XVII.
Siellä on asumuksia ensin toisistaan kaukana, sitten yhteen koottuina muodostaen keskelleen kadun, josta haaraantuu poikkikatuja. Yksi näistä johtaa kirkon luo, joka kirkkotarhan keskeltä kohoaa kylän muita rakennuksia korkeammalle. Lähellä kirkkoa on puusepän työhuone, jonka ikkunat ovat hautakumpuihin ja risteihin päin, ja sieltä kuuluu höylän pitkällistä suhinaa. Kirkkotornin kello lyö jokaisen neljännestunnin kuluttua, ja määrätyillä päivän hetkillä kuuluu sieltä rukoukseen kehottava soitto. Silloin päät paljastuvat ja kädet liittyvät ristiin, oltiinpa sitten kedolla tai kotosalla, tallissa tahi puutarhassa. Ja säteilevän ristin alla oleva kello mittaa jokaisen hetken taivaan suomana lahjana.
Ken saapuu ensimäistä kertaa tällaiseen kylään, astuu pieneen kirkkotarhaan ja kuulee säännölliset kellonlyönnit kaikuvan vähäiselle ahtaasti asuvalle seurakunnalle, eläville sekä kuolleille, hän voi helposti kuvitella, että sama tunne, joka valtaa hänet, paikkakunnan asukkaiden harrastuksille ja huolille vieraan ihmisen, vallitsee näitäkin kirkontornista valuvana siunauksena, tunne siitä, että ajassa eläessämme olemme samalla aikojen herran silmän alla, iankaikkisen välittömässä yhteydessä. Rakas, valoisa maa näyttää olevan erillään maailman kaikkeuden sekasotkusta, olentoamme painava ilmakin huokuu hartautta, ja jokainen hengenveto lisää poveen varmuutta, että olemme kaikessa turvatut ja vartioidut.
Se on haihtuvan hetken välitöntä vaikutusta, joka silmänräpäyksen ajan ilahduttaa matkustajaa. Aika ei ole täälläkään paikoillaan seissyt, vaikkei hän huomaa sen jälkiä. Kellojensoitto ja tuntien lyönti kehottaa kyllä paikkakunnan asukkaita sekä ajallisiin että aikaa korkeampiin harrastuksiin, mutta kun he kuulevat sitä joka päivä, he tottuvat siihen, mutisevat rukouksensa, surevat menneisyyttä ja pelkäävät tulevaisuutta.
Jos ajattelee luontoa iäisesti toimivana nykyisyytenä, vailla menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden pelkoa, valtaa ihmismielen arvottoman katoavaisuuden tunne. Antaapa matkustajan palata jonkun ajan kuluttua. Silloin oli sellaista, ja kuinka peräti toisenlaista on nyt! Jo toisella käynnillä heräävät paikkaan kiintyneet muistot, ja sydämen täyttää alakuloisuus. Vanhat olivat oikeassa, heidän sankariensa täytyi juoda unhotuksen virrasta tullakseen kuolemattomiksi.
Ensi kerralla näemme paikkakunnan selvällä päivällä kirkkaassa kotoisessa valossa. Päivänpaisteessa näyttää tuollainen pikku kylä sangen siistiltä, valo tunkeutuu huoneihin, loistaa ikkunaruutujen läpi ja tulvaa laajana virtana jokaisesta avatusta ovesta; ulkona kimaltelee se hautakivillä ja risteillä. Aivan toisin on, kun taivas on pilvessä, ja hellittämätön sade jatkaa yksitoikkoista ja synkkää soittoaan. Vaikka sade onkin hyödyksi pelloille ja niityille, ihmiset ovat kuitenkin kärsimättömän näköisiä, koska heidän täytyy pysytellä ahdas-ilmaisissa huoneissaan, asunnotkin tuntuvat likaisilta ja epämukavilta ja haudoilta näyttää kohoavan mädäntymisen höyryjä. Mutta on myöskin reippaan-iloisia sadesäitä: pilvi kohoaa äkkiä ja ryöpsäyttää pian vettä maan hedelmöittämiseksi, jonka jälkeen lehahtaa heti kirkas päivänpaiste, ja nauraen puistellaan silloin sadevesi hartioilta.
Tällaisella ryöppysateella Florian lähestyi edellä kuvattua Zirbendorfin kylää. Ilta-aurinko purppuroi kiitäviä pilviä, jotka lähettivät hänelle tämän märän tervehdyksen. Hän päätti mennä ensiksi kylän kapakkaan, sillä tietysti täällä kuten kotipuolessakin ahkerat ovat työssä ja hylkiöt krouvissa, ja hän uskoi varmimmin löytävänsä etsittävän täytetyn pikarin takaa. Kunnan ravintola oli huomattavin, ja hän alkoi sieltä. Mutta siinä ei ollut ketään eikä kuulunut tulevankaan, sentähden hän maksoi viinin ja lähti halvempia kapakoita tarkastelemaan.
