IX.
Myllärin vaimo työskenteli keittiössä. Florian tuli sinne. Hänellä oli sytyttämätön piippu kädessä ja hän koetti päästä lieden luo leveän äitinsä ohitse. Kun hän taitamattomasti tuuppi äitiään, vaikka tämä koetti häntä väistää, kiusaantui äiti lopulta.
"Mitä sinä tulenkurkistelija keittiössä teet?" sanoi hän.
"Kun täällä on tulta runsaasti, tahdoin piippua sytyttäessäni säästää tulitikun."
"Milloin olet niin säästäväiseksi tullut?"
"Alotan vähistä asioista, että tarpeen tullen totun siihen paremmin."
"Katsopa vanhan viisautta! Sinun kaltaisesi yksinäisen pojan tarvitsee kai paljonkin säästäväisyyttä harjottaa!"
Florian oli tavannut syttytikun. "Minä luulen, etten minä aina ole yhdeksäntoistavuotias, enkä yksinäinenkään", sanoi hän kumartaen lieteen ja pistäen tikun tuleen.
"Kuulepa tätä!"
"Ja minä luulen, ettei naimisiin meno olisi hulluinta." Tikussa paloi jo kirkas liekki.
"Mitä mietteitä sinulla onkaan?" sanoi myllärin emäntä, ja hänen suupielissään väikkyi hymy, kun hän katseli poikaansa, jonka punastuneista kasvoista kuvastui hämmennys joka kerta, kun hänen piipunpesänsä päällä olevasta tikusta tuli leimahti ylöspäin.
Florian sen varmaankin huomasi, viskasi nopeasti pois räiskävän tikun, paiskasi kovalla paukauksella piipun kannen kiinni ja oikaisihe suoraksi. Hän painoi miettivästi jalallaan muutamia permannolle pudonneita kipunoita ja sanoi sitten, niin huolettomasti kuin mahdollista: "Kun kumarrun alas, tulen minä aina punaiseksi kuin kukonheltta, ja kun liedestäkin helle hohtaa, kohoaa kaikki veri päähän."
"Niin, niin, minua aivan säälittää", sanoi äiti. "Minä en sinuna tupakoisi ollenkaan, kun piipun sytyttämisestäkin on niin paljon vaivaa."
"Näytän ehken keitetyltä äyriäiseltä", sanoi Florian koettaen nauraa, mutta varmaankin hampaiden väliin puristettu piippu esti hänet siitä.
Myllärin vaimo astui poikansa eteen ja katsoi häntä silmiin. "Kas niin, poikaseni, älä kiertele enää, vaan sano suoraan! Olet puhunut jo niin paljon, että sinulle olisi vaikeata, jollen minä jo kysyisi. Ymmärrän puheestasi, että olet rakastunut johonkin neitoseen. Kuka hän on?"
"Arvaa, äiti!"
"Siihen ei minulla ole aikaa, saisin kenties arvailla hyvin kauan; se on kovin vaikeata naisille: eihän sitä tiedä mistä miehet omansa löytävät."
"Sinä tunnet hänet."
"Jos hän on tältä paikkakunnalta, tunnen hänet kyllä; sillä kaikkihan me täällä tunnemme toisemme."
"Hän on käynyt meillä."
"Käynyt meillä? Silloin en ollenkaan tiedä."
"Mutta silloin hän ei ollut tätä suurempi!" Hän kumartui ja piti kättään noin polven korkeudella.
"Ei suinkaan Leena Reindorfer?"
"Juuri hän."
"No, sepä on iloinen sanoma! Mutta sano, oletko jo puhutellut häntä?"
"Kyllä."
"Rakastaako hän sinua?"
"Niin luulen."
"Sinäpä olet ollut salamielinen; kukaan ei ole huomannut sinusta mitään."
"Se on vasta kolmen päivän vanha asia."
"Se on mennyt jotenkin pian!"
