XIX.
Langendorfin myllyllä elämä tuntui yksinäiseltä. Viikkoja oli vierinyt. Ensimäinen raju tuska, joka raatelee jälkeenjääneiden povia niin voimakkaasti, että heidänkin sydämensä on lakata sykkimästä, oli muuttunut syväksi surumielisyydeksi, joka saa virikettä kaikista vainajaa muistuttavista asioista ja esineistä ja etsii ahneesti kaikkia tilaisuuksia palauttaa ajatuksiin poismenneen kuvaa niin selvänä ja elävänä kuin mahdollista.
Myllärin vaimo haasteli eräänä iltana kauan miehensä kanssa. "Saat nähdä", lausui mylläri lopuksi, "ettei se mene, niinkuin sinä ajattelet; sinä kuvittelet asiata aivan erilaiseksi." Vaimo vastasi: "Se lohduttaisi ja ilahuttaisi kuitenkin, muistuttaisi Florianista." Mylläri ei hiiskunut mitään ja seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla. Hän oli nuorelta Reindorferilta kuullut, missä ja kenen luona tämän sisar palveli. Mylläri nousi rattaille ja antoi hevosen juosta helkytellä, väliin pidättäen vauhtia ohjaksilla, hänellä kun ei ollut lainkaan kiirettä määräpaikkaansa.
Piirikaupungissa hän meni asumaan tuttavan ravintolan-isännän luo. He tunsivat toisensa poikavuosilta asti ja olivat myöhemmin palvelleet sotamiehinä samassa rykmentissä. Istuessaan tarjoiluhuoneen pöydän ääressä muinaisen toverinsa kanssa, joka tunsi hänen kaikki nuorukaiskujeensa ja sotilasseikkailunsa, ja tyhjentäessään siinä kumppanineen viinituopin toisensa jälkeen sekä entisten iloisten päivien muistoksi että nykyisen yhtymisen kunniaksi, mylläri kävi vähitellen hyvin puheliaaksi. Kerrottuaan juttuja rajusta nuoruudestaan sekä kuvattuaan ne surulliset tapahtumat, jotka häntä nyt painoivat, hän siirtyi toivehikkaaseen tulevaisuuteen, jolloin taas vaimoineen ja lapsineen eläisi tyytyväisenä rikkaassa kodissa.
Reindorferin kuollutta vaimoa mainittaessa hymähti ravintolan-isäntä.
"Kerroit sen jutun minulle, kun palasit rykmenttiin lomalta."
Mylläri nyökkäsi ja jatkoi innokkaasti puhettaan.
"Aiotteko ottaa tytön luoksenne?" kysyi isäntä kummastuen. "Kuulepa, silloin sinulla on oikein enkeli-eukko, jota totta vieköön et ansaitsisi! Oikea enkeli-eukko, hänen kunniakseen meidän pitää ottaa kulaus. Kippis!"
"Sentähden", selitti mylläri pyyhkäistyään suutaan takinhihalla, "minä olen nyt menossa Föhrndorfiin; tuon tytön sieltä, jos hän lähtee kanssani."
"Hän on luonnollisesti tulossa molemmin käsin", nauroi mylläri, "muuten hän olisi tyhmä."
"Toivon sitä", mutisi mylläri. "Mutta valjastuta nyt!"
"Vielä on aikaa."
"Ei kauemmin."
"Kyllimän kyllä, sanon minä; et kenties tunne muuta tietä kuin rautatien sivua menevän?"
"En tiedä muuta."
"Minä tiedän. Se säästää aikaa kaksi tuntia. Ota minut mukaasi, kyllä minä ajan. Minusta olisi hauskaa nähdä tyttö. Minä seuraan — ratkaistu!"
Mylläri raapaisi korvallistaan. Häntä harmitti, että oli tullut puhutuksi niin paljon, ja entisyys muuttui nyt äkkiä huonoksi ja tulevaisuuden kuva epävarmaksi. Nyrpeänä hän ojensi kätensä isännälle: "Tule sitten. Mutta kaiken, mitä olet tänään kuullut ja mitä vielä saat kuulla, pitää jäädä meidän kahdenkeskiseksi salaisuudeksemme niinkuin vanhat jututkin."
