XII.
Magdaleena nousi seuraavana aamuna varhain vuoteeltaan ja hiipi ulos heittämättä ainoatakaan silmäystä äidin vuoteelle.
Äiti huokasi syvään, kun hän oli mennyt.
Tyttö astui pihamaalle. Kalvakat kasvot ja silmiä ympäröivät tummat juovat ilmaisivat, että hän oli viettänyt unettoman yön.
Leopold oli vesiämpäri kädessä kaivolle menossa ja seisattui nähtyään
Magdaleenan. "Ukko ei salli sinunkaan mennä naimisiin, olen kuullut."
"Oikein olet kuullut, ja hänellä on yhtä hyvä syy kuin sinuunkin nähden."
"Joutavia, jollei sen parempaa ole, eivät ne kelpaa. No, te voitte helpommin odottaa, kuin me. Pari vuotta sinne tai tänne ei teille merkitse mitään. Eikä sen pitempi viivytys voi tulla kysymykseen."
Hän oli sillä välin ehtinyt kaivolle, laskenut kipon kaivoon ja kääntänyt siten tytölle selkänsä.
Kun hän katsoi sitten ympärilleen, sulki Leena puutarhan veräjää, josta hän oli mennyt.
"Katsopa, vai olen minä halpa puhetoveri? Sitä saat katua, kopea naasikka!" Hän tarttui kaivokipon varteen ja kiskaisi sitä; jokaiseen nykäisyyn hän liitti haukkumasanan tahi häväistysnimen, joita hän syvimmällä halveksumisella jakoi sisarelleen. Ämpäri täyttyi ennenkun hän ehti sisuansa kokonaan purkaa, ja sentähden hän haukkui ja kiroili koko tien talliin saakka. Siellä oli hänellä kaksi hevosta hoidettavana. Toinen tamma oli nuorempana ollut sotahevosena ja säilytti vielä niiltä ajoilta jonkinlaista ryhtiä. Se loukkasi nyt nuorta Reindorferia, joka potkaisi eläintä karjaisten: "Senkin ylpeä koni!" Hevonen korskui ja pörhisti korviaan. Kuulikohan se sotatorven kaikua muinoisilta, paremmilta ajoilta, jolloin sitä kutsuttiin kunniakkaihin taisteluihin tahi huolelliseen tarkastukseen? Kenpä tiesi?
Magdaleena tapasi vanhan Reindorferin samassa paikassa, johon oli hänet edellisenä päivänä jättänyt.
Yöllinen ukkoissade oli virkistänyt viiniköynnösten lehtiä, niin että ne nyt lepattivat tuoreen vihreinä ja pirteinä hoikissa ruodissaan. Muutamia köynnöksiä riippui alhaalla siitä tiheästä lehtikatosta, jonka alla vanha mies istui. Kuullessaan tytön tulevan katsahti hän ylös. Hänen olennossaan ei voinut huomata väsymystä eikä muuta muutosta; hän oli aivan entisensä kaltainen.
Magdaleena asettui istumaan hänen eteensä vastapäätä, puristi oikealla kädellään penkin reunaa ja nojasi useamman kerran pyöreään täyteläiseen käsivarteensa ja katsoi äänetönnä maahan. Sitten hän kääntyi vanhuksen puoleen. "Minulla olisi jotakin sanottavaa."
"Puhu!"
"Mutta et saa pahastua, jos sanon sinua edelleenkin jonkun kerran isäksi, olen siihen niin tottunut; jos minun pitäisi kutsua sinua isännäksi, tuntuisi se minusta tylyltä ja kovin vaikealta."
"Täytyyhän muiden ihmistenkin tähden käyttää sitä nimitystä, ja kuulen sinulta mielelläni isän nimen."
"En voi jäädä tänne."
"Ei sinun pidäkään jäädä."
"En voi olla teidän näkyvissänne, vielä vähemmin muiden."
"Olet oikeassa, sinun täytyy poistua, sitä parempi kuta kauemmas. Olen jo ajatellut asiaa. Lienee parasta, että menet kaupunkiin ja etsit palveluspaikan."
"Sitä minäkin ajattelen."
"Piirikaupungissa, josta rautatie lähtee, asuu veljeni, entinen koulunopettaja; soisin, että menisit ensiksi hänen luokseen, hän kenties voi jotenkin olla sinulle avullisena. Siten sinun ei tarvitse matkustaa läpi öiden yhteen sysyyn."
"Kirjota sitten heti kirje hänelle, isä!"
"Hetikö? Mitä ajattelet? Ei sitä sellaisella hopulla lähdetä kotoa maailmaan leipää hakemaan. Se ei ole muutenkaan sopiva, hevoset tarvitaan nyt työssä, en voi kyyditä sinua edes puolta päivänmatkaa. Olen kuullut että Kleehuber menee kahdeksan päivän kuluttua piirikaupunkiin; hän ottaa sinut mukaansa muutamasta hyvästä sanasta."
"En voi odottaa kahdeksaa päivää. Miksikä kokonaisen viikon häveten, peljäten ja sydämen tuskaa kärsien toisiamme kartteleisimme ja teeskenteleisimme viattomuutta muiden ihmisten nähden. Parasta on, että lähden heti, tänä päivänä. Onhan nyt kirkkojuhla, ihmiset eivät huomaa lähtöäni, kukaan ei sekaannu asiaan; kun myöhemmin kysellään, olen minä jo poissa. Älä ole huolissasi minun tähteni, isä, minä kyllä tulen toimeen, jokin keino aina löytyy. Ahkerat kädet saavat työtä ja kunniallinen käytös saavuttaa ystävällisyyttä, enkä minä pelkää, etten suoriutuisi maailmassa. Kyytimiestä en tarvitse. Minä olen hyvä astuja, tavarani ovat pian kokoon käärityt ja keveät kantaa. Kun lähden täältä tunnin kuluttua, olen illalla piirikaupungissa. Siellä saanen yösijan veljesi, herra opettajan luona, ja juna lähtee sieltä tietysti huomenna niinkuin muinakin päivinä."
