XIII.
"Eikö olisi parempi, että tekisit mitä jo osaat ja pysyisit sinä mikä olet?" kysyi vanha mies tarttuessaan Magdaleenan oikeaan käteen.
"Voisi olla", vastasi tyttö ja nyökäytti hiljaa. "Mutta olen menossa sinne, enkä minä tiedä muuta neuvoa."
"Mitä yksi ihminen ei tiedä, sen tietää kenties toinen," virkkoi vanhus. "Sitä paitsi minä näen, ettet halua sinne."
"Enpä juuri."
"Minulla voisi olla toinen paikka, jos tahdot sen."
"Voimmehan siitä puhua."
"Voimme kyllä, sitä minä tarkotankin." Hän vaikeni hetkiseksi, hiveli valkeaa tukkaansa ja kysäisi äkkiä: "Kenties tunnetkin Grasbodenin isännän Föhrndorfista?"
"En."
"Mistä sitten olet?"
"Langendorfista."
"Langendorf? Niin, olen kuullut mainittavan. Se on kai hyvin kaukana? Siellä eivät varmaankaan tunne Grasbodenin isäntää eikähän hänestä siis kannata puhua — tahi kyllä oikeastaan on tarpeellista että kerron hänestä sinulle." Hän vaikeni taas, veteli sormillaan hiuksiansa ja kysyi sitten: "Mikä sinun nimesi on?"
"Magdaleena Reindorfer."
"Eipä sentähden, että olisin utelias; mutta jos meille syntyy sopimus, niin täytyyhän meidän tuntea toisemme. Sanon siis, että Grasbodenin isäntä Föhrndorfista on minun vävyni. Hänen vaimonsa — Jumala suokoon levon lapselleni! — kuoli useampi vuosi sitten. Hän jätti jälkeensä pienen tytön, joka on nyt kaksitoistavuotias ja on aina sairastanut. Mutta sitä sinun ei tarvitse peljätä, tauti ei ole tarttuva. Kuka sen on saanut, hän saa sen yksin kärsiä. Eräs professori, jonka luona lasta käytimme, sanoi sitä hermotaudiksi, — voisi nauraa, ellei se olisi niin surullista. Sellaisia sairaita lienee kaupungissa paljonkin, mutta meidän keskuudessa vaan yksi lapsi! Pienokais-raukka tarvitsee valvontaa ja hoitoa, ja kuta vanhemmaksi hän tulee, sitä vaikeampi on hankkia hänelle sitä. Hän ei kärsi palvelijaa, joka ei seiso varpaillaan hänen edessään, ja siitä syystä on hyvin moni pian saanut matkapassin; monta oivallista renkiä ja piikaa on hänen tähtensä lähetetty pois. Niitäkään, jotka ovat aina hänen tahtoaan noudattaneet, hän ei enää ole kärsinyt, ja se on pahan pahentanut. Mutta kun minä tässä istuessani katselin sinua, juolahti mieleeni, että hän kenties hyvinkin pitäisi sinusta, jos tulisit sinne. Olen katsellut sinua, tyttöseni, hyvin tarkoin. Kun ensinnäkin nuo kaksi herraa tuolla nurkassa sinun virkeämpänä ollessasi juttelivat hullutuksiaan, puristit sinä suutasi, sillä ilveily on ilveilyä, ja oikein on, että sen huomaa. Mutta kun se sinusta näytti sopimattomalta, niin hyvin ajan kuin sisällönkin puolesta, sinä hallitsit nauruhalusi, olisitpa tarvittaissa voinut sanoa vakavan sanankin; juuri tällaista itsekieltämistä ihminen ennen kaikkea maailmassa tarvitsee ja sitä olisi lapsille jo pienestä alkaen opetettava. Sillä niin kauvan kun ne ovat silmiemme alla, voimme niitä suojella kaikenlaisista tyhmyyksistä, mutta kun olemme päästäneet heidät vapauteen, emme enää voi. On, näet, niin, tyttöseni, että jos kaikki ihmiset jaksaisivat hillitä itsensä, ei maailmassa olisi pahuutta eikä syntiä. Enhän minä, rakas lapsi, näin lyhyen tuntemisen perusteella voi päättää, minkä verran sinulla on itsekieltämisvoimaa, mutta minusta näyttää, että sinä voit hankkia kunnioitusta itsellesi, ja tyyni käytös vaikuttaa muihin rauhottavasti. Lääkärit sanovat, että kylpy- ja vedenjuontiparannuspaikoissa veden ominaisuudet vaikuttavat meihin tehden meidät joko terveiksi taikka sairaiksi; paljon suuremmalla syyllä voimme sanoa että ihmisten hyvyys tahi pahuus vaikuttaa lähimäisiin joiden kanssa he alinomaa seurustelevat. Soisin että päättäisit lähteä kanssani katsomaan pientä tyttöämme. Sinun katseesi on tyyni ja vakava. Hillitsevä katse on Jumalan lahja, se vaikuttaa monasti silloinkin, kun kaikki sanat ovat voimattomia. Niin, niin!" Hän veteli jälleen sormin valkeita hiuksiaan ja sanoi huokaisten: "Oh, sinun kanssasi on vaikea puhua, sinä et kysy etkä virka mitään."
"Enhän tiennyt, oletko sinä lopettanut. Sitä ennen ei minun sopinut puuttua puheeseen."
"Se oli erehdys. Pitäähän minun haastaa, ettei keskustelu katkeaisi, mutta sinä istut siellä mykkänä Ja pakotat minut puhumaan enemmän kuin kykenen."
"Mitä sitten sanoisin? Olisin onnellinen, jos tapahtuisi sinun luulosi mukaan. Mutta ken sen tietää, voiko pieni tyttö minuakaan kärsiä?"
"Mutta sinä suostut kuitenkin seuraamaan minua?"
"Suostun."
"Vaikka näkisimme turhaa vaivaa, ei sinun tarvitse peljätä, että kärsit tappiota matkasi keskeyttämisen tähden. Grasbodenin isäntä on minun vävyni, eikä hänellä ole ansiotta hyvä maineensa. Enkä minäkään, joka vien sinut kerallani, jätä sinua vahinkoa kärsimään. Jokainen Föhrndorfin ja Hinterwaldenin lapsi tuntee minut, Haldenkartanon isännän Hinterwaldenista. Se on siis päätetty, tyttöseni!" Hän ojensi oikean kätensä, johon Magdaleena paiskasi omansa.
