XV.
"Ensi torstaina on kirkkojuhla", sanoivat paikkakunnan asukkaat toisilleen, yksi ensin sitten toinen, vaikka jokainen tiesi sen muilta kuulematta. Vanhat ja nuoret ajattelivat odotettavia hauskuuksiaan ja se teki heidät puheliaiksi.
Varhain juhlan edellisen päivän aamuna Magdaleena oli polvillaan erään puutarhapenkin ääressä. Hän oli leikannut vihanneksia ja kurotti nyt päänsä muutamien sen pensas-aidan ylimpien oksien väliin, joka erotti puutarhan nurmikosta. Grasbodenin omistaja ja isäntärenki Heiner lähestyivät astuen nurmikon yli. Kummankin vartalon piirteet kuvastuivat tummina ja jyrkkinä kirkasta ja selkeää aamu-ilmaa vastaan; käsien ja suun liikunnon saattoi huomata, mutta sanoja ei voinut niin kaukaa kuulla. He näyttivät eläviltä kuvilta joita sai ilmaiseksi katsella.
"Huomenna kaiketi koettelemme tuota uutta", sanoi renki.
"Ketä?" kysyi isäntä.
"Leenaa tietysti, hänen tanssitaitoaan."
Talonpoika rypisti otsaansa: "Onko sinulla suhteita hänen kanssaan?"
"Ei vielä."
"Soisin ettet yrittäisikään niitä. Jos hän saisi haaveita päähänsä, ne vieroittaisivat hänet siitä huolenpidosta, johon hän on sitoutunut. Ymmärräthän?"
"Kyllä. Minä ymmärrän nyt kaikki. Sinä olet tämän hänellekin selittänyt, ja sentähden hän nyt karttaa minua, ettei näet herättäisi tyytymättömyyttä."
"Hän ei ole antanut aihetta sellaisiin selityksiin. Mutta hauska on kuulla että hän karttaa sinua vapaasta tahdostaan."
"Niin, jospa se olisi vapaasta tahdostaan! Tiedätkö, isäntä, olisi kai parasta olla kysymättä sitä asiaa, mutta sen minä sanon, että sinulla on kovin suuret vaatimukset, eikä se muuten auta sinua rahtuakaan, jos sinä tyttäresi tähden tahdot toisen määrätä luostariin."
"Mitä tyhmyyksiä! Kuka sitä on tahtonut? Puhukaamme tyynesti! Jos minun tahtoni on sinun tahtoasi vastaan, voit sinä muuttaa, ja jos sinun tahtosi on minun tahtoani vastaan, täytyy sinun muuttaa."
"Kas vain. Onhan se selvää puhetta."
"Niin pitää aina puhua, että ymmärrettäisiin oikein; ja kun minä en tavallisesti tällaisiin asioihin kajoa, täytyy minun nyt sanoa sinulle suoraan, etten suvaitse mitään liehittelyjä hänen kanssaan."
"Kenties säästät häntä itsellesi?"
Isäntä oikaisihe suoraksi, ja renki otti ehdottomasti askeleen taaksepäin.
"Sinä kunnoton! Luuletko, että kaikki ovat sinun kaltaisiasi? En ole viiteen vuoteen välittänyt naisista, nytkö olisin muuttanut tapani?"
Hän käänsi selkänsä rengille ja astui ripeästi pois. Mutta kun hän tunkeutui pensas-aidan aukosta puutarhaan, hän tapasi äkkiä Magdaleenan, punastui ja kysyi: "Kuulitko, mitä puhuimme?"
Magdaleenan kasvot lensivät punaisiksi. Hän ojensi kätensä ja osotti paikkaa, jossa miehet olivat seisoneet: "Noin kaukaa? Olisiko minulla niin pitkät korvat?"
"Älä pahastu. Näytti vain siltä kuin uteliaisuus eikä sattuma olisi tuonut sinut tänne, ikäänkuin olisit edeltäpäin tietänyt, mistä me puhumme, — se minua harmitti; sillä puhuimme sinusta. Heiner on iskenyt silmänsä sinuun."
"Vai niin? Mutta, isäntä, jos sinä aiot minua varottaa hänestä tahi taivuttaa häneen, niin saat säästää sanasi, minä en tahdo tietää kenestäkään."
"Se on oikein ja viisaasti."
