XVIII.
Kun hän oli kuollut, ihmiset puhuivat toisin.
"Hän oli alkuaan oikein hyvä poika!" — "Niin kyllä, eikä hän olisi koskaan tullut niin hurjaksi, jos hän olisi saanut Reindorferin Leenan!" — "Ties taivas, mikä ukkoon meni, niin että hän jyrkästi kielsi!" — "Hän alkaa jo tulla liian vanhaksi, ukko paha."
Florianin hautauspäivän edellisenä iltana lähti pieni tyttö Zirbendorfista, juoksi paljain jaloin koko yön ja tuli seuraavana päivänä aamupuolella Langendorfiin; hän hiipi kirkkotarhaan ja kätkeytyi erään hautakiven taakse ja katseli tästä piilopaikastaan arasti kahta avattua hautaa.
Pastori oli määrännyt kummankin kuolleen seurakuntalaisensa hautaustoimituksen samaksi päiväksi ja hetkeksi; hän kenties tahtoi saattaa surevat yhteen.
Samalla hetkellä, kun myllyltä kannettiin arkku ulos, suljettiin Reindorferin kamarissa arkun kansi. Vanha Reindorfer seisoi hiukan syrjässä ja hänen silmänsä sattuivat pieneen pöytään, jonka ääressä hän istui kolme yötä sitten, sinä yönä, jolloin pastori kävi hänen kuolevan vaimonsa luona. Pöytä oli sysätty erääseen soppeen ja Magdaleenalle kirjotettu kirje oli vielä avonaisena sillä. Vanhus puisti päätään muistamattomuudelleen ja istahti lisätäkseen kiireesti muutamia rivejä. "Kirje on jäänyt lähettämättä siinä hämmennyksessä, jonka odotettu ja odottamaton suru on aikaansaanut. Älä kauhistu, Magdaleena, toissa päivänä kuoli äitisi varhain aamulla, ja seuraavana yönä tuotiin myllärin Florian kuolleena kotiin. Sinä kaiketi jo tiedät, kuinka se tapahtui, sillä siitä on paljon puhuttu, ja paikkakunnan sanomalehdessä oli siitä perinpohjainen selonteko; koulumestari sanoo, että suuremmatkin sanomalehdet ovat siitä puhuneet. Jumala olkoon armollinen kummallekin! Kun heitän kirjeesi postilaatikkoon, olemme juuri menossa heitä hautaamaan."
Hän sulki kirjeen, nousi ja astui arkun luo, jota juuri aiottiin kantaa ulos. Ja kun Reindorferin ruumissaatto jätti pihamaan, tuli toinen alempana tiellä, ja niin valuivat molemmat hiljaa eteenpäin jättämättä toistaan näkyvistä.
Kun oli saavuttu kauppiaan kohdalle, joka samalla oli postinhoitaja, Reindorfer astui saatosta sivulle ja pisti kirjeen postilaatikkoon, sitten hän asettui jälleen paikoilleen surevien etupäässä.
He saapuivat kirkkoon, jossa piti odottaa toista ruumissaattoa. Arkut asetettiin vieretysten ja hautaustoimitus alkoi.
Molemmat saattokulkueet menivät sitten kirkosta hautausmaalle niin lähettäin toistensa jälkeen kuin olisi yhdessä surtu kumpaakin vainajaa. Arkut laskettiin maan poveen ja luotiin multaa päälle, hieta rapisi, paksut multamöykyt ja kivet jymähtivät kolkosti kantta vasten, sitten tuli hiljaisuus, ja jälkeenjääneet poistuivat vainajain luota.
Hautausmaan veräjällä mylläri ja vanha Reindorfer tapasivat toisensa; muut saattajat väistyivät syrjään ja antoivat heidän kahden kulkea. Mylläri nosti hattuaan ja mutisi epäselviä tervehdyssanoja.
Mutta vanha Reindorfer viittasi takana oleviin hautoihin ja sanoi katkerasti: "Kaksi on nyt sentähden vainajana, siinä on paljon kerrakseen, vai kuinka?"
Mylläri koetti tavata hänen kättään. "Reindorfer", — hän puristi vasenta kättä rintaansa vastaan, — "täällä povessa, täällä povessa…! Ah, köyhänä maankiertäjänä olin onnellisempi!"
Hän, kyläkunnan rikkain ja ylpein!
Vanha Reindorfer ei vetänyt pois kättään, ja he kulkivat näin muutamia askeleita. Mutta huomatessaan että pastori aikoi lähestyä hän irrotti heti itsensä. "Minä säälin sinua", sanoi hän, "mutta muuhun ei minua kukaan taivuta. Katumuksesi on tullut väärää tietä eikä vaikuta mitään." Hän kääntyi ja meni.