"Minä seuraan", sanoi tyttö, "mutta en ollenkaan tiedä, onnistunko; sillä ulkomuodosta tehdyt päätökset muodostuvat sen mukaan millä silmillä katsoo."
"Niin kyllä, mutta vähintäänkin yhtä paljon ulkomuodon mukaan. Jos en olisi siitä varma, ei omatuntoni olisi sallinut minun houkutella sinua matkaasi keskeyttämään. Kun juna ensikerran pysähtyy, lähdemme vaunusta ja ajamme Föhrndorfiin. Nähtyäsi tytön ymmärrät, kuinka isoisä voi tehdä senkin, että pyytää matkalla aivan vieraita ihmisiä auttamaan siinä, missä hän itse ei mitään voi."
Magdaleena puristi molemmin käsin vanhan miehen kättä.
"Sinä olet hyvä tyttö", sanoi vanhus hymyillen, "ja kauniisti teet minua seuratessasi."
Kun juna pysähtyi, molemmat lähtivät ulos. Junankuljettaja tervehti Halden isäntää, mutta Magdaleenan pilettiin katsahdettuansa hän sanoi nauraen: "Ei, lapsi kulta, sinne on vielä pitkä matka!"
"Hän keskeyttää matkansa", huomautti vanhus.
Junankuljettaja nosti kätensä hatun laitaan.
Asema oli mäellä, ja lehtikujan läpi päästiin siitä lähellä olevaan kylään, jota kirkas päivänpaiste valaisi.
Ennen lehtikujaan astumistaan vanhus pani molemmat kämmenensä torveksi suun eteen ja huusi voimansa takaa: "Hiesl!" [Nimen Mathiels, Matias, lyhennys.]
"Tääll' ollaan", huudettiin mäen alta ja kun vanhus ja Magdaleena laskeutuivat lehtikujaan tulla rutisivat pienet ajoneuvot heitä vastaan.
"Vai jo isäntä ehti takaisin? Hyvää päivää!" Ajaja oli pitkä ja laiha mies ja polttaa pauhkutti lyhytvartista piippua, n.s. nenänlämmittäjää, jolla oli niin kookas pesä, että miehen terävä leuka ja laihat, ruskeat, kurttuiset kasvot melkein peittyivät sen taakse. Leveälierinen hattu, jonka hän päivänpaisteen tähden oli painanut syvään otsalleen, verhosi kasvojen yläosaa.
Vanhus kiipesi rattaille, sitten hän ojensi kätensä Magdaleenalle auttaen hänet rinnalleen. "Aja nyt", sanoi hän rengille.
"Kyllä, isäntä. Mutta ken sinun muassasi on?" kysyi renki ennenkun tarttui ohjaksiin.
"Hän tulee vävyni taloon; pieni Burgerl [Burgerl = Walburg] saa hänestä seuralaisen, toivon."
Renki katsoi Magdaleenaa silmiin ja nyökkäsi sitten isännälleen; "Minä melkein toivon samaa." Hän heilautti piiskaa ja rattaat lähtivät liikkeelle. Tie kulki ensin kylän pienien rakennusten ohi, sitten vainioiden ja niittyjen välitse, vihdoin se kääntyi metsään, ja kun puut jälleen harvenivat, saavuttiin laajalle heinätasangolle. Kaukana siinsi kirkontorni ristineen.
Ajaessa ei puhuttu mitään paitse niitä kehotussanoja, joita renki lausui hevoselle. Kuumuus oli tukahduttava, ja hienon pölyävän maantientomun tähden kukin koetti puristaa suutaan kiinni. Nekin ihmiset, joilla ei ole paljon ajattelemista, olisivat säästäneet tarinoimisen sopivampaan aikaan. Vasta kun kirkontorni oli selvästi näkyvissä ja sen juurella rakennuksia huomattavissa, viittasi vanhus sinnepäin.
"Föhrndorf", selitti hän.
Kun he hetkisen kuluttua olivat tulleet vielä lähemmäksi, vanhus jälleen kohotti kätensä.
Peltojen poikki ja pitkin tienviertä kulki päättymättömän pitkiä pensas-aitoja, jotka ympäröivät tummanvihreitä ruohikkoja, ja kaukana kuvastui sinistä taivasta vasten tumma juova, joka myöskin näytti pensasaidalta, vaikka olikin vuoren kaltaalla kasvava hongikko; siellä kohosi näet jyrkkä ylänkö ja sen juurelta levisi toinen melkein yhtä laaja tasanko kuin tämäkin.
Nyt vanhus viittasi kämmenellään ikäänkuin jakaakseen maan vainion yli kulkevasta pensas-aidasta tummaan metsänreunaan asti, jonne hän sitten etusormellaan viittasi.
"Siellä on Grasboden" hän sanoi, ja kun tytön kasvot ilmaisivat ihmettelyä, nyökkäsi hän hymyillen. Mutta sitten hän äkkiä painoi päänsä alas ja mutisi: "Eihän siellä köyhyyttä ole."
He olivat nyt saapuneet kylän ensimäisen rakennuksen luokse. Se oli yksikerroksinen talo, jonka seininä oli harmaita muureja ja ruskeita hirsiä, katto oli korkea ja liuskakivillä peitetty. Ullakon kummassakin päätyakkunassa, jotka olivat tietä kohden, oli valkeat verhot; siellä ylhäällä siis asui ihmisiä.
He eivät menneet tämän talon ohi; jo ennen kun he olivat aivan sen luona ajoi Hiesl suuresta portista sisään.
Toisella puolella oli puutarha, joka ulottui asuinrakennukseen saakka, toisella aitta- ja tallirakennusten rivejä; siinä välissä oleva kaita pihamaa näytti pieneltä kylätieltä.
Rattaat mennä hyrisivät pihamaatakin kappaleen matkaa, ennenkun Hiesl veti ohjakset kireälle ja läiskäytti piiskalla.
