KOLMASTOISTA LUKU
Turvassa
Kostealla, yksinäisellä rannalla pakolaiset kulkivat muutamia päiviä piiloutuen väliin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. Nälkä rupesi heitä yhä enemmän vaivaamaan. Väliin Martti uskalsi lähteä etsimään leipää, mutta harvassa olivat asunnot ja talot tässä autiossa seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he koettivat sammuttaa nälkäänsä juurilla ja marjoilla, mutta ei niitäkään paljon löytynyt.
Kauan he eivät saattaneet tätä elämää jatkaa, sen näkivät he kaikki kolme. Adelheid varsinkin kävi päivä päivältä yhä heikommaksi. Hänen voimakas sielunsakin uupui, niin että hän kuten profeetta Elias epätoivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!"
Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen päivinä olivat olleet heidän ystäviänsä, he eivät varmuudella voineet turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet jättää kuningattaren Berengarin käsiin. Sillä italialaisiin ei milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihinkä heidän siis oli käännyttävä?
Silloin Waltrud tuli ajatelleeksi erästä piispa Adelhardia, joka asui Reggion kaupungissa suuren Po joen toisella puolen. Hän ei ollut italialainen synnyltään, oli usein oleskellut kuningas Lotharin hovissa ja oli uskollisesti kiintynyt kuninkaaseen ja hänen puolisoonsa. Hän oli myöskin peittelemättä osottanut tyytymättömyyttä Berengarin väkivaltaisuuksiin. Hänen luokseen täytyi Martin kiirehtiä pyytämään suojaa kuningattarelle. Suunnitelma esitettiin Adelheidille, joka siitä ilostui ja kiitollisena sanoi tytölle:
"Hyvä Jumala taivaassa on johtanut ajatuksesi Adelhardiin! Jos joku uskollinen ja luotettava löytyy tämän maan ylhäisössä, niin hän on kyllä sellainen. Oi Martti, kiirehdi hänen luokseen, me voimme uskoa itsemme hänen turviinsa!"
Levottomuudella Martti ajatteli, että hänen täytyi jättää molemmat naiset yksin. Hänen omakin ruumiinsa oli niin rasittunut, että hänen oli vaikea lähteä jalkaisin tuolle pitkälle matkalle Reggioon. Mutta hänen uskollisuutensa kuningatarta kohtaan voitti kaikki epäilykset, ja hän päätti Jumalan nimessä uskaltaa ryhtyä tähän uhkayritykseen. Sitä ennen hän hankki niin paljon elintarpeita, että arveli niiden riittävän noille kahdelle naiselle siksi kunnes hän palaisi takaisin. Siihen asti hän neuvoi heitä pysymään tässä yksinäisessä, piiloisessa paikassa. Sitte hän jätti heidät ja itsensä Jumalan haltuun ja lähti rohkeamielisenä matkalle.
* * * * *
Väsyneenä ja uupuneena saapui uskollinen Martti Reggioon. Hän oli kulkenut monta päivää, ennenkuin hän näki kaupungin tornit. Tuskin hän jaksoi tuohon toivottuun päämaaliin päästä, mutta nyt hän vihdoin oli kaupungin kadulla ja kiirehti suoraa päätä piispan palatsiin.
Adelhard oli hyväntahtoinen, rehellinen mies, sen oli Martti kysyen saanut selville, mutta vielä hän tahtoi varovaisesti koetella piispan mielialaa kuningatarta kohtaan. Hän antoi esittää itsensä ympärikuljeksivaksi veljeksi, joka pyysi saada puhutella piispaa. Mielellään piispa lupasi ottaa hänet puheillensa.
Tavallisella tervehdyksellä piispa hänet otti vastaan, kysyen sitten ystävällisesti: "Miksi, veljeni, olet tullut tänne? Sinä näytät uupuneelta ja laihalta. Minusta näyttää siltä, että kuljeksiva elämä ei sinua paljon kostuta, toiset voivat siitä paremmin. Mistä tulet?"
"Gardajärveltä, isä. Minulla on sinulle tuotavana tietoja siitä, miten siellä ovat asiat."
Piispa herkisti huomiotansa, "Gardajarveltä! Siinä lähellä sijaitsee
Veronan kaupunki, tuletko sieltä? Oletko nähnyt uuden kuninkaan?"
"Kyllä hänet olen nähnyt, mutta Veronasta en tule. Oletko kuullut eräästä vahvasta linnasta, joka sijaitsee Gardajärven rannalla? Sieltä minä tulen."