Mylläri oli tapansa mukaan kuunnellut pää painuneena eikä hän kohottanut sitä koko kotimatkalla. Kenties hän kuunteli nyyhkyttävää vaimoa, joka kulki hänen rinnallaan? Hän sai siitä vielä vähemmän rohkeutta katsoa ylös.
Kansajoukko oli vähitellen poistunut, ja kun kirkkotarha oli aivan tyhjä, hiipi Everl piilopaikastaan nuorukaisen avatun haudan äärelle. Hän laskeutui polvilleen, otti poviliinastaan pienen kukkaisvihkon, joka oli tehty vuoren jyrkänteen reunalla kasvavista metsäkukista, ja pudotti sen arkunkannelle.
Sitten lapsi rukoili kauan; vasta kun haudankaivaja tuli lapioineen hautaa peittämään, hän poistui arkana haudalta ja lähti kotimatkalle. Ja mitä hän vei mukanaan? Sen lujan luottamuksen, ettei tämän maailman pienimpiäkään voida rankaisematta loukata, koska hyvät ja auttavat ihmiset asettuvat heidän puolustajikseen: yksi heistä oli antanut siitä veritodistuksen.
Lyhyt, äkkiä keskeytynyt olemassaolo, hukkaan joutunut, hävinnyt ihmiselämä oli kätketty tuohon kylmään maahan, niiden kaikkien suremana ja valittamana, jotka näkivät, kuinka se kehittyi ja loppui; mutta nyt jo sammal peittää hänen hautaansa, pian hänen muistoansakin.
Mutta pienen Everlin mielessä hän elää kauan kuolemansa jälkeenkin yhtä nuorena, terveenä ja voimakkaana kuin silloin, kun hän, koko maan kaunein ja väkevin nuorukainen, onnettomuuden hetkellä kuolemaa uhaten näytti verrattoman voimansa ja jalon uhrautuvaisuutensa. Ja hänen lapsensa ja lapsensalapset kertovat ihastuksella Langendorfin myllärin pojasta.
* * * * *
Föhrndorferin kirjeenkantaja oli vanha mies ja hoiti tehtävänsä ymmärryksellä. Hän järjesti huolellisesti hänelle uskotut kirjeet ennenkun pisti ne nahkalaukkuunsa; ei ainoastaan osotteiden mukaan, sillä olihan luonnollista, ettei hän tahtonut lisätä vanhoille säärilleen turhaa juoksua ja sentähden järjesti kirjeet katujen ja talonnumeroiden mukaan — hän lajitteli ne arvonsakin perustuksella. Kirjekortit hän jätti arvelematta osotteessa mainittujen henkilöiden ulkona leikkiville lapsille, sillä hän piti kirjekortteja "köyhän-kirjeinä", ja kun kirjeen kirjottaja on säästänyt postimaksua, saa kirjeen kuljettajakin säästää askeleita. Sitä vastoin hän kantoi huolellisesti perille kaikki täydellä postimerkillä varustetut ja suljetut kirjeet, joista hän sai kaksi kreutzeriä kantopalkakseen. Mutta tekipä hän myöskin eron sinetöidyn ja ainoastaan liimalla suljetun kirjeen välillä. Viimemainitut olivat hänestä kevyttä tavaraa, kaiken maailman vierailta ihmisiltä tulevia kirjeitä. Se, jolla on tärkeää kirjotettavaa sukulaisilleen tahi ystävilleen, se ei säästä muutamaa lakkapisaraa eikä sitä vaivaa, joka syntyy sinetin painamisesta, ja onhan tuo tunnettu merkkikin jo tervehdys, onpa lakan värilläkin merkityksensä. Sinä päivänä, jolloin ukko lähti postitalosta taskussa kirje Langendorfista "Magdaleena Reindorferille Kaspar Engertin, Grasbodenin isännän palvelijalle", oli hänen kasvoillaan koko tien vakava huolekas ilme, sillä hän oli heti huomannut, että kirje oli mustalla lakalla sinetöity.
Kirkkojuhlan jälkeisinä päivinä Magdaleena ja Kaspar Engert olivat usein tahallaan satuttautuneet toistensa tielle ja alkaneet tyynesti keskustella turhanpäiväisistä asioista, sillä heidän piti näyttää, ettei heidän välillään ollut mitään tyytymättömyyttä. Mutta jos Engert puheen aikana sattui lyömään kädellä rintaansa, jota vastaan neidon pää oli tuona iltana levännyt, sävähti tämä hehkuvan punaiseksi sekä tuli hämilleen, ja se sai isännän pois suunniltaan. Ja jos tyttö puheesta innostuen sattui tulemaan isäntäänsä niin lähelle, että tämän, kosketusta karttaakseen, täytyi siirtää kädet selän taa, oli siitäkin seurauksena molemminpuolinen mielen hämminki. Tällaisten pilalle menneiden yritysten jälkeen he vasta yhä pitemmän ja pitemmän ajan kuluttua etsivät toistensa seuraa. Sitten he alkoivat karttaa toisiansa, eivätkä satunnaiset kohtaukset, jolloin he eivät saaneet sanaakaan suustaan, suinkaan parantaneet asemaa; vihdoin toisen saapuminen ajoi toisen pakoon. Muiden läsnäollessa he kuitenkin seurustelivat vapaasti. "Tämä on pelkkää tyhmyyttä", harmitteli kumpikin hiljaisuudessa.
