XXII.
Ihmisille, jotka lukevat ansiokseen ankarasta valvonnasta, luonnollisesta häveliäisyydestä tahi laimeasta verestä johtuvan tavallisen siveytensä, on varsin masentavaa huomata entisen kevytmielisen elostelijan pääsevän samaan määrään ja sitten käyttäytyvän yhtä arvokkaasti kuin hekin. Näin kuulee kuitenkin usein tapahtuvan.
Melzerin Seferlistäkin oli tullut moitteeton talon emäntä, ja Florian oli kokonaan erehtynyt luullessaan, että vanha tarina myllyn ja Reindorferin talon suhteista uudistuisi. Sitä ei olisi tapahtunut, vaikka Florian olisi elänytkin. Eikä Seferl enää antanut aihetta mihinkään juttuihin, hän oli aivan eronnut entisyydestään. Viimeisinä tyttövuosinaan hän oli ajatellut ainoastaan tulevaisuuttaan, ja niin hän teki naineenakin. Hän ei kyllä tahtonut häiritä lepoansa ja rauhaansa "minkään tyhmyyden tähden", hän eleli vallan laajasti ja mukavasti talossaan ikäänkuin olisi tahtonut hoitaa tulta tuolinsa alla. Jos hän siinä levittikin itseään enemmän kuin muut olisivat suoneet, ja kuinka hyvin he siihen mukautuivat — siitä hän ei ollenkaan välittänyt.
Reindorferin nuori emäntä tahtoi osottaa kaikille paikkakuntalaisille sekä talon asukkaille, että hän osasi oivallisesti emännöidä ja hoitaa taloutta. Kun hän varsin hyvin tiesi monien sitä epäilevän, hän tavattomilla ponnistuksilla hääräsi kaikkialla, juoksi aamusta iltaan asunnossa, pihalla, vainioilla ja puutarhassa, toruen ja haukuskellen talonväkeä. Leopold oli hänen rehkimiseensä hyvin tyytyväinen ja odotti siitä paljon hyvää, mutta vanha Reindorfer arveli, että se vaikuttaa vain alussa; lopulta joko itse väsyy torumiseen, vaikkapa joltakin maantienkulkijalta oppiikin joka päiväksi uuden häväistyssanan, tahi työntekijät tottuvat alituiseen riitaan eivätkä siitä välitä mitään, tekevät vähän ja senkin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Vanhus ei puhunut hellävaroen miniästään, ja kiusaantunut talonväki kertoi hänen sanansa emännälle tehdäkseen tälle harmia. Sentähden Seferlin viha appeaan vastaan alinomaa kiihtyi, niin että hän sanoi tuon tuostakin: "Ukko ei olisi ennen tahtonut minua mitenkään sietää tässä talossa, ja nyt minä en siedä häntä täällä. Hän ei tee mitään hyvää. Ellei Jumala häntä pian korjaa, minä ajan hänet talosta."
Palvelusväki kertoi tämän vanhalle isännälle, "että hän tietäisi katsoa eteensä", mutta oikeastaan vain voidakseen huvin vuoksi kiihottaa nämä kaksi toisiaan vastaan, jolloin he toivoivat heidän alituisten torainsa aikana saavansa jonkun verran rauhaa. Mutta siinä eivät palvelijat ottaneet lukuun nuorta isäntää.
Yhdeksän viikkoa oli kulunut Reindorferin talossa torassa ja rauhattomuudessa, kun vanhukselle tuli kirje Föhrndorfista. Kolmena sunnuntaina perätysten hän oli, kuten oli luvannutkin, iloisella hartaudella kuunnellut Magdaleenan kuulutusta; nyt kutsuttiin hänet kirjeellä viettämään neidon kunniapäivää. Mutta Leopold ja hänen vaimonsa vastustivat sitä, ja vanhus lähetti kieltävän vastauksen. Tuli uusi kirje ja siinä entistä hartaammat pyynnöt, mutta perheväki selitti, että vanhuksen on oltava kotona.