"Niin minäkin luulen. Mutta en olisi uskonut, että sinä teet niin pikaisesti päätelmiä, enkä myöskään sitä, että sinä sekaantuisit asiaan, joka koskee ainoastaan kahta henkilöä, joilla kummallakin on oikeus päättää omassa asiassaan."
Tyttö kääntyi pois ja jätti isäntänsä yhtä rutosti kuin tämä oli jättänyt Heinerin.
Vanha Seferl seisoi eteisessä ja näki Magdaleenan saapuvan pikaisin askelin, posket punaisina; isäntä astui jäljessä hitaasti ja närkästyneen näköisenä.
"Oletteko riidelleet?" kysäisi vanhus.
"Emme suinkaan", sanoi Magdaleena.
"Ei ole syytäkään olla tänään murrillaan, kun huomenna on niin hauska päivä."
"Ei minulle tavallista hauskempi."
"Älä ole noin jyrkkä! Eräs toinen on sinun tähtesi iloinnut jo kauan siitä päivästä."
"Heineriäkö tarkoitat? Antakoon olla sillään!"
"Mutta hän on kaunis poika."
"Mahdollista, sinähän sen tiedät, koska olet vanhempi, minä en vielä sitä ymmärrä."
"Kujeilija! — Ja niin kunnollinen!"
"En kiellä, mutta en tahdo koetella hänen kunnollisuuttaan."
"Ja kaikkein ymmärtäväisin."
"Mutta ajattelee kuitenkin tyhmyyksiä."
"Minä luulen, että ne juuri tekevätkin miellyttäväksi kauniin pojan, jolla muuten on hyvä ymmärrys."
"Lopeta jo, Seferl, puheellasi et kuitenkaan ansaitse mitään. Minä olen huomenna Burgerlin kanssa kotona."
"Etkö tanssi askeltakaan ja etkö käy katsomassakaan? No sitten sen tietää että se tyttö sopii palvelukseen."
Silloin juuri Grasbodenin isäntä astui ohitse. "Eikö todellakin?" kysyi tämä ystävällisesti nyökäyttäen. Mutta vanha Seferl katsoi häneen ja puisti hiljaa, melkein huomaamatta päätään. Isännän kuullen hän ei tavallisesti kiittänyt ketään palvelijaa, ja kun hän nyt ylisteli Magdaleenaa kasvoista kasvoihin, oli se perin sopimatonta: tyttö tulee ylpeäksi ja työt jäävät takapajulle.
* * * * *
Kun Magdaleena kantoi illalla lautasia pois, viittasi isäntä oveen, jonka hän mennessään oli sulkenut, ja kysyi vastapäätä istuvalta Burgerlilta: "Oletko jo tiedustanut häneltä?"
"Mitä, isä?"
"Mitäkö? Jos sitä et muuten olisi älynnyt, niin olisithan minun arvatakseni uteliaisuudesta ahdistellut häntä, kunnes olisit saanut tietää, minkälaista markkinalahjaa hän toivoo."
"Tietysti hän tahtoo suurimman piparikakkusydämen mitä voi saada ja siinä pitää olla kirjava kuva ja kauniita runosäkeitä."
"Sen uskon", sanoi isäntä nauraen, "se ilahuttaisi häntä suunnattomasti, ja se olisi huokea ilo. Mutta vakavasti puhuaksemme antaisin hänelle mielelläni jotakin kunnollista, sillä hänkin on kunnollinen…"
"Ja kaunis."
Isä nyökkäsi päällään. Burgerl istui käsivarret ristissä ja katseli häntä sivulta. Isä katsoi häneen kummastellen ja sanoi sitten: "No, älä ole tyhmä! Minä en ollenkaan tiedä, mitä antaisin hänelle."
"Kun muistan, mitä hän sinusta puhuu, luulen hänen tulevan iloiseksi, mitä vain annatkin."
"Mitä hän on sanonut?"
"Että sinä olet jalo mies."
"Sen tiedän, ja minä vastasin, etten ole mitään erinomaista tehnyt; se oli puhuttu kasvoista kasvoihin." Hän katsoi suoraan eteensä näin sanoessaan ja leikitteli linkkuveitsellään.
"Sen hän on sanonut myöskin takana", jatkoi Burgerl, "ja vielä senkin että sinä olet kaunis mies."
"Burgerl!"
"Isä pikkuinen?"
"Sitä hän ei ole sanonut."
"Kas! Mutta jos et usko minua, jos itse tiedät paremmin, niin en enää milloinkaan puhu sinulle Leenastani."