"Mitä sinä olet siellä tehnyt?" kysyi piispa ihmeissään. "Gardalinnahan on vankila, niin olen kuullut sanottavan."
"Minäkin olen siellä ollut vankina, mutta Jumalan avulla olen päässyt pakoon."
Sitten hän kertoi, miten Berengar oli vanginnut hänet, kun hän oli oppineen Luitprandin ystävä.
"Hän on viisas kettu", sanoi piispa, "eikä kuitenkaan tarpeeksi viisas, sillä muuten hän ei vieroittaisi kansaa luotaan väkivallan ja ilkitöiden kautta. Eihän hän entuudestakaan ole suosittu! Kuuntele vain maassa kansan ääntä", jatkoi hän, "niin saat kuulla, että häntä vastenmielisesti totellaan ja kaipauksella muistellaan entisiä hyviä aikoja. Kuningas Hugon aikanakin olivat olot paremmat. Ja kuningas Lothar!" Piispan ääni oli sortunut liikutuksesta ja haikeista muistoista. "Minä olin häntä hyvin lähellä, minä rakastin häntä. Hän ja hänen puolisonsa olivat kansan toivona. Silloin korjattiin nuori kuningas tieltä pois."
Hillityllä inholla hän kuiskasi nämä sanat, ja laskien kätensä vaeltavan veljen käsivarrelle hän sanoi tuttavallisesti: "Mutta me emme uskalla ääneen tästä asiasta puhua. Kätke nämä sanat sydämmeesi!"
Munkki noikkasi merkitsevästi. "Minä tiedän sen, isä. Minäkin olen nähnyt leskikuningattaren."
"Oletko nähnyt kuningattaren? Missä hän oleskelee? Oi, sano!"
"Olen nähnyt hänet Gardalinnassa vankina. Berengar on hänet sinne salvannut."
Piispa oli rynnännyt ylös istuimeltaan. Hän polki jalkaansa lattiaan vihoissaan ja huudahti:
"Kuulumaton ilkityö! Onko tuo hävytön uskaltanut sen tehdä? Ja miten kuningatar jaksoi?"
Munkki kertoi, mitä kaikkea kuningattaren oli täytynyt kärsiä Veronan linnassa ilkeän Willan tähden ja miten hän uskollisen palvelijattarensa kanssa oli suljettu Gardalinnaan. Hän kertoi heidän epäterveellisestä vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sekä heidän kuihtuneesta muodostaan; mutta hän kertoi myöskin heidän lujasta luottamuksestaan Jumalaan, joka tässä julmassa vankilassakin ylläpiti heitä.
"Heidän uskonsa sai minut häpeämään, samalla kun se myöskin oli minulle lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, että minä tulin Gardalinnaan."
Piispan tunteet olivat syvästi järkkyneet. Mielenliikutuksessa hän kiihkeänä kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin hän seisahtui munkin eteen.
"Hänet täytyy vapauttaa. Etkö tiedä mitään keinoa? Mutta mitenkä sinä tietäisit? Olipa ihme, että itse sieltä pääsit! Kuka on hänelle apua antava? Kuka kykenee siihen? Väkivallalla emme mitään voi Berengarille, emme lainkaan mitään."
"Hän ei enää ole Gardalinnassa, isä", sanoi munkki.
Piispan silmät kävivät suuriksi.
"Onko hän kuollut?" kysyi hän pelästyneenä. "Jos oikein käsitän puheesi, niin kuolema on hänet pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka, kansa raukka!" valitti hän.
"Hän on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman kautta. Hän on paennut."
Taaskin piispa kavahti pystyyn, hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui munkin molempiin olkapäihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle olkoon kiitos ja ylistys! Ja sinä olet hänet pelastanut, ellen erehdy! Mutta kerro nyt kaikki minulle", hän pyysi. "Missä hän nyt on?"
Martti kertoi. Syvästi liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein hän sanoi:
"Siis olet hänet jättänyt Mincion rannoille, ja minun luokseni hän on sinut lähettänyt apua pyytämään. Hänen luottamuksensa ei ole joutuva häpeään. Meidän täytyy tuoda hänet tänne."
