä, minä keskikokoinen, sinä hoikka, minä täyteläinen, sinulla on kohta parta, minulla ei toivottavasti milloinkaan."
"Mutta muuten."
"Niin, muuten kyllä! Minä pelkään itsekin, että ihmiset voivat meidät usein vaihtaa keskenämme."
Molemmat nauroivat ääneen.
Pilven varjo tuli ja saattoi heidät vakaviksi.
"Jos äitisi vain pitää minusta", sanoi tyttö, "hän saa kernaasti kuvitella meidät niin yhdennäköisiksi kuin kaksi munaa; sillä, tiedätkö, sydän kiintyy aina mieluimmin naisväkeen."
"Sen ymmärrän kyllä. Muuten tulee myöskin isäni kanssa hyvin toimeen, kun vain hänet ensin oppii tuntemaan; hiukan nurisevaksi ja aprikoivaksi hän on viime aikoina muuttunut, mutta kyllä hänen kanssaan saattaa puhua. Ja saat nähdä, että Reindorferin talon ja Vesihaudan myllyn asukkaat toisiinsa lähemmin tutustuttuaan tulevat oikein hyviksi ystäviksi, ja että näiden molempien paikkojen välisellä tiellä on aina joku jommankumman perheen jäsen liikkeellä joko vierailemaan menossa toisen luo tahi sieltä kotiin palaamassa. Ja sunnuntaina me istumme kirkossa kaikki yhdessä kiittäen täydellä syyllä Jumalaa, joka on luonut sovinnon kahden talon välille ja siten ohjannut kaikki hyvin."
"Se olisi todellakin ihanaa!"
"Niin käy, luota siihen. Eikä silloin tarvitse kenenkään peljätä, että hän jää yksin onnettomuuden ja vastoinkäymisen hetkellä; silloin me kaikki tuemme toisiamme, eikä vaikeimmatkaan koetukset tunnu niin raskailta, kun tietää muiden ottavan niihin osaa. Minä ajattelen, että siitä tulee sellainen elämä kuin palanen paratiisia olisi pudonnut taivaasta meille, ja minä suon sen heille kaikille, ainoastaan pääenkelin pidätän minä itselleni."
"Sepä on imartelua! Etkö luule minun tietävän, ettet sinä ollenkaan soisi minun olevan enkelin? Ja mitä sinä enkelillä tekisit? Mutta minäkin toivon, että hyvä Jumala antaisi rahtusen taivaanvaltakunnastaan meille tänne, ennenkun meidän täytyy vakavasti muuttaa sinne ylös. Minä olen tyytyväinen pieneen rahtuseen maistimiksi."
"En minäkään pyydä koko leipää, mutta kuitenkin niin suuren palasen, että siitä riittää meille kaikille murunen. Niin paljon hän sallinee meidän anoa. Sanon sinulle Leena, että siitä ei voi tulla muuta kuin ihanaa."
"Minä iloitsen siitä", sanoi tyttö hiljaa. Hän puristi käsiään riemusta, sitten hän nyhtäisi maasta käteensä sattuneen ruohon ja veteli sitä leikitellen sormiensa välissä.
Paksu synkkä pilvi peitti kuun. Kuusikosta tulevalta tieltä kuului kahina, joka astui sieltä heitä kohti. Kun seutu jälleen kirkastui, nuori Reindorfer seisoi Josefan kanssa heidän edessään.
"Vai sinä se olet", sanoi Leopold. "Olemme tuonne kuusien taakse, jossa olemme istuneet, kuulleet puhetta jo kotvan aikaa, ja minä tahdoin katsoa, ketkä täällä kuhertelevat. Mutta kaikkein viimeiseksi olisin arvannut sinua. Se on vähän liian aikaista. Minä arvelen, että kun toiset saavat odottaa neljännenneljättä ikävuoteensa, sinä saisit odottaa kahdenteenkymmenenteen. Minulla olisi hyvä halu ajaa sinut kotiin, että sellaiset ajatukset haihtuisivat päästäsi."