"Vieläpä oikein hitonmoista tyhmyyttä", sanoi Engert ääneen tämän "tyhmän" viikon kuudentena päivänä. "Se on sentähden, ettemme uskalla puhua siitä, mitä meidän oikeastaan olisi toisillemme sanottava ja josta meidän täytyisi puhua."
Hän seisoi pihalla lähellä puutarhan aitaa, jonka takana hän näki Magdaleenan istuvan rahilla. Hän aukaisi päättävästi veräjän ja astui sisään, mutta tyttö nousi ja astui pois erästä käytävää pitkin selin isäntään. Tämä oli sulkenut häneltä rakennukseen vievän tien, ja jos häntä seuraa puutarhan toiseen päähän, hän varmaan ei karkaa nurmikolle.
Kun Magdaleena huomasi Engertin seuraavan, hän pysähtyi, mutta kääntyi vain puoleksi häneen.
"Meitä on kaksi höperöä", sanoi Engert astuen Magdaleenan luo. "Me pidämme toisistamme; mutta kun emme tahdo sanoa toisillemme, että mieltymyksemme on toisenlaista kuin tavallisesti miehen ja naisen välillä, ja kun kumpikin pelkäämme, että toinen voisi sen käsittää tuolla tavalla ja ymmärtää kaikki väärin, siksi juoksemme höpsyinä toistemme ympäri."
"Kun näin puhut, putoaa minulta kivi sydämeltä", lausui Magdaleena.
"Ja minä saisin sellaisen kiven, jollen puhuisi niinkuin ajattelen", sanoi isäntä nauraen. "Mutta sitä tuskaa en tahdo; se olisi revonrautoihin astumista, ja se puristaisi kipeästi, sentähden olen suora. Monetkaan, jotka muuten pitävät kiinni totuudesta, eivät kuitenkaan kammo pistää pieneksi valheeksi puhutellessaan naisväkeä, luultavasti siitä syystä, että luulevat naistenkin päästävän sanansa seulan läpi pidättäen painavimmat jyvänosat itselleen. Mutta minä en ole ikäpäivinä ymmärtänyt puhua toisin kuin sydämeni sanoo tahi ei sano, ja siitä asti kun vaimoni kuoli — Jumala hänen sieluansa lohduttakoon — olen varonut, etten sanoisi kellekään naiselle hyvää sanaa, vaikka alkuaikoina moni kaunis ja rikas neito, niinkuin maailmassa tapana on, joko omasta halustaan tahi toisten lähettämänä ilmestyi eteeni. Ihmiset ihmettelivät, miksi minä paraina vuosinani tahdon olla leskenä; sitten he laskivat sen tapahtuvan Burgerlin tähden. He olivat sen verran oikeassa, että on aina uskallettua toimittaa lapselleen äitipuoli, sillä hän pitää aina omia lapsiaan rakkaampina kuin vieraita, ja kuinka olisikaan voinut löytää sellaisen joka olisi hyvin hoitanut pientä sairas raukkaa, — — enhän ole ketään etsinytkään! Mutta sanon sinulle jotakin."
Hän tarttui Magdaleenan käteen ja talutti häntä muutaman askeleen. Sitten hän päästi hänet irti, Ja he astuivat toistensa rinnalla edestakaisin puutarhan käytävällä.
"Ei se tapahtunut ainoastaan Burgerlin tähden! Taivas tokiinsa, jos joku on naisiinmenevä, kyllä hän takertuu pian yhteen heistä, syrjäyttää kaikki arvelut ja luulee kenties olevansa aivan rehellinen ottaessaan lapset puolustuksekseen ja vakuuttaessaan, että täytyy mennä uusiin naimisiin lasten tähden. Mutta jäljestäpäin nähdään monesti, että se oli ollut tyhjää puhetta. Minusta ei siihen nähden tarvinnut olla mitään pelkoa, sillä minä opin avioliitossa vieromaan naisia. Katso vain kummastellen, niin se oli. Jos kenenkään, luen sinut kotiväkeeni, ja jos minä olen kerran ennen uskonut sinulle asian, jonka kaikki muut jo tiesivät, mutta jonka he olisivat voineet väärennettynä kertoa sinulle, niin kerron sinulle nyt jotakin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, ei edes hänkään, joka olisi ollut lähin sitä tietämään, nimittäin appeni. Muut, joita asia koski, ovat kuolleet. He vain sen aluksi tiesivätkin; minä sain sen tietää vasta jälkeenpäin. Jos asia olisi ollut päinvastoin, olisi se ollut parempi minulle, luultavasti myöskin eräälle toiselle!