"Jos olisimme aavistaneet, että Leena saavuttaa sellaisen onnen", sanoi Seferl vanhukselle, "olisimme hänet kutsuneet häihimme. Tämä loukkaus olisi tullut ajoissa hyvitetyksi ystävällisellä kohtelulla rikasta lankoamme kohtaan; mutta sinun piti hänen kanssaan takanapäin neuvotella saadaksesi panetella meitä hänelle. Se on sinun syysi, etteivät he kutsu meitä, vaan sinut yksin."
"Mutta ymmärräthän sinä", lisäsi Leopold, "ettemme voi antaa sinun yksin matkustaa; olet vanha ja raihnainen ja tie on pitkä — kuka tietää, mitä sinulle tapahtuisi."
"Ja muutoin", puuttui Seferl jälleen puheeseen, "ei ole sopivaakaan, että sinä istut leveänä pöydän ääreen, missä me olemme liian halvat saamaan sijaa! Kuulummehan me yhteen!"
Toivottavasti pojan huolenpito oli yhtä vilpitön kuin miniän närkästys. Kumpaisenkin väitteet yhtyivät sopivasti päätökseen, ettei ukkoa ole yksin laskettava, sillä ensiksikin hänellä olisi Föhrndorfissa paljon valittamista, kärtyisellä luonteellaan hän näet ei voi käsittää, miten ihmeen hyvä hänen on olla; ja toiseksi oli erittäin sopiva tilaisuus osottaa, kuka tässä talon rähjässä nyt komentaa.
Vanhus taipui ja jäi kotiin. Hän oli talon asukkaita ja hänen täytyi koettaa pitää rauhaa talon isäntäväen kanssa. Hänen osansa ei olisi ollut parempi, jos hän olisi myynyt talon ja pidättänyt siinä itselleen pienen tupasen ja niukan ravinnon; mutta ettei se nyt ollut tämän parempi, vaikkei hän ollut myynyt taloaan, vaan luovuttanut sen pojalleen ja miniälleen, se häntä suretti. Ja sielun pohjiin saakka katkeroitti häntä se, että häneltä kiellettiin suurin niistä harvoista iloista, joita hänellä saattoi elämässään vielä olla.
Sinä päivänä, jolloin Föhrndorfissa vietettiin häitä, meni vanha Reindorfer puutarhaan, poimi kukkalavoista suuren kukkavihkon ja pitäen sitä yhteenliitettyjen käsiensä välissä asettui istumaan lehtimajan pöydän ääreen. Sinä hetkenä, jolloin hän luuli morsiusparin Föhrndorfissa juuri vaihtavan sormuksia, hän laski kukkaisvihkon hiljaa ja varovasti sille paikalle, jossa Magdaleena oli istunut ottaessaan häneltä jäähyväiset.
Mutta kun miniä saapui puutarhaan ja näki kukkaset, kuohahti hän appeaan vastaan. "Herra Jeesus, mitä teet minun kukkasistani?" hän kirkui.
"On siellä vielä tarpeeksi jäljellä", sanoi vanhus; "minä olen kerännyt kukkavihkon."
"Kelle? Et suinkaan itsellesi?" Kun vanhus oli ääneti jatkoi Seferl: "Luuletko, etten minä huomaa sinun lapsellista höperöimistäsi? Kukkavihko vieraille ihmisille, jotka ovat monien penikulmien päässä! Heille siitä ei ole mitään iloa ja täällä siitä täytyy suuttua! Etkö yhtään sääli kukkalavoja? Jos et sitä ymmärrä, niin pitäisi sinun ymmärtää pyytää lupa. Voisihan olla mahdollista, että mieluummin syöttäisin kukat lehmille!" Niin sanoen hän otti kukkavihkon, viskasi sen aidan yli ja riensi pois vanhuksen vastaväitteitä kuulematta. Vanha Reindorfer pyyhkäisi vapisevilla käsillään jonkun kerran pöytää ikäänkuin puhdistaakseen sitä, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Hän tunsi jotakin kosteaa silmäkulmissaan ja paineli niitä etusormellaan, jonka sitten pyyhki nuttuunsa.