Florian hyppäsi paikaltaan ja astui häntä vastaan.
"Mitä sinä, keltanokka, siinä hypit? Tahi aijotko estää, että minä tavalla tahi toisella lähetän pois sisareni paikalta, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä?"
"En neuvoisi sinua nostamaan kättäsi häntä vastaan."
"Tiedätkö, myllärin nulikka, on parasta, ettet härsytä minua; ensiksi minä voin lyödä sinun kurjat luusi mäsäksi ja toiseksi voin sinun kultakanallesi opettaa, kuka täällä oikeastaan herra on."
Mitään virkkamatta Florian viskasi pois nuttunsa.
Magdaleena riensi Josefan luo. "Pyydän sinulta, älä Jumalan tähden anna heidän tapella!"
"Tule vain", sanoi Leopold, joka niinikään oli riisunut nuttunsa.
Josefa tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Joutavia, älä kadehdi heitä; ethän kuitenkaan voita mitään, vaikka turmeletkin heidän ilonsa."
"Hän tahtoo tapella; näethän, hän tahtoo tapella."
"Kyllä hän mieluummin kuhertelee Leenan kanssa, sen minä sanon, eikä minullakaan ole aikaa odottaa, kumpi teistä ensiksi lyö toiseltaan pään puhki. Minun täytyy mennä kotiin, lähetätkö minut yksin?"
"Usko minua, Seferl, kaikki on sangen pian tehty, nopeammin kuin arvaatkaan; minä osaan tämän, ja heitän hänet heti maahan, niin pitkänä kuin hän on."
"Pöyhkyri!" huusi Florian.
"Minä rukoilen, ole hiljaa", pyysi Magdaleena.
"Minun tulee todellakin surku, jollette voi tehdä sen viisaammin kuin kiiriä toistenne ympärillä ruohossa!" nauroi Josefa. "Tule, Leopold, jättäkäämme heidät kahden. He ovat tämän kesän vasikoita eivätkä tiedä mitään parempaa kuin kuiskia toisilleen helliä sanoja kuutamossa. Suokaamme se heille! Tule!"
"Mutta jos minä lähden, voi se näyttää kuin minä pelkäisin."
"Mitä sanotkaan! Olemmehan me, minä ja Leena, nähneet, että te ette pelkää toisianne. Olettehan sitä paitse jo olleet paitahihasillanne, emmekä me halua nähdä teidän jatkavan riisumista. Luulen olevan parasta, että jälleen panette nutut yllenne."
Tytöt ottivat maahan viskatut vaatekappaleet ja auttoivat kumpikin niitä ystävänsä selkään.
Leopold oli pistänyt vasemman käsivartensa nutun hihaan ja hapuili oikealla toista. "Ei se vielä tällä ole lopussa, vaikka ei tänä iltana muuta tullutkaan!" sanoi hän ja tyrkkäsi samalla nyrkkiin puristetun oikean kätensä hihaan, jolloin sen vuori repesi.
Florian oli myöskin juuri pukeutunut ja nykäisi nuttuaan oikeaan asentoon. "Niin minäkin arvelen, ettei lykätty ole hyljätty", sanoi hän tehden samalla uhkaavan liikkeen.
"Olkaa ymmärtäväisiä ja eläkää rauhassa!" lausui Josefa. "Meistähän kaikista tulee sukulaisia, sallikoonpa vanhus tuolla alhaalla talossa sen tahi ei. Hyvää yötä, Flori!" Hän tarttui ystävällisesti nuorukaisen käteen.
Leopold kiirehti väliin: "Sen käden saat jättää puristamatta, myllärin poika; tyydy sinä vain minun sisareeni!"
"No ei sinun tarvitse sukulaisten vuoksi niin mustasukkainen olla", sanoi Josefa nauraen. "Hyvää yötä, Leena!"
