XIV.
Kului päiviä ja vieri viikkoja. Kun Burgerl oli nyt aina sellaisen vanhemman ja etevämmän toverin seurassa, johon hän päivä päivältä yhä suuremmalla mielenhartaudella kiintyi, ja kun hän tiesi, että tämä toveri pitää hänestä hyvää huolta, hän rauhottui aivan huomattavasti, taudinkouristukset harvenivat ja lieventyivät. Siitä syystä Burgerl riippui Magdaleenassa kuin takkiainen, niin että tälle ei jäänyt juuri ollenkaan aikaa itseänsä varten. Mutta tämä olikin Magdaleenalle parhaaksi. Hänellä oli täysi työ pitäessään huolta lapsesta ja koettaessaan perehtyä ja mukaantua uusiin oloihin. Nykyisyys vaati kaiken hänen huomionsa, niin ettei hänellä ollut aikaa ajatella tulevaisuutta eikä muistella menneisyyttä, vaikkei hän voinutkaan sitä kokonaan unhottaa. Hänen täytyi työntää entisyys sydämensä sisimpiin sopukkoihin, ja vaikka se usein yön unelmissa ja päivän hiljaisemmilla hetkillä tekikin kipeitä muistutuksiaan, täytyi himmeiden unikuvien kuitenkin väistyä päivän täyteläisien värien tieltä ja haaveellisten muistojen jäädä elävän todellisuuden varjoon.
Magdaleena sai käyttää itseänsä varten ainoastaan ne hetket, jolloin koulumestari opetti Burgerlia, mutta niiden luku olikin viime aikoina lisääntynyt. Vanhus oli jo kauan valittanut, että tyttö oli tarkkaamaton ja vaikea hallita, mutta hän oli avuttomuudessaan turvautunut ainoastaan talon renkeihin ja piikoihin tahi kylän rahvaaseen, jotka eivät enempää voineet kuin tahtoneetkaan häntä auttaa, käyttivät vain hänen lausuntojaan tervetulleina juorujen aiheina panetellakseen rikasta talonpoikaa. Jotkut syyttivät häntä huolimattomuudesta lastaan kohtaan, toiset pitivät Jumalan rangaistuksena, että tyttö oli sellainen kuvatus ja luultavasti siksi jäisikin. Mistä syystä Grasbodenin isännän täytyi tällainen rangaistus kärsiä, sitä asiaa kukaan ei ottanut selvittääkseen. Vihdoin opettaja sai sen ajatuksen, johon toinen ihminen olisi ensiksi tarttunut, hän päätti haastaa laiminlyövän oppilaan isälle. Mutta tälle levottomalle ukkopahalle ei suinkaan ollut helppo tehtävä kääntyä paikkakunnan huomatuimpaan henkilöön ja sanoa hänelle: sinun lapsesi on taitamattomampi pahanpäiväisintä torpparin vunukkaakin, joka retustelee paljain jaloin kylänraitilla ja tulee sieltä kouluun.
"Älä pahastu, isäntä", sanoi hän eräänä päivänä, "mutta minä en voi enää myöntää sinun tyttärellesi lupapäiviä; hm, hm … se olisi omaatuntoani vastaan, sillä hän on jäljellä kaikista muista … hm, hm … ja jos hän saisi huonot arvosanat, olisi se minulle kuuna päivänä kuulumaton häpeä … hm, hm … niin, sinä maksat minulle palkan säännöllisesti ja rehdisti, mutta näyttää kuin minä en voisi sitä ollenkaan korvata … hm, hm. Sentähden minä pyydän, että hän saisi nauttia minun opetustani myöskin torstaisin ja sunnuntaisin … hm, hm. Min£ en pane vaivojani vaakaan, eikä sinun tarvitse maksaa entistä enempää."
"En minä, hyvä koulumestari", vastasi Grasbodenin isäntä, "osaisi ajatellakaan, että se on sinun syysi, jos et tuota lepakkoa saa oppimaan juuri mitään. Minä tiedän, ettei hänellä ole huono pää, mutta minä tiedän myöskin, ettei hän voi istua paikoillaan. Ankara ei saa hänelle olla. Kiittäisin Jumalaa, jos hän toisten tavalla kestäisi pienen vitsakylvyn, mutta tiedäthän sinä, kuinka se on! Puhuaksemme asiasta, en voi jättää ilmaiseksi sitäkään, mitä teet enemmän kuin on määrä; siitä kyllä sovimme. Kysyn nyt vain sinulta, luuletko että saat häntä kehittymään?"