"Vai tahdot mennä jo tänään?" Vanhuksen ääni värisi hiukan, kun hän kysyi.
"Niin, isä. Sano itse, eikö se ole parasta!"
"En voi kieltää sinua. Lieneekin viisainta tehdä niinkuin ajattelet. Kokoa siis tavarasi Jumalan nimessä. Älä unhota ristimis- ja rokotustodistusta, sillä minä olen kuullut, että jokaisella pitää kaupungissa olla seitsemänkertaiset todistukset maailmaan tulemisestaan. Jos joitakin muita papereita tarvitset, kirjota vain, kyllä me hankimme ja lähetämme." — Hän nousi. — "Minä lähden kirjottamaan kirjettä."
Hän karttoi Magdaleenaan katsomista ja meni pois allapäin.
Kun Magdaleena yksin ollen katsoi sitä paikkaa, jossa vanha Reindorfer oli istunut, ja kuuli hänen askeleensa loitontumistaan loitontuvan, tuntui hänestä, kuin tuo vanhus kulkisi yhä kauemmas ja kauemmas jättäen tyhjän sijan ei ainoastaan tähän lehtimajaan, vaan hänen koko tulevaan elämäänsäkin; hän ei enää koskaan saisi niin rakkaalla tavalla annettuja ja niin hyväätarkottavia neuvoja.
Hän nousi äkkiä ja meni kokoamaan tavaroitaan.
Kamariin tultuaan hän aukaisi kaappinsa, alkoi ottaa sieltä vaatteitaan ja laski ne tuolille.
Reindorferin vaimo istui ompeluksineen yhdessä nurkassa ja katsoi ensin kummastellen tyttärensä tointa, sitten hän nousi, heitti pois ompeluksen, astui Magdaleenan luo ja katsoi häneen kysyvin silmin.
"Pyydän sinulta, äiti", sanoi Magdaleena, "että olet hyvä ja annat minulle tavarani, ne, jotka minä saan ottaa mukaani."
"Sinä lähdet pois?"
"Niin, äiti."
Talonpojan vaimo meni liinakaapin luo, aukaisi sen ja otti sieltä värisevin käsin vaatekappaleen toisensa jälkeen ja luki ne tyttärellensä.
Sen tehtyään hän meni kiireesti keittiöön, seisoi siellä itkuaan pidätellen, esiliina silmillä ja katsoi puoleksi avonaisesta ovesta, kuinka Magdaleena liikkui pirteästi edestakaisin, kun hän reippaasti ja taitavasti kääri vähäisen omaisuutensa erääseen suureen liinaan.
Hän saikin sen pian tehdyksi, viskasi käärön olkapäälleen ja läksi kamarista.
Reindorferin vaimo seisoi keittiössä ja katsoi syvästi masennettuna eteensä.
"Nyt minä menen, äiti. Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle terveyttä!"
Vanha vaimo nyyhkytti ääneen. Hän olisi heittäytynyt lapsensa rintaa vastaan, mutta tällä oli käärönsä kannettavana, ja se kai se pidätti äidin. Hän tarttui Magdaleenan käteen ja pani siihen pienen nipun. Se sisälsi ne rahat, jotka äiti oli vuosien kuluessa saanut tiukalla säästäväisyydellä kokoon ja jotka hän nyt antoi tyttärelleen matkarahoiksi. Tämän molemmat kädet olivat nyt vapaina, mutta äiti seisoi kuitenkin liikkumattomana tyttärensä edessä.
"Jumala suojelkoon sinua, ja mitä sanoisinkaan, elä puhtaana ja kunniallisena! Leena, olkoon elämäsi puhdas!" Hän alkoi taas itkeä. Magdaleena piteli hämillään äitiään kädestä, suuteli pikaisesti hänen kyyneleisiä poskiaan ja meni.
He eivät kumpikaan toiseensa katsomalla ilmaisseet mielensä tilaa. Jos he olisivat toisiinsa katsoneet, he olisivat myöskin vaipuneet toistensa syliin, olisivat itkeneet toistensa povella eivätkä olisi kieltäneet toisiltaan hyväilyä, joka kaikessa tapauksessa olisi ollut viimeinen — kaikkein viimeisin!
Ihmis-parat! Senkötähden vain te uskotte laupiaaseen Jumalaan, että voitte heittää kaiken hellyyden ja sääliväisyyden hänen huolekseen? Senkötähden vain te toivotte armon ja lohdutuksen valtakuntaa, että voitte karkottaa sinne jokaisen palavan kaipauksen ja kyynelöivän rukouksen? Miksi ette ole toisillenne helliä ja sääliviä, miksi? Te ilmaisette kohta vihanne, kuinka suuri ja hirmuinen se onkaan, mutta kätkette arasti pienen-pienenkin rakkauden kipenen. Oi, kuinka te haavotattekaan itseänne, ihmisparat!
Pihamaalle tultuaan Magdaleena näki vanhan Reindorferin menevän lehtimajaan. Ennenkun menisi häntä siellä tapaamaan, Leena poikkesi tallin ovelle. "Leopold", huusi hän siitä, "minä lähden nyt täältä, aion hakea palveluspaikkaa kaupungista."
Veli tuli hänen luokseen. "Vai lähdet niin pian? Mutta siinä teet oikein. Sillä tavalla saa heti mielestä sen, joka vaivaa sydäntä. Sieluni nimessä, minäkin menisin mieluummin matkoihini kuin täällä uhmailisin tahi suostuttelisin! Mutta onnea matkalle! Jumala suojelkoon!"
"Kiitos! Jumalan haltuun, Leopold!"
Veli tarjosi kätensä ja meni jälleen talliin.
Reindorfer istui mietteissään pää käsien varassa, edessä pienoinen paperipakka. Siinä oli kirje ja muutamia seteleitä, mutta kun vanhus tunsi niiden lentoonpyrkivän luonteen, oli hän pannut niiden päälle raskaan kiven, ettei tuuli niitä veisi.
Niin hän istui Magdaleenan tullessa.
Hän nousi. "Oletko jo valmis?"
"Olen, isä."
