XXIII.
Toisen päivän iltana sen jälkeen saapui vanha, väsynyt ja tomuinen mies
Grasbodenin eteiseen Föhrndorfissa.
"Kerjäläis-ukko vielä näin myöhään", sanoi vanha Seferl.
Hänen nuori emäntänsä pisti käden taskuunsa, ja kun hän aikoi ojentaa lahjansa vanhukselle, hoiperteli tämä juuri kynnyksen yli.
"Leena!" änkytti hän.
Hämmästyksestä kirkaisten nuori emäntä sulki hänet syliinsä pitäen häntä pystyssä; sitten hän johti hänet keittiön rahille, josta Seferl oli kiireesti työnsä korjannut.
"Jeesus vapahtajani! Isä!" huusi Leena. "Mistä tulet? Ja tuon näköisenä! Mitä on tapahtunut?"
"Lenerl", hän sanoi hivellen vapisevin käsin Leenan poskia, samalla kun hän vuoroin itki ja nauroi. "Minun Lenerlini! Kuinka kaunis sinä olet! Tiedätkö, kotona oli mahdoton tulla toimeen… Mutta sinulla on hyvä olla … sano, eikö ole?… Lisbeth ajoi myöskin minut luotaan. Niin, niin… Mikä ilo nähdä! Ja nyt minä kuljen ja kerjään … minä kerjään…" Nuori emäntä nosti esiliinan kyyneleisten silmiensä eteen. Vanha mies tahtoi nähtävästi sitä estää, sillä hän yritti nousta, mutta vaipui heti voimatonna takaisin.
Leena nyyhkytti ääneen.
"Älä ole lapsellinen, ei minulla ole mitään hätää", puhui vanhus yrittäen hymyillä. "Olen vain kovin uupunut. Rauhoitu, Lenerl, ei minua mikään vaivaa." Hän hiveli Leenan kättä.
Kaspar Engert saapui Burgerlin kanssa. "Hyvä Jumala, isä Reindorfer!
Oletko vihdoinkin täällä? Se on oikein! Jumala siunatkoon tulosi!"
"Minun valkohapsinen tonttu-ukkoniko?" kysyi Burgerl, joka nauraen paljasti helakanvalkeat hampaansa ja ojensi kätensä vanhusta kohden.
Heikosti hymyillen vanhus nyökkäsi nuorelle tytölle.
"Kaspar", sanoi nuori vaimo katsoen mieheensä kyynelisin silmin, "hänet on ajettu pois kotoa."
Grasbodenin isäntä rypisti otsaansa, puri piipun hammasluuta ja pölläytteli ympärilleen yhä sakeampia savupilviä. "Mitä sitten?" hän sanoi. "Siitä on häpeää ainoastaan heille, jotka näin huonosti kohtelevat vanhempaansa. Muistanethan minun kerran sanoneen, että sinun tarvitsee vain lausua: 'isä tänne' ja minä saatan hänet kädestä taloomme? Ei se muuta asiaa, että hän on täällä ilman minun vaivojani." Hän kääntyi Reindorferin puoleen: "Jääthän nyt meille? täällä olet kuin kotonasi, kenties paremminkin!"
Leena heittäytyi hänen kaulaansa.
"Mitä lapsellisuutta!" varotti Kaspar, "voit polttaa itsesi piipusta."
"Se on jo tehty", sanoi Leena nauraen ja näytti pientä palohaavaa vasemmassa käsivarressaan.
Vanha Reindorfer puristi kätensä yhteen. "Te kohtelette minua näin, mutta minun omat lapseni…"
"Sinulla ei ole muita lapsia kuin minä", sanoi Magdaleena innokkaasti. "Vaikka en ole lapsenasi syntynyt, olen kuitenkin siksi tullut; sinä rakastat minua ja minä sinua, minä olen saanut sinun ajatustapasi. Kysy Kasparilta eikö puheenikin muistuta sinun puhettasi. Olen iloinen, että olet luonani, ja tarvitsetko silloin muita? Älä ajattele heitä, tyydy minuun — vai onko se vaikeaa? Sano toki, onko se vaikeaa!"
