XXI.
Kaspar Engert meni varhain seuraavana aamuna palvelusväkineen ja päiväpalkkalaisineen työmaille. Vaikka työntekijät jakaantuivat kahteen ryhmään, jotka alkoivat eri tahoilta kukistaa laajaa ruohikkoa, oli isäntä kumminkin ensimäisen puolen tunnin kuluessa useamman kerran kummankin ryhmän luona. Hänellä oli taas, arvelivat työmiehet, suuri liikkumiskiihkonsa. Myöhemmin nähtiin hänen kuljeksivan korkealla metsän reunassa, ja sitten häntä ei enää näkynytkään.
Jos hän edestakaisin liikkumisellaan tahtoi pitää työväkeään ahkerassa työssä, niin saattoihan pelkokin, että hän voi milloin hyvänsä jälleen ilmestyä, jonkun hetkisen vaikuttaa edullisesti.
Hän oli hiukan epäröiden astunut metsään ja kulki siellä kappaleen matkaa puiden alla. Äkkiä hän muisti jotakin ja kääntyi ympäri, mutta pysähtyi taas paluumatkan puolivälissä ja astui sitten pää kumarassa ja pitkin askelin erästä polkua, joka vei syvemmälle metsään. Pysähtyessään hengittämään hän huomasi olevansa laajalla hietaisella tasangolla kaukana synkän hongikon takana.
"Olisi hullutusta", hän mutisi. "Kun olen niin kaukana Föhrndorfista ja näin lähellä Hinterwaldenia, olisi kovin naurettavaa kääntyä takaisin."
Hän alkoi taas ripeästi astua. Kylään oli vielä meikein yhtä pitkä matka kuin hän jo oli kulkenut, ja Halden kartano oli kappaleen matkaa sen takana. Saavutettuaan Hinderwaldenin hän ei kulkenut kylän läpi menevää tietä, vaan poikkesi syrjäpolulle, joka kulki huonerivin takaa puutarhain ja heinälatojen sivuitse. Vasta lähellä viimeistä rakennusta yhtyi tämä polku suureen tiehen aivan sillan edessä, jonka alitse kapea puro virtaili epätasaisessa uomassaan, jossa ainoastaan keväisin ja suurten sateiden jälkeen vettä viljemmältä kuohahteli. Sillan toisella puolella oli pensaikkoa kasvava mäki.
Kaspar Engert heitti astuessaan sillan yli olan takaa pikaisen silmäyksen taaksensa, mutta ei nähnyt ketään tiellä; ainoastaan tuolla kauppapuodin luona seisoi joku tyttö selkä tielle päin ja heitti kirjeen postilaatikkoon.
Kulkiessaan mäkeä ylös kuunteli hän ja muuttui kiusaantuneen näköiseksi. Joku kulki sillan yli kiireisin ja iskevin askelin; tämän kulkijan hän nyt saa joko eteensä tahi aivan kintereillensä. Viidenkymmenen askeleen päässä loppuu pensaikko, ja silloin alkavat laajan Halden viljelysalueet, missä on pitkän taipaleen sekä edellä että jäljestä kulkijan näkyvissä. Olisi viisainta pistäytyä pensaikkoon ja jättää tie joksikin aikaa vapaaksi.
Kaspar Engert aikoi juuri toteuttaa tämän ajatuksen.
"Kaspar!" kysyi nyt hänen takanaan eräs ääni, jonka kaiku sai hänet äkkiä kääntymään.
"Sinäpä se kuitenkin olet?" sanoi Leena, joka iloisin katsein astui häntä vastaa.
"Niinpä kyllä, minä se olen", vastasi Kaspar nauraen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Hyvää päivää, rakkahin sydänkäpyni! Sinä siis seisoitkin siellä kirjelaatikon luona?"
"Minä olen kirjottanut kirjeen."
"Kelle sitten?"
"Arvaa!"
"Voinko sen arvata?"
"Kyllä se on hyvin helppoa."
"Vai niin. Varmaankin isällesi Langendorfiin?"
Leena nyökkäsi. "Hänelle minun toki täytyi heti kaikki kertoa. Mitä hän siitä sanoo? Hän tulee siitä hyvin iloiseksi! Ja kuinka minä siitä iloitsenkaan, kun te kaksi näette toisenne ja puhelette keskenänne!" Hän laski kätensä Kasparin olkapäille ja puristeli häntä.
"No niin, Leena", sanoi hän joutuisasti, mutta pysähtyi äkkiä ja vältti viekkaasti syrjään katsomalla Leenan kysyvän silmäyksen. Sitten hän lisäsi ajatellen: "Sekin voi joskus tapahtua."
Leena antoi päänsä vaipua.
"Mutta minä iloitsen sydämestäni", jatkoi Kaspar, "ja ihmeellinen sattuma se oli, että kohtasin sinut täällä."