"Isä, isoisä tuli!" huusi kirkas ääni puutarhassa.
Kun he olivat laskeutuneet rattailta, tuli mies puutarhan portista taluttaen pientä tyttöä, joka oli tarttunut kiinni hänen käteensä. "Hyvä päivä, appi", sanoi hän, "onpa hauska nähdä sinua taas." Hän nyökkäsi sitten vastaukseksi rengin tervehdykseen: "Terve, Hiesl!"
"Terve Grasbodenin isännälle!" vastasi vanhus puistaen oikealla kädellään vävynsä kättä ja nostaen isommalla pienen tytön leukaa. "Kuinka sinä voit, Burgerl?"
"Kiitos, hyvin, isoisä", vastasi lapsi.
Hän oli ikäisiään pienempi, mutta vartalonsa hentuudesta huolimatta oli hän kehittynyt aivan säännöllisesti ja sopusuhtaisesti. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kyllä kalpeat, mutta syvät tummat silmät ja hajallaan oleva musta kiharatukka teki kalpeuden vielä huomattavammaksi.
Ensi silmäyksellä ei pienokainen näyttänyt ollenkaan sen miehen näköiseltä, jonka kädestä hän kiinni piti. Grasbodenin isäntä oli kookas ja vankkarakenteinen, hän oli "komea" mies, sanoivat tytöt. Monet heistä katselivat mielihalulla kaunista ja rikasta leskeä ja olivat harmissaan, kun se oli turhaa; sillä tämä mies ei silmäyksillään pakottanut heitä ketään punastumaan. Isännän leveiden harteiden yläpuolelle kohoava pää näytti pieneltä muun ruumiin kokoon ja voimakkuuteen verraten. Kasvojen alaosassa oli jotakin puristetun näköistä, sitä muistuttivat kapea leuka ja lujasti yhteen liittyvät huulet, jotka ilmaisivat tavallisesti vain lapsissa tavattavaa mielenrauhaa. Nenä oli hiukan kaareva ja vaaleiden kiharain alla levisi laaja otsa, yhtä kirkas ja selkeä kuin hänen suurien tummansinisten silmiensä katsekin. Lapsen otsa kehittyi samanlaiseksi, ja kun talven tullen auringon valo ei enää poskia ruskettanut, hävisi isänkin kasvoilta terve väri.
Halden isäntä meni heti tervehdyksen jälkeen kaivolle ja viittasi syrjässä seisovan Magdaleenan luokseen. "Tule, auta minua saamaan vettä, tyttö! Helle ja tomu kirveltävät silmiäni."
Magdaleena meni hänen luokseen ja pumppusi vettä oikealla kädellään, vasemmalla kädellä hän piteli vaatekääröään.
Vanhus piti kättään vesitorven alla ja huuhteli sitten silmiään vedellä. Kun hän tuli vävynsä luo, joka oli nyt vasta huomannut tytön, kysyi tämä: "Onko sinulla ollut matkaseuraa?"
"Otin hänet matkalta mukaani."
"Minkätähden? Vietkö hänet palvelijaksesi?"
"Kenties hän jää tänne", sanoi vanhus katsahtaen merkitsevästi tyttärensä tyttäreen.
Grasbodenin isäntä heilautti olkapäitään ja katsoi sitten terävästi tyttöön, joka vieläkin seisoi kaivolla; hän murahti: "Voihan taas koettaa."
Burgerl heitti irti isänsä käden ja juoksi yli pihan Magdaleenan luo, joka näytti epäilevän laskisiko nyyttinsä maahan vai kaivonkannelle. "Et saa panna sitä tomuuntumaan etkä kastumaan", kielsi lapsi, "anna tänne, minä pitelen."
"Kiitoksia paljon", sanoi Magdaleena hymyillen, käänsi hihansa kyynärpään yläpuolelle ja tarttui kaivon tankoon.
Mutta Burgerl pidätti hänet. "Pidä käsiäsi alla, niin minä pumppuan!"
"Se olisi kyllä hyvä, mutta sinä et saa vaivautua minun tähteni."
"Sinä pidät alla, minä pumppuan", toisti pieni tyttö otsaansa rypistäen ja nipisti Magdaleenaa käsivarresta, niin että tämä kirkaisi ja irrotti nauraen kätensä tangosta. Burgerl pumppusi ja haastoi samalla: "Kuule, tahdotko sinä heti tälle pihalle astuttuasi olla yhtä epärehellinen minua kohtaan kuin kaikki muutkin? Kaikki ne sanovat minulle vasten kasvoja, etten minä saa vaivautua, en ainakaan heidän tähtensä, voidakseen sitten seljän takana selitellä, etten minä voi tehdä mitään ja että minä olen liian ylpeä auttaakseni ketään. Tule, tässä saat jälleen nyyttisi."
Magdaleena kuivasi kätensä esiliinaan, nosti toisen jalkansa kaivonkannen kulmalle, pani nyytin polvelleen ja veti jälleen suoraksi puseron vasemman hihan. Burgerl tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja sanoi: "Sinullapa on kauniit käsivarret, niin pyöreät, pehmeät ja niin kaunis-ihoiset, ei ruskeat eikä vitivalkeat." Hän veti ylös oman hihansa.
"Mutta niissä on jo pieni muisto sinusta", sanoi Magdaleena nauraen ja osotti pientä mustelmaa.
"Joutavia", sanoi Burgerl, "tuon pienen mustelman vuoksi et toki liene vihoissasi." Hän painoi siihen huulensa. "Tahtoisin sitä purra."
"Jätä se tekemättä, ole hyvä", huudahti Magdaleena tempaisten pois käsivartensa.
Burgerl nauroi ja näytti valkeita hampaitaan sekä juoksi sitten isoisänsä luo. "Mikä on tuon tytön nimi?" kysyi hän.
"Leena."
"Tuleeko hän sinun taloosi?"
"Tulee kaiketi. Mutta jos pyydät kauniisti, niin jätän hänet sinun toveriksesi."
"Minä en pyydä koskaan."
"Sinä uhmapää! No, ei tarvitse pyytääkään; jos tahdot, jätän hänet tänne."