Kolme viikkoa oli kulunut tuosta päivästä eikä Leenasta kuulunut mitään. Se huoletti vanhusta. Tuosta avioliitosta ei ole kenties tullutkaan mitään? Tahi jos yhteiselämä jo heti alusta muodostui niin huonoksi, että suru ja häpeä on estänyt Leenan siitä mitään kertomasta?
Vanhus ei ajatellut lähintä syytä, sitä nimittäin, että kahdelta onnellisesti yhteen liittyneeltä henkilöltä kuluu aikaa yksinomaan toisiansa varten. Vaikkapa jonkun poissaolevan rakkaan ystävän muisto silloin tällöin kohoaakin heidän mieleensä ja he toivovat häntä hetkiseksi luokseen kaiken onnensa todistajiksi, puuhiensa ja töittensä katsojaksi, niin liikkuu tämä hiljainen tervehdys ja lausumaton toivo vain ystävällisenä unelmana sielussa. Paperin ratina karkottaa sen jo pois. Ja vaikkapa vastanaineiden koti muuten onkin hyvin puhdistettu ja siistitty, mustepullo on siellä kuitenkin tomuinen ja kynät ruostuneita.
Vanha Reindorfer olisi kuitenkin voinut saada todistuksen epäluulojensa aiheettomuudesta. Hääpäivän iltana myöhään jätettiin Reindorferin taloon postikortti. Sen sai ensiksi käsiinsä keittiössä hääräävä Seferl, joka luki siitä: "Rakas isä! Tänään on juhlapäivämme. Kaipaamme sinua, mutta koska et voi tulla, tervehdimme sinua hellimmästi. Kirjotan nämä rivit kiireessä, ennenkuin astumme alttarin luo. Magdaleena. Kaspar Engert."
"Hitto, menkää vaikka hiiteen!" kähisi Seferl ja viskasi kirjekortin tuleen.
Noin kahdeksan päivän kuluttua saapui taas kirjekortti, joka niinikään joutui Seferlin käsiin. Nuori Grasbodenin emäntä kirjotti, kuinka onnellinen ja tyytyväinen hän on, ja edelleen — kuten Seferl tuumi — "aivan kuin hän olisi rakastunut tuohon ukkoon". Tämä olisi hänelle todellakin sopivaa. Tuleen vain! Sentähden vanhus parka ei tietänyt mitään ja kuljeskeli rauhatonna talossa ja tanhuvilla tullen siten yhä suuremmaksi kiusaksi muulle perheelle, joka ei hänen huolistaan hiukkaakaan välittänyt.
Tänä päivänä oli häistä kulunut ummelleen kolme viikkoa. Ukko tuli varhain aamulla keittiöön sytyttämään piippuaan. "Hyvää huomenta, Seferl, hyvää huomenta!" sanoi hän.
"Hyvää huomenta!" vastasi Seferl.
"Kirjettä ei siis tullut eilenkään, mikähän siinä on syynä? Ettehän vain salanne Leenan kirjeitä minulta?"
Miniä kohotti halveksuvasti olkapäitään.
"Minun olisi sittenkin pitänyt mennä Föhrndorfiin, niin, tahi
Leopoldin, onhan Leena hänen sisarensa."