"Niin lähellä sitä paikkaa, missä minä nyt asun? Se onkin ihmeellisintä, että sinä olet eksynyt näin kauas omilta mailtasi."
"Minä olen karannut niinkuin joutava varsa laitumelta ja olen nyt väsyksissä kuin ajettu koira."
"Mihin sinulla sellainen kiire oli?"
"Näkemään sinua, Lenerl; ei mitään muuta kuin näkemään sinua."
Hän otti neitoaan kädestä ja talutti hänet ruohikolle kukkulan reunalle, ja siellä he istuutuivat varjoisan pensaan alle ruohokummun reunalle.
"Tiedätkö, Lenerl, sinä läksit eilen melkein liian rutosti, ja kun tänä aamuna ajattelin kaikkea mitä oli tapahtunut ja sitten tuota äkillistä yllätystä… Joosef ja Jaakoppi, me emme ole olleet aivan vähän typeriä, en ainakaan minä miehenä … et saa närkästyä, eikä ole syytäkään, sellaisissa asioissa ja oloissa ei viisauskaan tee meitä ymmärtäväisemmiksi. Kun minä siis punnitsin eilistä päivää, tuntui kuin olisin kaikki uneksinut, … jopa jotain, minä ajattelin, juokse nyt heti sinne ja osota, ettei se ollutkaan unta. Ja minä läksin salaisesti Grasbodenista ja tulin onnellisesti tänne tapaamatta ristinsieluakaan; Föhrndorfissa ja Hinterwaldenissa ei kukaan tiedä mitään täällä olostani. Jos olisivat huomanneet ja hoksanneet, minne minä ehätän, olisivatpa taas saaneet jauheita naurumyllyynsä, ja sitä lajia me olemme heille jo antaneet enemmän kuin tarpeeksi. Ainoana huolenani oli, miten pääsisin huomaamatta taloon ja saisin tavata sinua; ja katso silloin auttaa Herra omiaan ja antaa meidän kohdata toisemme tiellä! Saamme kenties vain muutamia minuutteja olla kenenkään häiritsemättä, mutta juuri niitä vaille jäin eilen, kuin tulimme yksimielisiksi."
Hän kääri oikean käsivartensa Leenan ympärille ja tarttui hänen käsiinsä; tytön runsaskutrinen pää nojautui hänen poskeaan vastaan.
Linnut leikkivät liverrellen pensaiden lehvillä, kirjava perhonen vaaputteli ruohikossa, muurahaiset riensivät edestakaisin kivien ja sammalten välissä, ja pienet viheriäiset koppakuoriaiset keinuivat ruohonkorsilla, joita samoinkuin lehtiäkin aurinko hohteellaan valaisi ja tuuli tuuditteli synnyttäen vaihtelevia värivivahduksia. Kauempana ympärillä oli koko laaja Halde näkyvissä; aivan vihreiden kenttien keskellä näkyi siellä täällä monivärisiä kukkaisjoukkoja; vanhan talonpojan kartano valkeine muureineen ja punaisine kattoineen näytti jotakuinkin pieneltä. Kauimpana näkyi joku valkoinen juova, josta kohosi torni kullanhohtavine huippuineen, toisen seurakunnan kirkontorni. Takaa kuumotti sinertäviä vuoria ja kaiken yllä kaareili kirkas taivas, joka jakoi riemullista valoa ja elävöittävää lämpöä kaikkialle, lähelle ja kauas.
"Hyvä Jumala, kuinka maailma onkaan kaunis!" lausui Kaspar hiljaa. Hän sai vastaukseksi hiljaisen myöntävän kädenpuristuksen. He istuivat siinä toisiinsa lähetysten nojautuneina, sydämissä syvä rauha, mitään toivomatta, mitään nauttimatta tältä niin juhlallisena väreilevältä maailmalta. — — —
He eivät tienneet, kuinka kauan olivat istuneet, kun he äkkiä nousivat ja sanoivat kumpikin samalla kertaa: "Nyt on aika mennä."
"Jumalan haltuun, Kaspar!" sanoi Leena. Mutta Kaspar ei hellittänyt ojennettua kättä, vaan veti Leenan luoksensa ja suuteli häntä. "Jumalan haltuun, Lenerl rakkaani!" Leenan jälkeen hän vielä huusi: "Saat kohta kuulla minusta!"
Leena nyökkäsi hänelle hymyillen ja astui sitten ripeästi ja taaksensa katsomatta suurta taloa kohden.