"Se on hyvä, minä olen myöskin." Hän otti kirjeen kiven alta, katsoi sen molempia sivuja, tarkasti sinetin ja allekirjotuksen sekä ojensi sen sitten tytölle. "Tässä on kirje veljelleni."
Magdaleena otti kirjeen ja kätki sen kaulaliinansa alle.
Reindorfer työnsi nyt vasemmalla kädellään kiven pöydältä, laski oikean kätensä setelirahojen päälle ja selaili niitä ojennetuilla sormillaan, niin että tyttö helposti huomasi niiden määrän. "Tästä saat matkakulusi ja hiukan enemmänkin; tulet niillä toimeen muutamia päiviä, kunnes saat kunnollista työtä, etkä ole pakotettu kohtuuttomiin sitoumuksiin. Millä tavalla säilyt kunnon tyttönä, saat hyviä ystäviä ja kuljet kunnialla maailman läpi, sen, luulen minä, sinä tiedät. Älä unhota, mitä näistä asioista olen puhunut. Jumala olkoon kanssasi!"
Magdaleena kääri setelit äidiltä saamansa pienen paketin ympärille, solmesi ne sitten nenäliinan kulmaan ja sijotti huolella taskuunsa.
"Minä olen heti valmis", haastoi hän, "mutta minulla on vielä vähän sanottavaa sinulle. Kukaan ei olisi voinut pitää ihmeenä, vaikka olisitkin ollut aina minulle tyly. Mutta sinä et minua pienenä kotoasi ajanut, et ole koskaan osottanut minulle vihamielisyyttä, et kieltänyt minulta mitään iloa, vaan olet suonut minulle kaikkea mahdollista hyvää, ja vielä enemmänkin, sinä olet järkähtämättömästi ohjannut minua kunniallisuuden tielle, varottanut ja suojellut kaikesta pahasta, kukaan taivaan pyhimyksistä ei ole voinut minua paremmin kohdella. Ja sentähden minä rukoilen Jumalaa, että hän soisi minulle sen suurimman ilon tapahtua, mitä voin ajatella, antaisi tulla ajan, jolloin voisin sinulle osottaa, kuinka paljon sinua kunnioitan, ja saisin tilaisuuden sovittaa sen, mitä äitini on rikkonut sinua vastaan. Mutta älä pahastu, jos rukoilen hänen puolestansa. Sydämessäsi on jälleen kaikki rikkirevitty, mutta katso, koska olet voinut olla niin oikeamielinen minua, syytöntä osallista kohtaan, niin voithan hänellekin osottaa lempeyttä. Voidakseni mennä rauhassa kotoa, täytyy sinun luvata, ettet ole ankara äidilleni!"
Reindorfer kuunteli tarkkaan, kun Magdaleena rukoili äitinsä puolesta, ja nyökäytti sen kuluessa kahdesti päätään. "Se on oikein, se on oikein", mutisi hän ja sanoi sitten äänekkäästi: "En muuta käytöstapaani häntä kohtaan; hän ei ole syyllinen vanhain haavojen ratkomiseen."
"Jumala sinulle palkitkoon!" sanoi Magdaleena ja tarttui liikutettuna vanhuksen kumpaankin käteen. "Mutta vaikka en olekaan sinun lapsesi, älä anna minun ilman siunaustasi mennä maailmaan. Olisi vahinko, jos minulla ei sitä olisi, sillä juuri sinun siunauksellasi täytyy olla arvoa Jumalan edessä." Hän laskeutui polvilleen vanhuksen eteen.
Tämä laski kätensä hänen päälaelleen. "Minä siunaan sinut Magdaleena, Herramme ja Jumalamme suojelkoon ja varjelkoon sinua…" Vanhuksen kädet alkoivat niin ankarasti vavista, että ne tärisyttivät tytön päätäkin, johon ne nojautuivat, ja siksi hän tempaisi ne äkkiä pois.
Tyttö ei ymmärtänyt syytä siihen, katsoi rukoillen ylös ja kohotti ristiin liitetyt kätensä vanhusta kohti. Vanhus laski vielä kerran kätensä hänen vaaleille hiuksilleen ja sanoi: "Minä siunaan sinut, Magdaleena, omana lapsenani — omana lapsenani!"
Hänen äänensä värisi niinkuin itkua pidätellen, Magdaleena nousi ylös ja nojasi hänen rintaansa vastaan. "Isä!" huudahti hän.
Reindorfer pyyhkäisi hihalla kyyneleensä, irrotti sitten hellästi tytön kädet, jotka tämä oli kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja sanoi: "Ole ymmärtäväinen, lapseni! Ole ymmärtäväinen! Ja riennä sitten, riennä! Muuten et ehdi tänä päivänä perille."
"Jumalan haltuun siis, isä! Rakastathan minua vähäisen? Pyydän sinua kaikkien pyhimysten nimessä hoitamaan itseäsi hyvin, että säilyttäisit terveytesi ja menestyisit. Ja saanhan sinua vielä usein nähdä? Saanhan kirjottaakin? Elä terveenä, — minä rukoilen usein puolestasi!"
He olivat kulkeneet käsikädessä puutarhasta pihamaalle ja siitä veräjälle. Magdaleenan kysymyksiin oli vanhus vastaillut ystävällisillä päännyökäyksillä.
"Nyt tulee vakava ero", sanoi Magdaleena, kun he olivat veräjälle pysähtyneet. "Minä en tuota sinulle surua, isä, älä sinäkään minulle! Jumala suojelkoon sinua tuhansin kerroin. Jumala suojelkoon!"
Vanhus hymyili hänelle, laski vielä kerran kätensä hänen päälaelleen ja nyökytti päätään; puhua hän ei voinut. Magdaleena meni ja katsoi usein taaksensa, ja aina vain vanhus nyökytti hänelle päätään ja viittasi kädellään. Kun tyttöä ei enää näkynyt, ja Reindorfer laski kätensä alas, hän tunsi, että joku tarttui siihen.
Hänen vaimonsa seisoi hänen luonaan.
"Hän on nyt poissa", sanoi äiti itkien, "hän on nyt poissa ja me olemme tulleet vanhoiksi. Oi, älä hylkää minua kokonaan!"