Hän löysikin kylän toisesta päästä yhden niin inhottavan näköisen pesän, että se herätti parhaita toiveita. Hän astui katon alle ja huomasi, että sisäpuoli täytti ulkopuolen herättämät toiveet. Seinät olivat likaiset ja samasta syystä oli tavallisen ihmisen mahdoton käyttää tuolia ja pöytää. Rääsyihin puettu vanha akka hääräili tarjoilijan toimessa niiden vieraiden luona, joiden luonto salli nauttia täällä jotain, ja kyllä hekin olivat samanlaisia. Miehiä ja nuorukaisia tahratut nutut yllä, ne könöttivät pöytää vasten ja katsoa tuijottivat eteensä tylsin silmin tahi kirkuivat naapureilleen hurjin katsein ja kasvoja väännellen. Emäntäkin otti osaa heidän toraansa, ja hänen puheestaan pääsi siihen vakuutukseen, että vieraat olivat "roistoja, rosvoja ja rutkaleita", jotka tahtovat pettää eukko parkaa juomalla enemmän kuin suostuvat maksamaan.
"Tuollaisten kanssa minulla ei ole mitään tekemistä", ajatteli Florian aikoen kääntyä pois. Mutta hän huomasi silloin paksun tupakansavun keskeltä vieraan, joka istui erikseen nurkassa yksinäisen pöydän ääressä ja saattoi hyvin olla hän, jota nuorukainen etsi. Florian astui siis muitta mutkitta sinne ja istui tämän miehen vastapäätä.
Vakinainen vieras ei nähtävästi luonut häneen mitään huomiota. Mutta kun hän näki, että uusi tulokas katseli häntä synkin katsein, muuttui se kahdenpuoliseksi. Tämä tarkastus vahvisti Floriania siinä uskossa, että hänen edessään oli Leutenbergerin Urban. Tuo vastapäätä istuva mies oli tavattoman vahvarakenteinen, ja hänen kasvoistaankin jo näki, että hän oli väkevä. Kun hän liikutti jotakin lihasta, näytti kuin olisi ryöminyt hänen ihonsa alla, ja hän sai punaisia pilkkuja niinkuin kovan puristuksen jälkeen. Hän oli käärinyt paidanhihansa; hänen arveluttavan voimakkaat käsivartensa eivät vaatetta kaivanneetkaan, sillä niitä verhosi tiheä karva. Hänen otsansa oli matala, silmät vesiharmaat, nenä suora ja mahkurainen, naama leveä, pöhöttyneet huulet — siis sangen törkeä muoto.
Hän rykäisi ja sylkäisi yli pöydän keskelle huonetta, aivan vastassa olevan vieraan sivutse.
Florian oli pyytänyt viiniä ja puolillaan oleva lasi seisoi hänen edessään pöydällä. Hän kääntyi nyt pois ja tyrkkäsi ikäänkuin huomaamattaan lasinsa kumoon, jolloin sen sisältö virtasi pöydän yli.
"Ole varovaisempi", huusi toinen uhkaavalla äänellä.
"Jos minua huvittaa viinin riputtaminen, ei se koske kehenkään ihmiseen, ja jos sinä olet arka housuistasi, niin siirry muuanne istumaan."
"Poika, sinä et tiedä, kenen kanssa olet tekemisissä."
"Ethän liene toki ketään syönyt."
"Tiedätkö, kuka olen?"
"Vaikka olisit Leutenbergerin Urban, et sittenkään ole pirua lähin mies."
"Tunnetko sitten minut, koska mainitset nimeni?"
"Huhun mukaan, lähempi tutustuminen on odotettavissa."
"Kuka sinä olet?"
"Vesihaudan myllärin poika Langendorfista."
"Ahah, sinustakin olen kuullut puhuttavan. Et ärsyttele kaikkein tyhmimmästi. Mutta luulen kuitenkin, että hiukan vähempi julkeus ei olisi haitaksi, jos aiot olla voittosilla minun kanssani."
"Saan esittää vaatimukseni miten tahdon. Voit muuten olla tyytyväinen, kun tein sinulle ensiksi sen kunnian, että pesin sinut viinillä. Sitä sinä et ole pitkiin aikoihin saanut, — tarkotan pesua."
Leutenbergerin Urban heitti ympärilleen synkeitä silmäyksiä. "Kuulisit mielelläsi pilkallesi naurettavan, että se ärsyttäisi minua vielä enemmän, muita älä vaivaannu suotta, kukaan ei naura sinulle. Näetkö, kuinka hiljaisina ne istuvat tuolla pöydän ympärillä. Sanon sinulle, että mieluummin he kaikki nielevät pikarinsa kuin uskaltavat nauraa minulle."
Useimmat vieraat joivat viinaa; heillä oli sitä pikareissa edessään.
"En tiedä", jatkoi Urban, "onko sinulla sellainen kiire, että tahdot tässä heti kanssani tapella, mutta sen huomaan, että olet nuori ja puhut kiireesti ja kiihkeästi. Se ei kelpaa. On se päivä huomennakin, silloin koettakaamme toisiamme."
"Jos sinä et tänään viitsikään, sopisi se minulle sitä paremmin."