Kaspar Engert katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä; sitten hän kääntyi ja kulki päinvastaiseen suuntaan. Hän kiersi taasen Hinterwaldenin. Poiketessaan kapealle polulle vihelsi hän pari kansanlaulua ja hymyili samalla kerran toisensa jälkeen; ja jos hymyily oli muuttanut huulet ojennettuun asemaan, oli siinä uusi hymyilyn aihe. Kun hän oli jättänyt kylän taaksensa ja laaja vapaa nummi oli hänen edessään, hän alkoi hyräillä tanssilauluja, ja synkkien honkien alla hän puhkesi äänekkääseen riemuun. Kulkiessaan mahtavien puunrunkojen välitse hän vuorotellen vihelteli ja hyräili erästä säveltä, jonka sanoja hän ei kotvaan aikaan muistanut, mutta kun ne vihdoin juolahtivat hänen mieleensä, hän huusi nauraen:
"Ymmärrys ja viisaus, miekkosta on kaksi; etkö, henttu, sinäkin taivu viisahaksi!"
Sepä oli erinomaisen hassua että hänen piti juuri tätä laulua tapailla, sitä kohta muistamatta! Eikä se oikeastaan ollutkaan ihmeteltävää, sillä hän tuskin kuunteli mitä lauleli, koska ajatukset leijailivat muualla, ja sitä varten ne olisi pitänyt saada niin äkkiä aisoihin.
— — Jos hän ei olisi niin kainostellut, hän olisi varmaan pyytänyt, että minä sitä parempi kuta pikemmin etsisin hänen isänsä käsiini. Huomasin vallan hyvin, että hän olisi mieluummin lähettänyt minut Hinterwaldenista suoraa päätä Langendorfiin. Hänellä ei ole mitään rauhaa, ennenkun vanha Reindorfer on nähnyt minut, ja olen minäkin utelias tuon ukon vuoksi. Niin, rakas Leena, postinkuljettaja jo kiidättää kirjettäsi, enkä minä sitä enää tapaa, mutta minä voin joutua jäljestä ennenkuin aavistatkaan. Kaiketi se käy päinsä? Ja tuo ukko — —?
Hänen palatessaan Grasbodeniin oli aurinko korkeimmillaan. Äkkiä kuin maasta kohonneena ilmestyi hän työntekijäin eteen ja näki heidän hämmästyneistä kasvoistaan, että he olivat käyttäneet hänen poissaoloaan edukseen. Mutta hän ei heitä torunut. "Kiirehtikääpä nyt", sanoi hän, "laiskat ovat huonoja ihmisiä! En vaadi keltään enempää kuin että hän on työssä määrätyn ajan päivästä. Olkaa yhtä reiluja kuin minäkin!"
Hän otti isäntärengin erikseen. "Heiner, huomenna saat pitää talossa isännyyttä. Minä teen huomenna rautatiematkan. Katso, että hevonen on valmiina hyvissä ajoin. Vanhan Sepin työtä ei täällä kovin kaivata, hän tulkoon mukaan ja odottakoon sitten asemalla hevosineen, kunnes palaan."
Hän hieroi tyytyväisenä käsiään.
* * * * *
Vanhan Reindorferin talossa oli sangen vilkasta elämää. Talon vastaisella mäellä kasvavassa kuusikossa paukkuivat kiväärit ja pihamaalla räiskyteltiin pistooleja. Oli pelkkää riemuhumua; talossa vietettiin häitä.
Kun Reindorferin vaimo oli kuollut, alkoivat kaikki ihmiset kuvata vanhalle talonpojalle, kuinka mahdotonta hänen oli yksin hoitaa ja hallita taloansa. Jollei hän tahdo jättää kaikkea rappeutumaan, on hänen ajoissa luovutettava isännyys Leopoldille ja sallittava hänen naida, vaikkapa Herran nimessä Melzerin Seferl, joka kyllä muuttuu emännäksi päästyään, saadessaan ymmärtäväistä kohtelua; ja olemmehan me kaikki, taivas tietäköön, olleet nuoria; aika kunkin taltuttaa! Niinpä kyllä, aika hävittää nuoruuden. Ukkokin tahtoi taas "vaimoväkeä" taloonsa. Olihan se lapsellista, että hän Magdaleenaa ajatellessaan salli muiden tyrkyttää itselleen Melzerin Seferliä, mutta tyrkyttäjiä oli niin kovin paljon, että hän vallan hämmentyi, ja eräänä kauniina päivänä hän suostuikin. Olihan tuo vanha noita, Seferlin äiti, jo kuollut, ja Reindorfer oli juuri häntä enimmän kammonut. Leopold ja Seferl saivat siis toisensa, ja tänään he viettivät häitä.
Sukulaisista ei kukaan ollut juhlassa. Vanha koulumestari oli kuollut, Magdaleena — siinä oli sopiva syy — oli liian kaukana kutsuttavaksi, eikä sisko Elisabeth ollut saapunut. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen uuteen sukulaiseen, ja kun vanha isä puolusti itseään sillä, että niin monet olivat häntä taivutelleet ja että hän toivoi kaiken hyväksi kääntyvän, vastasi Elisabeth: "Sinun ei kuitenkaan olisi koskaan pitänyt antaa heidän pakottaa itseltäsi suostumusta. Minä ja mieheni emme anna koskaan anteeksi, että otit hänet sukuumme."