"Leopoldin?" nauroi miniä pilkallisesti. "Hänenkö, jota ei ollenkaan häihin kutsuttu? Luulen, että hänellä on järkevämpääkin tehtävää kuin syytää rahoja tarpeettomiin! Olisin kyllä kernaasti antanut sinun mennä — parin päivän rauha täällä kotona olisi tehnyt minulle hyvää — mutta se ei voinut tapahtua siksi, koska sinut olisi siellä hemmottelulla pilattu ja sitten olisit täällä kotona ollut entistä ärtyisempi. Parin tunnin ystävällisyys ei olisi heille paljoa maksanut, mutta meidän olisi pitänyt suorittaa sitä velkaa vuodet umpeensa. Ei, kiitoksia! Olisi toista, — mutta sitä he karttavat, — jos he pitäisivätkin sinut siellä ja me pääsisimme sinusta ikipäiviksi. Silloin saisit matkustaa tänä päivänä."
"Sen uskon", sanoi vanhus raapaisten seinään tulitikulla.
"Seinästä et saa tulta raapia, sen olen sanonut sinulle useammin kuin kerran."
"Tee tuli, että saan hiilen, sytytän mielelläni sillä. — Tiedän kyllä, että tahtoisit minut ajaa pois talosta. Mutta minun ei tarvitse ottaa hoitoa lahjaksi, koska minulla on itselläni, se on minun oikeuteni; minä liityn tähän taloon, se on minun oikeuteni; ja minun täytyy saada ravinto ja hoito, se on minun oikeuteni."
"Se on minun oikeuteni, — minun oikeuteni, — minun oikeuteni" — jankutti miniä ylenkatseellisen pilkallisesti lyöden halolla tahtia hellan reunaan. "Sitä en tahdo kieltää, minä tarkotan vain, että olisi hauska juttu, jos kultanuppusi ottaisi sinut luokseen ja sinä jättäisit tänne kaikki oikeutesi. Kautta sieluni, minä iloissani antaisin sinulle säästöpennini matkarahoiksi."
Vanha mies vastasi myrkyllisesti: "Mitä olet voinut miestäsi pettämällä säästää puolessa vuodessa ja kolmessa viikossa?"
Seferlin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän aivan raivostui kiukusta. "Sinä kurja siemenpureksija", hän huusi, "minä voin saada vaikka minkä vahingon sinun tähtesi! Sinä hyödytön elättinauta, sinä kukkarorosvo!"
Leopold saapui kamarista. "Mikä nyt on taas?" hän kysyi.
"Ukko on aivan mieletön tänään. Ei siinä kyllä, että hän arvelee meidän varastaneen Leenalta saapuvia kirjeitä, hän sanoo minulle vasten kasvoja, että minä käytän luvattomasti talon omaisuutta sinun tietämättäsi."
"Hänpä se alkoi", sanoi vanhus puolustautuen.
"Vaikkapa", vastasi Leopold; "sinulla olisi pitänyt olla ymmärrystä poistua tiehesi, olethan jo tarpeeksi iäkäs! Ja nyt on, isä, sopiva aika puhua suoraan, mitä jo kauan olen ajatellut. Sinä olet aina ollut vastahakoinen Seferliä kohtaan, mutta se ei käy päinsä. Tiedät varsin hyvin, että järjestys on tarpeen taloudessakin; ensimäisenä on isäntä, toisena emäntä, ja heidän käskyläisiään ovat kaikki muut ilman erotusta; kukaan ei saa nousta vastahankaan, sillä se antaisi huonon esimerkin, jota ei voi suvaita. Seferl ei ole sinun mieleisesi; sitä en voi auttaa. Mutta nurjamielisyytesi osottamisen minä kiellän! Sinä etsit usein julkista toraa hänen kanssansa, sinä äriset salaa palvelusväelle, että olet hänen emännöimiseensä tyytymätön, että ruoka on huono ja kohtelu tyly. Se ei ole oikein. Minkä hän sille voi, ettei sinulla enää ole hampaita purraksesi ja että vanhetessasi myöskin vaivaannut. Hän ei ole kiskonut hampaita suustasi eikä latonut ikävuosia niskaasi. Ja ken tahtoo hoitaa talouttaan menestyksellä, hänellä ei ole aikaa tuhlata mihinkään liikoihin, liikoihin ruuanlaitoksiin, liikoihin huolehtimisiin ja liikoihin ystävällisyyksiin. Seferl on tämän talon emäntä eikä talouttamme nyt suinkaan hoideta huonommin kuin autuaan äitimme aikana. Jos nyt emäntä taikka talous, toinen taikka toinen, tahi molemmat samalla kertaa ovat sinulle vastenmielisiä, täytyy minun, vaikka se tuntuukin vaikealta, antaa sinulle se hyvä neuvo, että etsit muualta parempia!"