"Ja vaikkapa hän olisi sen sanonutkin…" Hän ojensihe, ja Burgerl katseli häntä jälleen sivulta, mutta hän närkästyi äkkiä ja löi veitsen pöytään huudahtaen: "Älä tee tyhmää leikkiä, siitä varotan!"
Burgerl hiveli molemmin käsin isänsä vasenta kättä, joka oli pöydällä: "Mutta isä hyvä, mistä minä tiesin, että sinä kiivastut, jos kaunis tyttö arvelee sinua hyvännäköiseksi."
Isä veti pois kätensä, mutta painoi sen tytön suun eteen. Sitten hän alkoi jälleen leikkiä veitsellään ja kaivoi sillä ajatuksissaan reikää pöytäliinaan kiinnittäen siihen Burgerlin koko huomion. Tämä asettui tuolille polvilleen, nojaten yläruumiillaan pöydän kulman yli. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Nyt, isä hyvä, on reikä tarpeeksi suuri, että sen voi paikata."
"Turkanen!" huudahti isäntä. "Jos minulla nyt olisi vaimo, niin hän toruisi minua rajusti; olen iloinen, ettei ole."
"Todellako?" kysyi Burgerl.
"Niin todellako! Sinä visainen marakatti! Jos ei olisi peljättävä, että pitelen sinua liian kovasti…" Grasbodenin isäntä sanoi nämä kiivaasti hypähtäen tuoliltaan ja astui sitten pitkin askelin edestakaisin. Äkkiä hän pysähtyi neuvottoman tytön eteen ja sanoi toistamiseen: "Todellako! Ymmärrätkö?" Hän kiivastui uudestaan ja huudahti: "Mutta mitä tuo tyhmä tuijottaminen tarkottaa, tahtoisin tietää?!"
Burgerl oli nimittäin asettanut päänsä kallelleen ja katseli siten suurikasvuista isäänsä jotenkin samalla tavalla, kuin kaarneenpoika katselee puutarhan käytävältä puun latvaan. Eikö hänellä liene ollut halua vastata isänsä kysymykseen vai oliko hän kenties ääneti kuullessaan askeleita portaista? No niin, hän tarttui isänsä liivien alimaiseen nappiin ja sanoi herttaisimmasti hymyillen: "Leena tulee!"
* * * * *
Seuraavana aamuna oli rankka sade. Vesi lotisi räystäissä ja kohisi nurkkaränneistä kivitettyihin ojiin. Se teki Föhrndorfin asukkaat kovin kärsimättömiksi; kirkon suojeluspyhimyksen olisi heidän mielestään pitänyt tilata taivaalta kaunista ilmaa juhlapäiväkseen. He katselivat moittivasti harmaita pilviä ja sitten paikoilleen asetettuja juhlakoristuksiaan, jotka näyttivät menevän piloille. Kenenkään päähän ei se ajatus pälkähtänyt, että suojeluspyhä tahtoi vaan koetella heitä, eikä ketään jäljestäpäin olleenkaan hävettänyt, että he kaikki ja kukin kohdastaan niin huonosti kestivät tämän koetuksen.
Tuuli, jonka suhinaa tuskin puiden latvoissakaan huomattiin, lakaisi ylhäältä pois pilvet, ja aurinko hymyili pian kirkkaalla taivaalla. Honkien neulasista korkealla metsän reunassa, viheriän ruohikon jokaisesta heinänhelpeestä, syyskukkien terälehdistä ja kannoista tipahteli kirkkaita pisaroita. Kylätietä myöten vaelsi kansaa juhlapukimissaan ja kaunistuksissaan puhellen hilpeästi ja ilomielin; kirkosta kajahteli laulun ja soiton säveleitä.
Tämän täytyi miellyttää sitä pyhimystä, jonka kunniaksi se tapahtui, ja varmaankin hän katseli hymyillen ylhäisistä asunnoistaan sitä kirjavaa ihmisjoukkoa, joka sitten tulvasi herranhuoneesta ja alkoi tungeskella markkinakojujen luona. Mutta nuoriso riensi pian suurissa laumoissa kisapaikalle ja vanhat astelivat arvellen jäljestä. Siellä ei ollut hartautta huomattavissa. Se laulu ja soitto, joka sieltä kaikui, oli täydellisenä vastakohtana aikaisemmin kuullulle, ja tämän tästä kohosi sieltä kirkunaa ja huokauksia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet armon anomusta eikä murtunutta mieltä. Kun päivän suuri lamppu oli jo sammunut, kuului meteli ja ähellys yhä hurjempana. Kirkas kuu ja selkeä ilma koettivat parhaansa mukaan valaista ja saattaa huomatuksi kaikkia temmellyspaikan tapahtumia, eikä se suinkaan ollut niiden vika, että pyhimys äkkiä sulki ylhäiset taivaan akkunat. Ah, miksikä hänen riemupäivänsä onkaan joka vuosi näin turmeltava!