"Sano, sano! Voinko minä sanoa?" Hän ei todellakaan voinut ja oli siitä harmistunut, nähdessään kyyneleitä Burgerlinkin silmissä. Tyttö oli aivan suotta saatu säälin valtaan!
Grasbodenin isäntä polttaa tuprutti tavattomasti. Hän rykäisi ja hipaisi hihalla kasvojaan. "Tupakka huononee aina", hän sanoi. "Mutta kyllä se jo riittää: meidän pitää suoda vanhukselle lepoa. Tule ylös kamariin, isä Reindorfer!"
Hän tarttui vanhuksen käsivarteen auttaakseen häntä, mutta tämä katsoi häneen niin avuttomasti, että toinen hämillään kävi hänen käteensä ja kuiskasi: "Sinä et todellakaan voi kävellä."
"Leena, hanki isälle lasi vettä!" jatkoi Kaspar kiireesti. Ja kun nuoren emännän askeleet kaikuivat eteisessä, antoi Kaspar silmillään merkin vanhalle Seferlille ja Burgerlille, otti sitten ukon käsivarsilleen ja kantoi hänet kuin lapsen portaita ylös kamariin, jossa laski hänet vuoteeseen.
"Etkö, isä, tahdo muuta kuin lasin vettä?" kysyi Leena tultuaan kamariin, jonne Burgerl hiipi hänen jälkeensä.
"Ei mitään muuta, ei muuta. Olen vain väsynyt, kovin väsynyt."
"Jumala auttakoon sinua, isä!" Leena suuteli häntä otsalle. "Nuku hyvin ja herää aamulla virkeänä!"
"Hyvää yötä, valkohapsinen tonttuni", sanoi Burgerl. "Lähetit minulle terveisiä, että olet iloinen jos minä sinua hiukan rakastan. Katso, minä alan jo huomenna osottaa sitä. Oletko tyytyväinen?"
"Olen, tyttäreni. Mutta sinun täytyy kiirehtiä, sillä sinulla on vähän aikaa."
"Isä!" huudahti Leena.
"Niin, niin, olenhan jo ylen vanha. Saanhan sanoa, että olen vanha?
Hyvää yötä, hyvää yötä!"
Leena ja Burgerl menivät.
Kun Kaspar ojensi vanhukselle kätensä, ei tämä tahtonut sitä päästää.
Kaspar kumartui ja kysyi: "Onko sinulla minulle sanomista?"
Vanhus nyökkäsi.
Kaspar astui oven luo. "Minä tulen kohta", hän sanoi oven ulkopuolelle, sulki sen sitten ja palasi Reindorferin luokse.
Tämä nosti kätensä. "Annatko minulle anteeksi?"
"Mitä anteeksiantamista minulla olisi?"
"Että olen tullut tänne."
"Kaikille meille on ilo nähdä sinua".
"Ah, rakkaat ystävät! Et voi uskoa kuinka siitä iloitsen! Pysykää aina samanlaisina, ja Jumala suojelkoon teidän elämäänne, terveyttänne ja kunniaanne!"
"Siihen sanon sydämestäni aamen, isä Reindorfer."
"Sentähden on minulle lohdutus, että pääsin tänne. Mutta viisainta olisi ollut pysyä poissa. Pelkään saattavani teille pelottavan häiriön."
"Ei mitään häiriötä, vielä vähemmän pelottavaa."
"Mutta jos minä nyt tähän kuolen…"
"Jumala varjelkoon! Mitä ajatteletkaan? Toivon, että sitä ennen saat elää kauan luonamme."
"Kun te olette niin hyviä minulle, haluaisin kyllä sanoa kuolemalle niinkuin talonpojan vaimo vaatekauppiaalle: 'Tuon jäännöspalasen sinä saat antaa minulle kaupantekiäisiksi, onhan sääli repiä sitä pois!' Mutta tässä eivät rukoukset auta. Jäännöspalanen on mennyttä… Kangas on revitty … minä tunnen sen täällä." Hän näytti rintaansa.