Vaimo puristi miehensä kättä, tämä olisi voinut vapauttaa itsensä, jos olisi tahtonut, eikä ihmisten tähden tarvinnut ystävyyttä teeskennellä, sillä ketään muita ei ollut saapuvilla. Mutta mies katsoi arkaan ja murtuneeseen puolisoonsa ja vastasi hiljaisella kädenpuristuksella hänen pyyntöönsä. Ensimäisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluttua he seisoivat käsitysten toistensa rinnalla.
Mutta vaimo tunsi itsensä peräti sairaaksi ja viheliäiseksi sen jälkeen, kun hänen oli täytynyt hävetä oman lapsensa nähden; hän tiesi vallan hyvin, ettei tämä lapsi ollut hänen mieheltään rukoillut mitään muuta kuin sääliä hänen jäljellä oleviksi elonpäivikseen. Tämän käsittäen hän sanoi: "Kiitos, Josef! Ole minulle hyvä vielä vähän aikaa!"
* * * * *
Sillä aikaa kun Magdaleena puheli vanhan Reindorferin kanssa puutarhassa, oli Leopold tullut pois tallista, pukeutunut pyhävaatteisiin ja lähtenyt kotoa; kukaan, ainakaan nuori talonpoika, "ei voi liian aikaiseen kirkkojuhlaan saapua".
Kylään menevällä tiellä häh tapasi myllärin Florianin.
"Hyvää huomenta, myllärin poika", huusi hän tälle. "Menetkö sinäkin kirkkojuhlaan?"
"Se on aikomus", vastasi toinen. "En tiedä mitään parempaa tehtävää, enkä yksinkään tahdo olla."
"Aivan oikein. Te kumpikaan, sinä ja sisareni, ette ole tyhmää väkeä. Et kuitenkaan tietäne, että hän menee jo tänä päivänä täältä pois, kaupunkiin?"
Florian katsahti ylös ja oli aivan kalpea. "Tänäänkö jo?"
"Niin, tänään. Minua ihmetyttää, jos hän ei jo ole meidän jäljestämme astumassa."
He olivat tulleet sille paikalle, missä Keskihaudan tie liittyy suureen maantiehen, jonka vasemmalle kääntyvä haara vei kylään ja oikea useiden kylien ohi piirikaupunkiin. Florian kääntyi oikealle.
"Minne sinne?" huusi Leopold.
"Mene edellä, minä tulen myöhemmin!"
"Niin, ymmärrän, tahdot odottaa Leenaa. Mutta mitä siitä hyödyt?
Parasta, kun tulet minun kanssani!"
Mutta nuori mylläri jatkoi kulkuaan ripein askelin.
Magdaleena oli juuri saapunut sen suuren pensaan luo, joka kaihtoi Reindorferin talon näkymästä samalla tavalla kuin se ennen oli väijyviltä katseilta salannut hänet.
Hänet ja hänen — veljensä.
Hän taittoi oksan pensaasta ja leikitteli sillä.
Eikö hän ollut kuullut joskus — kertojaa hän ei muistanut — että pakanakansain keskuudessa sisarukset menevät keskenään naimisiin, vieläpä isä ja tytär, äiti ja poika? Vaikkapa se ei olisikaan yleinen tapa, täytyy niiden olla kovin jumalattomia ihmisiä! Eläimiä pahempia; sillä niillä ei ole mitään tietoa sukujohdostaan, mutta ihmisten keskuudessa tekee sama veri kaiken liittymisen mahdottomaksi. Kuinka se olisi mahdollistakaan? Ja vaikkapa Jumala ja maailma sen sallisivatkin, kenen oma luonto sen sallisi?
"Olen varma, että isä kohteli minua oikein, hän ei voinut toisin tehdä."
Näihin asti hän ei ollut nähnyt tiellä ainoatakaan elävää olentoa, ja vieläkin se oli eteenpäin silmän kantamiin aivan autiona. Mutta hänen takanaan se alkoi elostua.
Magdaleena kuunteli; hän kuuli rattaiden kaukaa lähestyvän. Niiltä laulettiin. Tuuli kantoi sävelet kuuluville ja Magdaleena saattoi erottaa sanatkin:
Nuorukainen lauloi:
"Krouvista poikia viskataan
tänään tusinoita.
Tyttö, tahdotko ystävän?
Vangita mua koita!"
Tyttö lauloi vastaukseksi:
"Krouvista viskattu poika — ei!
Sen mik' on päähäsi tuonut?
Saisinko maksaa ryypytkin,
jotka on veijari juonut?"
Magdaleena kulki outoon maailmaan hakemaan toimeentuloaan, he menevät kirkkojuhlaan pitääkseen hauskaa aamuun asti, jolloin palaavat kotiinsa. Hän hymyili toisten ilolle. Sillä välin rattaat olivat lähentyneet, ja Magdaleena luuli jo pari kertaa kuulleensa nimeään huudettavan, mutta hän ei katsonut taaksensa. Hän säpsähti pelosta, kun kuuli, että rattaat alkoivat kovalla vauhdilla hänen jälkeensä vieriä. Ne tahtoivat varmaankin saavuttaa hänet. Mutta hän karttoi kaikkia kohtauksia, ja kun hän oli juuri saapunut suurelle maantielle, hän riensi sitä myöten kappaleen matkaa oikealle.
Läähättäen pysähtyessään ja katsoessaan ympärilleen näki hän että rattaat oli seisautettu tienhaaraan, eräs tyttö laskeutui nopeasti niiltä alas ja alkoi huutaen ja huiskuttaen juosta hänen jälkeensä.
Hän oli Kleehuberin Franzl.
Magdaleena odotti häntä.
"Voi minun päiviäni, Leena, mihin sinä juokset? Olen huutanut kurkkuni käheäksi, saadakseni sinut odottamaan ja rattaillemme nousemaan tullaksesi meidän kanssamme kirkkojuhlaan, mutta sinä pysyt kuurona ja lopuksi juokset pakoon."