Grasbodenin isännällekin sattuivat nämät häät sopimattomasti, eikä hän ollut kovin tyytyväinen laskeutuessaan piirikaupungista vuokraamansa ajajan rattailta etsiäkseen tästä melusta ja hälystä vanhan Reindorferin, jonka kanssa hän toivoi saavansa rauhassa tuttavallisesti keskustella molemminpuolisten ajatusten vilpitöntä ilmaisemista varten. Mutta hän oli nyt perillä ja Langendorf oli siksi kaukana hänen kotiseudustaan, ettei juuri sopinut tehdä päätöstä kääntyä takaisin ja tulla toistamiseen. Hän meni siis pihamaalle ja pyysi erään remuavan nuorukaisen kutsumaan Reindorferia hetkiseksi ulos hänen luokseen.
"Sulhastako?" kysäsi tämä kummastuneena.
"Ei, vanhaa."
"Vai vanhaa!" Nuorukainen nosti halveksuen olkapäitään; huomasi että talossa oli alkanut uusi hallitus. "Vai ukkoa? Hän kai on vetäytynyt jonnekin, istuu kenties puutarhan lehtimajassa, luulen minä… Onko ukko puutarhassa?" kysyi hän muutamilta lähellä olevilta.
"On, istuu lehtimajassa."
Grasbodenin isäntä meni puutarhaan. Muutamia askeleita otettuaan hän seisoi lehtimajan edessä ja pysähtyi siihen. Varjossa tuuhean lehtikaton alla istui hopeahapsinen vanhus pitäen kirjettä vapisevissa käsissään. Lukiessaan hän puisteli usein päätään epäilevästi hymyillen ja veti lopulta kirjeen aivan lähelle silmiään. Hän oli nyt — ei varmaankaan ensi kertaa — lukenut kirjeen loppuun ja taittoi sen miettivästi kokoon. "Onni suosii häntä"; mutisi hän, "se on hänelle suuri onni. Älköön nyt tulko vain mitään väliin, se surettaisi minua."
"Ei ole suruun syytä", sanoi Grasbodenin isäntä ja astui majaan.
"Herra Jumala, kuka siinä?" kysyi vanhus säikähtäen.
"Eräs, jolla on rehelliset aikeet. Terve, Reindorfer!"
"Minun päiviäni, te näytätte tuntevan minut, mutta minä en voi teitä mitenkään tuntea."
"Sen kyllä uskon, sillä näemme nyt toisemme ensi kerran; mutta sen kirjeen käsiala, jonka pistit taskuusi, ei ole minulle outo."
"Se on nuorimmalta tyttäreltäni, Leenalta."
"Tiedän sen ja enemmänkin, olematta kuitenkaan velho; tiedän, mitä kirjeessä puhutaan."
"Se ei ole mahdollista."
"Vai ei? Eikö hän kirjota yhtä ja toista hyvää Hinterwaldenista? Ja eikö hän kerro jättäneensä palveluspaikkansa Föhrndorfin Grasbodenissa ja tulevansa pian siihen emännäksi?"
"Niin, niin; kuulepa vain!"
"Ja enkö ole oikeassa että hän kutsuu entistä isäntäänsä Kasparikseen ja puhuu hänestä kaikkea mahdollista hyvää?"
"Niin hän tekee" sanoi vanhus nauraen. "Ja onpa hänellä siihen syytäkin."
"Sitä vastaan en tahdo väittää, mutta hänen hyvä uskonsa ei ilahduta ketään niinkuin minua. Ja kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet, en luule antavani sinulle vaikeaa arvotusta, kun kysyn: Kenen luulet minun olevan?"
"Hyvänen aika", sanoi vanha Reindorfer vaivaloisesti nousten. "Ethän vain liene itse Grasbodenin isäntä?"
"Sama juuri", vastasi Kaspar Engert nauraen; "en lähettänyt toista edestäni." Hän tarttui vanhuksen käteen ja pakotti hänet jälleen istumaan, jonka jälkeen hän istui siihen rinnalle. "Olen tullut pyytämään Magdaleenaa vaimokseni."
"Se ilahuttaa minua enemmän kuin osaan sanoa!" Hän hiveli molemmilla käsillään Kasparin oikeaa kättä, joka oli pöydällä.
"Me siis vahvistamme sen kädenlyönnillä."
Vanha Reindorfer veti hämmästyksissään kätensä takaisin. "Ei, se ei ole vielä varmasti päätetty", hän sanoi. "Voi olla, että luovut aikeestasi. Siunaukseni annan vaikka tuhannen tuhatta kertaa, mutta siihen sinunkin täytyy tyytyä. Tyttö ei saa ollenkaan myötäjäisiä."
Grasbodenin isäntä heilautti kärsimättömästi päätään. "Olenko niitä tiedustellut? En luule sitä tehneeni."