"Ole ymmärtäväinen, minä en voi sinuun suuttua. Olin luullut, että kaikki uljaat pojat olisivat jo kuolleet; pitkien aikojen kuluttua sinä ensimäisenä uskallat tulla minua kamppailuun vaatimaan, ja se ilahuttaa minua. Sanon sinulle, että on yksitoikkoisen ikävää olla aina rauhassa ja itse hyökätessään huomata jotakin rutisevaa nyrkkiensä alla tietämättä, tuleeko vasta-iskua vaiko ei. Että joudut tannerta puskemaan, se on varma, mutta minä iloitsen kuitenkin." — Hän tarttui Florianin käsivarteen ja tutki sitä parilla kouristuksella. — "No, kyllä sinä pidät miehen lämpimänä. Jos me aivan vakavasti tappelemme, emme suinkaan eroa ehjin nahoin. Mutta sitä iloa emme kustanna katsojillemme ilmaiseksi, se olisi tarpeetonta. Väkevä on väkevä ja väkevin on väkevin, sen tuntee jo koetuksesta."
Hän nousi ylös. "Riittää jo täksi päiväksi, minun on mentävä vielä muuanne", sanoi hän kurtistaen silmiään.
"Everlin luo", nauraa hihitti emäntä.
Leutenbergeriläinen heitti häneen hämmästyneen silmäyksen ikäänkuin huomauttaakseen, että kuinka hän uskaltaa sotkeutua kahden tällaisen miehen puheeseen. Muuten hän ei ottanut huomautusta ollenkaan pahakseen, kääntyi sitten Florianiin ja sanoi: "Huomenna kamppailemme, tapaat minut täällä aikaiseen, jollei" — hän kurtisti taas silmiään — "sinulla ole niin kiire, että sinun täytyy jo tänä päivänä mennä."
Hän säesti sanojaan ystävällisellä kädenpuristuksella, joka vihloi koko käsivartta, mutta Florian vastasi yhtä hyväntahtoisesti ja huomasi tyydytyksekseen, että Urban katsahti oudoksuen hänen käteensä. Sitten hirviön suu vetäytyi nauruun, ja hän sanoi: "Kyllä sinä tulet. Hyvää yötä kaikille!"
Hän oli tuskin mennyt, kun useasta pöydästä huudettiin Florianille:
"Sinä saat kovan kylvyn!"
Nuorukainen oikaisihe suoraksi. "Kehen se koskee? Mitä teillä on siinä tekemistä? Kuka teistä on oikeutettu puhumaan siitä? Kenties säälitte minua pelotellaksenne edeltäpäin? Urbanin läsnäollessa ette uskaltaneet nauraa, vaikka hänessä olisi kyllä ollut nauramista. Älkää luulko, että saatte tirskua minulle. Jättäkää, etten heti näytä teille, mihinkä kelpaan; voisihan pistää päähäni, että istutte täällä kovin ruokottomina, ja minä viskaisin teidät ulos joka ainoan."
Hän odotti kotvan aikaa, mutta kukaan ei tuiskahtanut, luultavasti pelosta, että he joutuisivat entistä tuskallisempaan asemaan. Florian maksoi mitä oli nauttinut ja meni.
"Hihihii", kikatti emäntä, "kyllä ne huomenna kuumentavat toistensa korvat."
"Suon heille kummallekin kaiken mahdollisen löylyn", sanoi eräs kyttyräselkäinen kutistunut päiväläinen. Kun Florian oli mennyt krouvista, hän huomasi Leutenbergerin astuvan kylältä vievää tietä myöten. Hän päätti aikansa kuluksi seurata tätä miestä ja astui siis kappaleen matkaa hänen jäljestään.
"Tämä oli tyhmästi", sanoi hän jonkun matkan päästä taakseen katsottuaan ja nähtyään kauas jääneen kylän. "Hän tietää kyllä majapaikkansa, mutta minä en voi olla kedolla yötä." Mutta kun takaisin kääntyminen näytti olevan yhtä turhaa, hän jatkoi matkaansa jättämättä Urbania näkyvistään.
Oli uuden kuun aika, mutta yö oli tähtikirkas, muutamia yksinäisiä pilviä liiteli hitaasti taivaalla peittäen sieltä täältä laajoilta aloilta taivaslaen palavat valot, mutta maan pinta pysyi kuitenkin kaikkialla valoisana. Korkea vuori kohosi vaeltajain eteen. Metsä näkyi vain häämöttäen, ainoastaan jotkut yksityiset jyrkänteen äyräillä kasvavat puut saattoi selvästi havaita, muu kaikki oli sekavaa massaa, näytti kuin valtaavat sammalikot verhoaisivat vuorta. Paljaat kallioseinät sitä vastoin hohtivat melkein kirkastettuina. Jyrkänteen puolitiessä oli pieni tölli, joka kait oli äskettäin maalattu, koska se hohti lumivalkeana hämärän läpi.
Leutenbergerin Urban alkoi kiivetä vuorta ylös; pian hän katoaisi puiden varjoon. Florian kiirehti päästäkseen häntä lähemmäksi. He olivat äänenkantaman päässä toisistaan, kun Urban pysähtyi hengittämään pienen töllin luona. Hän oli pari kertaa katsonut ympärilleen ja pysähtynyt äkkiä, niin että Florian oli vähällä ilmaista itsensä, mutta hän arvasi olla varuillaan.