Hän pysähtyi äkkiä ja katsoi kummastellen Magdaleenaa, joka hiveli hänen juoksemisesta punottuneita poskiaan ja sanoi: "Sinä olet niin hyvä! Vai sinä sitä huusit, sinä siis lauloitkin rattailla?"
"Herra hyvä, mikä teeskentelijä!" huusi Franzl. "Nyt minä ymmärrän! Mitä sinulla on maantiellä tekemistä kirkkojuhlana, ja entä tuo nyyttisi? Sinä menet täältä, Jumala ties kuinka kauaksi, etkä virka sanaakaan. Se on häijysti tehty, olen oikein vihainen!"
"Miksi olisit vihainen? Näetkös, minä olen tahtonut karttaa jäähyväistilaisuutta. Minä tulen tänne silloin tällöin, me siis kyllä näemme vielä toisemme."
"Minne sinä menet?"
"Kaupunkiin."
"Mitä siellä teet?"
"Minä haen palveluspaikan."
"Sinä, Reindorferin nuorin tytär, ainoa kotona oleva? Ja vanhempasi, he ovat jo vanhat ja tarvitsevat hoitoa, antavatko he sinun mennä?"
"Niinkuin näet. Älä nyt viivy minun tähteni, Franzl; sinun pitää tanssia ja minun kulkea eteenpäin, meidän kummankin pitää sitä muistaa, muutoin sinä ennätät vähän ja minä tulen perille liian myöhään."
"Kyllä minulla on aikaa hyppiä. Vaikka et oikeastaan ansaitsisi, saatan sinua kuitenkin jonkun matkaa."
"Tule sitten!"
Tytöt astuivat ripeästi eteenpäin. "Älä pahastu, Leena, mutta varmaankin sinä poistut Florianin tähden?" kysyi Franzl.
"Kenties."
"Eikö isäsi antaisi sinua hänelle?"
"Ei."
"Onko äitisikin sitä vastaan?"
"On."
"Sinun vanhempasi menettelevät aivan julmasti. Sellaisia ne vanhat ovat! Kun he eivät enää toisistansa välitä ja tulevat helposti itsekseen toimeen, eivät he luule meilläkään mitään tunteita olevan, eivätkä muista, että he itse ovat kerran olleet meidän kaltaisiamme, sillä emmehän me muutoin olisi maailmaan tulleet. Minun mielestäni vanhain pitäisi tarkoin ajatella, ennenkun sanovat meille nuorille ei. Ja te kaksi sitten! Mitä moittimista myllärin Florianissa on? Eikö hän ole säännöllinen ja kunnon poika? Eikö hänellä ole tahi eikö hän saa tarpeeksi varoja elättäkseen vaimonsa ja lapset myöskin? Ei, minä en voisi siitä puhuakaan, sillä se suututtaa minua! Onko äitisi tehnyt oikein, kun ei puhu ainoatakaan sanaa sinun puolestasi asiassa, jossa meidän naisten pitäisi olla yksimielisiä, että joskus voittaisimme miehet? Ja onko isäsi menetellyt viisaasti? Minä luulen, että hän pukee itsensä viisaaksi, kun ottaa pyhänutun ylleen ja menee muiden ihmisten pariin, mutta kotoisessa arkinutussaan, jonka kyynäspäihin kuluneista reijistä paita vilkuttaa, hän pitää viisautensa piilossa."
"Älä puhu halveksuen vanhasta miehestä, ethän sinä tunne asiaa; hän ei voinut tehdä toisin."
"Vai ei? Mutta miksi ei? Sanopa se!"
"Älä kysy, Franzl, sitä en voi kellekään sanoa."
He vaikenivat kumpikin ja astuivat reippaasti.
Sankka metsä, joka kasvoi vasemmalle puolelle jääneillä kummuilla, oli näillä tienoilla levinnyt tasangollekin, peltojen ja niittyjen väliin. Maantie teki tässä laajassa vihreässä metsässä monta kierrosta, mutta ennenkun ensimäiseen mutkaan saavuttiin, erosi maantiestä kaita oikopolku, jota kaikki jalkamiehet käyttivät.
Florian odotti Magdaleenaa tämän varjoisen metsäpolun suulla, mutta nähdessään tämän saapuvan Franzlin seurassa hän kirosi hiljaa ja kätkeytyi pensaan taakse.
Kleehuberin Franzl oli lyhempikasvuinen kuin hänen ystävättärensä, ja hänelle tuli pian työlääksi pysyä Magdaleenan rinnalla. "Kuule, Leena", hän sanoi, "miksi niin hirmuisesti kiirehtisimme? Jalat vievät tällä kyydillä kauemmas kuin on määräkään. Jos näin juoksemme, ennätämme iltaan Turkinmaalle."
Kun Magdaleena katsoi äänetönnä eteensä ja jatkoi matkaa samalla vauhdilla, lisäsi Franzl: "Se olisi seikkailua! Siellä myödään naisväkeä, ja minä olisin utelias tietämään, kummastako meistä maksetaan enemmän, sinustako vaiko minusta?"
Mutta kun hänen ystävättärensä ei nytkään vastannut mitään, hiljensi vain hiukan käyntiään, pysähtyi Franzl raskaasti hengittäen: "Tiedätkö, minulla ei ole halua tulla Turkinmaalle, enkä voine sinua kauemmas seuratakaan", — hän heittäytyi Magdaleenan syliin. — "Leena parka, eikö tyhmä Franzl voi houkutella sinua enää kertaakaan nauramaan? Sinä olet ottanut asian liian raskaasti. Mutta kyllä se tasaantuu, — niin, kyllä se tasaantuu."
"Minä toivon sitä."
Franzl kuivasi silmiään esiliinallaan, hän ei muistanut, että se oli hänen paras esiliinansa, jota hän piti vain sunnuntaisin ja jonka hän oli pannut kirkkojuhlaksi eteensä. Vasta sitten, kun hän oli tämän kurttaantuneen vaatekappaleensa laskenut silmiltään ja koettanut sitä turhaan kahdesti kädellään suoraksi sivellä, ilmeni hänen kasvoilleen epätoivo, joka pakotti Magdaleenan nauramaan.