"Sitten on kaikki hyvin, oikein hyvin, sitten en sano muuta kuin: Antakoon Herra Jumala teidän elää kauan onnellisina ja toisiinne tyytyväisinä! Ja todellisen ilon valmistit minulle silläkin, että minua kunnioitit kulkemalla näin pitkän matkan tavataksesi minua. Föhrndorfista tänne on matkaa aika hujaus, olen kuullut sanottavan. Mutta miten on mahdollista, että seisot edessäni heti Leenan kirjeen saatuani? Kuinka olet niin pian joutunut?"
"Rautatietä. Matkustin piirikaupunkiin pikajunalla. Silloin riensivät ladot, puut ja talot ohitse sellaisella vauhdilla, että päätä huimaa, ja tuskin on kunnolla asettunut paikoilleen, kun jo on aika käsissä nousta taas pois."
"Vai niin, vai niin, vai tulit rautatietä? Olen kuullut siitä paljon puhuttavan, mutta en ole sitä nähnyt. Satu seitsemän peninkulman saappaista ei siis olekaan enään valhetta! Niin, niin, kun ihminen alkaa ensin kuvitella sitä mitä sen mieli tekee, hän sitten harkitsee sitä täydellä todella, eikä se anna hänelle rauhaa eikä lepoa ennenkuin hän on saavuttanut edes jotakin sinnepäin. Katsopa vain, rautatie, rautatie!"
Hän nyökkäsi kaksi kertaa hajamielisesti, nosti sitten äkkiä päänsä ja kysyi: "Mitä aijoinkaan sanoa? Mistä puhuimme viimeksi?"
"Rautatiestä."
"Se on totta, rautatiestä! Mutta aikaisemmin?"
"Tulimme yksimielisiksi, että minä saan Leenan."
"Niin, nyt muistan! Mutta sinä huomaat, miten ihminen vanhana höpertyy. Tänä päivänä ei se ole ihmeellistäkään, sillä päätäni särkee. Morsiusväki on aamusta alkaen jatkanut tuota kauheaa ampumista. Hetkisen on ollut hiljaisempaa, mutta nyt ne taasen alkavat; ei voi puhua yhtä järkevää sanaa — Jeesus ja Joosef!" huusi hän tukkien käsin korviaan, sillä kiväärit jyskivät jälleen mäellä, ja heti sen jälkeen laukaistiin pihamaalla kaikki pistoolit.
Sitten hiljentyi vähän ja väen nähtiin hajaantuvan. "Nyt ne menevät ruualle", sanoi vanhus helpotuksesta huokaisten, "nyt saamme hetkisen rauhaa! — Niin, rakas ystävä, sitähän minun piti sanoa, että sinua varmaankin kummastuttaa, kun tyttö ei saa mitään myötäjäisiä; mutta niin vaikeaa kuin se minulle onkin, minä en voi mitään. Mutta sinä et kuitenkaan saa minua pitää minään vanhana saiturina etkä pahastua, vaikken voi selittää sinulle syytä. Se on omantunnon asia, pelkkä omantunnon asia, etten voi hänen tähtensä ottaa mitään muilta lapsiltani."
"Älä vaivaa itseäsi, Reindorfer. Minä otan asian sellaisena kuin se on; suoraan sanoen minä tiedänkin miten asiat ovat, eikä minun kunniallisena miehenä tarvitse vakuuttaa, että säilytän salaisuuden. Leena ei ole minulta mitään salannut, vaan kertonut kaiken, mikä häntä koskee."
"Vai niin, vai niin! Hän olisi kenties voinut jättää sen tekemättä! Mutta oikein hän teki sittenkin; miehen ja vaimon välillä ei saa olla vähintäkään salaisuutta, heidän pitää näyttää toisilleen sydämensä salaisimmatkin sopukat. Mutta minä näytän itseni sinulle liian kauniissa valossa!"
Grasbodenin isäntä näytti olevan hetken hämillään, ennenkuin huudahti: "Kuinka niin? Hyvä Jumala, sinä et ole huonompi pyhää Joosefia, ravitsijaisää."
Vanha Reindorfer katsoa huilautti häneen veitikkamaisesti: "Kuuleppa!
Pyhä kaimani kostaa sinulle, jos hänestä niin pilkallisesti puhut."
"Ei, ei … sinun täytyy ensin kuulla, mitä minä tarkotan. Pyhimyksetkin ovat aikanaan olleet ihmisiä ja voittaneet silloin pyhyytensä, niin että he nytkin, kukin alallaan, kelpaavat meidän esikuviksemme ja rukoilevat puolestamme. Sentähden me kyllä tiedämme — vaikka heitä onkin niin paljon — kenen puoleen heistä meidän on käännyttävä ja keneen turvauduttava, ja sentähden on kullakin ihmisellä erityinen suojeluspyhänsä. Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän kyllä. Mutta kun minkään pyhimyksen esikuvat ja esirukoukset eivät auta, soveltuvat meihin kaikkiin paikkakuntamme jumalattoman suutarinvaimon sanat: Kaikkia pyhimyksiä olen turhaan rukoillut, nyt täytyy meidän Herramme itsensä antaa apua."