"Niin voi tapahtua. Voi myöskin, vaikka onkin rehelliset tarkotukset, aprikoida kauan. Niin olet sanonut tapahtuneen isän ja sinun välillä. Hän oli sotamies ja sinä palvelit, eikä kukaan tiennyt, antaako isoisä myllyn hänelle. Mutta minä toivon, ettei Leenan ja minun tarvitse jokapäiväisen leivän vuoksi odottaa. Ja kun tarkotukset ovat aivan rehelliset, on suoraan kysymykseen saatava suora vastaus, enkä minä pelkää, että sinä neuvoisit minua jättämään hänet."
"Ei toki, siihen en mitenkään voisi neuvoa! En tahdo ketään muuta miniäkseni kuin hänet; häntä olen aina mielihyvällä katsellut, mutta harvoin tapahtuu niinkuin sydämestämme toivomme, siksi en ole ajatellut, että näin kävisi. Mutta nyt olen sanomattoman iloinen! Minä menen kohta Reindorferiin, jo tänä päivänä, mutta ensin, sen ymmärrät, puhun isällesi. Mutta hänellä ei voi olla sitä vastaan enempää kuin minullakaan. Luulen, että Reindorferit kyllä hyväksyvät meidät, se on minun käsitykseni; mutta kuinka ja koska se tapahtuu, siitä ei vielä voi mitään puhua."
"Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, äiti! Minä kyllä odotan niin kauan kuin tarvitaan; hän, jonka sitten saan, palkitsee kaiken odotuksen."
"Palkitseepa kylläkin! Mutta kerro minulle, kuinka tapasitte toisenne, ja rakastaako hän sinua täydellä sydämellä? Se, uskollinen poikani, on minulle todelliseksi iloksi. Ala nyt, mutta kaikki rehellisesti, muuten en ota askeltakaan hyväksenne."
Florian alkoi. Hän ei väsynyt kertomaan eikä äiti väsynyt kuulemaan.
Florian oli istuutunut lieden kulmalle ja äiti seisoi hänen vastassaan nojaten suuren kauhan kahvaan ja katsellen poikaansa säteilevin silmin Kyllä sinä voitkin miellyttää tytön — ajatteli hän siinä itsekseen — ja olipa onni, että se sattui olemaan hän, kaksi kaunista, jotka sopivat yhteen.
Liedelle asetettu kattila huomasi sillä välin olevansa unhotettu ja laiminlyöty eikä voinut sitä enää sietää. Kotvan aikaa oli jo sen sisässä sihissyt ja sähissyt; olipa se jo pari kertaa yrittänyt kanttaankin pois viskata, mutta kun mikään muu ei auttanut, kuohui se yli reunojensa, ja kattilan juoksevan sisällön sähistessä, perheenemännän huudahduksissa ja nuorukaisen äänekkäästi nauraessa katkesi keskuslelun juoni auttamattomasti.
* * * * *
Aterialta oli päästy. Palvelusväki oli noussut pöydän äärestä ja mennyt ulos. Myöskin Florian työnsi lautasen edestään ja siirsi tuolinsa.
"Mikä kiire sinulla on tänään?" kysyi mylläri.
"Minä menen tupakoimaan tuonne pisteaidan luo; siitä pitäisi kulkea ohi eräs minun koulutoverini, joka joutui viime vuonna sotaväkeen ja nyt on lomalla."
Myllärin vaimo puisti päätään ja ajatteli: "Hyvänen aika, kuinka rohkeasti se poika on oppinut tarvittaissa valehtelemaan. Sitä en olisi uskonut. Mistä hän on sen taidon saanut?"
Florian sulki hiljaa oven jälkeensä. Mylläri ja hänen emäntänsä olivat kahden kesken.
Emäntä tarttui miehensä vasempaan käteen ja puristi sitä hiljaa: "Sinä, ukkoseni, et saa pahastua", sanoi hän, "mutta tuo koulutoverijuttu on keksittyä. Hän poistui, koska hän ymmärsi, että minä tahdon ottaa puheeksi asian, joka myöskin koskee hänen toveriaan, mutta ei miestoveria."