"Menköön se", huusi Franzl polkien iloisesti jalallaan maata, tarttuen samalla esiliinaan ja rutistaen sen aivan kokonaan. "Olenhan saanut nähdä, ett'et ole vielä unhottanut nauramisen taitoa." Hän kääri kätensä Magdaleenan vyötäisille, laski päänsä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen. "Nyt rakastan sinua jälleen. Muutoin en olisi voinut tanssia tänäpäivänä ainoatakaan askelta, mutta nyt minä koetan. Ja nyt Jumalan haltuun, kullannuppuseni, ja kirjota meille pian hyviä kuulumisia! Ja yksi asia vielä, — Florian ei tietenkään tule tanssimaan, mutta kun hänet tapaan, kerron hänelle terveisiä sinulta."
"Älä tee sitä, Franzl. Kun kahden henkilön on välttämättä unhotettava toisensa, ei sellainen muistutus ole ollenkaan hyvä; olisi päinvastoin parempi auttaa heitä haihduttamaan toisiaan. Hyvästi, Franzl! Ole aina iloinen ja kunnollinen, minä kirjotan pian. Jumalan haltuun!" Magdaleena poikkesi kapealle polulle ja astui reippaasti eteenpäin.
"Jumalan haltuun!"
Franzl seurasi silmillään menijää, kunnes tämä hävisi kokonaan puiden oksien taakse. Florian oli myöskin saapunut piilopaikastaan ja katsoa tuijotti kauan siihen suuntaan, jonne Magdaleena oli hävinnyt.
"Suon hänelle sen onnen", ajatteli nuorukainen itsekseen, "että hän voi niin tyynesti mukaantua kohtaloon, jota vastaan minun olentoni ryntää, vaikka se onkin mieletöntä! Hän on oikeassa. Olisi viisainta unhottaa kaikki, hänelle se varmaan onnistuukin, enkä minä syytä häntä siitä. Mutta hänen oli helppo poistua ja jättää minut tänne kaikkine suruineni. Mitä minun nyt on tehtävä? Miten kulutan aikani? Kaikilla muilla olisi oikeus osottaa syvää loukkaantumista, mutta minulla ei ole. Hänhän on sisareni. Kuinka ylpeä olisinkaan, jos saisin sen julkisesti tunnustaa! Mutta kunniallisinkin suhde maailmassa on kääntynyt minulle päinvastaiseksi. Minä en sovellu enää muiden ihmisten pariin, heidän olonsa ja elonsa ovat minulle mahdottomia. Mutta minä samoan kuin villi heidän keskuuteensa enkä välitä rahtuakaan heidän kirkumisestaan, onhan kaikki kuitenkin valhetta ja petosta, jonka toiset tuntevat, mutta toiset eivät tunne. Teille, Jumalan tekopyhä huoneväki, minä näytän, osaanko elää! Hänen näkyvissään se olisi ollut vaikea, koska en olisi tahtonut saattaa häntä häpeämään minua. Mutta hän on nyt itse poistunut näiltä mailta, miksikä siis itseäni hillitsisin?"
Häneltä pääsi äänekäs välitön huudahdus: "Hän on nyt poissa ja kaikki iloni hänen kanssansa!"
Franzl säikähti aika tavalla, kun kuuli äkkiä puhetta niin lähellä. Hän katsahti ympärilleen, ja siinä seisoi nuorukainen hänen edessään synkin katsein.
"Sinäkö se olet, Flori?" huudahti hän.
"Niin, minä olen."
"Tahdoit nähdä häntä vielä kerran?"
"Niin kyllä."
"Hyvä Jumala, kuka olisi aavistanut, että teidän aikeenne loppuvat näin surullisesti!"
"Se on totta. Mutta jättäkäämme se. Puhukaamme jostakin muusta!"
"Mitä sinä nyt teet?"
"Menen tanssimaan."
"Sinäkö — nyt täältä — tanssimaan?"
"Tanssimaan, tanssimaan. — Sinnehän sinäkin menet?"
"Mutta, Flori —"
"Hei vaan, Franzl, me menemme yhdessä! Tule, minä rakastan sinua kolme päivää, kauemmin ei se kestä, sillä minulla on vain kolmipäiväinen onni."
"Herra Jeesus teitä miehiä! Sinä saatat puhua noin, vaikka rakastettusi on nyt juuri mennyt pois ja tuskin koskaan palaa; sellainen tyttö, ettet sen vertaista toista löytäne."
"Siksipä juuri minulla nyt täytyy olla monta kultasta, yksi ei voi häntä mielestäni karkottaa."
"Tämä on kovin julkeaa puhetta, Flori, sitä en olisi sinulta odottanut."
"Eihän se siitä parane, vaikka ulvoisin kuin pieksetty koira. — No,
Franzl, miten onkaan meidän rakkautemme laita?"
"Minä suutun jo. Nyt ei ole sopiva ilveilyn aika, etkä sinä voi ikinä totta tarkottaa."
"Miksi en, kolmeksi päiväksi?"
"Mutta minä en tahdo yhdeksikään. Kun voit noin kädenkäänteessä unhottaa Reindorferin Leenan, olisi Melzerin Seferlkin liian hyvä sinulle."
Florian katsoi häneen. "Niinkö luulet?" ajatteli hän. "Uskoisinpa melkein itsekin, mutta en siitä nyt missään tapauksessa välitä. Sinun iloisuutesi ja kunniallisuutesi — älä juokse liiaksi edelläni. Varo itseäsi! Minä tahdon leikkiä kuin pieni poika. Jos joku piikivi miellyttää minua, noudan sen purosta ja leikin sillä niin kauan kuin huvittaa, sitten viskaan sen pois. Mutta hän voisi kysyä sinua ja hän voisi sinua sääliä, sentähden saat olla vedessä."
"Katsos", sanoi hän ääneen, "minä tahdon alkaa sinusta, koska sinä olet
Reindorferin Leenan ja Melzerin Seferlin keskiväliltä."
Tyttö kääntyi pois.
He kulkivat yhdessä, ja Franzl sai vielä useamman kerran syytä nuhdella
Floriania sopimattomista sanoista.