"Se on ymmärrettävä", vakuutti isäntä, "se lankeaa luonnostaan. Mehän jo vanhastaan kuuluimme salaiseen veljeskuntaan, jonka tehtävänä on ollut aviomiesten pettäminen ja naisten viettely. Mutta siitä emme saa puhua, sillä silloin saattaisi pistää miehen päähän lyödä meidät murskaksi, ja naiset voisivat kiskoa meitä tukasta. Muuten sinä voisit kielittelyni erinomaisesti kostaa: sinun tarvitsisi vain selittää minun eukolleni, etten minä suinkaan ole niin mallikelpoinen kuin hän arvelee ja kuin olen itseni esittänyt. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan anteeksiantavana, ja ainoastaan siten olen saavuttanut valtaa häneen nähden. Jos hän tietäisi voivansa nuhdella minua yhtä paljon kuin minä häntä, silloin minua ei auttaisi Jumalan armo eikä paholaisen juonet! Tule, kun menemme keittiön läpi, saat nähdä vaimoni."
Ravintolan-emäntä oli pieni, pyöreä, hyvin vilkas nainen, jonka sileäksi kammattua päälakea juhlistavan emännänmyssyn alta oli tunkeutunut jäykkä hiussuortuva. Hän katsoi suurilla ruskeilla ja tulisilla silmillään hyvin tutkivasti Langendorfin mylläriin, jonka hänen miehensä esitti "rakkaana vanhana ystävänä ja erittäin kunnioitettavana toverina". Isännän sitten mentyä ulos hevosta valjastuttamaan puhui emäntä äänekkäästi ja elävästi vieraan kanssa ja löi häntä pari kertaa olkapäille. Jäähyväisiä ottaessaan hän tarttui molemmin käsin myllärin käsivarsiin ja pyysi, että hän pian saapuisi uudestaan.
Ystävykset nousivat rattaille ja ajoivat pois.
Ravintolan-isäntä jutteli iloisesti. Hän todisteli sitä huomattavaa etua, joka johtuu siitä, että on omia lapsia vieraissa perheissä; ylisti tulvivin sanoin ystävänsä menettelyä tässä suhteessa ja kertoi toisen roskaisen jutun toisensa jälkeen, niin että koko matka tuntui mylläristä jonkinlaiselta ilveilyltä. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että rattaat yhä ripeämmällä vauhdilla lähestyivät Föhrndorfia.
Kun kylä tuli näkyviin, mylläri kysyi eräältä sinne menevältä rengiltä, missä oli Grasbodenin isännän asunto. Sen luokse saavuttua hän hyppäsi reippaasti rattailta, pyysi ystävänsä ajamaan suureen majataloon sekä asettumaan sinne, luvaten heti saapua jäljestä tytön kanssa.
Vanha Seferl oli kuullut rattaiden pysähtyvän portin eteen ja tuli uteliaana portaille.
"Hyvää iltaa!" tervehti mylläri. "Onko Reindorferin Leena vielä täällä?"
"On kyllä, hän palvelee talossa."
"Onko hän hyvä ja rehellinen tyttö?"
"Kukaan ei voi hänestä muuta sanoa", vastasi vanhus, sillä hän arveli, että talonväkeä on aina vieraille kiitettävä, he saavat silloin koko taloudesta hyvän käsityksen. Hän aikoikin ruveta hyvin puheliaaksi, mutta mylläri keskeytti hänet:
"Missä Leena on?"
"Puutarhassa", vastasi Seferl lyhyesti.
Mylläri aukaisi veräjän ja kulki hiekotettua käytävää pitkin. Hän löysi haettavansa lehtimajasta Burgerlin seurasta. Hän oli tähän asti Magdaleenaa karttanut ja joskus väkisinkin hänet kohdatessaan vain pikaisesti silmäillyt tyttöä. Mutta nähdessään hänet nyt edessään, niin soreana ja kauniina runsaasti aaltoilevan tukan kaunistamasta päälaesta aina pienen kengän kantalappuihin asti, hänet valtasi jonkinlainen ylpeys; suoritettava tehtävä näytti hänestä entistä miellyttävämmältä ja hän tunsi kykenevänsä täyttämään sen.