Grasbodenin isäntä nauroi. "Antakaamme pyhimysten olla rauhassa, minä puhun pyhättömästi."
"Siitä pidänkin enemmän."
"Kuule minua, Reindorfer, äläkä pahastu siitä, mitä sanon, ennenkuin olet kaikki kuullut. Kaikki eivät voisi tulla toimeen sellaisissa olosuhteissa kuin sinä, ja ihmiset tuomitsevat sitä eri tavoin, riippuen kunkin katsantokannasta. Toiset nauraisivat sinulle vasten naamaa ja toiset tuntisivat hiljaista vahingoniloa; minä puolestani en huomaa siinä mitään pilkattavaa. Harvoin kuitenkin tällainen suhde muuttuu lapsen onneksi, niinkuin tässä on tapahtunut. Ja oikeastaan se on huono esimerkki aviokunnian ylläpitämisestä, ja minä kyllä pidän varani, etten seuraisi sinun esimerkkiäsi."
"Niin tekisin itsekin. Olet oikeassa. Vaikkei minulla ole mitään hävettävää, täytyy tällaisen suvaitsevaisuuden kuitenkin olla poikkeustapauksena. Sellaiset esikuvat eivät kelpaa, jotka vievät maailman harhaan."
"Mutta minä tiedän myöskin, ettei ihmiskunta ole mikään puutarhan pensas-aita eikä yleinen siveys puutarhasakset, joilla kaikki karsitaan pingotetun nuoran mukaan. Jokaista on arvosteltava omien edellytystensä ja oman lajinsa mukaan, ja minä sanon, että minulla olisi jo sentähden täysi syy pitää sinun ystävyyttäsi arvossa, kun Leenan kaltainen tyttö tahtoo olla sinun lapsesi eikä kenenkään muun. Mutta sinä olet minusta suuresti kunnioitettava mies siitäkin syystä, että olet häntä pienuudesta saakka hoitanut ja vaikeina hetkinä ohjannut häntä pitämään päänsä ja sydämensä oikealla kohdalla, ja sitä, isä Reindorfer, muistan minä niin kauan kuin Herramme suo minun elää."
Vanhus katsahti ylös kyyneleisin silmin ja nyökkäsi vakavana. "Kiitollisuutesi ilahuttaa minua", sanoi hän, "mutta ilman sitäkin täytyisi minun olla tyytyväinen. Kaikessa tapauksessa olen vain tehnyt velvollisuuteni."
"Velvollisuuden?"
"Niin kyllä. Se voi tuntua työläältä alussa, mutta myöhemmin tulee vakuutetuksi, että se on ainoa tapa olla hyödyksi. Kun virran varrella asuvat ihmiset näkevät tavaran virrassa uiskentelevan, ajattelevat toiset hyötyään muistaen: Minä otan sen! Mutta toiset arvioivat vaivojaan ja sanovat: Olkoon siellä! Ja silloin he ajattelevat ryövärien ja hävittäjäin tavoin. Täytyy olla oikein tehty, että pidin tytön luonani ja holhosin häntä siihen päivään saakka, jolloin hänet minulta pois vaaditaan."
"Kuka voisi vaatia sinut hänestä tilille?"
"Jumala. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin oma kunniani ja ihmisyyteni tekisi sen."
Kaspar katseli vanhusta kummastuksissaan ja henkeään pidätellen, samalla kun salainen hymy väikkyi hänen suupielissään. Käyttäessään leikkipuhetta, Reindorfer teki sen kurtistetuin kulmin ja räpyttävin silmin, ja tahtoessaan antaa vakaville sanoilleen erityistä painoa, löi hän niille tahtia oikean kätensä kolmella pisimmällä sormella, toisten sormien ollessa taivutettuina sisäänpäin. Kaspar oli useasti huomannut Leenan tekevän samoin; sentähden hän hymyili. Mutta nyökkäsi sitten vakavasti päätään ja sanoi: "Sinä ajattelet jalommin kuin muut."
Kuumuuttaan hehkuva palvelustyttö riensi nyt paikalle ja huusi: "Tule nyt, vanha isä, nyt ruvetaan syömään!"
"Tulen heti." Hän nousi hitaasti ja sanoi Kasparille: "Haluat kenties tulla sisään morsiusparia tervehtimään ja näyttämään itseäsi?"
"Suoraan sanoen, Reindorfer, jos sinä et sitä pyydä, niin minä jätän sen tekemättä."