Koulumestari vakuutti, että hän varmasti uskoo sen, ja se tyydytti Grasbodenin isäntää. Burgerlin kasvot ilmaisivat kyllä tyytymättömyyttä, kun hän sen jälkeen kuuli vanhuksen torstaisinkin kömpivän kahdesti portaita ylös ja kun tämä kohta sunnuntai-iltanakin asettui opetuspöydän taakse. Mutta koulumestarin täytyi toki sunnuntain aamupuolet jättää vapaa-ajoiksi, koska hän itse soitteli silloin urkuja kirkossa tahi, juhlamessun aikana, veteli viulua, jolloin toiset rummuttivat ja pärisyttivät kuin riivatut.
Neljä viikkoa oli Magdaleena jo viettänyt Grasbodenissa. Oli jälleen pyhäpäivä, kaikkialla vallitsi sunnuntairauha. Se osa palvelusväkeä, jolla oli vapaa iltapäivä, oli jo heti päivällisen jälkeen lähtenyt talosta; toiset, joilla ei sitä etua ollut, oleksivat mikä missäkin, viettivät aikaa yksinäisyydessä tahi lyöttäytyivät yhteen. Palvelustytöt kertoivat toisilleen salaisuuksiansa, puhuivat itsestään kaikkea hyvää, muista pelkkää pahaa, erittäinkin pojan pakanoista, joilla ei myöskään noista tyttö hylyistä ollut sen parempaa sanomista. Laiskaluontoiset vetelehtivät toimettomina, toiset löysivät hyödyllistä tehtävää ja askarsivat siinä. Muutamat palvelustytöt korjailivat kuluneita vaatteitaan, eräät paikkasivat mielitiettynsä pukua, jota palkitakseen nämä, jos nimittäin kykenivät suutarintyöhön, tekivät rakastettunsa jalalle sen palveluksen, minkä he itse olivat saaneet käsivarrelleen tahi seljalleen. Muuten ilahdutti heitä kaikkia se lohdullinen ajatus, että heille, jotka tänä päivänä olivat kotona, vapaapäivä saapuisi viikkokauden kuluttua, ja he nauttivat jo edeltäpäin silloin tarjolla olevista rattoisista hetkistä.
Kun koulumestari saapui Burgerlin huoneeseen, otti Magdaleena neulan ja laskeutui portaista mennäkseen puutarhaan. Eteiseen saavuttuansa hän näki isännän nojaavan oven pihtipieleen.
Minkälaisissa väleissä Magdaleena oli Grasbodenin isäntään, sitä ei tyttö itsekään tietänyt. Ensimäisellä viikolla oli vanha Seferl, jota lonkkasärky vaivasi, pyytänyt häntä kantamaan vesisaavia keittiöön. Saavi oli suuri ja raskas. Lähellä oleva isäntä kiirehti luo ja tarjosi apuaan, mutta Magdaleena ei tahtonut koko maailmalle osottaa olevansa heikompi vanhaa Seferliä, jonka täytyi usein laahata näin raskasta kuormaa. Siksi hän oli nauraen sanonut: "Mitä ajatteletkaan, isäntä? Ethän tahtone auttaa minua tämän vesitilkan kantamisessa? Ethän sinä auta vanhaa Seferliäkään." Isäntä punastui ja nauroi, mutta sitten hän muuttui vakavaksi ja sanoi: "Eihän tämä työ ole sinun tehtävääsi." Niin sanoen isäntä käänsi hänelle selkänsä eikä sen koommin tarjonnut apuansa, vaikka tilaisuuttakin olisi ollut. Hän puheli vähän Magdaleenan kanssa, mutta sanoi sanottavansa aina samalla ystävyydellä, jolla hän puhutteli muitakin. Ainoastaanko Burgerlin vuoksi hän salli neidon olla talossaan, eikö tällä ollut hänestä mitään muuta arvoa? Toisenlainen oli isäntärenki Heiner, jota Burgerl oli ylistänyt. Ensimäisestä päivästä alkaen ja aina sen jälkeen hän koetti alinomaa tarjota ystävyydenosotuksiansa Magdaleenalle, joka siitä syystä karttoi häntä mitä suurimmalla huolella.
Magdaleena ei siis tietänyt, mitä isäntä hänestä oikeastaan ajatteli, ja nyt tämä seisoi siinä oven pihtipieltä vasten. Kun talonpoika kuuli Magdaleenan tulevan, kääntyi hän ympäri.