Tapa millä Leopold nosti olkapäitään ja levitti kätensä oli myöskin sen seikan vahvistuksena, ettei muuta keinoa ollut. Vasta jälleen annettuaan kättensä vaipua ja käännyttyään toisaanne hän katsahti isänsä silmiin, joita hän puhuessaan oli huolella karttanut.
Koko hänen puheensa ajan oli vanhus värähtämättä katsellut häntä. Nyt hän huokasi raskaasti, kääntyi äkkiä, tapaili keppiä, joka oli pudonnut hänen kädestään ja astui sitten pihaan ja sen yli maantielle.
Leopold yritti seurata häntä.
Seferl tarttui häneen: "Anna sen mennä", hän kuiskasi.
"Mutta sinä et katsonut häneen", sanoi Leopold, "hän näytti niin säälittävältä kuin ammuttu hirvi."
"Kaikkia vielä", ivasi Seferl.
Leopold otti liedeltä rautakoukun ja tunnusteli sen painoa sormillaan. "En tahtoisi", hän välinpitämättömästi lausui, "että rahvas alkaisi juoruta."
"Parempi on kärsiä juoruja jonkun aikaa kuin ainaista rauhattomuutta kotona! Mutta jos luulet täällä tarvitsevasi jonkun minun toimieni vartijan, niin on parasta, että juokset hänen jälkeensä."
"Älä puhu tyhmyyksiä. Enkö ole luottanut sinuun?"
"Anna hänen sitten mennä. Minun puolestani hän saa moittia meitä koko kylälle. Hän huomaa, ettei kukaan anna hänelle oikeutta, ja silloin hän palaa tänne yhtä nöyränä kuin hän oli ylpeä lähtiessään. Hän kyllä tulee takaisin."
Sillä välin vanha Reindorfer kulki tietä pitkin. Usein hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Suuren pensaan luona hän viipyi hetkisen; hän päätti levähtää. "Tyhmästi se oli; ei olisi pitänyt hyökätä niin silmittömästi tien varaan", hän sanoi itsekseen, "tyhmästi se oli; nyt saa Leopold parka olla siellä kahden tulen välissä. Hän tahtoo tietysti kiiruhtaa minun jälkeeni, mutta toinen ei häntä päästä. Mutta hän tulee kuitenkin ja noutaa minut, kyllä hän säästää minulta sen häpeän, että minun täytyy hyljätyn kissan tavoin hiipiä pois kotitalostani. Sitten minä taas hillitsenkin itseni … niin, niin."
Hän istui kauan ja sai istua yksin. Kerran vielä hän tarkasti Reindorferin taloa, jonka uuninpiipusta savu kiiriskeli iloisena ylös. Ovi oli suljettu, ehken sentähden ettei kukaan kutsumaton saapuisi aamiaiselle. Vanha mies tarttui silloin vapisevin käsin sauvaansa, kömpi jälleen jaloilleen ja kulki eteenpäin katsomatta enää taakseen.
Hän poikkesi vasemmalle, jätti Langendorfin ja nousi sille mäelle, missä kapakka oli kuusien alla. Hän aikoi siinä nauttia jotain, mutta muisti samassa, ettei hänellä ole lainkaan rahaa, eikä hän tahtonut velkautua, sillä kukapa tietää, milloin hän taas tänne saapuu, tokkopa koskaan.