Magdaleena oli ollut Burgerlin kanssa kirkossa ja se markkinaelämän ihanuus, joka sattui heidän silmiinsä ihmistungoksessa kirkkotarhan edustalla, oli ainoa, mitä he kirkkojuhlasta näkivät. Kerran heidät sullottiin sellaiselle paikalle, jossa heidän täytyi katsella tanssivan karhun kepposia, toisen kerran he ajautuivat väkijoukkoon, joka seisoi vankkana muurina erään laulajaparin, miehen ja vaimon ympärillä, kunnes nämä veisasivat loppuun "uusimman murhalaulun". Mies oli tavattoman pitkä ja laiha sekä laulaa vingutti huiluäänellä, samalla kun hänen vanha raihnainen eukkonsa, joka melkein katosi harpun taakse, mörisi jonkinlaista bassoäänen tapaista säestystä. Laulajien taakse oli ripustettu hyvin suuri kankaalle maalattu kuvaryhmä, joka esitti kamalan murhajutun eri kohtauksia, ja laulaja virutti usein säveltä näyttääkseen vastaavaa kohtaa kuvaryhmästä. Laulun sanat olivat mutkattoman yksinkertaisuutensa tähden äärettömästi liioteltujen kuvien vastakohtana. Kuulijat saivat laulusta sen ystävällisen kehotuksen, ettei heidän pitäisi tehdä lähimäiselleen niin suurta pahaa kuin murha, koska sekä Jumala että maallisen oikeuden edustajat sen näkevät — ajatus, joka kaikessa lyhykäisyydessään osottaa murhan yhtä hyljättäväksi kuin epäkäytännölliseksikin.
Kotiin mennessä Burgerl lausui sen vakaumuksen, ettei illan tullen monikaan tanssiva pari voi liikkua karhua varmemmin eikä vinkua kauniimmin kuin tuo laulava "murhapari".
Vanha Seferl seisoi suuressa porttiholvissa, jonka puiset ristikko-ovet olivat suljetut, ja silmäili väijyvin katsein pitkin tietä. Hänen yllään oli nukkavieru samettipusero, joka oli aikoinaan ollut monissakin nuorien iloissa, mutta nyt, kun pusero oli kulunut niin kiiltäväksi, että sitä saattoi pitää kisojen kuvastimena, olivat ilohetket menneitä. Vanhus oli talonvartijana, kun toiset olivat kirkossa. Nähdessään Magdaleenan ja Burgerlin tulevan hän nyökytti ja mennä nyhersi kiireesti heitä vastaan. "Kaikki on järjestyksessä!" hän huudahti, "ja nyt minä menen katselemaan. Tänä päivänä saattaisin kyllä kaapata jonkun pojan ja pistää hameen taskuun, jos en pelkäisi, että hän kaivaa siihen kolon. Hyvästi!"
Burgerl pani portin lukkoon ja asetti salvan, ja tytöt olivat nyt kahden suuressa laajassa talossa. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Kulkiessaan pihamaan halki he kuulivat omien askeleidensa kaiun, ja tallista kuului lehmien päristykset ja hevosten kuorskunta. Tytöt tarkastivat ettei karjakartanossa ollut mitään jätetty tekemättä ja että eläimet olivat saaneet saamisensa. Kun he menivät noutamaan vihanneksia puutarhasta, oli siellä niin syvä hiljaisuus, että he tuskin uskalsivat sitä hengityksellä häiritä. Kuului ainoastaan linnunsiipien räpinää ja myöhästyneen mehiläisen harmaata pörisemistä. Ja kun he myöhemmin istuivat keittiössä palavan lieden ääressä, räiskyi se ainakin kaksi kertaa tavallista vilkkaammin, ja suuri kärpänen surisi ikkunassa ainakin kymmenen kertaa rajummin kuin tavallisesti.
"On aivan kuin olisimme joutuneet autioon seutuun", arveli Burgerl, "mutta menee mukiin olla yksinkin maailmassa."