He seisoivat nyt töllin edessä. Matala aita ympäröi pientä puutarhaa, peltotilkkua ja muutamia puita. Se ei suinkaan kyennyt suojelemaan vähäistä viljelystä, olipahan vain rajana, jonka piiristä omistaja saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko alueensa, joko lohduttaakseen itseään vähällä omaisuudellaan tahi pitääkseen sitä aina huomattavana todistuksena siitä, kuinka köyhiä he olivat. Aivan niiden kuusien takana jotka kasvoivat aitauksessa oli metsän aukeama.
Pienessä puutarhassa oli lehtimaja, jota verhosivat tiheään toistensa ympäri pujottautuneet pavut ja muut köynnöskasvit. Se oli aivan rakennuksen seinän vieressä, ja töllin ainoan huoneen akkuna oli majan lehtiholvin alla. Urban astui aidan yli ja meni lehtimajaan; Florian sai siitä rohkeutta nousta toisesta paikasta ja hiipiä aivan lähelle häntä.
Urban iski ikkunaan puristetulla nyrkillä.
"Jesus, Maria!" huusi naisen ääni sisästä. "Kuka siellä?"
"Minä olen, Urban. Enkö sanonut, että tänä päivänä tulen? Nyt olen täällä. Anna Everlin tulla ikkunan luo!"
"Everl ei ole kotona, — lähetimme hänet pois, — hän on sukulaistemme luona Bergdörflissä."
"Jos se olisi totta, noutaisin pienen sydänkäpyni sieltä; sitä ei voisi kukaan estää. Te ette vielä tunne Leutenbergerin Urbania, kun hän on jotakin saanut päähänsä! Mutta minä tiedän, että hän on kotona, minulla on ollut tähystäjä. Sen jälkeen kun hän tuli veljensä kanssa kotiin, hän ei ole poistunut töllistä."
"Hän on sairas."
"Mitä sanot? Avaa ikkuna! En ymmärrä puhettasi ruudun läpi. Joudu, muuten nostan sinut ulos ikkunalaudan kanssa!"
Ikkuna aukaistiin.
Sisältä kuului nyt ähkyvä miehen ääni: "Oi, sinä pyhä Jumala korkeassa taivaassasi, onko se oikeutta, että minun täytyy maata tässä ja kuulla tällaista!"
"Minä luulen, että sinä vielä käsität, mitä sinulle saattaisi tapahtua, jos olisit jalkeilla", huomautti raaka Urban.
"Ole sinä rauhassa, Anton, ole rauhassa, minä rukoilen", puhui vaimo töllissä ja tuli ikkunan luo. Hän oli vanha iso-äiti, hän tarttui tuskallisesti julmurin käteen. "Urbanin tarkotus ei voi olla muu kuin meidän pelottelemisemme."
"Sinulle en mitään tee, ämmä, mene tiehesi. Everl, tule tänne!" Hillitön mies huusi tämän hiljaisella, melkein hellällä äänellä. Mutta kun häntä ei heti toteltu, sanoi hän kiivaasti: "Neuvon sinua, Everl että tulet hyvälle tänne!"
"Älä mene!" huusi kiihtynyt miehen ääni sisältä. "Älä mene, käyköön miten hyvänsä! Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeutta, ja tuokin hirviö tavannee väkevämpänsä. Iso-äiti, huomenna sinun täytyy mennä poliisin luo!"
"Menköön vain. Voitte panettaa minut kiinni, mutta ei minua ikipäiviksi teljetä. Kun minut jälleen päästetään vapaaksi, tulen ensiksi tänne, ja silloin minä meuhaan täällä niin, ettei yksikään ihminen voi nähdä, missä täällä on ennen eletty."
"En minä mene sinne", puhui vanha vaimo rauhottaen; "en mene. Tiedän että sinua täytyy kunnioittaa, ja ettei kukaan saa sekaantua siihen, mitä sinä teet. Sinä olet niin väkevä, niin äärettömän väkevä, ettet monasti voiman pakossa oikein tiedä mitä tekisit. Niin, niin, kukaan ei uskalla kieltää sinulta mitään, mutta minkätähden sinä olet kiinnittänyt silmäsi meihin? Emmehän ole koskaan sinua loukanneet. Onhan muita, jotka ovat aina tahtoneet sinulle pahaa; mene heidän luokseen, sehän on sinulle sopivampi."
"Suusi kiinni", sanoi Urban; "ymmärrän kyllä tarkotuksesi, mutta ei imartelusi enempää kuin kiihotuksesikaan vaikuta minuun; sanon viimeisen kerran hyvällä: Everl, tule tänne!"
Nyt näkyi jotakin valkoista akkunassa ja hento ääni sanoi uhmaten:
"Miksi tahdot minua? Mitä minusta tahdot?"
Urban ojensi käsivartensa, nosti valkoisen olennon keveästi kuin höyhenen ulos ja asetti hänet viereensä rahille.
Florian näki hämmästyen, että tämä oli lapsi, noin kolmentoistavuotinen tyttö, silmät itkussa, paljain jaloin, pukuna ainoastaan paita ja alushame. Hän oli kaunis lapsi, rehevät vaaleat palmikot maidonvalkeiden kasvojen molemmin puolin, mustissa syvissä silmissä omituinen tuli.