Neitonen katsoi epäkohteliaisuudeksi, jos astuisi äänetönnä sivutse, siksi hän viittasi portaita myöten ylös ja sanoi: "Siellä on koulumestari."
"Tiedän sen", sanoi isäntä, "ja siksi odotan sinua tässä."
"Minuako?" kysyi Magdaleena kummastellen.
"Tule, minä puhun sinulle Burgerlista." Hän astui edellä.
Heiner seisoi puutarhaportin luona ja katsoi aidan yli. Vaikka hänellä oli vapaa ilta, hän oli kuitenkin pysynyt kotosalla ja kierrellyt taloa. Kun hän nyt näki isännän ja Magdaleenan katoavan puiden taakse, mutisi hän kiroussanoja ja toivotti ensinmainitulle jos joitakin tapaturmia. Sitten hän kääntyi pois kiukuissaan.
Kaivolta kuului helakkaa naurua. Puolihöperö karjapiika Traudel istui kaivonkannella ja oli nähnyt kaikki; hän nauroi ja osotti puutarhaan.
Heiner kohotti suutuksissaan kättään, mutta malttoi mielensä, tyytyi ainoastaan sylkäisemään häntä kohden, astui sitten hitain askelin pihamaan yli ja portista ulos.
Keskellä puutarhaa oli lehtimaja ja siinä pöytä ja pari rahia tuuheiden lehtiköynnöksien verhossa. Grasbodenin isäntä istahti toiselle, Magdaleena toiselle rahille.
"Ei tarvitse hukata aikaa minun tähteni", sanoi isäntä osottaen Magdaleenan ompelukseen, "sitä en pyydä, sellaista työtä tehdessä voi vallan hyvin kuunnella. Sinä olet ahkera! Se on oikein. Sanon sinulle, että koska olet pitänyt niin hellää huolta pienestä tytöstäni ja ollut hänelle hyvä toveri, niin on oikeus ja kohtuus, että saat tietää sen, minkä kaikki paikkakuntalaiset tietävät, nimittäin, kuinka tuo orpo raukka sai vaikean tautinsa. Ihmiset sen usein unhottavat selittäessään hänen itsepäisyyttään pahoin päin ja moittiessaan häntä. En puhu siitä mielelläni, mutta sinä olet sekä lapseltani että minulta ansainnut sellaisen luottamuksen, ettei sinun tarvitse kuulla sitä muilta, ja minulta sen kuulet aivan totena ilman valheellisia lisäyksiä.
"Burgerl on ollut heikko syntymästään saakka, mutta hän oli kuitenkin terve, kunnes viisi vuotta sitten tapahtui muutos. Hänen äitinsä oli siihen aikaan sairas, sairaampi kuin me, hänen läheisimpänsä, huomasimme ja hän itse tunsi. Hän ei pysynyt vuoteessa, mutta väsyi pienimmästäkin ponnistuksista ja istui usein päivät pääksytysten liikkumatonna suuressa nojatuolissa. Sinä vuotena oli kovin sateinen kesä ja niin ilkeä sää, että se saattoi tehdä vahvimmankin sairaaksi. Mutta äkkiä tapahtui ilman muutos, tuli kaksi selkeää päivää, aurinko loisti kirkkaasti ja lämpimästi. Vaimoni sai aamulla halun matkustaa vanhempiensa luo Hinterwaldeniin ja ottaa pienen Burgerlin mukaansa. Hän pyysi minun valjastuttamaan hevosen ja minä tein sen mielelläni, sillä luulin matkan virkistävän häntä. Nostaessani hänet rattaille ja asettaessani pienen Burgerlin hänen rinnalleen ei minulla ollut pienintäkään onnettomuuden aavistusta.
"He saapuivat Hinterwaldeniin minkäänlaisitta vastuksitta. Vaimoni iloitsi saadessaan taas tavata vanhempansa ja nämä iloitsivat tyttärensä ja tyttärensätyttären vierailusta ja pitivät heitä luonaan, kunnes päivä teki laskuaan. Mutta kun he paluumatkalla hongikon läpi ajaessaan saapuivat sille paikalle, josta tie laskeutuu tasangolle, tuli vaimoni äkkiä niin kipeäksi, että hänen täytyi huutaa ajajaa seisauttamaan, hän ei mitenkään sietänyt rattaiden tärinää. Ajajan täytyi laskeutua pois rattailta ja nostaa hänet ruohikolle tien viereen. Pieni Burgerl huusi ja itki eikä tahtonut erota äidistään. Ajajalla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta jälleen rattaille ja ajaa kotiin minkä suinkin ennätti tuodakseen minulle sanan, kävipä hevosille kuinka kävi.