"En todellakaan pyydä. Hän on kyllä minun oma poikani, mutta vaikea on tulla toimeen hänen kanssaan. Kun päästään ruualta, kirjotan kirjeen Leenalle ja annan myöskin suostumukseni sinulle kirjallisesti; toivon, että otat molemmat paperit mukaasi, jotta voit todistaa käyneesi täällä, sekä saaneesi asiasi suoritetuksi."
"Mutta tuskinpa sinulla on tänään poikasi kunniapäivänä tilaisuutta kirjottaa?"
Vanhus puistalti päätään. "Minun kaikki päiväni ovat samallaisia, ja hyvä olisi jos ei minun tarvitsisi tätä päivää murheella muistella. Sanon sinulle, että Leena on rakkain lapseni, toiset… Tästä uudesta sukulaisesta ei suinkaan ole suurta kunniaa; parasta että pysyttelet kaukana hänestä."
Kaspar tarttui osaaottavasti hänen käteensä. "Puhut omasta lapsestasi!"
"Niin, omasta lapsestani. On kenties helpompi kasvattaa vieraita lapsia. Heidän hyvät ominaisuutensa herättävät vähemmän riemua, pahat taas enemmän vastenmielisyyttä. Omissa lapsissani en ole onnistunut. Jos heistä tulee ihmisiä, täytyy elämän ankaran koulun kurittaa heitä isän käden asemasta. Luulin ettei tarvitse mitään erityistä ankaruutta, jotta he kehittyisivät vanhempiensa kaltaisiksi, mutta nyt he osottavatkin röyhkeyttä ja tylyyttä. Sen, mitä teen heidän hyväksensä, he pitävät minun välttämättömänä velvollisuutenani, heillä ei ole sydäntä lainkaan — ei lainkaan sydäntä!" Hän katseli hetkisen äänetönnä maahan, sitten hän niisti, nosti päätänsä ja jatkoi tavallisella äänellä Kasparille: "Oli ikävä, että satuit tulemaan tänne juuri tänä päivänä ja joutumaan tällaiseen hälinään, jossa sinulle ei voida osottaa ollenkaan kunnioittavaa huomiota; ethän edes voi hevostasikaan ruokkia täällä, sillä sinä näet että niitä on jo ennestäänkin useita portin ulkopuolella. Luulen olevan viisainta, että ajat kylän majataloon ja asetut sinne. Minä tulen sinne pian lupaamieni kirjeiden kanssa, ettei sinun tarvitse viipyä tässä mellakassa ja hälyssä."
"Mitä arveletkaan, Reindorfer? Kirjeet jotka ystävällisesti lupasit noudan kyllä täältä. En toki salli vanhan miehen juosta minun jäljistäni, joka olen nuori!"
"Heh, ei sinne ole muuta kuin pistäytyä; kun otan keppini, astun vielä kaprakkaan."
"Mutta minulle ei noutamisesta ole mitään vaivaa."
"Ei, minä tulen sinne, en halua että noudat täältä", sanoi vanhus päättävästi.
Kimakka naisen ääni kuului nyt huutavan: "Mutta isä!"
"Se on uusi miniä", sanoi vanha Reindorfer. "Luojan haltuun siis! Tulen niin pian kuin mahdollista, Luojan haltuun!"
Hän otti keppinsä ja astua köpitti kiireesti pois.
Grasbodenin isäntä astui rivakasti pihamaan läpi, nousi rattailleen ja ajoi kylän suureen ravintolaan. Hän asettui siellä tarjoiluhuoneeseen, joka oli täynnä surisevia kärpäsiä. Takasivulla olevasta avonaisesta ovesta näkyi rikkatunkio, jolla kanat kaappivat ja kaakottivat; etumaisesta ovesta nähtiin kylän valtatielle, jota joku Langendorfin asukas tuon tuostakin kulki kumpaanne päin kulloinkin, huutaen "hyvän iltansa" majataloon. Isäntä seisoi tarjoilupöydän ääressä. Hän tahtoi välttämättä kuulla uutisia. "Mitä uutta vieraalle kuuluu?" tiedusti hän eikä ollutkaan halukas kysymyksestään hellittämään. "Te ette ole paikkakuntalaisia. Teidän kotipaikkaanne me emme tunne. Mistä te olette ja miten siellä eletään?" Emäntä sitä vastoin oli taipuvainen itse pakinoimaan ajan ratoksi. Hän istui neulomus polvella huoneen toisella sivulla ja kertoi sieltä kaikkia kylän juoruja, mitä vain tiesi. Niitä ei ollut monta, mutta hän osasi niitä sanoilla jatkaa. Kaspar Engertiä se ei suuresti huvittanut, mutta hän ei tahtonut vaipua ajatuksiinsakaan ja aika tuntui hänestä kovin pitkältä. Hän tunsi tarvitsevansa käsilleen ja silmilleen tarkkaavaisuutta vaativaa tointa, joka kuitenkaan ei saisi olla kovin tärkeää. Jotain urheiluleikkiä, mieluummin sellaista, josta saa lämpimänsä. Hän meni puutarhaan heittämään keilaa isännän kanssa.