"Hyvää päivää!" hän alotti ja astui lähemmäksi.
"Jumala antakoon", vastasi Leena. Katsahtaessaan puhujaan ja tuntiessaan myllärin hän kalpeni äkkiä ja katseli tulijaa suurin kummastelevin silmin.
"Onko hän isäsi?" kysyi Burgerl uteliaana. Hän huomasi ystävänsä mielenliikutuksen, mutta käsitti sen väärällä tavalla.
Mylläri heitti heti merkitsevän katseen Leenaan; hän olisi mielellään nähnyt tämän hämillään. Mutta tyttö vastasi "ei" niin kovalla ja kylmällä tavalla, ettei mylläri olisi koskaan sellaista uskonut. Hän katsoi maahan ja sanoi: "Minä olen vain tuttava hänen kotipuoleltaan." Ja Leenan kysyvän katseen huomatessaan hän lisäsi heti: "Mitäkö minä tahdon? Minulla on sinulle tärkeätä puhuttavaa, tee siis hyvin ja tule kanssani."
"Minä en tiedä…"
"Mutta minä tiedän ja sinä täytät minun pyyntöni", jatkoi mylläri päättävästi.
Tyttö katsoi lujasti hänen silmiinsä. "Tapahtukoon tahtosi", taipui hän ja lisäsi Burgerlille: "Tulethan sinä vähän aikaa toimeen minuttakin. En viivy hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä, eikä sitä kestä pitkältä. Lähtekäämme siis, mylläri!"
He kulkivat yhdessä pihan ja kadun yli sekä lyhyen matkan päässä olevaan majataloon asti, nopeaan, äänetönnä ja niin kaukana toisistaan kuin kolmas olisi astunut heidän välillään. Heidän astuessaan vierashuoneeseen, joka oli melkein tyhjä, tervehti myllärin ystävä heitä tuttavallisesti ja tarkasteli Magdaleenaa julkein katsein, joihin tämä vastasi kulmiaan rypistäen. Hän asettui erääseen soppeen niin kauas kuin mahdollista muista vieraista, ja mylläri tilasi viiniä.
"En minä maista pisaraakaan", epäsi Magdaleena. Nähdessään myllärin istuvan äänetönnä hän kysäisi hetkisen kuluttua: "Mitä sinulla on sanomista minulle?"
Mylläri huokasi raskaasti. "Voit arvata, kuinka synkkää meidän elämämme myllyllä nyt on. Lienethän kuullut puhuttavan, kuinka Flori raukallemme kävi?"
Tytön silmiin nousi kyyneleitä; hänen kätensä, joka oli hivellyt viinilasin reunaa, vaipui pöydälle.
Mylläri tarttui käteen ja puristi sitä. "Nyt ei meillä vanhoilla ole maailmassa ketään muita rakkaita kuin sinä."
"Minä? Enhän minä ole teidän."
"Olet kyllä, ainakin tästä alkaen, se on minun ja vaimoni yksimielinen toivo; olisi hänellekin todelliseksi lohdutukseksi, että muuttaisit meidän luoksemme myllylle."
"Mitä ajattelet? Minäkö tulisin kotipuoleen ja myllylle, jossa olisin surullisten tapahtumain alituisena muistuttajana, sekä itselleni että muille? Siitä johtuisi kaikille tuskaa eikä kellekään lohdutusta."
"Älä puhu ajattelematta. Aika tasottaa kaikki vääryydet, ja kolme voi kantaa vastoinkäymisen paremmin kuin kaksi. Minä otan sinut omaksi lapsekseni, eikä minun jättämäni perintö ole halveksittava."
"Tietääkö minun isäni siitä?"
"Kuka?" Mylläri katsoi kummastuen. "Jahah; sinä tarkotat vanhaa Reindorferia. Hän pitää sinua koko ikäsi köyhänä palvelustyttönä, enkä luule hänen panevan esteitä sinun onnellesi."
"Se ei ole hänen tapansa. Mutta etkö luule, että se koskisi kovasti vanhaan mieheen?"