"Menee se", nauroi Leena, "kun on kaksi yhdessä eikä kestä yhtä päivää kauemmin."
"Niin kyllä, kauemmin kestäessä meitä alkaisi pelottaa, ja jos olisimme poikia, tulisi meille ikävä. Yksinäisyys ei sovi samansukuiselle parille."
"Sopiiko paremmin erisukuiselle?"
"Se ei olisi kauan niin yksin."
Leena rypisti kulmiansa. "Sellaisista asioista sinun ei sovi mitään tietää, ja jos tiedät, ei sovi puhua."
"Älä ole vihainen", sanoi Burgerl tarttuen rauhottavasti Magdaleenan käteen. "Eihän ole minun syyni, etteivät ihmiset muista lastenkin korvien olevan kuulemista varten. Nyt minä kyllä usein haastan enemmän kuin tiedän, mutta anna minun kasvaa suureksi, ja silloin minä tiedän enemmän kuin haastan." Hän puristi Magdaleenan käsivartta.
Leena kohenteli vapaalla kädellään innokkaasti tulta, mutta äkkiä hän huudahti: "Kuulepa!" Hän viskasi pois kohennusraudan ja juoksi pihamaalle Burgerl kintereillä.
Hiljaisen talon ympärille oli nyt ilmestynyt elämää. Ilmassa kaikui kaikenlaisia säveleitä, väliin soi ylinnä huilun kimeä ääni, väliin bassoviulun kumea mörinä, toisten taas rummun pärinä voitti kaikki muut äänet; joskus kuului vallatonta kirkunaa, joskus taas moniäänistä tanssilaulua, sitten kaikki sekaantui käsittämättömäksi surinaksi, joka hiljeni ja taas paisui, kunnes kaikki melu päättyi jykevään kiväärinpamaukseen, jonka jälkeen äänet taas yksitellen alkoivat kuulua ja sakoa.
Nyt ei suinkaan voinut pitää kylää kuolleena, pikemmin tätä suurta taloa, eikä sielläkään oltu enää ypöyksin, muun maailman hylkäämänä vain. Sentähden Burgerl arvelikin, etteivät he enää olleet erämaassa, vaan lumotussa linnassa, ja hän lohdutti Magdaleenaa, että lumous kestää vain seuraavaan aamuun asti. Muuten he saivat myöskin tietoja tuosta ulkopuolella pauhaavasta maailmasta, sillä vanha Seferl astui useammankin kerran lumotulle alueelle. Kun ei ketään voinut huutaa avaamaan porttia, rohkeni hän kiertää talon päästäkseen sisään takatietä puutarhan läpi. Ensi kerran tullessaan hän oli katketa naurusta. "Heh, tekivätpä ne veronkantajan Katrille aika kepposen! Hän on joka kirkkojuhlana nyrpistänyt nenäänsä Föhrndorfin pojille, hän on odottanut vähintäinkin jahtimestaria, tuomarinapulaista tahi lipunkantajaa, sellaista, jolla olisi kauluksessa tahi jossakin muualla keisarillinen kotka, niinkuin se on hänen isänsä ilmotuskilvessä. Mutta nyt näytti siltä kuin hiisi olisi ottanut kaikki univormut ja juossut metsään — täällä ei näkynyt ainuttakaan. Ja tuo koristeltu immyt istui siellä pöyhötellen pitsejään ja liehuksiaan, rimpsujaan ja rämpsyjään, hipsutteli varpaillaan, katsoa luihautteli sinne tänne ja hypisteli sormin koreitansa. Kun hän oli saanut turhaan odotella että oli aivan haleta harmista, saivat toiset yllytetyksi keilaradan köykkyselkäisen Aabelin, joka astui tytön luo ja kiskoi hänet tanssimaan. Silloin tämä tempautui irti ja juoksi matkoihinsa kiukusta kähisten, mutta pojat ja soittajat riensivät hänen jäljestään saattaen hänet juhlallisesti kotiportille saakka."
Tämä vallattomuus huvitti sanomattomasti vanhaa Seferliä. Hän teki kertoessaan eleitä sekä käsillä että jaloilla, ja suurimman vahingon-ilon vallassa hän hyppi edestakaisin ja huitoi molemmin käsin ympärilleen.
Illemmalla uudestaan saapuessaan hän oli hyvin ajattelevan näköinen ja sanoi Burgerlille: "Äitisi isä ei ole tällä kertaa saapuvilla, on lähettänyt sanan, että ruumista pakottaa."