Kun he saapuivat kylään, kaikui krouvista soitto heitä vastaan. Florian heitti hihkaisten hattunsa ilmaan, otti sen jälleen kiinni, painoi syvään otsalleen ja syöksyi sitten tanssi- ja juomahaluisten vieraiden tiheimpään pyörteeseen.
* * * * *
Linnut eivät laulaneet, mutta pitivät muuta äänekästä melua; auringon valo levisi räikeänä pensaiden ylimpäin lehvien ja puiden latvojen lomitse sille metsätielle, jota Magdaleena kulki. Maantie, jolla vastaantulijat olisivat voineet häiritä häntä, oli kaukana, vanhempien silmät eivät seuranneet häntä enää, Franzlin ystävällinen loruaminen oli jo ajat sitten lakannut kuulumasta. Magdaleena tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän tunsi kyllä tyydytystä siitä, että oli voinut osottaa luonteen lujuutta sekä vanhemmilleen että Franzlille ja että hän oli voinut suunnata elämänsä isänkin hyväksymällä tavalla. Mutta kuinka tunnollisesti kaikki harkitseekaan, kohtalolleen ei sittenkään voi mitään. — Se oksa, jonka hän tätä ajatellessaan oli pensaasta taittanut, oli jo aikoja sitten luisunut pois hänen kädestään. Hän tunsi kipeästi, kuinka työlästä on, kun pää on kutsuttava taisteluun sydäntä vastaan ja tunteet täytyy järjellä hillitä. Pari suurta kyyneltä tunkeutui hänen silmiinsä ja voimakkaiden tunteiden valtaamana hän heittäytyi maahan ja äänekkäästi nyyhkyttäen — "olen kaikkia muita onnettomampi" — hieroi kasvojaan kannettavallaan kääröllä.
Niin, tällaista ei voi kukaan vastustaa, olipa tahto kuinka rehellinen hyvänsä!
Mutta pian hän hillitsi itsensä, nousi ja riensi kuin takaa ajettu metsätietä myöten suurelle maantielle. Marttyyriristin luokse asti oli hänelle vallan tuttua, hän oli nähnyt sen satoja kertoja, mutta siitä alkoi se outo avara maailma, jolta kaikki siihen pakenevat pyytävät ja toivovat onneaan. Mutta hän, joka oli saapunut elämään luvattomia syrjäteitä, tahtoi kaiken velvollisuudentunnon mukaan nöyrästi maksaa sen vaatimattoman osan, joka hänelle suodaan. Hänen täytyi ei ainoastaan olemassaolollaan vaan myöskin olemassaolonsa tähden tyydyttää Jumala ja maailma.
Kun hän oli sivuuttanut muuratun rajapylvään sateen kuluttamine tauluineen, kiinnitti tuntematon tie hänen kaiken huomionsa, tuhannet esineet vaativat katselemista ja hänen korviinsa kuului hälinää läheltä ja kaukaa. Hänen kaikki aistimensa olivat toimessa, ja ajatusten täytyi seurata lähintä ympäristöä. Hän kulki kuin uneksuen ketojen, pienien kylien ja yksinäisten talojen ohi; illan tullen hän astui erään ylängön lievettä pitkin ja lähestyi piirikaupunkia.
Kuinka hän kyseli löytääkseen tien, ja kuinka ihmiset häntä ohjasivat, sen hän muisti vain niin kauan kuin tarvitsi, siihen saakka, kunnes hän rauhattomasta ja kiirehtivästä ihmisjoukosta saapui erääseen hiljaiseen eteiseen ja kuuli katurähinän haihtuvan korvistaan astuessaan rauhalliseen huoneeseen, jonka oven pieni ystävällinen mummo aukaisi hänelle.
Huoneessa istui vanha mies karkeassa nojatuolissa. Lampun valo valaisi hänen kasvojansa ja Magdaleena tunsi hänet heti sedäksensä. Hänen kasvojensa piirteet muistuttivat joka kohdassa vanhaa Reindorferia; setä oli kuitenkin useita vuosia vanhempi ja sentähden raihnaisempi. Mutta aivan tämän eikä minkään muun näköinen on isä, kun hän saavuttaa näin korkean ijän, jota häneltä elinvoimiensa perustuksella kyllä voi odottaa. Magdaleena sitä ainakin kaikesta sydämestään toivoi, vaikkei hän ollut aivan selvillä toivottiko hän siten isälle hyvää vai pahaa.
Mummo huusi sangen kovasti ukon korvaan, kuka oli tullut; hänen täytyi se tehdä useasti, ennenkuin vanhus hymyeli ja nyökytti päätään, mutta hymy oli välinpitämätöntä ja hänen kasvoissaan kuvastui rahtunen närkästystäkin, sillä ukko ei ollut sittenkään varma oliko hän kuullut oikein. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. "Vai niin, vai niin, veli Joosefin tyttö. Ja niin suuri jo! Oikein suuri. Katsoppa Liisaa!"
"Liisa on sisareni. Hän on jo kauvan ollut naimisissa."
"Jahah, vai mennyt naimisiin."
"Minä olen Leena. Nuorin."
"Ei, mutta, — minä en ole tiennyt, että veljelläni on kaksi tytärtä.
Hän ei ole sinusta mitään puhunut."
"Mutta hän sanoi lähettäneensä veljeni ja sisareni kaupunkiin teidän luoksenne, kun minä synnyin."
"Vai niin, milloin se tapahtui?"
"Kahdeksantoista vuotta sitten."
"Kahdeksantoista vuotta? Onpa hullua etten sitä muista. Mutta kun hänen ensimäinen lapsensa tuli maailmaan, muistan sen yhtä tarkoin kuin eilisen tapahtuman. Siitä on kolmekymmentä kuusi vuotta. Silloin hän syöksyi koputtamatta sisään, tyrkkäsi oven selkosen seljalleen ja huusi: 'Meillä on poika!' Se oli kaunis lapsi, mutta he eivät saaneet häntä kauan pitää. Sen muistan kuin tämänpäiväisen asian, — mutta sinun veljesi ja sisaresi täällä käynti?" Hän nojasi päätänsä kättä vastaan ja mietti. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, jonka Magdaleena oli asettanut hänen eteensä. Hän mursi sen auki vapisevilla heikoilla käsillään ja koetti lukea, hän käänteli sitä ja sanoi lopuksi: "Heh, en näe, mitä hän kirjottaa. Hänkin on tullut vanhaksi, Joosef parka, — hänkin. Mitä hän kirjottaa?"