Hän jatkoi kulkuaan. Usein täytyi hänen pysähtyä hetkiseksi levähtämään, mutta lopulta hän perin näännyksissä saapui taloon, missä hänen tyttärensä Elisabeth oli emäntänä.
Hän meni asuinrakennukseen ja siellä hänet neuvottiin arkihuoneeseen, jossa hälisevä lapsiparvi ympäröi hänet.
"Kas, isä, kuinka olet niin aikaiseen lähtenyt kotoa ja tullut tänä päivänä meille?" kysyi Elisabeth.
Samalla kun hänelle tarjottiin jotakin vahvistavaa, vanhus valitteli, kuinka vaikeaksi hänen asemansa oli viime aikoina kotona muuttunut.
"Sanoinhan sinulle edeltäpäin, ettet siitä mitään kiitoksia saa, kun otat tuon kehnon olennon kotiisi."
Hän kertoi edelleen, kuinka hänen ja kotiväen välit olivat tänä aamuna kokonaan rikkoutuneet.
"Sepä oli kaunista", sanoi tytär, "nyt saat kerjäten pyrkiä takaisin heidän luokseen."
Vanha mies katsoi rauhattomana ylös ja kuiskasi: "Minä rukoilen sinulta, Lissel."
"Mitä?"
"Ettei minun tarvitseisi mennä sinne enää!" Hän puristi vapisevat kätensä yhteen. "Enkö saisi jäädä tänne?"
"Jäädä tänne, meidän luoksemme? Mitä ajatteletkaan? Minun käteni ovat täynnä työtä ja huoneet täynnä lapsia, eikä minulla ole vähintäkään aikaa hoitaa ja vaalia sinua, josta ei enempää kuin lapsestakaan ole hyötyä eikä apua, vaan päinvastoin ajan pitkään aina voimattomammaksi tullessasi joudut taloon kuormaksi. Reindorferin talossa ei ole lapsia, heidän on helpompi sinua pitää. Sinä taivuit ottamaan sinne Melzerin Seferlin, siksi on mielettömyyttä torailla hänen kanssaan. Mene Herran nimessä sinne, missä on kotisi, anna heille nöyriä sanoja ja ole vasta viisaampi."
Hän nousi ja meni ylös jättäen vanhan isänsä yksin lasten kanssa. Nämä hiipivät peloissaan soppeen ja olivat siellä hiljaa kuin hiiret, sillä he ymmärsivät, että asiat eivät olleet aivan oikealla tolalla. Vanhuksesta tuntui aika sanomattoman pitkältä, istuessaan siinä pää alas vaipuneena, tietämättä pitäisikö jäädä vai lähteä.
Tytär palasi miehensä kanssa, jonka hän oli vainiolta noutanut.
"Hyvää päivää, appi!" sanoi talonpoika lyöden vanhusta olkapäälle. "Mitä oikkuja sinusta kerrotaan? Olet juossut pois kotoasi? Sepä on jotain. Mutta ethän ole parempaa tahtonutkaan. Ken hankkii ruoskan itseään varten, kestäköön myöskin sen sivallukset. Mutta älä ajattelekaan hankkia meille mitään kiusaa, sitä tässä vielä tarvittaisiin! Korjaa vain pian luusi täältä, hyvästi!"
Vanha Reindorfer kapusi jaloilleen ja yritti heti lähteä.
"Ohoh", kiirehti vävy pidättääkseen hänet, "ei kuitenkaan sillä tavalla. Olen valjastuttanut hevosen, ja renkini saa viedä sinut kotiisi."
Hän johti vanhuksen rattaiden luo ja tämä antoi tahdottomana auttaa itseään istuinsijalle.
Emäntä katsoi syrjästä, kun hänen isäänsä näin kovin kohdeltiin; se kenties säälitti häntä, mutta mitäpä tehdä? Jokaiselle on itsensä lähin, ja täytyyhän suojella sekä omia voimiaan että taloaan liialta kuormalta. "Toisin ei voi tehdä", hän ajatteli, "isä on tullut kummalliseksi ja häntä pitää jo ensi yrityksellä kohdella vakavasti kuin lasta."