"Älä luulottele sitä, äläkä ajattele; minä ymmärrän kyllä, kuinka vaikuttaa sellainen sydämensuru, jota sinä olet kokenut, kun vielä otetaan lukuun pitkä tie ja ikäsi… Mutta työnnä pois raskaat ajatukset! Sinun täytyy nukkua! Saat nähdä että aamulla olet paljoa parempi, vaikka et olisikaan aivan terve." Hän oikaisi peitteen, jonka vanhus oli sotkenut. "Hyvää yötä, isä Reindorfer!"
Vanhus oli nyt yksin. Hän kuuli hiivittävän varpailla ovensa takana, ja hän erotti tutun, rakkaan syvän äänen joka sanoi: "Eihän hänellä liene mitään vaaraa?"
"Häpeäpilkku", mutisi vanhus, "häpeäpilkku? Onko hän se? Enkö juuri häneltä saa parhaimman kunnian? — Ei, ei, sinä olet nuori, kukoistava kunniapalkintoni! Kun ajattelen, ettei sinua olisi ollut olemassa … se tuntuu työläältä … erittäinkin nyt … en tiedä kumpaako toivoisin. Jos häntä ei olisi olemassa, ken minua nyt kurjuudessani auttaisi, kenties viimeisellä hetkelläni? Yksikään sydän ei minua säälisi!… Sitä en voinut ajatella, kun tuo pieni olento ensi kerran käsivarsilleni laskettiin; enkä silloin, kun häntä pienenä tyttönä ankarasti kohtelin, voinut uskoa, että hän eräänä päivänä näin maksaa minulle. Nyt se päivä on tullut. Mutta se on varma, ettei mitään tapahdu tarkotuksetta."
Vähitellen hän vaipui rauhattomaan horros-uneen, jota kesti koko yön. Hänestä tuntui kuin joku olisi avannut ovea useamman kerran ja hiipivin askelin saapunut huoneeseen ja kumartanut hänen vuoteensa yli. Niin oli tapahtunutkin; toinen toisensa jälkeen talon asukkaat kävivät häntä katsomassa. Sen olennon jonka hän vihdoin aamuhämärässä selvästi erotti hän näki nytkin luonansa istuvan, kääntäessään kasvonsa ikkunaan päin. Se oli Burgerl.
Nuori isäntä tuli nuoren emäntänsä kanssa häntä katsomaan, ennen vainiolle lähtöänsä. Oli kiire aika; pelloilla, niityillä ja puutarhassa korjattiin vuoden viimeistä satoa. Aviopuolisot lausuivat aamutervehdyksen. Heidän kysymykseensä, kuinka isä voi, vastasi vanhus: "väsynyt, väsynyt". He käskivät Burgerlin vartioida häntä tarkasti ja menivät. Kaspar päätti, vaikka työväestä olikin puute, lähettää Heinerin noutamaan lääkäriä piirikaupungista. Tämä auttaisi isä Reindorferin pikemmin voimiinsa kuin hän itsestään voisi päästä; sillä olihan vanhus vain kovin väsynyt, — kovin väsynyt.
Harmaita pilviä ajelehti taivaalla ja niiden välistä pilkisti aurinko tuon tuostakin hetkiseksi näkyviin. Sairas makasi hiljaa ja äänetönnä. Tyttö ompeli ahkerasti ikkunan luona. Hetki vierähti hetken jälkeen.
Päivällisen aikaan oli taas talossa vilkasta elämää. Kaspar ja Leena saapuivat. Vanhus ei huolinut ravinnosta, ja he poistuivat huolissaan. Mutta jo ensi yönä, viimeistään aamulla varhain, saapuisi lääkäri.
Talo oli jälleen pian autiona. Kotona ei ollut ketään muita kuin vanha Seferl, joka torkkui keittiön jakkaralla. Iltaan saakka Burgerl oli sairaan luona kamarissa. Silloin tällöin kuului lasten kirkunaa kylätieltä. Tuuli ajeli edelleenkin raskaita pilviä ja puskui tavan takaa ikkunaa vastaan, pidättäen sitten taas henkeään. Pieni tyttö teki samoin, ja silloin oli pelottavan hiljaista; pieni huone tuntui koko mailman hylkäämältä.