"Voi", huudahti tyttö käsiään valittaen yhteen lyöden, "minä en siis saa häneltä markkinalahjaa."
Vanha palvelija varotti häntä kädellään ja kuiskasi Magdaleenalle: "Paha se oli. Hän olisi katsonut isäntää; jos häntä ei pidetä silmällä, ryyppää hän enemmän kuin sietää, ja hän sietää sangen vähän."
Kun kuu kuumotti jo korkealla ja tähdet tuikkivat, samosi Seferl taas taloon ja kertoi käsiään väännellen kauheasta tappelusta "Punaisessa kotkassa". Kaksi makaa aivan hengenheitollaan; jos välskäri saa heidät vielä jaloilleen on hän koko velho. Ja hän on jo puolestaan nähnyt tarpeeksi sekä aikoo nyt pysyä kotona!
Molemmat tytöt menivät nyt kamariinsa, että hekin "jotakin näkisivät". He nojasivat ulos avonaisesta akkunasta ja tarkkasivat silmin ja korvin valjua yötä. Näin keveällä ilmalla saattoi helposti erottaa sekä kaukaisemman että läheisemmän hälinän. He katsoivat tiellä kulkijoita, joiden keskuslelusta he näin kaukaakin erottivat yksityisiä sanoja. Toiset menivät kylästä suurelle maantielle, toiset palasivat sieltä. Eräs nuori talonpoika ajoi itkevää vaimoaan puukkiloiden ja haukkuen edellään kylään; toinen kulki horjuen sieltä pois omansa kanssa. Hän puristi vaimoaan vyötäisiltä, veti häntä kömpelösti hyväillen ja kuiskaillen luokseen.
"Hyi!" sanoi Leena punastuen. "He saisivat kumpikin hävetä, toinen sentähden, että hän on niin raaka, toinen että hän sallii muiden nähdä tuollaista, joka herättää inhoa."
"Luuletko että nuo vaimot tahtoisivat vaihtaa asemaansa?" kysyi
Burgerl.
"Voisihan tuo piiskurin ajama kenties antaa toiselle miehensä, jos tämä ottaisi hänet."
"Suuri erehdys", nauroi Burgerl. "Toisen lyönnit ja toisen hyväilyt kestävät vain tämän juhlapäivän. Huomenna elää piiskuri vaimoineen niinkuin kaksi karitsaa ja toinen pari niinkuin kissa ja koira. Tämä on ainoa päivä vuodessa, jolloin edellinen nostaa kätensä vaimoaan vastaan ja jälkimäinen antaa eukkonsa olla rauhassa."
"Kaikki sinä tiedätkin!" sanoi Leena ja vetäytyi pois ikkunasta. "Tule, minä arvelen niinkuin Seferl, että mekin olemme nähneet kylliksi."
"Miksi niin?" kysyi Burgerl ja kurottautui ulommaksi akkunasta. "Senkötähden, että isä tulee tuolla? Mutta pysyyhän hän niin suorana kuin kynttilä kerjäläiseukon lyhdyssä."
"Sinä jumalaton!"
"Ähä, hymyiletpäs? Ajattele, että isä on nähnyt minun hyvin usein makaavan täällä tajuttomana, enkö minä saisi kerran katsoa häntä, kun hänen tajunsa ei ole täydessä kunnossa? — Isä!" huusi hän rohkeasti alas.
Grasbodenin isäntä käänsi hiukan päätään sivulle. "Hei! Valvotteko vielä? Hyvä on. Tulen heti."
"Eikö sinulla ole hituistakaan kunnioitusta?" torui Leena.
Burgerl juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. "Ei, Leena, ja kun minä rakastan häntä, ei sitä tarvitakaan. Usko minua, se lienee tarpeellista miesten kesken, meidän kesken on kysymys vain toistensa rakastamisesta; kenties te olette luotuja toisenlaisiksi, minä en tietä. Mutta kun joku vaatii minulta kunnioitusta, haluttaa minua ilveillä hänen selkänsä takana niinkuin vanhan koulumestarinkin."
Leena laski kätensä tytön olkapäille ja sanoi nauraen: "Oletpa sinä kaunis koulutyttö!" Sitten hän työnsi hänet luotaan.
Portaista kuului raskaita, mutta — siltä tuntui — varmoja askeleita; ainoastaan kerran huomasi säännöllisessä jalanlyönnissä jonkun syrjähorjahduksen, kulkija kenties muisti jossakin portaan käänteessä olevan enemmän tahi vähemmän astuimia kuin oli.