Kun rattaat lähtivät liikkeelle ja kaikki talonväki katseli portilta niiden kulkua, kääntyi nuori isäntä nauraen vaimoonsa ja sanoi: "Niin, lasten ja vanhusten täytyy totella!"
Niin sanoi mies omien lastensa kuullen — ja hänkin tulee kerran vanhaksi!
Vanha Reindorfer itki hiljaa matkan varrella. "Minun täytyy mennä sinne takaisin, — minun täytyy mennä sinne takaisin!" Kerran toisensa jälkeen hän nosti nutunhihan silmilleen. "Niin, minnepä muuanne? Leenan luo, — kultanuppuni luo, — kuten miniä häntä tänä aamuna kutsui pilkaten hyvyyttäni tyttöä kohtaan." Hän unhotti ettei kukaan kotiväestä tietänyt siitä mitään. "Minä en kuitenkaan tiedä, millaisissa oloissa hän elää, eikä hänellä ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan, ja mitä hänen miehensä sanoisi? En salli, että vävy ajaa minut toisen kerran luotaan! Veli Johan — Herra Jumala, hänhän on kuollut, — mutta parastahan olisikin päästä hänen luokseen!"
Kun he saapuivat Langendorfiin, yltyi hänen tuskansa ajatellessa: "Niin sitä saavutaan kotiin. Minut heitetään veräjälle ja Seferl seisoo siinä vastaanottamassa suu täynnä solvaavimpia sanoja."
"Silloin voisin ryömiä koiran toveriksi koppiin, ja jos toinen meistä silloin saa paremman kohtelun, niin koira sen juuri saa!"
He olivat juuri saapuneet Keskihaudalle ja vanha Reindorfer taputti renkiä olkapäälle virkkoen: "Nyt sinun on pysäytettävä, minun täytyy nousta rattailta."
Rattaat pysähtyivät, ja kun vanhus oli päässyt pois, sanoi hän itsepintaisesti: "Minä en enää nouse sinne, mene minne tahdot, minä en enää nouse sinne, en mene kauemmas, en, käänny sinä kotiisi!"
"Sama se minulle on", sanoi renki nauraen, "en minä ole sinuun sidottu.
Jää Herran haltuun." Hän käänsi hevosen ja ajoi pois.
Vanha Reindorfer kääntyi Keskihaudalle ja kulki suuren pensaan luokse, josta hän saattoi nähdä talonsa, itse näkyviin tulematta. Hän pysähtyi siihen ja katseli sinnepäin.
"Oi, minun taloni", hän sanoi, "sinä rakastettu maailman pala, jossa synnyin ja johon olen kiintynyt kuolemaani saakka! Kaikki esi-isäni, jotka sinun omistivat, pysyivät sinun turpeellasi, kunnes heidät siltä hautaan kannettiin; voisinko minä siis olla poikkeuksena? Minä palaan luoksesi, saavun takaisin, kuinka vaikeaa se lieneekin; siellä asua on oikeuteni, ja mitäpä he voivat minulle tehdä?"
Hän astui näkyviin pensaan takaa, mutta pysähtyi äkkiä ja nosti kätensä.
"Oi, onneton taloni! Vaikkapa kaikki elinpäiväni kärsisin ja antaisin katkeroittaa kuolemanhetkeni, kuka tietää, saanko sittenkään sinun huoneissasi kuolla? Ensimäinen Reindorfer, joka sinut omisti, ei suinkaan kantanut sinua maailmaan selkäkyttyrässään. Hän ansaitsi sinut, nykyinen hävittää. Sinun emäntäsi varastaa! Hän varastaa, sen huomasin hänen sanomattomasta raivostaan, kun hänen säästörahoihinsa viittasin; hän varastaa, vie pois taloudesta väärin käsin. Jos talous joutuu rappiolle, hän auttaa sitä varastetuilla rahoilla ja luulee hyvin menetelleensä. Niin voi tapahtua useammankin kerran, kunnes ei ole mitään varastettavaa eikä autettavaa. Ja kaiken muun katkeruuden lisäksi saisin myöskin katkerimmaksi surukseni nähdä sinun vähitellen rappeutuvan? Ei, mieluummin menen heti kerjuulle."