"Isästäni en muista mitään, sillä hänen kuollessaan olin minä vielä aivan pieni, tunsin vain äitini. Hänestä olin ylpeä. Hän oli suuri, voimakas ja erittäin kaunis nainen, suora ja käskevä, kukaan ei uskaltanut mukista häntä vastaan. Hän hallitsi ja vallitsi Grasbodenissa kuin mies, ja rahvas sanoi, että hänellä olikin miehen ymmärrys. Kenties olikin, ainahan sillä on jokin arvonsa; mutta sekin on varma, että hän työnsi ymmärryksensä asioihin, joissa sillä ei ole ollut sijaa koko tämän maailman aikana.
"Hän oli tarkoin järjestänyt ja jakanut kaikki tehtävät kutakin päivää, viikkoa, kuukautta, vieläpä koko vuosiakin varten. Hän ei selaillut allakkaa ainoastaan löytääkseen siitä juhlapäivät; hänellä oli siihen merkityt päivänsä hedelmäpuiden tukemista, juurikasvien istuttamista, lehmäin poikimista ja sikojen lättiin sulkemista varten. Ja kun minä olin tullut naima-ikään, ei sitäkään saatu laiminlyödä: minun täytyi, jos ei muun niin ainakin hyvän järjestyksen tähden, mennä avioliittoon.
"Äitini oli tietysti etsinyt minulle vaimon, eikä vastaansanominen olisi auttanut mitään, vaikkapa minulla olisi ollut siihen haluakin. Mutta paikkakunnan tytöistä ei kukaan erityisesti miellyttänyt minua; minä olin kömpelö heidän seurassaan enkä osannut laskea sellaista leikkiä, jonka tilaisuuden sattuessa saattaisi kääntää todeksi. Sentähden en ollenkaan pannut pahakseni, kun äiti otti asian omille hoteilleen; minä päinvastoin täydellisesti luotin hänen viisauteensa. Hän suoritti pian valintansa. Köyhät ja vähäpätöiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, eikä koko lähiseudulla ollut meidän veroistamme muita kuin Halden isäntä Hinterwaldenista; hänen ainoa tyttärensä olikin silloin naimaiässä. Äiti piti sitä hyvänä merkkinä, ja Halden emäntä katsoi kohtuulliseksi, ettei hänen Loisiaan saa kukaan muu kuin Grasbodenin poika. Ymmärtävät ihmiset suuntaavat mielellään toimintansa viisaussääntöjen mukaan, ja kaikkien suosituimpia niistä on: 'Vesi vertaistaan, kala kaltaistaan.' Sen perustuksella työnnetään usein yhteen kaksi aivan erilaista henkilöä. Mutta kun kerran äidit ovat siitä sopineet, on heillä sata keinoa sitoakseen kaksi niin kokematonta ihmistä kuin minä ja vaimoni saman kuorman eteen, vaikka jo alusta pitäen yksi pyrki sinne toinen tänne.
"Kun ensimäisen kerran kävimme Haldessa, olin minä juhlapuvussani, eikä siinä saanut olla pienintäkään tomun hiventä, ei poimua eikä kurttua! Äitini ei koko matkalla ottanut pois silmälaseja nenältään. Lois näyttäytyi sitä vastoin jokapäiväisissä tamineissa, luonnollista kyllä, koska häntä piti heti ylistettämän uuraaksi taloustoimien tekijäksi. Mutta hän oli siitä huolimatta niin soma ja siisti, että hänessäkin saattoi huomata äidin huolenpidon jäljet. Oli kuin me kumpikin olisimme olleet huolellisesti laatikkoon sijotettuja nukkeja. Tyttö tietysti oli ystävällinen minulle, sitä vaati kohteliaisuus. Vähitellen meidät, kumpikin äitinsä välityksellä, työnnettiin keskusteluunkin toistemme kanssa, ja vihdoin minä mielistyin nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hämillään kuin minäkin. Hän oli kaunis, eikä ole mikään ihme, että minä jäähyväisiä ottaessa hänen silmiinsä katsoessani tunsin tavatonta liikettä mielessäni, kun siinä syntyi ajatus: hän on minun!