Magdaleena säpsähti säikähdyksestä; hän ei huomannut sitä katsetta, jolla Burgerl tähysteli häntä syrjästä.
Grasbodenin isäntä tyrkkäsi nyt oven auki ja sanoi jo ulkopuolella jäykästi ja vaivoin: "Hyvää iltaa teille!" Sitten hän astui kynnyksen yli kumartaen varovasti mutta paljoa syvempään kuin oli tarpeen karttaakseen lyömästä päätään oven yläkamanaan, jota hän nähtävästi uskoi tavattoman laajaksi, koska ei kohottanut päätään ennenkuin seisoi keskellä huonetta pienen pöydän luona, johon hän sitten molemmin käsin nojasi.
"Jumala antakoon, isä!" vastasi Burgerl nojaten toiselta sivulta samaan pöytään. "Onko sinulla markkinalahjoja meille?"
"Onpa tietenkin, molemmille." Hän alkoi kopeloida taskujaan sekä veti vihdoin takkinsa takataskusta pari rutistunutta paperiaskia, jotka pani pöydälle, samalla kun Leena — aivan sopimattomaan aikaan — siirsi lähemmäksi palavaa kynttilää.
Burgerl löi käsiään yhteen ja katsoi pitkään isänsä silmiin. Tämä otti askeleen taaksepäin ja tuijotti hetkisen "tuomisiinsa", sitten hän astui pöydän luokse, teki kädellään tarjoavan liikkeen ja lausui: "Näihin teidän täytyy tyytyä, parempaa ei ollut markkinoilla."
"Voi, isä", huokasi Burgerl, "pelkään että olet tehnyt liian hyvät kaupat."
"Minkätähden?"
Burgerl viittasi rutistuneihin askeihin: "Minä vain luulen, että niissä on useampia kappaleita kuin alkuaan."
"Ei, ei niissä ole särkyviä, niin ainakin toivon", vastasi isä.
"Tämä on minun!" huudahti Burgerl iloisesti aukaistessaan toisen askin. Pieni korurasia ja konnankilpinen kampa putosi kirjavan silkkiliinan välistä, jonka hän otti käsilleen. "Ja tämä on sinun", hän sanoi jättäen toisen askin avaamattomana Magdaleenalle.
Talonpoika nyökkäsi.
Pienokainen aukaisi rasian; siinä oli kultainen risti ohuissa hienorenkaisissa vitjoissa. Lapsi katseli ensin äänetönnä tätä ihanuutta, sitten hän pani vitjat kaulaansa, kamman hiuksiinsa, sitoi silkkiliinan päähänsä ja juoksi isänsä luokse. "Kaikkien pyhimysten nimessä, isä, miten olen sinua niin ilahuttanut, kun olet hankkinut minulle näin hyvät lahjat?! Suuri kiitos, kost' Jumala! Anna minun suudella kättäsi ja vielä erittäin siitä, että kampani säilyi eheänä." Hän suuteli ja hyväili hänen käsiään ja huusi sillä välin Leenalle: "Näytä sinäkin saaliisi!"
Magdaleena nosti hämillään kantta, silkkiliina oli siinäkin ylimäisenä.
"Kauppias sanoi sen olevan puhdasta silkkiä", huomautti Grasbodenin isäntä pakollista tunnustusta muistuttavalla äänellä.
Silkkiliinan alla olevassa rasiassa oli oikeista koralleista tehty kaulaketju, jonka päät oli edestä soviteltu taidokkaasti ristiin ja takaa liitetty vahvalla lukolla. Magdaleena seisoi aivan hämmästyneenä: "Tätä en voi ikipäivinä ottaa, isäntä", änkytti hän.
"Tahdotko loukata minua?" huudahti tämä.
"En millään muotoa", vastasi Leena, "mutta ajattelehan, tämä on liian kallis, kuinka minulla voisi sellainen olla ja mitä sillä tekisin? Pyhäleninkini näyttäisi tämän rinnalla räsyltä; ja jos minulla olisi näin kallista koristetta vastaava puku, — kysyn sinulta, sopisiko minun siten upeilla?"