Äkkiä sairas yritti nousta kyynärpäilleen. "Lapsi", pyysi hän vaikeasti, "mene pois täältä. Lähetä joku toinen, en tiedä, mitä minulle tapahtuu. Ajatukseni sekaantuvat, kummallisia kuvia syntyy aivoihini. Mene … mitä nyt kenties … tapahtuu, ei sinun … sovi … nähdä…"
Burgerl oli kohonnut kiireesti tuoliltaan ja katsoa tuijotti sairaaseen. Ainoastaan se nimetön kauhu, joka valtasi hänet ja sai hänen sydämensä rajummin sykkimään, saattoi pidättää hurjan kirkaisun, joka pyrki hänen rinnastaan.
Vanhan miehen kasvoissa näkyi ilme, jonka hän hyvin tunsi — viimeinen.
Hän aikoi juosta pois, minkä jalat saattoivat kantaa, mutta ne kielsivät palveluksensa. Hän seisoi siinä kuin permantoon kiinni kasvaneena, painaen käsin silmiään päästäkseen näkemästä kauhistuttavaa.
"Sinä et voi jäädä tänne!" huusi kauhun ääni hänen povessaan. "Täytyy!" vastasi hän ahdistuksessa; "olisi synti jättää hänet nyt yksin!" Hän muisti, että vanhus nyt viimeisellä hetkellään — hän tiesi sen aivan hyvin viimeiseksi — oli huolehtinut hänen tähtensä. "Jumala auttakoon ettei kouristus minua tapaisi, minä tahdon jäädä!"
Hän seisoi vielä hetkisen. Sydämen kiivas sykintä ja valtimon ankara lyönti oli äkkiä asettunut. Hän puri hampaitaan yhteen ja piti päättävästi käsivartensa sivulle vaipuneena.
Siinä kuoleva lepäsi. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet vääntyneet, otsalla oli suuria hikipisaroita, ja hän hengitti raskaasti.
Kalpeana, mutta silmäluomiaan väräyttämättä Burgerl astui kuolinvuoteen luo.
"Tahdotko jotakin, isoisä?"
Ei mitään vastausta.
Burgerl kuivasi esiliinallaan kuolevan otsaa. "Mitä voin tehdä sinulle, iso-isä?"
Turhaan kysytty, kuoleva ei varmaankaan kuullut. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja siinä tavassa, jolla hän ikäänkuin etsien käänteli päätään, oli avutonta kärsimättömyyttä; oli kuin hän olisi kaikesta muusta välittämättä kuunnellut jotakin. Burgerl oli kerran nähnyt samanlaisen ilmeen erään sokean kerjäläisvaimon kasvoissa, kun tämä katuhälinässä kuunteli lastaan ja hapuili hänen luokseen.
Burgerl kumartui päättävästi ja sanoi kovasti vanhuksen korvaan: "Minä menen hakemaan äitiä, Leenaa!"
Silloin rauhattomuus hävisi kuolevan kasvoilta.
Burgerl kiirehti ulos. Hän jätti oven auki jälkeensä ja eteiseen saavuttuaan hän huusi keittiöön: "Riennä kamariin, Seferl. Iso-isä on kuolemaisillaan; mutta hän ei voi kuolla, hän odottaa äitiä!"
Sitten hän juoksi yli pihamaan laajoille vainioille. Hänen ei tarvinnut kauan huutaa, eikä hänen tarvinnut antaa selityksiä, hänen äänensä oli niin hätäinen ja hänen kasvonsa olivat niin kauhistuneen näköiset, että Kaspar ja Leena samosivat hänen luokseen ja ymmärsivät kysymättä kaikki.
Burgerl riensi heidän jäljestään, mutta ennen portaille kiirehtimistään hän pistäytyi keittiöön noutamaan etikkapulloa. "Äiti voi tarvita tätä."