Mylläri, joka aina häntä puhuteltaessa piti päänsä alhaalla, nosti sen nyt ylös ja hymyili.
"Se on totta, isä, poika on rakastunut."
"No, meidän pitää sulkea toinen silmämme tahi molemmatkin. Jatkakoon niin kauan kuin häntä huvittaa."
Myllärin vaimolta ei ollut vielä punastumisen kyky hävinnyt. Hän pyyhkäisi kämmenellään leivänmuruja pöytäliinalta ja sanoi hiljaa: "Minä en toki haasta sinulle asiasta, jota kukaan kunniallinen vaimo ei julkeaisi puheeksi ottaa! Hänellä on rehelliset ja vakavat aikeet."
"Vai niin." Hän silitti rauhottaen vaimonsa kättä. "Sitten meidän täytyy siitä puhua. Minusta vain tuntuu, että se on hänelle liian aikaista."
"Eihän ole tarkotuskaan, että he saisivat heti mennä yhteen. Hän ymmärtää kyllä odottaa, kunhan asianomaisella tavalla ratkaistaan, että he saavat toisensa ja että he saavat ihmisten nähden olla niinkuin kihlatut ainakin."
"Se sopii hyvin, ja kyllä minä suostun, jos tytön vanhemmat ovat jotenkin meidän vertaisiamme, ja niin kaiketi lienee, koska sinä sellaisella varmuudella puhut heidän puolestansa. Sano nyt, kuka hänen valittunsa on!"
"Hänen puolestaan voisin puhua, vaikka hän ei saisi myötäjäisikseen ainoatakaan kreutzeriä. En tunne ketään kauniimpaa, rakastettavampaa ja parempaa!"
"Kuin kuka?"
"Kuin Reindorferin Leena."
Mylläri vavahti ja laski päänsä entistä alemmaksi, hän heitti kahvelin, jota hän piteli leikitellen kädessään, pöytään sellaisella voimalla, että sen haarukat vääntyivät.
"Hyvä Jumala, mikä sinulla on?" Vaimo tarttui hänen käteensä.
"Ei mikään", sanoi hän hengittäen raskaasti, "se oli niin äkillinen yllätys."
"Sentään, kuinka säikähdin; sellaisia kouristuskohtauksia en ole sinussa ennen huomannut."
"Eikä se nytkään merkitse sen enempää."
"Sitä toivon. Mutta sanopa nyt, ukko, mitä tästä asiasta arvelet! Jos se sinusta sopii, niin teen mielelläni Florianille sen ilon, että annan heti valjastaa ja ajan Reindorferin taloon."
"Eihän sillä niin kiirettä liene? Antaa pojan jonkun aikaa miettiä, ehkenpä hän luopuu koko ajatuksesta. Sillä iällä mielistyy pian tyttöön, mutta se ei useinkaan kestä kauan."
"Luulen kyllä, ettei hän olisi mikään poikkeus miesväestä, jos hän paremman löytäessään vaihtaisikin mielitiettyä; mutta kellä on kyyhkynen kädessään, hän ei katsele katolla istuvia varpusia. Muuten he ovat minusta kuin luodut toisilleen. Tuskinpa sinäkään löytäisit hänelle sopivampaa vaimoa."
"Sen kyllä myönnän. Mutta sittenkin on parasta neuvoa häntä jättämään.
Ei käy päinsä!"
"Miksi ei?"
"Se on turha yritys."
"Millä syillä sitä uskot?"
"Minun välini Reindorferin kanssa ei ole sellainen kuin pitäisi olla."
"Ja pitääkö lasten sentähden kärsiä? Luota minuun, kun minä puhun hänelle, käännän minä kyllä hänen päänsä paikoilleen."
Mylläri antoi taas päänsä painua ja sanoi hiljaa huoaten: "Tee kuinka tahdot!" Sitten hän nousi rivakasti paikoiltaan ja lisäsi välinpitämättömästi: "Koettele!" Hän ajatteli itsekseen: "Entä sitten? Mitä minulla on siitä huolehtimista? Ratkaiskoot toiset sen! He sanovat ei; heidän täytyy sanoa ei, ja silloin siitä asiasta ei enää puhuta!"