Talosta hänet varmaankin nyt huomattiin, sillä poika ja miniä tulivat maantielle ja katsoivat häneen. He eivät viitanneet, mutta näyttivät odottavan, että hän tulisi heidän luokseen. Kun hän ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan, näkyi Seferl asettuvan keskelle tietä ja siinä nauraen tepastelevan kuin koiraa houkutellessa. Hänen huutojaan ei vanhus erottanut; poika seisoi siinä vieressä eikä estänyt vaimoaan.
Silloin vanhus viittasi jäähyväiset talolle, — sille se ainoastaan oli tarkotettu, — kääntyi äkkiä ja meni samaa tietä, jota oli tullutkin.
"Te talonturmelijat", hän mutisi. "Luuletteko, että minä heti juoksen luoksenne, kun sanotte: heh, tule tänne!? En toki, en ikinä. Nyt alan kerjätä. Talonturmelijat!"
Hän ohjasi kulkunsa piirikaupunkia kohden. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän katsoi eteensä maahan, ja missä vain joku koppakuoriainen ryömi, hän heti laski jalkansa varovasti, ettei polkisi elukkaa. "Syöpäläinen? — Syöpäläinen? Sekin tahtoo elää, siinä kaikki! Mitä tuo elukkaparka sille voi, ettei niillä paikoin, missä se liikkuu, enää muille syötävää kasva? Menkää syrjään, menkää syrjään, älkää sulkeko minun tietäni! Minun täytyy kulkea kauas, hyvin kauas, missä minua ei kenkään tunne; muuten ei minulle mitään anneta, kaikki ajavat minut lasteni luokse…"
Kun hän ajatteli heitä, joiden olisi pitänyt olla hänen tukenaan, mutta jotka eivät ainoallakaan sanalla tahi viittauksella pyytäneet häntä luokseen jäämään, vaan antoivat hänen mennä menojaan, ajoivat kulkusalle vanhuksen, joka nääntyvässä ruumissaan ja harhailevissa ajatuksissaan tunsi koko avuttomuutensa, — heitä muistaessaan vanhus puhkesi itkuun. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti eteenpäin. Hänestä tuntui nyt olevan helppoa korottaa rukoilevat kädet vieraita vastaan, he eivät ikinä voi kohdella häntä niin huonosti kuin hänen omat lapsensa. Ja kuinka he olisivatkaan kohdelleet häntä, jos hän olisi jäänyt heidän luokseen. Hän todella pelkäsi heitä ja ponnisti viimeiset voimansa päästäksensä heistä niin kauas kuin mahdollista, — hän karjahti, —- ilma pimeni hänen silmissään, — hän kallistui erään puun runkoa vastaan ja tarttui siihen sylin pysyäkseen pystyssä. Hän seisoi siinä kauan, vavisten ja läähättäen.
"Kyllä tästä päästään", kuiskasi hän käheästi; "mutta varovaisuutta vain, varovaisuutta kaikessa."
Sitten hän taas yritti ottaa pari askelta ja kulki hitaasti ja horjuen tietä pitkin.
Ja niinkuin hän yhdeksäntoista vuotta sitten vaimonsa lapsivuoteen aikana, olematta siitä itsekään selvillä, kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotiinpalaavia lapsia vastaan, niin hän nytkin melkein tiedotonna pyrki edelleen paetakseen kotoa ja lastensa luota yhteen suuntaan, hellittämättä, väistymättä.