Ylhäällä kamarissa Leena oli vaipunut vuoteen ääreen ja tarttunut kuolevan käteen, joka liikkui rauhattomana, kunnes itkevä nuorikko oli pannut sen omalle päälaelleen, jolloin se näytti löytäneen haettavansa.
Äkkiä kuoleva sanoi lapsellisen kirkkaalla äänellä: "Kääntäkää minut seinään päin!"
Leena nousi, painoi suudelman hänen otsalleen, tarttui sitten molemmin käsin varovasti häneen ja täytti hänen pyyntönsä.
Burgerl, joka seisoi sängyn jalkapuolessa, katsahti merkitsevästi isäänsä. Tämä riensi silloin ja otti hervonneen puolisonsa käsivarsilleen.
Hän laski hänet tiedotonna tuolille. Burgerl tunkeutui siihen ja sanoi:
"Päästä minut, isä!" Hän voiteli etikalla Leenan päälakea ja ohimoita.
"Äiti olisi lähin sulkemaan kuolevan silmät", puheli Burgerl samalla,
"mutta kun sitä ei saa viivyttää, teen minä sen hänen puolestaan.
Tahdotko, isä, olla hyvä ja kääntää iso-isä paran jälleen kohdalleen."
Kaspar asetti kuolleen suoraksi. "Hänen silmänsä ovat jo kiinni.
Näyttää aivan kuin hän nukkuisi."
Kun Kaspar astui pois vuoteen luota, liitti Seferl kuolleen kylmät kädet yhteen. Leena virkosi jälleen. Burgerl kääri kyyneleisin silmin kätensä hänen kaulaansa ja Leena otti tytön polvilleen. He istuivat hyvin lähellä toisiansa ja nyyhkyttivät. Kaspar tuli huolissaan heidän luokseen ja hänen puolisonsa ojensi hänelle vapisevan kätensä tyttären pään yli. Burgerl huokui esi-liinaansa ja kuivasi sillä äitipuolen silmät; sitten hän viittasi sänkyyn: "Iso-isä nukkuu, katso, hän nukkuu hyvin!"
Hän vei Leenan, jota saattoi johtaa kuin lasta, muutamia askeleita lähemmäksi kuolinvuodetta. Siinä he molemmat polvistuivat ja lukivat rukouksen puoliääneen, ja kun aamen oli kajahtanut, sanoi Burgerl: "Isä, vie nyt äiti täältä!"
"En voi jättää häntä", muistutti Leena.
"Saat nähdä hänet myöhemmin", lohdutteli Burgerl ja auttoi häntä nousemaan.
Leena nousi epäröiden. "Kuka valvoo hänen luinaan?" hän kysyi hiljaa.
"Minä ja Seferl", vastasi Burgerl päättävästi.
"Tule, puoliso raukkani", pyysi Kaspar, "menkäämme jo täältä." Ja he läksivät yhdessä. Kynnykseltä Leena katsoi taakseen kyyneleet silmissä, ja kun Burgerl oli sulkenut oven heidän jälkeensä, hän vaipui puolisonsa rintaa vastaan ja huokasi: "Ah, Kaspar, kuinka se tuntuukaan raskaalta! Jospa olisin saanut pitää häntä edes muutaman päivän! — Mutta juuri nyt, jolloin hänellä olisi ollut hyvä kohtelu!"
Mutta Kaspar löysi ne parantavat sanat, jotka viihdyttivät hänen kouristuksentapaisen tuskansa ja pyhittivät hänen surunsa. Hän otti ne omasta sydämestään. "Katso, Leena", hän lausui hellästi, "paljoa raskaampaa olisi ollut, jos vanhus ei olisi tietänyt, kuinka hyvät aikeet meillä oli häneen nähden. Hän sai sen Jumalan sallimasta nähdä oikeaan aikaan, se oli hänen viimeinen kokemuksensa elämästä, viimeinen ilonsa, sitä tuntien hän erosi…"
Kun Burgerl oli sulkenut kuolinhuoneen oven, otti hän kaapista rukouskirjan ja etsi siitä rukouksia kuolleille.