Myllärin vaimo oli rientänyt pirtistä keittiön ovelle, siitä hän näki poikansa, joka seisoi nojaten piste-aitaan. Hän huusi tälle: "Kaikki on järjestyksessä, Flori, minä ajan heti sinne."
"Minä valjastan sitten itse tuossa tuokiossa, äiti", vastasi poika iloisesti ja riensi talliin. Myllärin emäntä kiirehti takaisin pirttiin pukeutuakseen pyhävaatteisiin.
Myllärikin tuli pirtistä ja näki kuinka Florian erään rengin auttamana veti ajorattaat vajasta ja valjasti hevosen niiden eteen.
Hän oli sangen vakavannäköinen.
Kun ihminen liitti Jumalan ominaisuuksiin kaiken sen yliluonnollisen voiman, jota hän itsellensä unelmissaan haluaa, ja kaikki ne täydellisyyden kyvyt, joita hän ei voi saavuttaa, sekä muodosti hänet, vaikka suunnattomasti valtavampana, omaa kuvaansa vastaavaksi, silloin hänelle selvisi, mikä hirmuisen peljättävä lahja kaikkitietäväisyys on itse Jumalallekin, ja hän asetti sentähden, oivallisen harkintansa mukaan, kaikkivaltaisuuden Jumalan ensimäiseksi ominaisuudeksi, niin että Jumala kaikessa näkee vain oman tahtonsa. Mutta voimattomuutensa tuntevalle kuolevaiselle ei ennustuskykykään ole mikään ilahduttava lahja, ja kaikki tietäjät ovatkin olleet synkkämielisiä ja ilottomia.
On olemassa vain yksi laji ennustustaitoa, mutta se on saanut ihmiset kammoamaan ennustajia ja suosimaan ilveilijöitä; sillä se ei tutki lintujen lentoa, ei uhrieläimien sisuksia eikä korttien tahi kahvisakan salaisuuksia, vaan tekee omien taikka muiden syntien perustuksella tulevaisuuteen nähden johtopäätöksiä, joita on tähän hetkeen saakka voitu sovittaa valtioihin, kansoihin ja hallitsijoihin ja joiden pelottava johdonmukaisuus voi hiljaisina koettelemuksen hetkinä vapisuttaa yksityisiäkin ihmisiä.
Ilkeä tunne valtasi myllärin mielen nähdessään omaistensa mitään aavistamattoman puuhan, samalla kun hän varmasti tiesi, että kaikki nämä riemuisella kiireellä joudutetut valmistukset ja niihin liitetyt toiveet ja odotukset olivat turhia.
Hän antoi päänsä vaipua, vaikkei kukaan puhutellut häntä, hän kenties kuunteli itseään.
Joku laski silloin kätensä hänen olkapäälleen. Hän katsahti ylös ja näki vaimonsa seisovan siinä ilosta säteilevin silmin. "Jumalan haltuun, isä", sanoi tämä, "minä lähden nyt ja tuon pian myöntävän vastauksen, sitä en ollenkaan epäile."
"Jumalan haltuun!"
Florian tahtoi auttaa äitiään rattaille, mutta liialla kiirehtimisellään vain hidastutti häntä.
"Sinä taitamaton poika!" huudahti äiti iloisesti nauraen ja tyrkkäsi hänet pois luotaan. "Näinkö sinä osaat auttaa naisväkeä! Mutta opithan siihen."
Renki kehotti hevosta, ja rattaat vierivät pois. Florian seisoi kauan ja katsoi heidän jälkeensä, sitten hän sulki veräjän ja nojasi sitä vastaan.