"Sitten ei kulunut kotona ainoaakaan päivää, jolloin äiti ei olisi puhunut Loisista kaikenlaista hyvää ja kaunista. Ja minä luulen, että Loisin äiti puhui samoin minusta. Jos olisi totta, että me aivastamme aina silloin, kun meistä muualla puhutaan, niin olisimme me aivastelleet itsemme hengettömiksi.
"Kahdeksan päivän kuluttua tehtiin Hinterwaldenista vastavierailu meille. Silloin minun piti osottaa taloudellista käytännöllisyyttäni. Minun piti olla arkivaatteissa, mutta en millään muotoa saanut koskea mihinkään, etten likaantuisi. Lois oli silloin juhlapuvussa ja hän oli niin kaunis ja rakastettava, ettei hän enää näyttänyt minusta nuorelta tytöltä vaan koko maailman kaikkein suloisimmalta emännältä. Huomatessansa että yltyvä ihastukseni häneen saattoi minut häntä puhutellessani vielä enemmän hämilleni kuin ensi kerralla, muuttui hän hyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Minä tunsin itseni sangen kömpelöksi ja minusta tuntui usein kuin hänen tarkotuksensa olisivat ulottuneet hänen sanojaan kauemmas, mutta minä olin jo silloin kuullut sanottavan, että naiset ovat tällaisissa asioissa jo lapsuudestaan saakka kekseliäämpiä kuin me miehet milloinkaan. Summa se, että minä olin siitä hetkestä häneen niin rakastunut kuin lukkarin kissa, ja kun minä huusin täydellä voimalla 'kyllä', ja kun hänkään ei ollut vastaan, niin kaikki meni kuin rasvattu. Kuuden viikon kuluttua minä vein hänet alttarin luo ja hän itki silloin hillittömästi. Lähellä olevat ihmiset sanoivat kyllä, että itkevästä morsiamesta tulee naurava vaimo ja että kaikki morsiamet itkevät luopuessaan vanhempien kodista vieraan ihmisen tähden, jolloin on ei ainoastaan vanhasta erottava vaan myöskin uuteen totuttava. Paljon muutakin sen tapaista he puhuivat, mutta ei se minua tyydyttänyt. Jos ken mielellään seuraa toista, silloin ei ole itkemistä; jos taas se on vastenmielistä, ei pitäisi seuratakaan. Kun sittemmin olen nähnyt morsiamien itkien kirkosta palaavan, on minulla ollut siitä omat ajatukseni.
"Minulla oli siis vaimo kotona ja minä riipuin aina hänen vyötäisillään, sillä minusta tuntui etteivät päivät alkuaikoina ollenkaan riittäneet kaikkiin lemmekkäisyyden ja hyvyyden osotuksiin, joita hänelle tuhlasin. Mutta hän ei maksanut samalla tavalla, hän työnsi minut usein pois luotaan ja pyysi että jättäisin hänet rauhaan. Arvelin, että se johtui kainoudesta, joka myöskin on naisten ominaisuuksia, tahi hänen toimeliaisuudestaan, jonka tähden hän olisi mielellään nähnyt minutkin työssä, ja onhan totta ettei hyväilystä ole mitään hyötyä. No niin, minä ajattelin silloin, ettei minun sovi olla tuppautuvainen eikä näyttää laiskalta. Minä en siis ollut enää aulis palveluksiin kuin ennen, vaikka rakkauteni ei ollut vähentynyt rahtuakaan: säästin vain sitä. Mutta heti kun hän huomasi minun muuttuneen — millä kuitenkin luulin miellyttäneeni häntä — närkästytti se häntä kovasti. Hän ei jäänytkään entiselleen; jos hän ennen oli ollut vastahakoinen, tuli hän nyt aivan raivoksi. Siihen en voinut tyytyä. Tuhat tulimmaista, jos sen olisin tehnyt, olisi se ollut väärin. Kun kerran olimme mies ja vaimo, ei toinen voinut ottaa kaikkea armonkaupalla ja alinomaa kursailla toista. Aluksi minä kuuntelin äänetönnä vaimoni pahoja sanoja, mutta kukaan ei usko, kuinka sitkeä nainen voi olla ja mitä kaikkea hän keksiikään pakottaakseen miehensä puhumaan joko sovussa tai riidassa. Hän ei hellitä ennenkun toinen on purkanut koko sisunsa, olkoon siellä hyvää tahi pahaa. Naisille lienee suureksi helpotukseksi, kun heille joko vihan vimmassa tahi hellänä tyhjentää sielunsa; olkoon hyvää tahi pahaa, se täytyy sanoa, he tahtovat sen kuulla! Niin, vaimonikin sai vihdoin asiat niin kehittymään, että minä annoin hänelle sanan sanasta ja me aloimme torailla. Päivällä hän karttoi sitä — ihmisten tähden! Oh, minä tahtoisin kuulla paljoa enemmän siitä, mitä kaikkea ihmisten tähden on tehty tahi jätetty tekemättä! Mutta öisin me riidellä kalistimme usein ensimäiseen kukonlauluun asti. Kun hän oli saanut minut vauhtiin, ei hän kuitenkaan lakannut ennenkun oli saanut viimeisen sanan. Ja sitten muutamana yönä hän sanoi minulle vasten kasvoja erään asian, joka oli viedä minulta hengen — luulin sydämeni lyönnin lakanneen ainiaaksi —, hän tunnusti, ettei hän ollut minua koskaan rakastanut eikä ollut voinut rakastaa, koska hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt toiseen, erääseen köyhään halonhakkaajan poikaan Hinterwaldenissa. Häidemme edellisenä iltana hän oli paennut tämän luokse, ja meidän molempain äidit olivat tuoneet hänet sieltä pois väkivallalla. Vanhukset eivät puhuneet siitä sanaakaan — ihmisten tähden — eikä häitäkään voitu jättää pitämättä — ihmisten tähden.