"Minkätähden?"
Magdaleena hengitti syvään ja katsoi arasti ympärilleen, kun saapuvilla oli niin paljon vieraita ihmisiä; ensi kertaa hän ei voinut sanoa sitä, mitä sydämessä liikkui. Hän nojautui hiukan pöydän yli. "Älä kysy minkätähden, en voi sitä täällä sanoa. Minä en jätä isää."
Mylläri torjuen pudisti painunutta päätään. "Älä kutsu häntä alinomaa sillä nimellä; tiedäthän, kuka isäsi on, ja huomaat sen nyt muutenkin. Enkö menettele sinua kohtaan kauniisti?"
"Itsekkäästi."
Mylläri löi kämmenellään pöytään. "Tyttö", hän huudahti kiivaasti, "jos ei minua olisi, et istuisi siinä ja juttelisi tuuleen!"
"Hyvä. En ole niin mieletön, että väittäisin tässä istuvani aivan samanlaisena, jos olisin muiden lapsi — ilman sinua. Mutta minun ei tarvitse kiittää sinua mistään. Minkälaiseksi lienen tullutkaan, se ei ole sinun ansiotasi, elämä on pienin lahja mitä meille annetaan, ja vähimmän se ansaitsee kiitostakin; ja kunniaton syntymiseni ja hyljätty asemani vapauttaa minut kokonaan kiittämästä sinua. Tulinhan — oi, jospa sitä ei koskaan olisi tapahtunut! — maailmaan kaikkia kunnian ja oikeuden vaatimuksia vastaan; sinä turmelit äitini onnen, syöksit kurjuuteen minulle rakkaimman olennon. En voi koskaan kiintyä sinuun."
Mylläri vastasi hiljaa ja silmiään nostamatta: "Sinä saatat niin puhua, vaikka kaiken maailman eläimetkin seuraavat verensidettä."
"Älä vetoa siihen, mylläri. Mitä kerrottaneekin verenheimolaisuudesta, joka vaikuttaa voimallisesti silloin, kun vanhemmat ja lapset toisiaan tuntematta sattuvat yhteen, niin se ei kuitenkaan ole muuta kuin satua. Mutta rakkaus ja kiitollisuus ovat pysyvää totuutta, eikä niitä anneta hänelle, joka sattumalta on ollut, vaan sille, joka aina on isä." Magdaleena nousi. "Ja vanha Reindorfer on minun isäni vielä nytkin. Minua ei ainoastaan kutsuta Reindorferin Magdaleenaksi, minä olen se myöskin, eikä hänen tarvitse nähdä sitä hetkeä, jolloin minä hänet hylkään ja seuraan sitä ainoaa henkilöä, jota hän maailmassa ei voi sietää. Minä loukkasin häntä maailmaan tulollani, mutta se tapahtui tietämättä; tieten ja tahtoen en sitä ymmärtävään ikään tultuani koskaan tee, en edes saadakseni sinun myllysi, vaikkapa siinä olisi seitsemän paria kiviä, jotka kaikki jauhaisivat kultaa!"
Mylläri tarttui hänen käteensä ja sanoi vaivalla: "Hyvä, niitä on vain kaksi ja ne jauhavat viljaa, — punnitse kuitenkin, — voisit katua"
Magdaleena puristi suljettuja huuliaan vielä tiukemmin yhteen, tempasi kätensä irti, astui pois tarjoiluhuoneesta ja meni ulos taaksensa katsomatta.
Punnitkoon se, joka pelkää työtä ja huolta! Häntä ei osteta pois isältä, jonka hän on nähnyt harmaantuvan huolessa ja työssä; Magdaleenakaan ei peljännyt edellistä eikä karttanut jälkimäistä, hän oli Reindorferin Magdaleena ja hän on se edelleenkin.
Kuinka hän toivoikaan tavata tuota vanhaa miestä tahi jotakuta muuta luotettavaa henkilöä, jolle voisi puhua! Saattaisiko turvautua Grasbodenin isäntään? Se ei liene sopivaa. Hän kuunteli omia askeleitansa; hänen kenkänsä narisivat, ja ripeästi kulkiessaan hän luuli erottavansa sanat: "Oi-kein teh-ty! Oi-kein teh-ty!"