Mylläri astui hänen luokseen. "Oletpa jo aika liuhka", sanoi hän, "näyttää kuin et osaisi lukea viiteen, mutta luetkin sataan asti. Olisinpa lyönyt vetoa, ettei sinulla ole minkäänlaisia kosimistuumia, mutta olisin joutunut tappiolle. No niin, olen tehnyt mieliksesi ja sallinut äidin ajaa Reindorferiin."
"Kiitän siitä tuhannesti, isä."
"Ei mitään kiittämistä … en voi sanoa, että olisit tehnyt hullusti, ja tähän asti kaikki on järjestyksessä. Mutta minun täytyy sanoa suoraan, etten luule tyttöä sinulle annettavan. Reindorferin kanssa en ole koskaan ollut hyvissä väleissä, parasta on valmistautua kieltoa vastaanottamaan."
"En tiedä, kuinka sen voisin sietää. Järkevään ja rehelliseen yritykseen ei kukaan odota itsepäistä vastustusta."
"Ole ymmärtäväinen, äläkä tee asiaa kipeämmäksi kuin se on. Kuka tietää, mitä hyötyä siitä on? Kun sitoo itsensä niin nuorena, saattaa helposti tulla katumus jäljestä. Voit varmasti löytää toisenkin, katso ensin ympärillesi ja valitse sitten. Ken niin tekee tapaa parhaimman, eikä sellainen vaali tuota mitään tuskaa. Vai mitä luulet?"
"En luule mitään. Jos se on sinun mielipiteesi, olet turhaan kuluttanut aikaa selittääksesi sitä minulle. Kunnon tyttöjen välillä ei liene kovinkaan suurta erotusta, ja minä en halua muita."
Florian oli keskustelun aikana katsonut tähän asti suoraan maahan. Nyt hän nosti katseensa ja huomasi, että isä oli äänetönnä poistunut. Hän kiirehti myllärin jäljestä, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Isä, sinä puhut niinkuin olisi ratkaistu asia, etten minä saa Leenaa. Onko se sinun luulosi vai tiedätkö sinä jotakin?"
"Mitä minä tietäisin? Mutta kun sinä pidät aivan varmana, etteivät he hylkää tarjottua sukulaisuutta, olen minä tahtonut valmistella sinua, ettei mahdollinen kielto sattuisi iskuna päähäsi."
"Mitä hyötyä sellaisesta valmistamisesta on? En voi kuitenkaan edeltäpäin harkita, kuinka menettelen, jos näen onneni kokonaan tuhoutuneen. Se nähdään sitten, kun äiti palaa; jos hän tuo pahan sanoman, mitä silloin teen, lankeaa luonnostaan."
Mylläri lähti päätään pudistaen astumaan puutarhaa kohti.
Hän käyskeli siellä kasvisarkojen välissä. Oli tullut helle. Hiekka ei narissut, vaan tomusi hiljaa hänen askelissaan. Lehdet eivät liikahtaneet, lukuunottamatta muutamia, joiden alla koppakuoriainen tahi mato piilottelihe. Kukkaset säästivät tuoksunsa itselleen. Oli niin äänetöntä ja hiljaista. Mutta mylläristä tuntui, ettei tämä vaiteliaisuus johtunut viattomuuden tietämättömyydestä, vaan paheellisuuden kokemuksesta, joka ei halua haastella salaisuuksiaan; oli kuin hiljainen salaperäisyys vallitseisi kaikessa ja olisi kaiken takana tässä maailmassa.
"Kyllä hän sen unhottaa", sanoi hän. "Pojassa lienee jonkun verran minunkin luonnettani? Hän ei liene tullut yksinomaan äitiinsä, joka, yhden kerran kiinnyttyään, antoi itsensä jaloin tallata! En häntä suinkaan kauniisti kohdellut, mutta kun minä olin köyhä ja hyljätty, hän aina tuli jälleen luokseni, tuo uskollinen sielu. Pojalle en toivoisi hänen luonnettaan, sillä silloin olisi vaikea arvata, kuinka tämä päättyy!"
Hän tunsi vilunväreitä, vaikka oli samanlainen helle kuin äskenkin.