"Ymmärrä minua oikein, Leena: en sano, että heidän välillään olisi ollut mitään kehnoa, siihen oli Lois liian rehti tyttö; mutta oliko hän myöskin yhtä rehti vaimo, sen tietää Jumala yksin. Halonhakkaajan poika joutui kohta sen jälkeen sotamieheksi, hänen oli mentävä sotaretkelle ja hän katosi sille tielle. Ennen lähtöään hän kuitenkin sai toimitetuksi vaimolleni jäähyväiskirjeen, jonka tämä kerran raivonriemussa levitti minun eteeni. Lois säilytti kirjettä sydämensä kohdalla, jonka alla minun lapseni samalla aikaa lepäsi, sillä hän odotteli silloin Burgerlia.
"Jumalan nimessä, minun ei tarvitse hävetä, jos sanon, että silloin käännyin pois, painoin kasvoni syvälle pielukseen ja itkin kuin lapsi. Se näytti häntä hämmästyttävän, sillä hetkisen kuluttua kuulin hänenkin nyyhkyttävän; minusta olisi kuitenkin ollut yhtä, vaikka hän olisi nauranut ja riemuinnut. Kenties hän katuikin tunnustustaan, että Halden kartanon tytärkin on ollut mieltynyt erääseen poikaan. Hän kumartui minun poveani vastaan ja sanoi veikistelevänä kuin kissa, jolle tarjotaan nuorta maitoa: 'Kaspar, ei se olekaan totta!' Taivaan armo suojeli minua, etten viskannut häntä luotani tahi muuten kohdellut häntä kovasti, vaan muistin hänen tilansa."
Tähän asti Kaspar Engert oli astunut jotenkin ripein askelin edestakaisin kapealla hiekkapolulla; hän puhui äänekkäästi ja viittoi käsillään, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä ja hengitti syvään ennenkun jatkoi hillityllä äänellä:
"Voinetko ajatella, minkälaista elämää vietimme sen yön jälkeen? Vilppiä ja kursailua ihmisten nähden, äänettömyyttä, uhmaa ja kiukkua kahden kesken ollessa. Oli sellaisiakin päiviä, jolloin hän neljän silmänkin nähden osotti ikäänkuin huomaavansa tehneensä minulle väärin ja haluavansa parantaa kaikki. Usein ajattelin, että unhottaisin entisyyden; olihan kaikki mielettömyyttä. Tämä päivä ja huominen koskevat sinuun, eilisellä päivällä on turhaa vaivata itseänsä. Ei olisi tyhmintä noudattaa tätä oppia, ja kevytmieliset ihmiset ottavatkin päivän sellaisena kuin se on. Mutta minun ei ollut suotu luontoani muuttaa eikä vaimonikaan, joka jäi kaltaisekseen ja sai pian entisen kylmäkiskoisuutensa. En voinut enää sittemmin hellyydellä kiintyä häneen, enkä oikeastaan koskaan luota hänen sukupuoleensa, ja kyllä pidän varani, etten rakastu. Silloin tulee mielettömäksi, ja jos pettäisi ainoastaan itsensä, menisi se jossakin määrin kunniallisesti. Kun minä hänen paariensa luona ajattelin hänen äkillistä kuolemaansa — Jumala lohduttakoon häntä — ja muistin ettei hän koko ikänään ollut oikein terve, minä tunsin sääliä hänen kärsimystensä tähden, mutta kuitenkin täytyi minun sanoa itselleni, tarkastettuani ympäristöäni kokemuksesta terottuneilla silmillä, että hän oli samanlainen nainen kuin sadat muutkin, ei edes kaikkein pahin lajiaan, kuitenkin niitä, joita kyllä menee kaksitoista tusinaan.