"Mutta, Burgerl, aijotko todellakin jäädä tänne kuolleen luokse?" kysyi vanha Seferl ihmeissään.
"Kyllä minä jään."
Burgerl asettui kuolinvuoteen pääpuolelle ja vanha Seferl jalkapuolelle, ja he alkoivat yhdessä rukoilla. Tyttö luki rukoukset puoliääneen, ja vanha palvelija mutisi sana sanalta jäljestä muistin mukaan. Heidän äänensä, toinen kirkas ja hillitty, toinen syvä ja soinnuton, täytti pienen huoneen hyrinällä ja porinalla, joka voimakkaissa ja innokkaissa rukouksen paikoissa kohousi kuuluvammaksi, mutta muuten säilytti yksitoikkoisen nukuttavan tasaisuutensa.
Burgerl väsyi ensin ja antoi rukouskirjaa pitävän käden vaipua polvelle. Mutta hän virkistyi täydellisesti hiljaisuudesta ja katsahti ylös. Vanha Seferl, joka oli hetkisen yksin innokkaasti rukoillut, nukkui istuallaan. Burgerl ei häntä havauttanut.
Hän valvoi yksin kuolleen luona.
Kuollut makasi kuin syvässä unessa.
Burgerl koetti sormellaan hänen käsiään … ne olivat kylmät ja jäykät.
Eilen vielä ilo ja suru vaikuttivat häneen, hän oli väsynyt ponnistuksista ja murheesta, rakkaus ilahdutti häntä kuin loistava joulukuusi lasta. Nyt hän ei tiedä maan murheista eikä riemuista! Maailman pahuus saisi turhaan tärisyttää sitä vuodetta, jolla hän lepää kädet ristissä vaipuneena rinnan päälle. Häntä se ei häiritsisi!
Burgerl sai luottamusta tähän hiljaiseen rauhan mieheen. Jos hän voisi lapselle puhua, hän ei sanoisi mitään pelottavaa, olivathan hänen kalpeat kasvonsa niin tyynet ja rauhalliset.
Pää nojautuneena tuolin selkänojalle ristiin laskettuihin käsivarsiin nuori tyttö katseli kauan vainajaa.
Hän kääntyi vasta kuullessaan askeleita portailta, jolloin Seferl säikähtäen heräsi unestaan. Sieltä saapui muutamia työmailta palanneita palvelijoita, jotka tahtoivat myöskin valvoa kuolleen luona. Useimmissa lauluissa oli harras uskonnollinen sävy, mutta oli sellaisiakin, joissa oli hyljätty Jumalan armopäätöksiin ja isäisiin lupauksiin turvautuminen ja sen sijaan järkyttävästi valitettiin ihmisen viheliäisyyttä ja kaiken maallisen elämän katoavaisuutta. Tavallaan on näissäkin lauluissa lohdutusta, sillä ajatellessamme kaiken välttämätöntä katoamista lientyvät yksityisen kuoleman herättämät tuskat. Nämä synkkämieliset laulut kaikuivat vaihdellen hiljaisessa yössä.
Aamunkoitteessa tulla rytisivät rattaat pihamaahan. Heiner saapui lääkärin kanssa. Kun tämä vakavan isännän ja itkevän emännän seurassa astui kuolinhuoneeseen, hiipi Burgerl ulos.
Hän halusi raitista ilmaa.
Portaita alas mennessään hän polki voimakkaasti jaloillaan ja väänsi käsivarsiaan. Edellisenä päivänä, jolloin ensimäinen peljästys oli viedä häneltä järjen, hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Nyt hän luuli päässeensä vapaaksi sairaudestaan ja hänellä oli hurskas usko, että hän sai tämän palkinnon uskollisesta valvomisestaan kuolleen luona.
Hiljaa väristen kylmässä tuulessa, joka liekutteli kellastuneita lehtiä, hän astui syksyisen aamun raittiiseen ilmaan terveytensä saavuttaneena ja varsinaisen lapsuutensa menettäneenä!