XXIV.
Täyttä vuotta ei ollut kulunut, kun eräänä aamuna nousevan päivän säteet, jotka leikkivät Grasbodenin emännän huoneen akkunaruuduilla, muodostivat niille jyrkkäreunaisen auringon kuvan, sillä akkuna oli sisältä peitetty tiheällä verholla.
Koko talossa vallitsi tyyni hiljaisuus. Mutta kaksi rattaiden eteen valjastettua hevosta, joita kuskilaudalla istuva Heiner viihdytteli, pärskyi, hirnahteli, polki ja kuopi maata alinomaa. Renki muistutti monenlaisilla huudahduksilla hevosia kärsimättömyydestä, mutta kumartui itsekin kohtuuttoman usein voidakseen puiden runkojen ja oksien välistä nähdä asuinrakennukseen. Eteisessä palvelusväki juoksi edestakaisin kuin muurahaisparvi pesässä. Usein hairahtui joku pois joukosta ja kulki kiireesti puutarhan kautta pihamaalle, jolloin hän saattoi kohdata toisen karjakartanosta kiirehtivän kumppanin. He pysähtyivät silloin hetkiseksi ennenkuin jatkoivat matkaansa joko kääntyen äkkiä ympäri tahi juosten toistensa sivu. Mutta milloin vain joku heistä pysähtyi rattaiden luo jotakin sanoakseen, käänsi Heiner kasvonsa toisaalle. Hänellä ei näyttänyt olevan halua kuunnella eikä puhua.
Rengit sanoivat naispalvelijoille monta pilasanaa ja nämä taas usein hymyilivät keskenään. Mutta kaikki asettuivat taas pian juhlallisen vakaviksi aivan niinkuin sopikin, kun emännän vaikeat hetket olivat tulleet.
Nyt Heiner kurotti päätään, sillä hän näki isännän kiirehtivän puutarhan läpi.
"Aja nyt, Heiner!" huusi tämä. "Vie terveiset Halden isännälle, että kaikki on tapahtunut onnellisesti ja meillä on nyt poika! Hän on niin vahva kuin karhu, sanon sinulle, paraikaa häntä kylvetetään ensimäistä kertaa, ja hän kirkuu vimmatusti." Hän löi toista hevosta selkään. "Riennä, rusko virkku!"
Se oli erään laulun alku, jota lauletaan polvella ratsastavalle lapselle.
Heiner istui siinä ohjakset höllällä, ja näytti siltä kuin hän olisi isännältään kuullut vierasta kieltä. Mutta puutarhan läpi juoksi tyttö, jota täytyi katsoa. Hänen mustat kutrinsa valuivat luonnollisina kiharoina niskaan, hänen valkoisista kasvoistaan helotti kaksi purppuran punaista poskipäätä ja hänen pyöreät käsivartensa ja sirot jalkansa liikkuivat vilkkaasti ja ketterästi. Sivumennen hän heitti ystävällisen silmäyksen Heineriin, mutta kääntyi sitten heti hänestä ylpeällä, pilkallisella tavalla, joka osotti että rattailla istuja on hänelle vieras ja sellaisena pysyy. Se oli Burgerl, joka oli viime näkemästä tullut melkein päätään pitemmäksi ja erittäin kauniiksi.
Grasbodenin isännän ajatukset olivat tietysti toisaalla eikä hän siis huomannut, mihin toinen oli kiintynyt. Hän löi leikillisesti isäntärenkiä reiteen.
Heiner kirkaisi ja nauroi. "Mitä odotat? Aja!" sanoi isäntä.
Rattaat vierivät pois.
Kylän läpi ajaessaan Heiner kiirehti hevosia, mutta hiljaisella metsätiellä ne saivat juosta hölkytellä verkkaan.