"Mitä kaikkea hän oli voinutkaan tehdä? Rakastaa nuorta miestä, mutta sillä välin antautuu naimahankkeisiin toisen kanssa, jota ei rakasta! Juosta kunniansa ja maineensa alttiiksi pannen yhden luokse ja seuraavana aamuna mennä toisen kanssa vihille. Puhua niin kauan kuin on tarpeellista rehellisesti ja suoramaisesti kosijallensa, mutta myöskin osata pitää suunsa kiinni ja sitten jäljestäpäin purkaa miehelleen myrkkyä ja sappea ja niin tuottaa kotiin eripuraisuutta ja toraa! Ajatuksillaan olla toisen oma ja kuitenkin antautua toiselle niin että jumalallinen siunaus tuli häväistyksi ja hän sai kantaa sydämensä alla sen miehen lasta, jota hän ei rakastanut!
"Herra Jumala! Mihin nainen ei kykenisi, kun hän voi tämän kaiken tehdä!
"Ja vielä! Heillä kaikilla pitää olla yhtä pitkä tukka; kellä eivät omat hiukset riitä, hän hankkii irtopalmikon — mutta sellainen tukka on minusta liian hieno. Minä en ole niitä miehiä, jotka pitävät rakkautta pilanaan, houkuttelevat ajattelemattomasti tytön puolelleen ja sitten yhtä keveästi työntävät hänet pois. Olen alusta pitäen ottanut rakkauden vakavalta kannalta. Ja saavuttamistani kokemuksista olen jo saanut kyllikseni. En tahtoisi koetella käykö minulle toisella kertaa huonommin tai paremmin. Mutta minä tiedän, että taloni on houkuttava syötti, jota monet juoksevat tavottamaan; mutta jos kellä olisi samanlaiset ajatukset kuin minulla, hän tuntisi sellaista tuskaa, että pakenisi sekä minua että taloa. En tahdo kieltää sitä, että voin sellaisen tytön tavata; mutta en myöskään voi sanoa, uskaltaisinko pidättää häntä täällä."
Puheensa lopulla Grasbodenin isäntä oli pysähtynyt ja katsoi erään puun latvaan. Viimeiset sanat sanottuaan hän päästi irti oksan, jonka oli tempaissut puusta käteensä ja riipinyt.
Magdaleena seisoi puolittain poispäin kääntyneenä ja nyppi kellastuneita lehtiä muutamasta pavunrungosta. Hän katsahti sitten kumppaniinsa ja sanoi: "Ymmärrän sinut vallan hyvin, isäntä, ja myönnän kernaasti, että olet oikeassa, sillä rakkaus-asiat ovat minullekin tuottaneet tuskaa."
Isäntä käänsi äkkiä selkänsä ja poistui muutaman askeleen rykien ääneen. Hän pysähtyi kuitenkin, kääntyi puolittain tyttöön ja katsoi häntä. Ja kun tämän suuret, ruskeat silmät yhtä kummastuneesti kuin rauhattomastikin katsoivat hänen silmiinsä, viittasi hän rauhottavasti oikealla kädellään. "Kaiken kunniallisuuden rajoissa tietysti! Tiedän sen, Leena, kaikella kunnialla ja siveydellä."
Leena nyökäytti myöntävästi.
"Niin, viisainta on olla ymmärtäväinen", sanoi Kaspar ja meni.
Jälleen katsahtaessaan ylös Leena näki hänen seisovan veräjällä kirjeenkantajan luona ja sitten viittaavan häneen.
Vanha postimies lähestyi.
"Magdaleena Reindorfer?" kysyi hän.
"Niin on."
"Minulla on sinulle kirje." Hän piteli sitä sormiensa välissä ja käänsi sitten mustan lakan näkyville. "Tässä se on. Siinä on ehken jotakin ikävää. Sinun täytyy lujittaa luontosi."
Leena yritti ottaa kirjettä.
Vanhus veti sen pois. "Minun pitää saada kaksi kreutzeria. Tiedä, että minä elän niillä."
Nuori neito otti vapisevin käsin vaaditut kolikot hameensa taskusta. Hän sai kirjeensä, ja yksin jäätyänsä hän mursi sinetin, aukaisi paperilehdet ja alkoi lukea.
Loppuun päästyänsä hän istahti ruoholle, kätki käsin kasvonsa ja itki.
Kuolleina — kumpainenkin kuollut! Molemmat samana päivänä!
Niin, äiti oli jo vanha, ja mitäpä iloa hänen murretulle sielulleen olisi voinutkaan enää maailmassa olla. Nyt hän on vapautettu, nyt voi isää loukkaamatta rakastaa häntä hellästi ja ajatella häntä hyvänä äitinä!