"Jumala auttakoon minua kurjaa vaimoa, etten tule hulluksi!" huusi vanha vaimo värisevin huulin. "Toisen lapsenlapseni olet pieksänyt raajarikoksi, tahdotko nyt turmella toisenkin? Sinä viheliäinen nylkyri ja lasten raiskaaja, jospa et enää koskaan päivän valkeutta näkisi!"
"Ratise vain, ämmä", nauroi Urban, "meidän on sitä parempi haastella." Hän kääntyi lapseen päin. "Mitä minä tahdon? kysyit sinä. Mitähän minä tahtonen? Hyväillä sinua luonnollisesti, koska sinä olet pieni morsiameni."
"Minä en tahdo olla sinun morsiamesi."
"Ohoh, miksi et? Siellä koulun ylimmällä luokalla istuu monta muutakin tyttöä, jotka ovat olleet ystävällisiä minulle. Kysy vain, he ovat ylpeitä siitä, että minä heitä hyväilin; sillä tiedä, Everl, että minä olen koko maan väkevin mies."
Tyttö nauroi vihassa. "Pitääkö sinun olla maan väkevin lyödäksesi veljeni Tonin, joka ei ole viittäkään vuotta minua vanhempi? Jospa hän olisi ollut täysikasvuinen!"
"Jos hän ei olisi tullut meidän väliimme, sinun ja minun, ei hänelle olisi käynyt niin pahasti; mutta saat nähdä huomenna, että minä voitan häntä tanakammatkin; tänä päivänä on saapunut eräs, joka tahtoo tapella kanssani."
"Onko tullut?" kysyi tyttö. "Hän on jo siis täällä — jo täällä!" Hän puristi ilon vallassa käsivarsiaan rintaansa vastaan.
"Kuka? Tunnetko häntä?" kysyi Urban kummastuen.
"Siitä alkaen kun sinä et ole minulle rauhaa antanut", sanoi lapsi terävällä äänellä, "olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että hän lähettäisi taivaasta väkevän enkelin, joka tekisi sinut pieneksi", — heikko nyrkki puristui, — "oikein pieneksi! Ja nyt hän on täällä!"
"Heh, hän ei ole juuri mikään enkeli", sanoi Urban nauraen, "onpahan vain myllärin poika Langendorfista, ja mitä pieneksi tekemiseen tulee, niin kyllä minä aijon hänet höyhentää."
"Sitä et tee!" huudahti tyttö kiivaasti.
"Teen kyllä! Heitän hänet maahan, niin että sinunkin on sitä ilo katsella."
"Hänetkö maahan, sinä?" huusi tyttö haltioissaan. "Katso, näin ja näin hän tekee sinulle!" Hän löi miestä kiivaasti vasten kasvoja puristetulla nyrkillään.
"Ha-ha-haa, sellaisena sinä miellytät minua", huusi Urban; "tule nyt mukaan!" Hän kääri hameen tytön jalkojen ympärille, puristi hänen käsivartensa itseään vastaan ja kantoi hänet pois kuin kapalolapsen.
Lapsi huusi tuskasta.
Silloin Urban tunsi, että hänen käsivarsiinsa tartuttiin. Florian seisoi hänen edessään ja sanoi: "Laske lapsi maahan! Vai tällainen heittiö sinä oletkin! Sanon sinulle: lapsi maahan!"
Urban ei aikonut sitä tehdä, mutta luja puristus pakotti hänet ehdottomasti taipumaan. Lapsi pääsi seisomaan, Urban päästi hänet irti ja puhkui raivossaan: "Onnettomuutesi on lähettänyt sinut jäljestäni!"
"Pelottele koululapsia", sanoi Florian ja kulki Urbania aina silmällä pitäen sille pienelle viheriäiselle paikalle joka oli metsänaukeaman edessä.
Leutenbergerin Urban seurasi häntä ripein askelin. "Minä annan sinulle muistomerkin koko iäksesi", vannoi hän ja karkasi kimppuun.
Tyttönen vetäytyi aivan pirtin seinää vastaan ja seurasi kauhistunein katsein ja puristetuin käsin miesten ottelua.
Kamppailu alkoi ilman minkäänlaisia sopimuksia ja sitä jatkettiin huolimatta mistään säännöistä. Ensimäisessä hurjassa temmellyksessä pitivät molemmat vastustajat tasaväkisesti puoliaan, mutta tämä seikka juuri sai Urbanin malttamaan mieltään. Hän asettui torjuvaan ja odottavaan asentoon, äkkiä hän näki edullisen tilaisuuden ja heitti vastustajansa nuolennopeudella maahan, syöksyi sitten hänen päälleen kuin villi peto, polki häntä jaloin, heittäytyi hänen ylitsensä, antoi hänelle iskuja, hyppäsi taas ylös häntä uudestaan tallatakseen ja potkiakseen, heittäytyi taas päälle ja löi…
Tyttö oli syössyt paikalle ja juoksi neuvotonna itkien ja huutaen raadellun nuorukaisen ympärillä.