Mummo oli vanhuksen hykertelyjen aikana nyökäyttänyt pari kertaa päätään Magdaleenalle ja kohottanut sitten valittavan näköisenä katseensa ylös. Niin, mikä risti ja tuska onkaan näin vanhasta miehestä! Mummo toivoi, että säälittäisiin häntä eikä vanhaa miestä, jonka hyväksi hän teki mitä vain voi. Hän otti nyt kirjeen ja sai töin tuskin vanhan koulumestarin ymmärtämään sen sisältöä.
"Lapsi parka", sanoi mummo, "on itsestään selvä, että pidämme sinut yötä luonamme. Mutta siinäpä onkin kaikki, mitä voimme tehdä, sillä emme me enää kykene auttamaan ja neuvomaan ketään. Maailma ja ihmiset ovat meille vieraita, me olemme niille kuolleet ja haudatut. Jaa-a!"
Tyttö sai pienen kapean sohvan makuupaikakseen. Vanha koulumestari oli sitten saatettava sänkyyn. Se ei ollut helposti tehty. Jokaiseen ystävälliseen kehotukseen hän vastasi tyytymättömällä ärtyisyydellä ja jokaiseen kärtyiseen muistutukseen loukkaantuneella tunteellisuudella. Kului pitkältä iltaa ennenkun hänet saatiin asettumaan.
Magdaleena ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että tuollainen vanha mies on yhtä kitajava ja oikullinen kuin lapsi, vaikkei hän milloinkaan osaa olla niin rakastettavan näköinen. Mutta hän oli yhtä avuton ja samallaisen hoidon tarpeessa kuin lapsikin, ja jos hän ei sitä saanut, koski se häneen kipeästi. Noin korkealla iällä tuottaa muille vaivaa ja vastusta tavallista enemmän, eikä sen saavuttaminen ole itsellekään iloksi. Nyt hän myöskin käsitti, miksi hän oli toivottanut isä Reindorferille pitkää ikää. Isälle se ei olisi miksikään hyväksi; se oli vain tyttären itsekkyyttä, mutta myöskin rakkauden itsekkyyttä, sillä hän ei karttaisi mitään vaivoja osottaakseen hellyyttä isälle viimeisinä elonpäivinä ja hoitaakseen häntä. Hän tahtoisi osottaa, ettei hän ole unhottanut, mikä tämä vanha raihnainen mies on kerran hänelle ollut. Näiden ajatusten vallassa Magdaleena rukoili, että Jumala suojelisi isän hänelle, ja sitten hän koetti nukkua. Mutta epämukava vuode, se outo tunne, että hän nyt ensi kerran elämässään nukkui vieraan katon alla, katuhälinä, joka yön hiljaisuudessa taasen selvemmin kuului, ei korvialumpeuttavana tärinänä niinkuin päivällä, vaan kaukaisena kohinana ja jymynä — nämä kaikki estivät hänet sitkeästä, syvästä unesta. Hän vaipui vain puolihorroksiin, josta päivän koittaessa heräsi väsyneempänä ja alakuloisempana kuin maata mennessään.
Vanha setä nukkui vielä, täti istahti vuoteelle ja suuteli Leenan poskea. Magdaleena meni ulos raittiiseen aamu-ilmaan ja etsi tien rautatieasemalle. Hän osti luukulta piletin, ja kun juna tuli kohisten asemalle, hän astui junaan ja painautui pelokkaana vaunun soppeen.
Matka oli kestänyt pari tuntia. Magdaleena ei katsellut enää ikkunasta eikä matkatoverejakaan. Oli jo toinen päivä, jonka kuluessa hän oli nähnyt ainoastaan vieraita seutuja ja vieraita kasvoja lukuunottamatta vanhaa koulumestaria, joka muistutti isä Reindorferia. Hän tunsi itsensä upo-oudoksi näiden vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät tahtoneet hänelle hyvää eikä pahaa eivätkä koskaan antaneet hänelle kiitoksen eikä moitteen tahi hylkimisen aihetta; aivan näin vieraaksi ja tahdottomaksi hän varmaan kaupungissakin itsensä tuntee, ja totta totisesti hän ei voisi sanoa, tokko lainkaan menisikään kaupunkiin, jos joku luotettava olento koettaisi johtaa hänet muille teille varsinkin näillä hetkillä, jolloin jokainen viittaus näyttäisi hänelle suorastaan taivaasta lähetetyltä.
Hän katseli polvellaan olevaa matkakääröä ja hiveli sormillaan sen poimuja.
"Sinä mietit paljon, neitonen", sanoi eräs ääni. Kun hän katsahti kysyen ylös, kohtasi hänen katseensa punakat, pyöreät, valkeiden hapsien ympäröimät kasvot, joista pari viisaannäköistä harmaata silmää tarkasteli häntä.
"Mietit paljon, tyttö. Kauasko matkustat?"
"Pääkaupunkiin."
"Vierailemaan?"
"Ei, palvelusta etsimään."
"Ai! Sinä joudut kauas kotiseudultasi, outojen ihmisten ja tapojen keskuuteen. Sinä olet nuori, voit oppia paljon ja totut vieraihin tapoihin; mutta eikö olisi parempi, että tekisit, mitä jo osaat, ja pysyisit sinä mikä olet?"
Leveä känsäinen koura tarttui tytön oikeaan käteen. — — —
Tämä käsi johti hänet sillä hetkellä, jolloin Magdaleena piti jokaista hänelle annettua viittausta taivaasta lähetettynä, kokonaan toiselle tielle. Ja tämän kädenojennuksen jälkeen hän ei enää voinut varmuudella sanoa, meneekö hän kaupunkiin ollenkaan. —
Hän ei mennyt sinne koskaan.