"Sillä välin sairas vaimoni makasi metsässä autiolla ja synkällä paikalla, jonka ohi ei päiväkausiin aja ketään muita kuin meikäläisiä ja jossa puidenkerääjätkin ani harvoin liikkuvat. Illan synkistyessä täytyi yksinäisyyden tuntua siellä kauhistuttavalta. Sairas sai äkkiä kuolonkamppailun ja peljästyneen lapsen täytyi olla sen todistajana. Hän näki äitinsä vavahtelevan kouristuksissa eikä kaikella tuskaisella huudollaan ja itkullaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi. Hän huomasi ettei äiti kuule eikä tunne häntä."
Kertoja puristi kädellä otsaansa ja jatkoi:
"Ennenkuin ehdimme panna kuntoon paarit, lähettää noutamaan välskäriä, valjastaa toiset hevoset ja jäljestä rientävän ihmisjoukon saattamana ajaa hongikkoon, oli lapsi jo ennättänyt kotvan olla äitinsä kylmenneen ruumiin ääressä, ja siitä yöstä hänen vaivansa alkoi. Me löysimme ja veimme hänet kotiin siinä säälittävässä tilassa, joka ei sitten ole häntä jättänyt eikä näytä jättävänkään."
Magdaleena oli antanut molempien käsiensä ja ompeluksen vaipua ja katsoi kertojaan. "Tämä on kauheaa", sanoi hän hiljaa, "tämä on kauheaa!"
"On, hyvä Leena. Kun tämä kaksinkertainen onnettomuus kohtasi minua, luulin sen alle nääntyväni. Sanotaan, että niinkuin helposti ansaittu onni tekee ihmisen korskaksi ja ansaitsematon ylimieliseksi, niin ansaittu onnettomuus herättää hänessä katumusta ja ansaitsematon uhmaa. En tiedä, kuinka lienee, riippuu kai siitä minkälainen onni tai onnettomuus on ja minkäluontoinen ihminen jota ne kohtaavat. Minä en ole koskaan nurissut. Mitä se auttaisikaan? Jos Jumalamme osottautuisi meille vain laupiaana isänä, ei syntisimmänkään tarvitsisi peljätä rankaisua, ja jos hän sitä vastoin tarttuisi ruoskaan ja rankaisisi ei ainoastaan pahat työt, vaan myöskin pahat puheet ja ajatukset, ei kukaan maailmassa voisi hänen iskuaan karttaa. En voi uskoa että Jumala olisi lähettänyt minulle kovan onneni. Se oli onnettomuudentapaus, eikä silloin voi tehdä muuta kuin koota se rahtu ymmärrystä, mikä meillä on, ja kestää ja kärsiä, ja minä olenkin kestänyt ja kärsinyt äärimäisyyteen asti. Näiden viiden vuoden kuluessa ei ole ollut monta yötä, jolloin en olisi valvonut lapseni luona kuin uskollinen hoitaja, sillä hän ei ole voinut sietää toisia palvelustyttöjä, toiset taas ovat kammoneet häntä. Sentähden on Burgerl mieluimmin laskenut kaiken kuorman minun kannettavakseni ja hänestä huolehtiessani olen saanut lohdutukseni."
"Sinä olet kunnon ja kunnian mies!"
"En ole tehnyt mitään erinomaista, yksi on johtunut toisesta. Aluksi neuvottiin minua, että lähettäisin Burgerlin laitokseen, jossa on taitava lääkäri ja kullekin annetaan sopivaa hoitoa. Mutta minä ajattelin aina, että vaikka lähettäisinkin hänet vieraiden haltuun, huoli hänestä jäisi minulle kotiin. Ja jos hänelle tulisi koti-ikävä, pitäisi hänet lähettää tänne takaisin, ja jos hän myöhemmin saisi ymmärrystä ja ajattelisi, että minä lähetin hänet vapaasta tahdosta luotani ja otin pakosta takaisin, voisi hän siitä tulla kylmäkiskoiseksi isälleen. Mutta nyt hän sen sijaan muistaa minun huoleni ja hoitoni ja tietää että minä olen ollut kunnon isä, kenties myöskin huomaa, että minun hellyyteni on uskollinen."