Hän tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa hän ei ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sisällä hän on turvattuna. Sitäpaitsi liian monet saisivat tietää asian, jos hän tulisi tänne kaupunkiin. Me emme voisi sitä salata Berengarilta. Mutta vähän matkan päässä täältä sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla. Siellä asuu eräs minun lääniherroistani, nimeltä Azzo. Minä neuvon sinua kiirehtimään hänen luoksensa ja puhumaan hänelle kaikki, mitä nyt olet minulle kertonut. Sano hänelle myöskin, että minä sinut lähetin. Jos missään, niin Canossassa hän on turvassa. Ole nyt alallasi tämä yö täällä linnassa. Sinun pitää syödä ja levätä hyvässä vuoteessa, sillä sinä olet aivan nääntynyt väsymyksestä. Huomenna aamulla sinä lähdet Canossaan."
Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla hän niin kauan oli vaeltanut. Tosin hän surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut hyvä olla, hänen kun täytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siinäkin vielä pelätä vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja hänen palvelijattarensa puolesta nukkui hän levolliseen ja häiritsemättömään uneen, joka vaikutti virkistävästi ja tuotti uusia voimia.
Aikaisin aamulla hän suoriutui matkalle ratsain, sillä piispa ei tahtonut, että väsynyt matkamies jalkaisin lähtisi vuoristoon. Hän toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana hän katseli Martin lähtöä.
Kylläpä oli toista matkustaa hevosen selässä kuin kulkea noita pitkiä jalkamatkoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään linnan korkealla vuorenkukkulalla. Viipymättä hän vietiin linnan herran luo. Varovasti hän alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta pian kyllä hän huomasi, että Azzo oli yhtä kiintynyt kuningattareen kuin piispakin.
Hän oli päättäväinen, toimitarmoinen mies.
"Tässä ei ole mitään hidastelemisen aikaa", huudahti hän, saatuansa selvän asiasta. "Heti Minciolle!"
Viipymättä rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun joukon saattamana hän lähti Martin kanssa, huolimatta polttavasta elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan.
* * * * *
Tällä välin olivat naiset päivä päivältä odottaneet munkkia takaisin — mutta häntä ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka hän oli heille hankkinut, olivat jo lopussa, ja he kärsivät kovaa nälkää. Neuvottomina ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he näkivät kalastajan, joka laski veneensä rannalle. Kaikki ihmiskasvot heitä pelästyttivät; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he nyt uskalsivat tätä lähestyä, sillä nälkä pakotti heitä. He pyysivät nöyrästi häntä antamaan heille palan leipää. Ihmetellen katseli kalastaja noita molempia vieraita naisia.
"Keitä olette ja mistä olette tänne autiolle seudulle tulleet?" hän kysyi.
Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid kätensä kalastajaa kohti, rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meitä, me kuolemme nälkään"; ja Waltrud sanoi samoin.
Syvästi liikutettuna tuollaisesta pyynnöstä ei mies enää kysellyt mitään, vaan otti veneestään suuren kalan, ainoan jonka hän oli saanut, teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille nälkäisille. Sillä välin kuin he söivät, hän hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja Waltrud kiittivät Jumalaa sydämmestään tästä suuresta lahjasta.
He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siinä vielä päivän. Tuskin jaksoi nääntymäisillään oleva kuningatar laahata itseään eteenpäin. Hän oli niin surun vallassa, että hän ääneen itkien nojasi päätään tytön helmaan.
"Anna minun kuolla tähän, en jaksa enää. Onko Vapahtaja kokonaan meidät unohtanut? Elämä ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin hiljaa nukkua ja herätä ylhäällä taivaassa kuten Lotharinikin", nyyhkytti hän.
Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pelästyi.
"Vapahtaja ei ole meitä unohtanut", kuiskasi hän hellästi. "Hänpä virvoitti meitä ruoalla viimeistään eilen, ja hän on pelastanut meidät kaikista vaaroista ja hädistä. Miten hän antaisi meidän täällä menehtyä? Ei, sitä ei hän tee!"
"Martti ei tule takaisin. Mitä hänelle lienee tapahtunut?" valitti Adelheid. "Entä jos Berengarin etsijät olisivat löytäneet hänet! Entä jos jokin muu paha on häntä kohdannut! Katso Waltrud, tällaiset ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sillä te, minun uskolliseni, kärsitte hätää minun tähteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mitään pahaa, ellei minua olisi. Anna minun siis kuolla täällä levossa!"
Tyttö itki. "Luuletko, hallitsijatar, että minä voisin olla onnellinen ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi kaikkea, mutta samalla tietäisin sinun olevan hädässä? Tahi jos sinä kurjuudessa eroaisit tästä maailmasta? Minä tiedän, että et sitä usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sinä olet väsynyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydessä. Mitä tulleekaan, minä en sinua milloinkaan jätä."
"Sinä olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna.