"Se on hyvä, isoisä". Tyttö kääri lyhyet kätensä isoisän vyötäisille ja huusi sitten: "Leena, tule tänne, sanon sinulle uutisia!" Sitten hän juoksi puolitiehen Magdaleenaa vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Tiedätkö, sinä jäät meille, minun toverikseni."
Halden isäntä katsoi hymyillen vävyynsä. Tämän suuret silmät suurenivat vieläkin enemmän ja hän nyökkäsi ystävällisesti tervehtivälle Magdaleenalle.
"Minä tahdon olla sinun hyvänä toverinasi", sanoi Magdaleena luullen tekevänsä hyvin, kun taivutti hiukan polviaan ja kumarsi päänsä puhutellessaan pienokaista.
Mutta Burgerl vastasi ärtyisästi: "Seiso silloin suorana! Sinä et saa tehdä minua pienemmäksi kuin olen, etkä sinä", lisäsi hän nauraen, "ole lähestulkoonkaan niin suuri kuin minä olen pieni."
Hän tarttui Magdaleenan käsivarteen ja vei hänet puutarhaan. Ennenkun se oli läpi kuljettu ja siellä tehty Magdaleenalle tarkka selko kaikista puista ja pensaista, kasvilavoista, niihin kylvettävistä ja istutettavista vihanneksista, ravinto-, koriste- ja lääkekasveista ja hyväksi lopuksi tarkastettu erityinen Burgerlille aidattu alue, vierähti siihen hyvä kotva aikaa. Vaelluksen kestäessä Magdaleena huomasi seuralaisensa jäsenissä omituista rauhattomuutta, tempova liike vavautteli hänen jalkojaan ja käsiään, ja hän katsahti tuon tuostakin arasti Magdaleenaan nähdäkseen, huomasiko tämä sen.
Aurinko teki jo mailleenmenoa, kun Grasbodenin isäntä astui pihamaan yli ja huusi puutarhaan: "Burgerl, isoisä lähtee kotiinsa!"
Tytöt juoksivat käsikädessä puutarhasta.
Vanhus silitti kädellään Burgerlin kiharaa tukkaa ja hiveli sitten hänen poskiaan. "Ole hyvä ja ahkera, niin rakas Jumala tekee sinut jälleen terveeksi." Hän laski sitten kätensä Magdaleenan hartioille: "Jumala suokoon siunauksen tänne tulollesi. Jos saat jotakin aikaan, emme unhota sitä."
Sen sanottuaan hän meni rattaiden luo. Burgerl seurasi häntä isänsä kanssa, joka ohi mennessään kuiskasi Magdaleenalle: "Mutta varma on, ettei sinulla täällä ole paljon iloa."
Miehet pudistivat toistensa kättä, Hiesl käski hevosia, ja rattaat vierivät pois.
Kun iltasoitto oli kirkontornissa tauonnut, astui Grasbodenin isäntä kummankin tytön kanssa asuinrakennukseen. Eteisessä oli kaksi ovea auki. Toisen oven kautta loisti räiskyvä lieden valkea, toisesta kuului useiden äänien surinaa. Edellinen ovi johti keittiöön, jossa kaksi talon palvelustyttöä puuhasi, toinen vei palvelusväen huoneeseen, jossa joukko renkejä ja piikoja istui ja jutteli pitkän pöydän ympärillä odotellen iltaruokaa. Burgerl tarttui Magdaleenan käteen ja nousi hänen kanssaan portaita ylös. Isäntä meni palvelusväen huoneeseen, jossa hän kullekin päivän kuluessa osotetun ansion mukaan jakeli kehotuksia, hyväntahtoisia sanoja ja kysymyksiä. Hän odotti, kunnes täydet ruokavadit oli pöytään kannettu, sitten hän luki ääneen rukouksen ja poistui molemmin puolin lausuttujen toivomusten "syökää terveydeksenne" ja "hyvää yötä!" toistuessa.
Hän meni omaan huoneeseensa, joka oli toisessa kerroksessa. Paitsi useita vanhanaikuisia huonekaluja, joiden joukossa oli kaksi taiteellisilla leikkauksilla kaunistettua tammikaappia, oli siellä yhtä ja toista uuttakin, jota ei tavallisesti näe talonpoikain huoneissa. Erittäinkin näytti suuri leposohva vieraalta. Pyöreää pöytää, jonka luona Magdaleena ja Burgerl istuivat, peitti hieno, valkea liina.
Emäntä vainaja ei ollut atrioinut palvelusväen kanssa, suurina juhlapäivinä vain hän teki poikkeuksen, istui saman pöydän luona ja osotti olevansa antelias emäntä. Silloin elettiin talossa uhkeasti. Muuten hän söi aluksi kahdenkesken miehensä kanssa. Kun pieni Burgerl syntyi ja varttui, istuivat he kolme pöydän ääressä. Sellainen oli tapa vaimon kuolemaan asti, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Silloin isäntä asettui tyttärensä kanssa perheenpöydän yläpäähän, mutta kun vaikea sairaus pian tavotti Burgerlin, katsoi hänen isänsä olevansa pakotettu siirtämään hänet pois palvelusväen näkyvistä, ja niin he alkoivat jälleen aterioida omassa huoneessaan.
Kun isäntä oli asettunut pöydän ääreen kahden tytön luo, kantoi vanha palvelijatar ruuan pöydälle.
"Seferl", sanoi isäntä.
"Kuulen", vastasi palvelijatar.
"Nyt olemme saaneet uuden tytön."
"Vai niin."
"Hänen nimensä on Leena."
"Leena?"
"Hän jää Burgerlin toveriksi."
"Ahah."
"Ajattelen, että hän nukkuu ensi yön vierashuoneessa."
"Sitten vasta nähdään."
"Kyllä, kyllä."
"Olen jo Traudelin käskenyt vuodetta tekemään".
"Vai niin."
"Mutta katso, onko kaikki järjestyksessä."
"Kyllä", lupasi mummo ja meni tiehensä yhtä kömpelösti kuin oli tullutkin.
"Mutta, isä, voihan hän jo heti nukkua minun huoneessani", sanoi Burgerl ja viittasi Magdaleenaan. "Sinä olet jo niin kauan ollut minun luonani, että voit jo suoda lepoa itsellesi ja jäädä tänne alas."