Grasbodenin isäntä tapasi korvallistaan ja tarttui hattunsa reunaan. Hän otti nyt vasta sen päästään ja työnsi pois hiukset hikiseltä otsaltaan. "Et ole väärässä", hän myönsi, "mutta kun olen sen sinulle ostanut, täytyy sinun pitää se! Voihan tulla sellainenkin aika, että voit sitä pitää; säilytä se siihen asti, kukapa tietää mitä hyötyä siitä on. Mutta sinä et saa hyljätä minun lahjaani, se pahottaisi minua."
"Minä sanon sinulle kiitokset kummastakin." Magdaleena meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Mitä nyt? Ethän tahtone suudella minun kättäni sentähden, että olen lahjottanut sinulle sellaista, josta vasta aikojen kuluttua voit iloita! Minä en, totta jumaliste, punninnut tapoja enkä tiloja, ostin sellaisen lahjan joka sopii talonemännälle. Niin, minä luulen, että emännän vaikein tehtävä onkin jo sinulla suoritettavana", — hän nyökkäsi Burgerliin, — "ymmärräthän minut? Mutta katsokaamme nyt, tahtoisin koetella, tuliko tämä lelu sopiva, olinko katsonut kaulan paksuuden oikein ja pitääkö lukko hyvästi kiinni." Hän pani korallinauhan tytön kaulaan ja koetti sovittaa sen päitä yhteen. Hänen käsivartensa alkoivat pian vavista ja hän laski molemmat kätensä neidon olkapäille, mutta kohotti ne taas äkkiä ja löi yhdellä painalluksella kaulanauhan päät yhteen. Lukko losahti kiinni. Isäntä huokasi syvään ja oikaisihe suoraksi seistessään siinä aivan neitosen luona, laski sitten kätensä tämän pyöreälle niskalle ja veti toisella kädellään hänen pienen päänsä leveää rintaansa vastaan, antaen sitten heti kätensä vaipua. "Älä pahastu", sanoi hän. "Hyvää yötä!" Hän meni pois kiireesti. He kuulivat, kuinka hän laskeutui portaita alas, meni kamariinsa ja astui siellä kiivain askelin edestakaisin.
Sillä aikaa kun isäntä alakerrassa rauhatonna asteli, nuori neito seisoi kotvan aikaa liikkumatta paikallaan. Häntä harmitti, kun hän ei vastannut isännän "hyvään yöhön" osottaakseen, ettei hän ollut vihainen. Sillä jos isäntä osotti hänelle ystävyyttä, hän tiesi sen tapahtuvan ainoastaan Burgerlin tähden — —
Hän säpsähti kuullessaan lipaston laatikon narahduksen. Burgerl näet veti sen auki pannakseen sinne markkinalahjansa. Magdaleena hymyili ja sanoi: "Odotapa, minä panen samalla kertaa!" Hän otti pois kaulakoristeen ja taittoi silkkiliinan kokoon. "Kas niin, siellä ne ovat hyvässä tallessa; ovathan ne Grasbodenin isännän lahja. — Kuule, Burgerl, vaikka minä olen ollut täällä jo niin kauan, en minä vielä tiedä isäsi nimeä. Ketä te oikeastaan olette?"
"Ei se ole salaisuus", nauroi Burgerl, joka jo oli riisuuntunut. "Minun nimeni on Valburga Engert."
"Entä isäsi?"
"Kaspar", vastasi Burgerl ja ryömi peitteen alle.
Alhaalla isännän huoneessa askeleet taukosivat äkkiä; tuossa paikassa oli kaikki hiljaa. "Kuule!" huudahti Leena ja meni ovelle, aukaisi sen ja kuunteli: "Eihän hänelle liene mitään tapahtunut? Hän ei ole tottunut…"
Sillä aikaa talonpoika seisoi syvään hengittäen avonaisen ikkunan ääressä ja mutisi: "Ei mitään tyhmyyksiä, Kaspar! Ei mitään tyhmyyksiä!" Sitten hän jälleen alkoi astua.
Ullakkohuoneen ovi sulkeutui. "Ei siis ollut mitään. Siitä olen oikein iloinen", kuiskasi Leena. Hän vavahti ja kääntyi äkkiä Burgerlin sänkyä kohden. "Mikä sinulla on? Minä luulen että sinä naurat?"
Tyttönen ei vastannut; hän pysyi hiljaa paikallaan peite vedettynä silmienkin yli, jotka hän piti suljettuina.
Leena sammutti tulen ja silloin hän taas kuuli pidätettyä nauruntyrskettä.
"Burgerl!"
"Odota, ilkeä tyttö, nyt sinä aivan varmasti nauroit."
Mille hän lienee nauranut?