"Oi, isäntä, hän huomaa sen jo."
"Sentähden minä olen antanut hänen kasvaa täällä omieni ja naapurien silmien alla, enkä minä ole koskaan pannut pahakseni, kun muut ovat hädässään lohduttaneet itseään sillä, että onhan Grasbodenin isännälläkin ristinsä eikä suinkaan keveintä lajia."
"Mutta siinä he tekevät huonosti, kun se koskee sinun kaltaistasi kunnon miestä."
"Ei, se on aivan inhimillistä. Murhe etsii seuraa niinkuin ilokin, vaikkapa siitä ainoastaan kerjäläiset voittavat, sillä heille jaetaan lahjoja niinhyvin häissä kuin hautajaisissakin. Niinkuin sanottu, minä en soimaa sitä, että toiset avuttomat löytävät suruilleen lohdutuksen minun kärsimyksestäni, mutta ilkeys ja vahingon-ilo minua pahottaa. Minä voisin kadehtia köyhintä halonhakkaajaa hänen lastensa terveyden tähden, ja monena yönä olisin mielelläni vaihtanut osani jonkun kanssa heistä, mutta en ennenkun olisin sanonut edeltäpäin: katso tarkkaan mitä teet, voisit hyvinkin katua, enkä minä tahdo sinua pettää. Mutta täällä puhutaan minun koettelemuksestani ja Burgerlin taudista niinkuin edellinen olisi aivan ansaittu ja jälkimäinen häpeä, eikä kuitenkaan kellekään tule helpompi sentähden että minulla on raskasta, eikä kukaan saa kunniaa omasta lapsestaan minun lastani häväisemällä. Joka kerta kun uusi ilkeä sanoma on saapunut korviini — niitä tuleekin alinomaa — olen kiittänyt Jumalaa siitä ettei Burgerl ole poika. Mitä me molemmat saisimmekaan silloin yhdessä kärsiä! Mutta kun hän on tyttö, ja kun Jumala hänelle kenties taas lahjottaa terveyden, voi kaikki muuttua hyväksi jälleen, hän voi hankkia minulle hyvän vävyn, josta sitten tulee kunnollinen Grasbodenin isäntä. Jos niin ei tapahdu, vaan hän jää yksin, hän voi myydä tahi vuokrata tilan, kyllä hän siitä saa niin paljon, ettei hänen tarvitse koko iässään huolehtia. Mutta sitä varten pitää kaikkea valvoa tunnollisesti; se on ollut näihin saakka vaikeata kun minun on täytynyt hoitaa myöskin häntä, sen sinä kyllä ymmärrät. Mutta sinä voit myöskin käsittää kuinka iloinen olen, kun sinun tultuasi olen saanut käteni ja ajatukseni vapaiksi."
Hän kumartui eteenpäin ja tarttui tytön oikeaan käteen, joka tavotteli rihmarullaa. Magdaleena ei vetänyt pois kättään, mutta puristusta estääkseen hän painoi sormiaan kaikin voimin pöytälevyyn. Äkkiä hän tempaisi rihmarullan ja tyrkkäsi pois hänen kätensä. Talonpoika nousi samassa, sillä Burgerl tuli juosten puutarhan läpi.
"Isä", hän huusi, "tiedätkö, että ensi torstaina on kirkkojuhla?"
"Kyllä, minä tiedän. Mitä sitten?"
"Ei mitään", virkkoi Burgerl nauraen. "Mutta arvelen, että sinä jälleen istut pari tuntia muiden aikaihmisten kanssa ravintolassa."
"Täytyneehän pistäytyä katsomassa."
"Niin, kyllä sinä siellä käyt ja silloin sinä saat tuoda minulle markkinalahjan."
"Saadaan nähdä."
"Ja Leenalle myöskin."
"Niinpä niinkin, minä en unhota häntä", lupasi isäntä ja meni.
"Burgerl", sanoi Magdaleena hetkisen kuluttua ja veti tytön luokseen hivellen sitten kädellään tämän kiharaista tukkaa, "sinä et tiedä etkä voi vielä ymmärtää, kuinka jalo mies sinun isäsi on!"
"Koska hän tuo meille markkinalahjan?" ilveili Burgerl.
"Sinä vintiö!" torui Magdaleena ja lykkäsi hänet luotaan, olisipa kenties todella suuttunutkin, jos ei Burgerlin silmistä loistava veitikkamaisuus olisi ollut niin vastustamaton.