"Mutta ajattele, Burgerl, että se on ensimäinen yö", muistutti isä.
Tyttö teki kärsimättömän liikkeen. "Kerran hänen kuitenkin on tultava."
"Niin, niin, mutta ei näin valmistamatta; huomenna on jälleen päivä, silloin voimme hänelle selittää."
"Ei", keskeytti pienokainen kiivaasti.
"Ajattele, jos se kohtaa sinua taas".
"En sitä pelkää", sanoi Burgerl, mutta hänen ruumistaan kuitenkin värisytti hiljaa. "Anna hänen vain tulla minun kanssani."
"Kernaasti minun puolestani", myöntyi talonpoika ja nousi.
"Saako hän, isä?" huudahti pienokainen ylös kavahtaen ja hivellen isänsä kättä.
"Mutta eikö olisi viisaampaa, Burgerl —?"
"Ei!" Hän polki jalkaa.
"Kernaasti minun puolestani, kernaasti minun puolestani", sanoi Grasbodenin isäntä. Hän seisoi hetkisen neuvotonna. "Ei, minun on vielä kerran ennen maata menoani käytävä katsomassa taloa. Hyvää yötä!" Olkapäitään kohottaen ja päätään puistaen laskeutui hän leveitä portaita alempaan kerrokseen. Burgerl juoksi keveästi kapeaa ja jyrkkää porrasta ullakolle. Hän se siis asui siellä. "Tule, Leena", huusi hän.
Kun Leena aikoi seurata, tarttui vanha Seferl, joka korjasi ruokaa, hänen käsivarteensa. "Jos sinä tietäisit", kuiskasi vanhus, "kynttilä ja tulitikkuja on suuren lipaston päällä. Olet ottanut raskaan ristin kannettavaksesi. Hyvää yötä!"
"Leena", huudettiin ylhäältä.
Magdaleena riensi portaita ylös ja molemmat tytöt menivät yhdessä pieneen ullakkokamariin.
"Emmekö sytytä tulta?" kysyi Magdaleena.
"Minkätähden?" vastasi Burgerl. "Täällä on kylliksi valoa, että kumpikin löydämme vuoteemme. Minun vuoteeni on tuossa, sinun vastakkaisella seinällä. Sinä et voi törmätä oven vieressä olevaan lipastoon etkä pesukaappiin, joka on ikkunain välissä. Ja jos et kaada pientä pöytää ja paria tuolia, en tiedä, mitä muuta täällä voisit särkeä, sillä muuta täällä ei ole."
Burgerlin hilpeys rauhotti Magdaleenaa, jonka isoisän viittaukset, isän sanat ja vanhan palvelijan mielenpurkaus jo olivat huolettaneet, sitä enemmän, kun hänellä ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli peljättävä.
Paitse muutamien koirien haukuntaa, joka tuon tuostakin kajahteli kaukaa, kuitenkaan erityisesti häiritsemättä, ei kylästä kuulunut ainoatakaan ääntä. Yön hiljaisuus oli levinnyt seudun yli. Kaihomielisiä ajatuksia hiipi Magdaleenan mieleen, hän muisti kotia, kaikkia, jotka jäivät sinne ja lähtönsä syytä, — äkkiä hän vavahti kauhusta, vastaiselta seinältä kuului omituista jyskettä. Mikä rauhattomuus vaivaakaan lasta, kun sänky niin tärisee?
Magdaleena nousi kiireesti ja meni lipaston luo etsimään tulitikkuja.
"Ei tulta", huusi lapsi, "ei tulta, Leena!" Mutta hänen äänensä oli niin outo, että Magdaleena koetti sitä innokkaammin saada valoa. Kun se vihdoin onnistui ja Magdaleena lähestyi sänkyä, tallasi hän Burgerlin permannolle viskautuneelle peitteelle. Lapsi makasi vuoteella alastonna, ruumis valkeana kuin liitu, ja rajut säännöttömät puristukset tärisyttivät hänen jäseniänsä, silmät tuijottivat, suu oli vääntynyt.
Magdaleena seisoi kauhistuneena ja painoi nyrkkiin puristetuilla käsillään polveansa. Mutta hänen kauhunsa hävisi, kun pienokainen alkoi valittaa.
"Voi, enkö sitä sanonut? Ei tulta! Nyt sinäkin pelkäät minua ja kammoat kuin kaikki muutkin lapset, kun tahdon niiden kanssa leikkiä, ja suuret ihmiset, kun toivon, että olisivat minulle ystävällisiä. Sanovat minussa olevan tanssitaudin. Nyt näet, millaista se on. En voi hallita käsiäni enkä jalkojani, en kohta kieltänikään. Kun koetan sitä päivällä kaikin tavoin vastustaa, tulee se yöllä sitä vaikeampana. Oi, Leena, minä en kuitenkaan ole tehnyt kellekään pahaa, en ole tehnyt pahaa ihmisille, enkä pilkannut taivaan Jumalaa, miksi minun siis pitää kärsiä?"
Magdaleena kumartui kyyneleisin silmin hänen vuoteensa yli, ja kuuma pisara putosi lapsen kalpeille poskille.
"Kaulaan", soperteli tämä liikutettuna, "kaulaan!"
Mitähän hän tahtoo, ihmetteli Magdaleena, eihän hän tarkottane, että ottaisin häntä kiinni kaulasta, jota hän alati kiertää ja kääntää? Hän ymmärsi äkkiä, otti onnettoman pienet tempovat käsivarret ja kääri ne oman kaulansa ympäri pitäen niitä sitten kiinni. "Minä en pelkää", sanoi hän sillävälin, "minä en kammo sinua, Burgerl."
Lapsen suu vääntyi rumalla muodottomalla tavalla. Mutta hänen silmänsä avaantuivat ja niistä lähtevä silmäys ilmaisi, että pienoinen tahtoi hymyillä.
Pitkä, tuskallinen hetki kului, pitkä, koska se oli niin tuskallinen, sitten laukesi kouristus, pienet käsivarret vaipuivat raukeina ja väsyneinä, lapsi makasi hiljaa ja vaipui uneen.
Magdaleena nousi hiljaa, otti peitteen permannolta ja levitti sen lapsen yli.