Mylläri heitti maksun tarjoilupöydälle.
Ystävä lähestyi. "Sepä on oivallinen tyttö, sanon sen sinua imartelematta. Vahinko, että sinun täytyy hänestä iloitseminen jättää muille. Tahtoisit mielelläsi sen riemun itsellesi, mutta, rakas ystävä, ihminen ei saa pyytää kaikkia tässä maailmassa!"
He nousivat rattaille ja ajoivat pois.
Hevonen juosta hölkytteli hitaasti Grasbodenin isännän talon ohi, mutta häntä, jota mylläri toivoi näkevänsä, ei huomattu missään ikkunassa, ei minkään oven takana eikä missään kulmassa. Mylläri antoi päänsä painua, tuijotti eteensä äänetönnä, umpimielisenä; huolettoman toverin kokkapuheet eivät vaikuttaneet häneen mitään. Tämänkin mieli siitä masentui, ja hän istui vaieten, kunnes piirikaupunkia lähestyessä huokasi syvään.
"Nyt olemme pian kotona", hän sanoi. "Ja silloin me huuhdomme naukuilla sapen, myrkyn ja suuttumuksen."
"Kenties ryyppy huuhtoisi ne, mutta ei sitä, mikä mieltäni painaa", huoahti mylläri. "Minä en aio poiketa teille."
"Mitä, etkö tule sisään? Ethän aikone läpi yön matkustaa?" huudahti ravintolanpitäjä. "No, en houkuttele, näenhän ettei sinun kanssasi kannata kiistellä, saat seurata mieltäsi. Mutta silloin on parasta, että ajat suoraan eteenpäin; minä pääsen jalkaisinkin kaupunkiin. Jumalan haltuun!"
Mylläri pysäytti hevosen, ravintolanpitäjä hyppäsi rattailta. Molemmat olivat tyytyväisiä päästessään erilleen toisistaan.
Rattaat vierivät hitaasti illan hiljaisuuden peittämän seudun läpi; niillä istuva mies piti päänsä painuneena ja huokasi usein raskaasti.
* * * * *
"Kun ihminen on nuori, silloin ystävyys ja rakkaus alinomaa rientävät häntä vastaan, vaikka hän ylimielisyydessään käyttääkin niitä useasti väärin; mutta minä luulen, että ne huomaavat sen, ja sentähden pakenevat, kun vanhana ja yksinäisenä etsimme niitä.
"Jälkeenpäin ei harkinta enää auta, kaikki aavistamatonkin kurjuus yllättää meidät silloin järkähtämättömällä totisuudellaan. Hyvä hänen, joka ei anna kevytmielisten taipumustensa johtaa itseään häpeällisiin ja huonoihin tekoihin, vaan sulkee ne sydämensä ahtaimpaan soppeen, jossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka eivät ole koskaan lähimäistään loukanneet!
"Jo tänä päivänä tahi viimeistäänkin huomenna tyttö kirjottaa vanhalle Reindorferille, ettei ole hänestä luopunut eikä koskaan luovu, ei myllynkään tähden, vaikkapa siinä olisi seitsemän kiviparia ja ne kaikki jauhaisivat kultaa! Ja hän tuntee siitä — hänen täytyy tuntea suurta iloa. Kukapa ei tuntisi tietäessään, että on voinut toisen niin sieluineen ja sydämineen kiinnittää itseensä!
"Valheellinen onni houkutteli minut sinne, missä jouduin viheliäisyyden orjaksi, eikä se heitä minua, ennenkuin on minut kiduttanut loppuun; se ei suvaitse mitään lieventävää lääkettä. Mutta mitä siitä? Kaikki on vähäpätöistä, minä vähäpätöisin. Odota, kurjuuteni ei kestä kauemmin kuin minäkään, ja siksi se loppuu pian!"
* * * * *
Myllärin vaimo ei kysynyt palanneelta mieheltään, mitä hän sai aikaan, ja jonkun ajan kuluttua kyläläiset sanoivat: "Kyllä mylläristä näkee, ettei hänellä ole enää iloista hetkeä."