"Löytyy yksi, joka on vielä uskollisempi, oi valtijatar: meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus. Jos luotat minun uskollisuuteeni, kuinka voitkaan sitte häntä epäillä? Hän rakastaa meitä paljon enemmän kuin kukaan ihminen voi rakastaa. Sen sinä tiedät. Kärsimyksiesi tähden silmäsi nyt vain ovat himmentyneet. Hän ei meitä ole unhottanut, ja minua aavistuttaa, että apu on lähellä."
"Minä tiedän, että hän meitä rakastaa, en tahdo hänen uskollisuuttaan epäillä. Mutta ehkä hän tahtoo ottaa minut taivaaseensa. Katso, minua se ajatus ilahuttaa. — Kuule, — mitä se oli?"
He kuulivat monien hevosten kavioitten kopsetta, ja Adelheid rukoili: "Ah Herra, älä anna meidän jälleen joutua jumalattomien käsiin! Ota minut ennen taivaaseesi!" Sitten hän vaipui Waltrudin helmaan, ja voimattomuudesta hän meni tainnoksiin.
Kavioitten kopina tuli lähemmäksi, — tyttö ei siitä huolinut, hän näki vain tainnoksissa olevan hallitsijattarensa. Polttavat kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Oliko tämä alku kuoleman uneen? "Oi Herra, pelasta hänet, pelasta hänet!" huusi hän.
Silloin kohtasi hyvin tuttu ääni hänen korviansa. Hän katsahti ylös, — kahiliston läpi tunkeusi hevonen esiin — mies istui sen selässä — kyyneleittenkin läpi katsellen tyttö tunsi hänet.
"Martti!" huudahti hän pidätetyllä äänellä, joka kuitenkin kuului riemastuneelta. "Ennen kaikkea, auttakaa kuningatarta eloon!" jatkoi hän.
Kaikesta huolenpitävä munkki veti satulataskusta ulos viinipullon, laskeutui polvilleen ja juotti uupuneelle kuningattarelle muutamia pisaroita. Pian saapuivat myöskin toiset ratsastajat. Eräs komea ratsumies hyppäsi alas hevosen selästä, astui kuningattaren luokse ja katseli säälivin silmin noita kalpeita, kärsimystä ilmaisevia kasvoja. Se oli rajakreivi Azzo Canossasta.
"Hän on tainnoksissa, nälkä ja kaikenlaiset puutteet ovat tehneet aivan lopun hänen voimistaan", sanoi Martti kyynelsilmin. "Taivaan Herra antakoon hänelle jälleen hänen terveytensä."
Taaskin vuodatti munkki hänen suuhunsa vahvistavaa viiniä. Silloin hänen huulensa liikkuivat ja hän aukaisi silmänsä. Hänen ensimmäinen katseensa sattui asestettuihin miehiin, ja kauhistus kuvastui hänen kasvoihinsa. Silloin syvä, miehuullinen ääni lausui:
"Älä pelkää, kuningatar, sillä nyt on tullut luoksesi ystäviä, jotka vievät sinut varmaan turvalliseen paikkaan." Rajakreivi lausui nämä sanat.
Silloin Adelheid näki munkin tutun muodon, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kiitos sinulle, Martti! Tämä on sinun tointasi", kuiskasi hän, vaipuen jälleen voimattomana tytön helmaan.
Nyt päätettiin, että joukko viipymättä lähtisi matkaan. Ensiksi kuitenkin täytyi nälkiintyneitten naisten vahvistaa voimiansa ruoalla ja juomalla; sitten Azzo kääri viitan kuningattaren ympärille ja asetti hänet eteensä istumaan hevosen selkään. Yksi hänen aseenkantajistaan otti samoin Waltrudin ratsullensa, ja niin he lähtivät nopeata vauhtia ratsastamaan eteenpäin.
Pian he tulivat vuorensolaan, joka kulkee vuolaan Enzavirran rantaa pitkin. Hyvältä ja virkistävältä tuntui naisille viileys tässä jylhässä seudussa. Nyt ratsastus kävi vähän hitaammin ylös vuorta pitkin, mutta jopa huipulla näkyi pelastava linna. Vielä vähäinen ponnistus, niin ollaan perillä. Linnanhaltijan käskystä lasketaan silta alas, vartioväki järjestyy saattueeksi, ja etupäässä ratsastaa rajakreivi Adelheidin kera. Kuningatar on nyt päässyt linnaan, varmaan turvaan vihollisilta, jotka kokonaan ovat kadottaneet hänen jälkensä.