"Oi sinua, pientä poloista!"
* * * * *
Kevät-aamun pilvetön taivas ja kirkas ilma ennustivat kaunista päivää. Grasbodenissa oli muutamia kylvettäviä peltoja. Palvelusväki teki lähtöä niille, ja isäntä itse annettuaan ensin työnjohtajille käskynsä, katseli sitä pihamaalla.
Silloin syntyi asuinrakennuksessa hälinää. Burgerl samosi portaita alas ja juoksi puutarhan läpi.
Magdaleena seurasi häntä nauraen. "Katsopa, kuinka kovasti sinä juokset pienillä säärilläsi."
Burgerl tempasi puutarhan portin auki. "Hyvää huomenta, isä! Hyvää huomenta! Tuolla tulee Leena, hyvä Leena, kaunis Leenani. Eikö hän ole kaunis?" kysäisi hän ikäänkuin ylpeillen siitä.
Isäntä ja Leena nauroivat.
Mutta pienokainen tikosi: "No mutta vastaa, isä!" Ja kun talonpoika vastasi hymyillen: "Kyllä sinä olet oikeassa", Magdaleena punastui.
"Tänään me menemme niityille, että sinä saat nähdä täällä kaikki", sanoi Burgerl. Sitten hän hiipi aivan Magdaleenan luo ja lisäsi kuiskaten: "Mutta minä yksin vien sinut sinne, missä muut eivät näe meitä, sillä minä tahdon pitää sinut yksin."
Isä katsoi Magdaleenaan kirkkain, ystävällisin silmin. "Hän on oikea kultalapsi — vai kuinka?"
"Minä noudan ensin puutarhahattuni", huusi Burgerl. "Tahdotko sinäkin, Leena? Antaisin sinulle mielelläni äitivainajan hatun. Saanko antaa, isä?"
Talonpoika nyökkäsi.
Tyttö juoksi puutarhan läpi asuinrakennukseen.
He seisoivat nyt kahden vastakkain.
Hetken kuluttua lausui isäntä katsoen syrjään: "Sinä nukuit huonosti?"
"En ainakaan paljoa."
"Sen uskon."
"Mutta minkä nukuin, nukuin hyvin."
Isäntä katsahti häneen kysyvästi, laski sitten jälleen katseensa maahan ja äänsi hiljaa: "Hän on kovin rauhaton."
"Ymmärrän, isäntä", sanoi Magdaleena, "että sinun on vaikea puhua lapsesi onnettomuudesta; ymmärrän senkin, että nyt tahtoisit tietää, mitä minä ajattelen. Olkaamme siis suoria. Ensi säikähdyksessäni eilen en voinut ajatella muuta kuin pois rientämistä, mutta kun hän valitti hätäänsä ja kääri pienet kätensä kaulani ympärille, en iki päivinä olisi voinut jättää häntä. Minä olen lapsesi luona niin kauan kuin tahdot."
"Siinä teet erinomaisen hyvin."
Hän ei sanonut muuta. Magdaleena katsoi kuitenkin kummastuen häneen.
Kuuli, että sanat tulivat voimakkaan miehen sydämen syvyydestä.
Hän näki lapsensa tulevan puutarhassa ja nosti kättään ikäänkuin huomauttaakseen siitä Magdaleenalle. Hän astui sitten askeleen taakse ja sanoi: "Minulla on vasta tilaisuus puhua sinulle yhtä ja toista."
Burgerl juoksi paikalle olkihattu kiharaisilla kutreilla ja toinen kädessä heiluen, ja Magdaleenan täytyi myöntyä siihen, että tyttö sovitti sen hänen päähänsä. "Tämä litistynyt olkihattu päässäkin näytät sinä kauniilta", nauroi Burgerl. "Ja minä luulin saavani sinut hassun näköiseksi. Tule nyt, tule mukaan!"
Hän tarttui Magdaleenan käteen ja vei hänet takaportin kautta sille tielle, jota palvelusväki oli aikaisemmin kulkenut päivänpaisteisille niityille ja vainioille.
He astuivat kapeita polkuja huojuvien heiniköiden sivua sekä niiden poikkikin ristiin rastiin, "sillä huono heinänkasvu ei varovaisuudesta parane", arveli Burgerl, "eikä vahva heinä säikähdä muutaman jalan jälkeä". Magdaleena huomasi, että pieni tyttö näennäisestä sinne tänne kulkemisesta huolimatta pyrki määrättyyn suuntaan.
Kaksi pitkää varjoa riensi tyttöjen edellä. Magdaleena osotti niitä. "Kun nuo kaksi mustaa haamua kutistuvat pieniksi, polttaa aurinko sangen kovasti. Eikö kuumassa ulkoilmassa liikkuminen vahingoita sinua?"
"En minä vähästä kuumuudesta välitä", sanoi Burgerl, "vaikken olekaan maurilainen, jotka, niinkuin opettaja on sanonut, paleltuisivat täällä."
"Ohoh, vai puhuu opettajasi sellaista?"
"Niin, mutta mistä tuo vanhus maurilaiset tuntisi? Ei täällä ole niitä muita kuin se yksi, joka kauppiaan ilmotuskilvessä myö sikareja ja paperosseja. Hän on sen oppinut kirjoistaan niinkuin kaiken muunkin, jota meidän sitten pitää lukea ja kirjottaa. Jos antaisimme hänen kirjansa meidän ensimäiselle rengillemme Heinerille, joka lukee yhtä pian kuin puhuukin, hän voisi helposti pitää koulua tuon ukon sijasta."
"Minusta tuntuu että sinä olet ynseä opettajallesi", sanoi Magdaleena nauraen. "Sanopa, onko teillä tänään koulua? Kenties oletkin koulutuntisi kulkusalla ja minä autan sinua."
"Kyllä hän pitää koulunsa, mutta minä en sairaaksi tultuani ole käynyt siellä. Ukko itse on sanonut isälle, että minä joko nauratin niitä nuoria höperöitä tahi säikytin niitä. Sen jälkeen hän on tullut meille illalla koulutyönsä päätyttyä ja opettanut minulle erikseen saman minkä koulussakin. Sunnuntai-illoin käyn minä kirkossa uskonnonopetustunneilla; siitä ei ole minua vielä estetty."