Florian huusi häpeästä, raivosta ja kauheista tuskista; hän olisi tajuttomana hervonnut maahan, jollei yksi ajatus olisi pitänyt häntä hereillä ja antanut hänelle yli-inhimillisiä voimia, — oli kostettava, maksoi mitä maksoi! Tuolla metsän aukeaman takana täytyy olla jyrkkä rinne, — jos sitä myöden, sen terävien kalliosärmien ylitse jonkun kanssa alas vierii, niin täytyypä tämänkin lopulta jäädä toisen rinnalle hiljaa lepäämään ja jättää tappelut ja kerskailut joksikin aikaa!
Hän tarttui sylin vastustajaansa ja ensimäisellä heilahduksella he vyöryivät aivan viimeisen kuusen luo.
Mutta Urban oli irrottanut äkkiä kätensä Florianista ja huitoi niillä nyt ilmaa. "Ei sinnepäin", karjui hän, "ei sinnepäin: siellä on jyrkänne!" Hän makasi kalmankalpeana Florianin alla ja piti kouristuneesti molemmin käsin kiinni erään kuusen liukkaasta juurisolmusta.
Hän puhui liiankin totta, ainoastaan pari askelta, erotti heidät ammottavan syvyyden äyräältä, yksi varomatoin liike vain, ja silloin se heidät vie.
"Niinkö?" sanoi Florian, ja vaikka hänen täytyi tuskissaan hammasta purra, vetäytyivät hänen kasvonsa kuitenkin omituiseen hymyyn. "Se siis pudottaa hiukan syvemmälle kuin olin ajatellut. Yhtä kaikki minulle! Sinä olet repinyt minua pahemmin kuin minä koskaan kissaa! Luulisitko, että minä kuljen täällä maailmassa raajarikkona ja silvottuna ja annan sinun osottaa sormellasi minuun? Ei, katala heittiö, sinä et näe enää auringon nousua! Tule mukaan!"
Yksi nykäisy — yksi hurja kauhun kirkaisu, — nuolen nopeasti luiskahti juurisolmu puristetusta kädestä ja kirposi asemilleen — ja kaksi ruumista syöksyi äyrään ylitse.
Lapsi päästi vihlovan huudon ja peitti kasvot käsillään; niin hän seisoi väristen, henkeään pidättäen ja odottaen. Hän saattoi nytkin, niinkuin monasti ennenkin viskattuaan kiven jyrkänteen reunan yli, hitaasti lukea, — yksi, — kaksi, — kolme —
Nyt kuului alhaalta raskas jytkähdys.
Tyttö horjui ja hapuroi ympärilleen, silloin hän tunsi että joku tukien tarttui häneen. Iso-äiti seisoi äänetönnä ja väristen hänen vieressään; hänkin oli nähnyt kaikki.
He menivät äänetönnä tölliinsä. Pienen Everlin silmissä loisti pari suurta kyyneltä.
* * * * *
Koko Zirbendorf oli liikkeessä, eräs läheisestä kylästä kotiinpalaava talonpoika oli toimittanut hälyytyksen. Hän tuli sydänyöllä juosten Zirbendorfiin, ja nähdessänsä tulta suuressa kunnan ravintolassa hän riensi sinne ja tapasi muutamia myöhästyneitä vieraita, jotka juuri tekivät lähtöään.
"Hyvät ihmiset", huusi hän läähättäen, "teidän täytyy kuulla, mihin minä olen yhtynyt, sitä sietää todellakin kuunnella! Tulin kotiin Niedendorfista rotkon kautta; se on lyhin tie eikä yöllä tee mielellään pitkiä kierroksia. Niin, minä astuin, astuin, ja kun minä parhaillaan astuin putosi äkkiä korkeudesta jotakin hyvin raskasta. Luulin, että se oli joku sonni. Voi niitä ihmisparkoja, jotka ovat sen kadottaneet! ajattelin silloin. Mutta lähempää katsottuani näin vaaterääsyjä, eivätkä ne voi olla nautaeläimen ympärillä; nyt käsitin, että siinä olikin ihminen, ja kuinka tarkastelinkaan, näin kaksi ihmistä. Silloin minun täytyi nauraa, koska sain niin hullunkurisen päähänpiston, te tiedätte että olen iloinen veitikka, minun täytyy nauraa kirkossakin, jos muistan jotakin hassua: se saa minut eleille niinkuin kirput koiran. Minä siinä siis nauroin ja ajattelin: voi taivaan tasakäpälä, alkaako nyt sataa ihmisiä? Jos tässä on kaksi ensimäistä pisaraa, on parasta että pian raivaan luuni täältä! Mutta kun katsoin kauemmin edessäni olevaa veristä möhkälettä, alkoi koko olentoni väristä, ja minä juoksin sieltä kuin järjetön ja tässä minä nyt olen!"
"Niinpä kyllä, tässä sinä olet", huusi yksi vieraista. "Tyhmä mies voi seistä ja nauraa, kun ihmisiä hänen vieressään lankeaa kuolleina maahan! Ei auta, meidän täytyy havauttaa pormestari; emme voi jättää noita kahta yöksi taivaan alle."