"Hyvää yötä! — Sinulta, Leopold, pyytäisin jotakin. Ei se ole mitään pahaa, mutta minä en tahtoisi kiusallisia kohtauksia enkä soisi asiasta tulevan mitään puhetta, ennenkun kaikki on aivan selvillä ja minulta voidaan ainoastaan kysyä, onko taikka eikö ole. Siihen päästään pian, mutta älä ilmaise minua kotona tänä iltana!"
"Sitä ei tarvitse pyytää; voisithan sinäkin sanoa, että olet tavannut minut Seferlin seurassa. Vaikka en sitä pelkääkään, kartan kuitenkin mielelläni turhaa pakinaa ja toraa. Muuten tunnet minut huonosti. Vaikka olisin kymmenen kertaa tietänyt sinun rakkaussuhteesi ja mitä siitä ajattelisinkaan, pitäisinpä sitä hyvänä tahi pahana, en siitä kuitenkaan puhuisi. Vanhus luulee kuulevansa kuinka ruoho kasvaa maassa ja hiukset päässä, hän saa odottaa, kunnes itse ottaa selvän. Hyvää yötä teille!"
"Hyvää yötä!"
Leopold ja Josefa menivät niityn yli maantielle.
Florian viskasi harmissaan hatun sivulle ja hiveli tukkaansa. "Miksi turvauduit tuohon kevytmieliseen letukkaan? Nyt hän luulottelee, että me olemme hänelle ihmeen suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että hän pidätti sinun veljesi tappelusta. Olisit antanut meidän tapella! Minulla olisi nyt paljoa helpompi olla. Sydän vääntyy povessani, kun kuulen kaksi tuollaista pitävän leveää suuta huomauttaakseen, että he katsovat muita yhtä ajattelemattomiksi, kevytmielisiksi ja kunniattomiksi kuin he itsekin ovat. Niin totta kuin elän olisin halunnut lyödä tuon miehen maahan, ja naisen myöskin; he ovat kaikessa tapauksessa turmelleet meidän tämäniltaisen ilomme."
"Josefa on tavattoman julkea."
"Ja veljesi on hänen vallassaan, ole siitä varma. Mitta jos minä tulen sukulaiseksi, olen minä isäsi puolella, eikä Josefa silloin onnistu: eihän veljesi voi olla niin tyhmä, jos kaikki häntä varottavat. Huomenna jo puhun kaikki äidille, hän saa puhua sinun omaisillesi, niin että saamme tietää, miten asiat ovat. Jos he sanovat, että me kumpikin olemme vielä liian nuoria, niin ei se ole mikään paha, kun vain sinut luvataan minulle. Jos Jaakop, niinkuin raamatussa kerrotaan, saattoi odottaa rakastettuaan seitsemän vuotta, niin kyllä minäkin voin malttaa mieltäni, kahta seitsemää ei tähän aikaan voida vaatia, koska kellekään ei kahta vaimoakaan anneta — se tapahtui ammoisina esi-isäin aikoina, enkä minä heitä kadehdi; ainoastaan kaksi olentoa voi sielultaan ja sydämeltään tulla yhdeksi."
"Niinpä todellakin. Niin minäkin ajattelin, kun aloit puhua Jaakopista. Tahtoisin tietää, mitä siitä tulisi, jos jollakin olisi kaksi vaimoa samassa talossa. Olisiko yksi etevämpänä tänään ja siirtyisi huomiseksi syrjään toisen tieltä, tahi vuorotteleisivatko he viikottain? Laupias taivas, en voi muuta kuin nauraa ajatellessani sitä sekamelskaa, jossa kukaan ei oikeastaan tietäisi tehtäviään ja velvollisuuksiaan; se olisi jokaisen talon häviö!"
"Se on totta. Mutta älä huoli surra sitä; en minä ota enempää kuin yhden."
"En minäkään sinua siihen neuvoisi! En ainakaan eläessäni", lisäsi hän äkkiä vakavaksi tullen. "Jos minä kuolen, sinun luonnollisesti täytyy etsiä uusi. Kukapa tietää, mitä sitä ennen tapahtuu. Mutta hankikin silloin hyvä ihminen kotiisi, sellainen, johon tiedät minun mielihyvällä katsovan."