He kulkivat kotvan aikaa äänetönnä toistensa rinnalla. Äkkiä Burgerl huusi iloisesti: "Nyt me olemme täällä. Tule, Leena!" Hän juoksi eräälle kummulle, jolla seisoi kyhmyinen tammi. Sen latva oli taittunut, muta sitä leveämmälle oli se levittänyt oksiaan.
"Etkö täällä saa tarpeeksi varjoa?" kysyi Burgerl osottaen puuta. "Ja katsopa ympärillesi, niin näet koko Grasbodenin eteesi leviävän." Hän ojensi molemmat kätensä ja pyörähti ympäri. "Eikös isällä ole liian paljon viljelyksiä? Katsopa, pitkin koko kylän pituutta ja sen takanakin molemmin puolin, niin kauas kuin pensas-aita tien tällä ja tuolla puolen ulottuu maantietä pitkin, ja sitten koko alue tänne sivulle tuohon kaukaiseen kulmaan asti, jossa näet pienten olentojen liikkuvan — ne on meidän työväkeä — edelleen aina tuonne hongikkoon asti."
"Se ei ainakaan enään ole teidän?"
"On se. Siellä on maantie, jota isä pitää omalla maallaan kunnossa."
"Siellä metsässä on varmaan hyvin kaunista."
Burgerl käänsi arasti katseensa. "Minä en mene koskaan sinne", sanoi hän hiljaa. Hän istahti ruohopenkereelle puun juurella. "Olet nyt nähnyt tarpeeksi, tule, istu luokseni varjoon ja kerro jotakin." Magdaleena istui hänen viereensä, ja Burgerl alkoi häneltä kysellä, mistä hän oli, minkälaista oli Langendorfissa ja hänen vanhempiensa kodissa, hän kyseli hänen vanhempiaan, veljiään ja sisariaan sekä sanoi lopuksi:
"Onko sinulla siellä sulhanenkin?"
Magdaleena vavahti ja hänen poskensa lensivät purpuranpunaisiksi. Hän heitti Burgerliin vihaisen silmäyksen ja vastasi: "Ei." Ääni oli kova ja tyly.
"Leena", huudahti Burgerl, "älä suutu! Minä ajattelin sitä sentähden, kun sinä olet niin rakastettava … mutta se oli kuitenkin tyhmästi, sillä jos ketä rakastaa, ei silloin pakene niin kauvaksi kuin sinä."
Magdaleena huomasi tehneensä väärin lapsen kysymyksestä pahastuessaan. "Burgerl", sanoi hän puristaen hellästi pieniä käsiä, jotka tyttö piti yhteen puristettuna polvellaan, "älä kysy sellaista. Mitä sinä siitä tiedät? Ja sitä parempi, kuta kauemmin siitä on tietämättä, kuta vähemmän sitä tulee kokemaan. Jos tietää paljon voi helposti saada sydämen tuskia."
Niin hän istui oikea käsi lapsen käsien päällä, vasemmalla hän nyppi maasta ruohon toisensa jälkeen. Jonkun ajan kuluttua Burgerl sanoi: "Lähtekäämme nyt, Leena. On aika mennä kotiin."
He nousivat ja lähtivät. Burgerl poikkesi samalle tielle, jota he olivat tulleetkin. Magdaleena oli kummulta huomannut että taloon pääsisi paljoa pikemmin, jos kulkisi sitä maantietä, joka vei hongikosta ruohokenttien halki kylään. Lapsi oli tehnyt pitkän kierroksen. Kun he siis hetkisen kuluttua olivat tulleet lähelle maantietä, tahtoi Magdaleena mennä sinne.
"Miksi emme kulje maantietä?" sanoi hän. "Se on paljoa suorempi."
Burgerl käänsi pois päänsä ja teki käsillään torjuvan liikkeen. "Minä en mene sille", huusi hän.
"Mikä sinua siinä pelottaa?" kysyi Magdaleena. Hän huomasi sitten jonkun matkan päässä aivan tien vieressä matalan muurin, jonka takaa hautakiviä ja ristejä kohosi. "Eihän vain hautausmaa?"
Burgerl nyökkäsi.
"Kaikkia lapsellisuuksia, ethän toki peljänne vainajia? Ole rohkea, tule! Eikö äitisikin lepää siellä?"
"Hän juuri, hän juuri!" huusi Burgerl samalla kun hänen kätensä ja jalkansa alkoivat väristä.
"Hyvä Jumala, Burgerl!" Magdaleena riensi takaisin hänen luokseen.
"Niin, hyvä Leena", änkytti lapsi, "kukapa tietää kuinka asia on. Onko sinun vieressäsi kuollut ruumis maannut?"
"Ei, Burgerl."
"Ja ennen ruumiina olemista täytyy kuolla; oletko nähnyt kenenkään kuolevan?"
"En, Burgerl."
"Katso, Leena, sinä et siis tiedä, kuinka kauheaa se on, etkä sinä ymmärrä mikä tuska minut valtaa, kun minuakin tahdotaan tuonne."
"Kuka tahtoo? Miksi sellaisia kuvittelet?"
"Voi, minä olen kuullut usein sitä kuiskailtavan sekä ääneen puhuttavan, ja kenties isäkin ajattelee, että olisi parasta, jos Jumala korjaisi minut pois. Mutta minä en tahdo — en —."
"Tule pois! Menkäämme", sanoi Magdaleena, joka oli tähän saakka vapisevaa lasta pystyssä pidellyt.
Burgerl katsoi häneen avuttoman näköisenä. "Minä en voi astua, Leena."
Magdaleena nosti hänet silloin syliinsä. Pää olkaan nojattuna, kädet riippuen kaulan ympäri pitkin selkää kantoi hän lasta kiiruusti kapeaa polkua pitkin.
"Oi, kuinka minä sinua vaivaan!" valitti lapsi.
"Sano mieluummin, että minun olisi pitänyt olla viisaampi. Minä seisoin ja käännyin sinne tänne samalla paikalla ja puhelin puita heiniä enkä ottanut vaaria sinusta; se ei kelpaa, olen ollut tyhmä!"