Pieni joukko kiirehti pormestarin asunnolle. Hänen portaillaan pidetty melu herätti kaikki naapuritkin. Jokainen käsitti, että nyt oli tapahtunut jotakin tavatonta. He pukeutuivat siis ja riensivät ulos. Kun unesta herätetty päämies virutellen ja haukotellen saapui kadulle, oli sille kokoontunut suuri hälisevä väkijoukko.
Pormestari kuunteli kertomusta tapahtumasta. "Meidän pitää tarkastaa onnettomuuspaikkaa", sanoi hän; "rotko on kuntamme alueella; kenties saamme myöskin selville, ketä nuo onnettomuuden kohtaamat ovat."
Niin, se piti toki tietää! Ajateltiin jo heti alusta, ettei heitä ollut tavallinen onnettomuus kohdannut; he ovat olleet "jossakin", ja asiassa on "jotakin!" Muut olivat pormestarin kanssa samaa mieltä. Onnettomuuspaikkaa on tarkastettava, ehkenpä sitten kaikki selviää. Kun pormestari siis käski valjastaa hevosen, riensivät monet muutkin panemaan ajoneuvot kuntoon liittyäkseen seuraan.
Kansajoukko odottikin suurella jännityksellä tietoa siitä, ketkä siellä ulkona kunnan alueella kuolleina makasivat, olivatko he heimolaisia vai vieraita. Luettiin sormilla poissaolevia, mutta useimmat kaivatut astuivat esille ympärillä seisovasta joukosta, ja toisten vakuutettiin terveinä ja raittiina makaavan vuoteillaan. Siinä oli vähällä syntyä tappelu kahden eri puolueen välillä, niiden, jotka tahtoivat olla tekemisissä ainoastaan tuttujen kuolleiden kanssa ja sentähden viskasivat melkein kaikki yhteiskunnan jäsenet yhden toisensa jälkeen kuolon kitaan, ja niiden jotka ihmisystävällisesti tempasivat näistä yhden toisensa jälkeen sieltä pois. Mutta varma tieto teki pian lopun kaikesta kinailusta ja kiistasta.
Pormestari oli juuri nousemassa ajorattaillensa, kun vuorella olevan töllin vanha mummo taluttaen tyttärensätytärtä saapui paikalle. Pormestari nähdessään hänet sanoi: "Kas, Fehringerin muori, se kai tapahtui sinun asuntosi lähellä? Tunnetko sinä vuorelta alas syöksyneet?"
"Tunnen", vastasi mummo.
"Toinen oli myllärin poika Langendorfista", kiiruhti tyttö sanomaan, ettei ensiksi mainittavaa syrjäytettäisi.
"Niin, myllärin poika Langendorfista; toinen", täydensi isoäiti, "oli
Leutenbergerin Urban."
"Kuinka", huudahti pormestari, "Leutenbergerin Urban, hänkö on kuollut?" Hän oli sanoa epäkristillisesti "Jumalan kiitos", mutta ensimäisen sanan sanottuaan hän vielä ennätti hillitä itsensä ja käänsi lauseen lopun sanoen: "Jumalan rauha hänelle!" Siitä ei voinut kukaan loukkaantua, ei Urban itsekään, ja se voidaan kyllä kertoa hänelle, jos hän nimittäin ei olekaan kuollut, tahi ylösnousemisen jälkeen.
"Nouskaa rattaille", lausui hän mummolle ja lapsille, "niin kerrotte enemmän ajaessamme." Pormestarin rattaat vierivät edellä, useita toisia tuli jäljestä. Tien valaisemiseksi oli otettu tulisoihtuja, ja nyt vieri ratasjono niinkuin palava käärme kylän halki ja maantietä pitkin metsään.
Paikalle saavuttua pormestari astui hengettömien ruumiiden luo. "Siinä on kolkko todellisuus edessämme. Korjatkaa heidät pois!"
Kyläläiset tarttuivat käsin ja saivat ainoastaan suurella vaivalla ruumiit toisistaan erotetuksi, käärivät ne varovasti hevosenloimeen, sillä melkein kaikki luut olivat niissä murtuneet, ja nostivat sitten pormestarin rattaille.
Ne kyläläiset, jotka lähellä seisten kuulivat Fehringerin muorin puhelun pormestarin kanssa, olivat sillä välin levitelleet sanomaa, että Leutenbergerin Urban ja eräs langendorfilainen olivat syöksyneet rotkoon ja että heitä oli menty noutamaan. Ja nyt alettiin koputtaa kaikkiin ikkunanruutuihin ja jyskyttää joka porttiin. Onhan tällainen tapaus kaikille kerrottava, kukaan ei nyt saa nukkua. Jokainen tahtoi olla saapuvilla, kun Leutenbergerin Urbania tuotiin. Niin koko Zirbendorf joutui jalkeille.
"Kaksi tuntia sitten näin minä heidän istuvan yhdessä Töhrä-Katrin krouvissa", kertoi kyttyräselkäinen päiväläinen. "Silloin he sopivat, että kamppailevat huomenna, mutta he ovat, näkyy, hyökänneet yhteen jo tänään! Mutta tällaista loppua heidän tappelulleen ei kukaan osannut aavistaa!"