Kuinka kauniiksi Burgerl oli kehittynytkään! Lapsena hän piti paljon Heineristä, koska Heiner oli taitava töissään eikä muutenkaan älytön … mutta nyt? Tyly hän ei juuri nytkään ollut. Ja nyt oli talossa poika, joka kerran perii Grasbodenin; Burgerl ei siis enää ollut upporikkaan suurtilallisen ainoa lapsi ja perijä; eikähän Heinerkään ollut huonojen vanhempien lapsi, vaikkakin toinen poika. Pienen maatilan hän helposti voisi hankkia itselleen, ja mikä siinä olisi eläessä? Hänen veljensä ja natonsa viettivät sellaisella kaikkein onnellisinta elämää! Ja odottaa hän kyllä voisi, vaikkapa seitsemän pitkää vuotta, sillä onhan hän nuori. Vanhassa testamentissa puhutaan sellaisesta odotuksesta … tätä tyttöä hän odottaisi seitsemän kertaa seitsemän…
Hän alkoi laskea, mutta loppusumma hämmästytti häntä hiukkasen; sillä niin pitkää ikää ja sellaista patriarkaalista elämänvoimaa, joista vanhassa testamentissa puhutaan, hän ei uskaltanut toivoa itselleen.
Burgerl oli juossut kirkkotarhaan. Hän aukaisi ristikkoportin ja juoksi eräälle haudalle, jonka rautaristissä oli nimi "Joosef Reindorfer". Kummulla kasvoi kukkia niin tiheässä, että tuskin pääsivät huojumaan tuulessa.
Burgerl laskeutui polvilleen. "Kas siinä on sittenkin rikkaruohoja." Niitä pois nyhtäessään ja karsiessaan kukkaisvarsista kuivia lehtiä hän jutteli itsekseen:
"Tulin vain sanomaan sinulle, että meillä on nyt kotona pieni poika! Kaunis poika, sanovat ihmiset; minä en ymmärrä sitä. Hänen pitää vähän kasvaa, ennenkuin minä voin rakastaa häntä; mutta rakastanhan minä jo nytkin, sillä hän näyttää niin miettivältä kuin hän rukoilisi. No, hänhän ei itse vielä kykene mihinkään. Hänen pitää saada nimekseen Joosef, niinkuin sinäkin sait, ja hänestä pitää tulla hyvä mies. Leena-äiti on hiukan heikko, mutta älä ole huolissasi, kyllä hän vahvistuu. Tämän tahdoin sinulle kertoa, muuta uutta en tiedä." Hän painoi molemmat kämmenensä hajasormin maata kohden. "Tiedäthän jo, että minä olen nyt aivan terve? Jumala olkoon kanssasi, iso-isä!"
Hän nousi. Erään haudan luona lähellä hautausmaan porttia hän pysähtyi ja luki siinä Isä-meidän. Sitten hän riensi kotiin.
Kun hän tuli perhehuoneeseen, sanoi Kaspar: "Missä olet ollut? Ei nyt saa juoksennella loitolla, pitää olla tarvittaessa käsillä."
"Pistäysin vain hautausmaalla iso-isälle kertomassa."
Magdaleena hymyili alakuloisesti.
"Vai niin." Grasbodenin isäntä nyökkäsi hyväksyvästi, mutta sitten hän puistalti arvellen päätään: "Ihmeellistä, mutta minusta ei tunnu ollenkaan mahdottomalle kertoa hänelle asioitamme, vaikka hän onkin poissa; on kuin hän ei olisi elänyt eikä kuollut."
Epäselvästi, mutta sitä mahtavammin, — niinkuin aina sellaiset asiat, joita ei voida selittää, vaikuttavat kansan mieheen — järkytti hänen olentoaan ajatus eläväin ja kuolleiden yhteenkuuluvaisuudesta.
Hän seisoi niin korkearyhtisenä, että pienikasvuisen kätilön, joka oli sillävälin kapaloinut lapsen, täytyi kurkottamalla tarjota pikku olentoa isän käsivarsille.
Isä kantoi lapsen vuoteelle.
"Tässä hän on, pienokaisemme. Nyt on maailmassa yksi ihminen lisää."
"Ja hän on tullut kunniallista tietä", hymyili Leena. "Kaikille iloksi eikä kellekään suruksi."
Nuori äiti toivoi kaikesta sydämestään, että pojan elämäkin niin kuluisi. Mutta silloin hänen pitäisi olla melkein pyhimys, eikä äiti uskonut voivansa kasvattaa häntä siksi. Mutta jos hän kasvattaa pienen Joosefinsa, jota hän nyt ensi kerran piti sylissään, hyväksi ihmiseksi, kenties niin hyväksi kuin se Joosef, joka viimeisellä hetkellään oli hänen käsivarsillaan, silloin hän on suorittanut velkansa maailmalle, äitinä sovittanut oman äitinsä hairahduksen ja — sen myöntänette — pessyt pois vanhan häpeäpilkun!?