Florian nauroi ääneen.
Magdaleena näytti loukkaantuneelta ja käänsi hänelle selkänsä.
"Sinä lapsellinen impi, kuuletko", sanoi Florian vetäen häntä esiliinan nauhasta. "Käänny heti tännepäin, muuten aukaisen tämän nauhan!"
"Sitä et saa tehdä!" Hän kääntyi nopeasti. "Mutta sinä olisit siihen kylliksi rohkea. Kuinka sinä voit nauraa niin vakavalle puheelle?"
"Koska sellainen puhe on pelkkää pyhän yksinkertaisuuden tyhmyyttä", vastasi hän kiivaasti. "Puhut niinkuin kuutamo olisi hämmentänyt sinut. Jumala varjelkoon sellaisesta, mutta jos jättäisitkin minut, en koskaan toista ottaisi. Eihän saata ajatella, että toinen korvaisi ensimäisen."
"Niin on moni sanonut ensimäiselle vaimollensa —"
"Ja kuitenkin mennyt uusiin naimisiin, niinpä kyllä, vieläpä kenties onnistunut paremmin kuin ensi kerralla; sillä toisella ei ole koskaan oikeutta puhua kuolemisesta, kun juuri hän kaiken todennäköisyyden mukaan jää leskeksi. Sinä saat olla oikeassa!"
"Minä olen oikeassa, huomaatpa sen tahi et."
"Minä huomaan sen. Sinä olet oikeassa!
"Kun sinun kultasi tahtoo olla oikeassa aina, kiista kaikki hellitä ja lukkoon suusi paina!"
"Tämäpä on kaunista! Sinä jo laulat pilkkalauluja minusta. Minä lähden!"
"Sinä et saa olla vihainen, sellaiseen vallattomuuteen on melkein pakotettu, kun sinä kukoistavassa terveydessäsi puhut kuolemasta, antaaksesi siten tietää, että te naisihmiset vielä haudan takaakin huolehditte taloudestanne! Mutta minä sanon sinulle, etten minä ennen naimisiin menoani rupea itseäni leskeksi ajattelemaan. Kas niin, nyt sinä itsekin naurat! Tahdon voittaa sinut, mutta sinun kadottamisestasi en halua kuulla puhuttavan. Taistelen sinusta kuolemaakin vastaan, mutta minä luulen Jumalan pitävän huolen siitä, että me saamme elää yhdessä niin kauan kuin se on mahdollista. Tänä iltana se ei kauemmin sopine; meidän kummankin täytynee ajatella kotiin menoa ja sanoa toisillemme hyvää yötä. Jos sinä huomenna tahi ylihuomenna näet äitini tulevan teille, niin tiedät, mitä se merkitsee."
He puristivat toistensa käsiä.
"Hyvää yötä, Leena!"
"Hyvää yötä, Flori!"
Kuun eteen siirtyneen paksun pilven varjo peitti pois rientävän tytön Florianin katseelta. Jonkun ajan kuluttua veräjä aukeni alhaalla ja sulkeutui jälleen. Florian kulki varjoisen metsän läpi; vasta sen toiselle laidalle ehdittyä tuli jälleen valoisaa.
Nopein ja voimakkain askelin ja rajusti sykkivin sydämin hän riensi myllylle vievää polkua.
Kohtahan on kaikki selvänä!
Jos nukkujan ajatukset ja kuvitelmat eivät ohjaa unia, jos viimemainitut tietävät, enemmän kuin edellämainitut, jos ne tulevat ja menevät elävien ihmisten tavoin, kuten ne meille usein salaperäisesti uskottelevat, niin varmaankin tänä pilvien purjehdus-yönä kaksi ystävällistä uni-olentoa kohtasi toisensa myllyn ja Reindorferin talon välisellä tiellä ilmottaen surullisesti hymyillen, että he menivät luomaan kuvia onnesta, joita ei ikipäivinä voitu eikä saatu toteuttaa.