"Me olemme sittenkin aika tyhmeliinejä, hyvät naapurit", sanoi eräs vanha talonpoika. "Me seisomme tässä ja odotamme, ja tänne tulevat lopulta tyhjät rattaat! Kirkon luo meidän on mentävä, tietysti, kirkon luo, sillä ensimäinen tehtävä on viedä kuolleet paarihuoneeseen."
Se voi olla mahdollista. Kaikki, jotka vuosiltaan ja voimiltaan pääsivät, samosivat katua alaspäin, toiset liukusivat jäljestä minkä jaksoivat, ja he kiipesivät läähättäen portaita myöten kirkkotarhaan. Sinne päästyään he näkivät tulijuovan poikkeavan maantieltä kapealle syrjätielle, joka johti takapuolelta kirkon luo.
Kirkonvartija seisoi ja odotti hautausmaan ristikkoportin luona; paarihuoneen mustat rautakiskoiset ovet olivat auki ja synkkä huone katsoa ammotti kirkkoon päin. Pienen öljylampun liekki palaa lekutti sen sisässä.
Pormestarin rattaat vierivät paikalle, soihtujen valossa näki niillä kaksi verhottua muodotonta möhkälettä.
Pari miestä yritti nostaa toista ruumista rattailta, mutta he horjahtivat sen painosta, toiset kaksi täytyi saada avuksi.
"Kuolleenakin on hänestä monelle tekemistä", mutisi yksi kantaja.
"Se on Leutenbergerin Urban", kuiskaili kansajoukko väistyen arasti syrjään. Kuollut kannettiin hautojen ohi; veri tihkui hevosenloimen läpi ja purppuroi tien. Ruumis laskettiin puiselle lavitsalle, jonka yläpäässä himmeä liekki paloi. Kun kantajat tulivat ulos, sulki kirkonvartija ovet.
"Mutta toinen? Mitä tehdään toiselle?" Niin kaikki kysyivät, yksi kysyi pormestariltakin.
"Herättäisi kenties pelkoa seurakunnassamme", sanoi hän, "jos tällaisen lopun saanutta pitäisimme täällä seuraavaan päivään. Olemme päättäneet lähettää hänet heti Langendorfiin vanhempiensa luo. Olen sopinut Mittereggerin kanssa, hän tuntee heidät ja on luvannut lähteä sinne."
Pikku Everl nykäisi iso-äitiä hameesta ja sanoi: "Minä tahdon mennä mukaan, iso-äiti; huomenna olen jälleen kotona, mutta nyt minä tahdon mennä, muuten hänellä ei olisi ketään."
Mitteregger ja hänen renkinsä sitoivat ruumiin köysillä rattaihin kiinni, "ettei se matkalla kovin huljuisi". Fehringerin vanha muori astui niiden luo: "Tahtoisitko olla hyvä ja ottaa Everlin mukaanne? Hän tahtoisi niin mielellään rukoilla vainajan puolesta."
"Miksi ei?" myönsi Mitteregger kiinnittäen viimeisiä solmuja. "Tulkoon vain mukaan, hänen pyyntönsä on kristillinen; onhan se valvomista kuolleen luona, ja se on laupeuden työtä. Tulkoon vain!" Hän nosti tytön rattaille, jotka sitten lähtivät liikkeelle.
He ajoivat melkoisen rivakasti, ensin synkän metsän läpi, sitten laajaa tasankoa. Mitteregger ajoi ja renki piti palavaa soihtua. Synkkä, keltainen, roihuava liekki heitti epämääräisiä, liehuvia varjoja pensaille ja tielle. Lapsi oli polvillaan kuolleen päänpohjissa; kääreverhosta pisti esiin kangistunut käsi, jonka kylmiä sormia tyttö puristi pienellä ja lämpimällä oikealla kädellään; vasemmalla hän alinomaa tutki, pitääkö köysi ja eikö se leikkaa vainajan ruumista.
Aamu alkoi valjeta ja renki sammutti soihtunsa. He ajoivat vain eteenpäin ja sivuuttivat jo Reindorferin talonkin. Sen ikkunat olivat verhotut, ja tummien peitteiden läpi hohti useiden tulien valo. Mitteregger osotti sinne piiskalla ja sanoi: "Tuolla sisällä niillä myöskin on kuollut."
Sitten ajoivat he vielä kappaleen matkaa, ja taivaan holvi oli yhä enemmän kirkastunut. He kääntyivät eräässä mutkassa, ja siinä aivan lähellä oli mylly. Ja kun he ohjasivat sinne, kohahti vesi juoksemaan ja iso ratas alkoi liikkua ja laaksossa kaikui iloinen kolina. Molemmat miehet vaikenivat kokonaan.
Rattaat pysähtyivät myllärin asunnon eteen. Mitteregger laskeutui istuimelta, nyt hän aikoi huutaa vanhemmat ulos, — silloin Everl puristi kuolleen kättä, laskeutui nopeasti alas ja kätkeytyi pensaan taakse.
Mitteregger seisoi asuinrakennuksen vieressä ja katsoi ikkunasta sisään, sitten hän koputti ruutuun.
Mylläri kuunteli sisällä. "Lois, minä luulen, että joku on ulkona."
Myllärin vaimo nyökkäsi iloisesti: "Se on varmaan Florian." Hän se oli!