"Jumala antakoon heille ja kaikille kristityille iäisen levon; iäinen kirkkaus loistakoon heille! Herran rauha ympäröiköön heidän leposijaansa! Amen."
Leena liitti kätensä yhteen ja koetti lukea isämeitää, mutta kun hän istui siinä suljetuin silmin, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi kirkas kuutamo ja orapihlajan tuoksua ilmassa…
Hän oli tähän asti voitokkaasti vastustanut kaikkia ensimäisen rakkautensa muistoja. Florian ei voinut koskaan taipua siihen, että hänen täytyi luopua uneksimastaan onnesta voittaakseen sisaren; Magdaleena sitä vastoin oli tukahduttanut kaikki tunteensa saatuaan tietää, että rakastettu oli hänen veljensä; veljenä hän oli häntä sitten ajatellutkin. Kaikki muu paitsi sisarellinen hellyys oli äkkiä hävinnyt. Mutta nyt veljen kuoltua muistot heräsivät valtaavine voimineen ja kulkivat elävinä kuvina hänen sielunsa silmäin ohi lapsuuden ensimäisestä yhtymästä tuohon kirkkaaseen kuutamoyöhön asti, jolloin hän taittoi kukkivan orapihlajan oksan, ja siihen viimeiseen yöhön, jolloin kukkiansa karisteleva pensas tarttui okaillaan häneen.
Hän irrotti liitetyt kädet toisistaan ja painoi ne raskaasti aaltoilevaa poveaan vastaan. "Herra Jumala! En koskaan enää tahdo tietää mitään rakkaudesta, joka tuottaa niin paljon sydämen tuskaa! Kuinka oikeassa onkaan Grasbodenin isäntä, kun ei etsi itselleen uutta vaimoa! Minäkin olen saanut tarpeeksi kokemuksistani, se on nyt hänen kanssaan kuollut ja haudattu — —"
Hän värisi, ja paperi ratisi hänen polvillaan.
"Jesus! Maria!" huusi hän painaen käsin otsaansa ja levittäen sormet päälaelleen. "Siinä on jotakin erityistä! Hänelle on täytynyt sattua onnettomuus!'
"Magdaleena!" huusi Grasbodenin isäntä.
Magdaleena nousi ja näki isännän lähestyvän nopein askelin.
Koulumestari ja Burgerl seurasivat häntä.
"Magdaleena", sanoi isäntä henkeään pidättäen, "koulumestari on lukenut sanomalehdestä kauhean tapahtuman sinun kotipuoleltasi. Luulen, että sinä tahdot tietää siitä ja sentähden olen pyytänyt hänen lukemaan sen meille uudestaan. Ole siis hyvä ja ala, koulumestari! Kuuntele nyt!"
Koulumestari alkoi lukea perinpohjaista kuvausta "tappelusta ja ihmishenkien hukasta Zirbendorfissa". Alusta tietysti ei puuttunut tavallisia huomautuksia maalaisväestön raakuudesta, ja lopussa oli kiusallisen tarkka selonteko ruumiiden tarkastuksen tuloksista. Opettaja luki kaiken sujuvasti mutta yksitoikkoisesti, nostaen ääntänsä ainoastaan silloin, kun tahtoi antaa jollekin kohdalle erityisen painon.
Kun saavuttiin kuvaukseen tappelutoverien kuiluun putoamisesta, huudahti Magdaleena sekä Burgerl, joka oli tarttunut kiinni ystäväänsä, samalla kertaa. Mutta kun he tulivat ruumiintarkastuskertomukseen, huusi Burgerl: "Jumalan tähden, Leena, mikä sinulla on?" Hän tempasi samassa sanomalehden koulumestarin kädestä.
Isäntä oli seurannut silmillään lukemista, mutta nyt hän kohotti katseensa ja näki kalmankalpeat kasvot, joista kaksi tummaa silmää kauhun vallassa tuijotti.
"Mikä sinulla on?" kysyi isäntä säikähtäen.
"Ei mitään", kuului jäytävä vastaus. Magdaleenan pää painui vasten rintaa.
"Sinä väriset kokonaan. Se kosketti sinua kipeästi, se kosketti sangen kipeästi, näen minä. Burgerl, saata hänet huoneeseesi. Itke, tyttö, itke kovasti, tällaisessa tapauksessa ei mikään auta niinkuin itku."
Hän katsoi hetkisen ajatuksissaan hitaasti poistuvaa tyttöä, ja nyökytti päätään itseksensä.
"Ajattele! Niin kunnon tyttö, ja niin raju nuorukainen!"
Hän luuli tietävänsä kaikki.