Kului aikaa, ennenkuin vanha Reindorfer vihdoinkin saapui. "Kummastelet ehken, kuinka niin pian ennätin", puhui hän läähättäen, "mutta olen ollutkin ahkera." Hän jätti nuorelle isännälle kirjeen ja erään avonaisen paperin. "Tässä on Leenalle vietävä kirje — jos tahdot olla niin hyvä, — tämä toinen on antamani suostumus tyttäreni Maria Reindorferin, kotoisin täältä, avioliittoon Grasbodenin omistajan Engertin kanssa Langendorfista. Koulumestari, joka myöskin on häävieraana, auttoi minua, kun panin sitä kaikessa kiireessä kokoon. Hän vakuuttaa, että se on aivan säännönmukainen. Mutta ole hyvä ja lue läpi, en näet tiedä, voiko häneen luottaa. Häntä janottaa alinomaa, ja viini on kevyttä juoda. Tarkastaminen ei suinkaan ole vahingoksi."
Hän odotti kunnes Kaspar oli jälleen taittanut paperin kokoon ja sitten jatkoi: "Tämä on tarkotettu teidän kylänne pastorille; mitä muuta täällä olisi tehtävä, sen suoritan. Kun kirjotat minulle, niin kyllä toimitan, että meidän pastorimme kuuluttaa teidät saarnastuolista kolme kertaa. Ja nyt minä luulen, että kaikki on järjestyksessään. Et saa pahastua, vaikka käännynkin heti kotiin; minun pitää olla siellä vieraiden seurassa, vaikken siitä suinkaan välittäisi."
Grasbodenin isäntä ei päästänyt häntä. "Nouse toki rattailleni, minä lähden heti. Miksi kävelisit, kun minä voin kyyditä sinut kotiin?"
"Eihän toki, se olisi liikaa! Mutta olkoon menneeksi, että näet minun joskus myöntyvänkin. Minä suostun tarjoukseesi ja olen rattailla siihen asti, missä tie kääntyy Keskihaudalle, mutta en kauemmas, en kauemmas."
Kun he saapuivat määrätylle paikalle, selitti ukko jyrkästi, ettei hän tule sen pitemmälle. "Olen iloinen", sanoi hän, "että ensimäinen yhtymisemme on voinut tapahtua niin huomaamatta. Mutta jos he näkisivät minut uudestaan sinun seurassasi tänä päivänä ja minä sitäpaitsi ajaisin sinun kanssasi, se voisi heti synnyttää pahaa verta. Arvaan että kuulen siitä kyllä huomenna, jolloin ilmaisen kaikki lyhyesti; sillä koulumestari luonnollisesti lörpöttelee ja majatalon emäntä juoruaa, mutta ovathan he siiloin selvillä päin siellä kotona. Niin ovat asiat; älä pidä minua epäkohteliaana, kun nyt jo eroan."
Kaspar auttoi hänet rattailta. He pudistivat toistensa kättä.
"Jumala olkoon kanssasi, Grasbodenin isäntä", virkkoi vanhus; "terveisiä Leenalle, Jumala teitä kumpaakin siunatkoon! Ja sano pienelle tytöllesi että Langendorfissa on vanha valkohapsinen tonttu-ukko, joka iloitsisi, jos pienokainen häntä hiukankin rakastaisi! Ja nyt… Jumalan yltäkylläisin siunaus teille kaikille!"
"Jumalan haltuun, isä Reindorfer! Näkemiin asti'" Hän ajatteli iloista hetkeä, jolloin vanhus hääjuhlassa istuisi morsiamen isän kunniapaikalla.
Seuraava päivä oli lauvantai, ja silloin nuori suurtilallinen saapui kotiinsa. Seuraavana aamuna hän lähti kotoaan ja meni julkisesti kaiken kirkkoväen nähden Föhrndorfin läpi Hinterwaldeniin päin. Siellä nyt saisivat kaikki nähdä hänen menevän suureen Halden taloon, ja ketkä kysyivät, saivat sen myöskin tietää, ja saivat jos halutti levittää uutista vaikka kuinka laajalle.
Hän kertoi iloisesti hämmästyneelle tytölle isän terveiset, suostumuksen ja siunauksen, ja jätti hänelle lähetetyn kirjeen. Kaikkein armainta Leenasta oli kuulla kaikki se mitä Kaspar isästä kertoi. Näkyi hyvin, että he olivat kiintyneet toisiinsa.
Mutta veljen avioliitto, josta isän edellisissä kirjeissä ei ollut mitään mainittu ja josta hän nyt sekä kirjeestä että Kasparilta sai tietoja, näytti hänestä kovin epäilyttävältä.