Magdaleena soimasi näin itseänsä kappaleen matkaa, kunnes Burgerl kuiskasi hänen korvaansa: "Älä soimaa niin itseäsi, älä soimaa, — jää vain minun luokseni."
"Me jäämme toistemme luo, Burgerl."
Päivällisen aikoina ei kartanolla ollut ketään. Magdaleena pääsi huomaamatta ullakkokamariin. Hän laski siellä ensin lapsen käsivarsiltaan vuoteelle, sitten seisoi kotvan aikaa kiivaasti hengittäen ja painaen molemmin käsin jyskyttävää sydäntään. Vihdoin hän otti tuolin, istuutui ja puristi pienen potilaan käden omaan käteensä.
"Tätä ei tapahdu koskaan enään", hän sanoi.
Illemmalla kuului askelia portailta ja eräs pitkä laiha mies, jonka rinta oli sisäänpainunut, saapui huoneeseen. Poskiluut ulkonivat hyvin tuntuvasti hänen kuihtuneista kasvoistaan, silmälasit oli nenällä, ja harvaa, valkeata tukkaa peitti vaatemyssy, joka oli aijottu myöskin kylmää vuodenaikaa varten. Sen päälle oli ommeltu ja ylös kiinnitetty käden levyinen vaatekappale, jonka saattoi irrottaa ja vetää alas, jolloin se verhosi päätä kypärän tavoin.
"Kas, taasen sängyssä? Hm, hm", mutisi vanhus rykäisten.
"Niin, tänä päivänä teillä ei ole täällä työtä, jos olette koulumestari."
"Olen kyllä; ja te kai olette se uusi? Jahah." Hän tarttui jälleen oven ripaan. "Hm, hm, mutta kun aina sattuu näin, kun ei eilen tehty mitään, tänään ei tehdä mitään eikä huomenna mitään … hm, hm … ei hän koskaan pääse toisten tasalle … hm … ja jos hän jää jäljelle, pitää isä sitä minun vikanani … hm, hm … ja palkkani saan almuna, niin totta kuin yksi muna on toisensa näköinen. Hm!"
Hän meni ja sulki nuristen oven.
Koulumestarin mentyä tuli isäntä katsomaan ja sitten vanha Seferl kantaen iltaruokaa. Vihdoin oli pienessä huoneessa jälleen hiljaista ja pimeäkin saapui vähitellen.
"Burgerl", sanoi Magdaleena, "eihän sinua häiritse, jos minä sytytän tulen? Ja lainaathan sinä minulle kirjotustarpeitasi sekä lahjotat arkin paperia?"
"Ei valo tee minulle pahaa", vastasi Burgerl, "kirjotusneuvojani saat käyttää, ja ota paperia niin paljon kuin tahdot."
"Minun täytyy kirjottaa kotiin, että omaiseni tietävät, mihin olen joutunut. Isä luulee aivan varmaan, että olen Wienissä; hän kummastuu saadessaan kirjeen aivan oudosta paikasta."
Kun Magdaleena oli järjestänyt kaikki kirjotustarpeet eteensä, hän istahti lekottavan kynttilän ääreen ja mietti. Nyt oli hänen kirjotettava ensimäinen itsenäinen kirje elämässään. Koulussa oli kyllä äidinkielen harjotuksissa kokoonpantu "kirjeitä", mutta silloin oli hänellä aina ollut kirja tahi opettaja apuna.
Nyt hänen piti omin päin päästä selville, mitä hän kirjottaa — siinä oli "aine" — kuinka hän sen oikein esittää — siinä oli "kirjotustapa" — kuinka joka sana tavataan — se oli "ainekirjotusta" — ja minkä muotoiseksi kukin kirjain on tehtävä — "kaunokirjotusta". Niin, hyvähän on että on oppinut jotakin, mutta eipä olisi uskonut, että yhden kirjeen laatimisessa on niin monta mutkaa.
Hän nojautui pöytään, mutisti huulet yhteen ja puristi sormet tiukasti kynän ympäri. Aluksi ei hän välittänyt pienistä perhosista ja itikoista, jotka kynttilässä kärvennyttyään putosivat paperille, mutta kun yksi sellainen onneton elukka ensin kasteli itsensä kirjotuksen musteessa ja veti sitten märillä siivillään pitkiä teitä paperiarkille, puhalsi hän suuttuneena pois kaikki hyönteiset.
Ensimäinen sivu oli jo täyteen kirjotettu. Hän istui siinä maltittomana uusi lause valmiina ajatuksissa ja kynä varalla ensimäistä sanaa piirtääkseen.
Mutta kirjotus ei tahtonut kuivua; varjoviivat olivat tulleet niin tanakoita. Hän otti paperin ja kuljetti sitä varovaisesti edestakaisin kynttilän liekin päällä, kunnes joka kirjain kuivui. Sitten hän kirjotti edelleen. Kun toinen sivu täyttyi, oli kirjekin lopussa. Helpotuksesta huoaisten hän piirsi nimensä alle. Nyt oli se vain kokoon taitettava ja osote kirjotettava.
Hän liikutti taasen kirjettä liekin yläpuolella ja katsahti samalla ikkunasta ulos. Yöllisellä taivaalla kimmelsi kirkas ystävällisesti vilkuttava tähtönen.
Armas tähtönen, loistathan sinä myöskin kotia kohden, vilkutat siellä kartanon kohdalla ja katsot kuvaasi myllyjoessa…
"Herra Jeesus!"
Paperi oli ollut niin kärsivällinen kuin mahdollista, se oli antanut paahtaa itsensä ruskeaksi, mutta nyt se leimahti tuleen ja paloi kirkkaalla liekillä.
Magdaleena tuijotti kauhistuksissaan kirjettänsä, hänellä tuskin oli voimaa puhaista liekkiä sammuksiin. Hänen vaivansa olivat menneet turhaan! Harmin kyyneleet silmissä hän tarttui uudestaan kynään, sillä hän ei tahtonut jättää kirjettä kirjottamatta; nyt hänellä oli siihen aikaa, kuka tietää tokko huomenna onkaan. Ah, niin hyvää kirjettä kuin ensimäisellä kerralla hän ei enää koskaan saa syntymään.