KAHDESTOISTA LUKU
Jumalan suojeluksessa
Gardajärven rannalla erosimme Adelheidistä ja hänen seuralaisistaan, kun he päästyään synkästä vankilastaan yön pimeydessä polvistuivat kiittämään Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä, ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtimään.
"Vielä emme ole turvassa, jalo rouva. Täällä ei ole missään metsää. Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen päivänkoittoa täytyy meidän ehtiä Mincion metsäseutuun. Sillä pian meitä kaivataan, ja linnan huipuilta näkyy kauas ympäristöihin. Minun tulee sinua sääli, kuningatar, mutta meidän on kulkeminen yötä myöten, emmekä saa levätä, ennenkuin olemme metsän suojassa."
Raivattua tietä pitkin he riensivät eteenpäin, Martti edellä ja Adelheid Waltrudin taluttamana jäljessä. Kiireinen oli heidän kulkunsa, sillä vielä he eivät väsymystä tunteneet, ja pelko, että heidät saavutettaisiin, innostutti heitä kiirehtimään eteenpäin. Pakolaiset eivät puhuneet sanaakaan keskenänsä. Pieninkin rasahdus heitä pelästytti. Vähitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi vasta nyt, miten hän oli heikontunut pakollisista kieltäymyksistänsä ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli hänen tukenansa, kehoitti lakkaamatta häntä kestämään. "Päivän koittaessa olemme metsässä, ja silloin voit levätä!" hän lohdutteli.
Kun Martti huomasi, että molempien naisten askeleet kävivät hitaammiksi, tuli hän toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten he kuljettivat, melkeinpä kantoivat häntä, mutta kiirehtiä heidän kuitenkin täytyi. Lakkaamatta he huusivat sydämmessään: "Vahvista askeleitamme, sinä taivaan suuri Herra!"
Vihdoinkin rupesi päivä sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla hitaasti ja melkein laahaamalla päässeet eteenpäin. Kaukana he näkivät jotakin tummaa häämöittävän; se varmaankin oli metsä. Niinpä tosiaan, he eivät olleet erehtyneet. Neljännestunnin kuluttua he seisoivat yksinäisessä seudussa metsän äärellä. Idässä aurinko punasi taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Metsän sisällä oli eloa ja riemua. Orava kiiti ylös puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea vierasta. Siivelliset olennot tervehtivät iloisesti kultaista aamua, ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit sydämmestään yhtymään luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yhä pyrkivät syvemmälle metsään, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitkälle, että saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan tuuhean lehvistön alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehmeän sammalvuoteen, ja kuten väsynyt lapsi hän pian vaipui sikeään uneen. Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden kuningatartansa.
Sillä välin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja komero tyhjä. Mykkänä pelästyksestä hän tuijotti seiniin, sitten hän tulella valaisi joka nurkkaa — ja siinäpä hän näki aukon muurissa. Nyt hänelle selvisi, mitä tietä vangit olivat päässeet pakenemaan. Mutta kentiesi he vielä olivat piilossa jossakin linnanmuurien sisäpuolella.
Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirveästi pelästyi. Berengarhan oli hänet pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen käytävän loppupäässä oleva aukko löydettiin, ja jalansijat siinä kohdassa, mistä he olivat tehneet vaarallisen hyppäyksensä, havaittiin myöskin; mutta sitten oli yötuuli tasoittanut hiekan, niin ettei jälkiä voitu edemmäksi seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteivät he olleet valinneet raivaamatonta rantatietä, joka johti pohjoiseen päin, vaan ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestillä ilmoitettiin asiasta heti Berengarille, ja hänen ja Willan raivossa ei ollut määrää. Suuri asestettu joukko lähti liikkeelle, sen etupäässä Berengar itse. He ratsastivat hyvää vauhtia Gardajärvelle; sieltä heidän oli määrä hajaantua eri haaroille paremmin löytääkseen pakolaiset. Ja sitten tapahtui, että Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa unohtaneelle linnanvouti paralle, lähti asestetun parvensa etupäässä ratsastamaan samaa tietä, jota pakolaisraukat edellisenä yönä kulkivat. Nämä olivat kyllä ennättäneet edelle, sillä päivä oli jo ainakin puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat pääsivät liikkeelle. Mutta olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat. He ratsastivat ohi metsän, josta pakenijat aamulla etsivät suojaa, mutta eivät heistä mitään jälkeä nähneet. Mincion luo he ehtivät vielä samana iltana. Virran ympäristöissä he tutkivat tarkkaan joka paikan ja kyselivät laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sieltä kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eivät olleet ketään nähneet. Siis Mincion yli he eivät olleet vielä päässeet. Tämä tieto rauhoitti rajakreiviä, ja hän palasi myöhään illalla kotiin, alkaaksensa seuraavana päivänä jälleen etsintänsä.
Kaiken tämän oli viisas munkki edeltäpäin arvannut ja sen mukaan tehnyt suunnitelmansa. Niin kiihkeästi kuin kuningatar toivoikin pääsevänsä tästä seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut lähtemään eteenpäin, ennenkuin yöllä. Päivällä heidän täytyi pysytellä jossakin, missä tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi aamuna pakenemisensa jälkeen olivat tarpeeksi levänneet sekä ravinneet itseänsä leivällä, jota munkki oli heille säästänyt ja ottanut mukaansa, kävelivät he hitaasti ja varovasti eteenpäin metsässä, yhä etelää kohti. Ennen yön ehtimistä he taas lepäsivät, mutta pimeän tultua munkki vei heidät hyvälle raivatulle polulle, johon hän ei arvellut takaa-ajajain yöaikana osuvan.
Tällä tavalla meneteltiin monta päivää, kunnes leipä loppui ja nälkä rupesi rasittamaan. He olivat päässeet metsän läpi, joka näinä päivinä oli heitä suojellut. Yön kuljettuaan he näkivät aikaisin aamulla edessänsä lavean tasangon täynnä uhkeita viljavainioita, mutta ei puita eikä pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme piiloutua? Palatkaamme takaisin metsään!" pyysi kuningatar.
"Emme suinkaan sitä tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme saa. Tuolla lännessä päin vähän lounaiseen suuntaan juoksee Mincio. Sinne meidän täytyy kulkea ja päästä vastakkaiselle puolelle, jotta takaa-ajajat kadottavat jälkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita viljankorret ovat! Eivät ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri Herra ehkä ajatteli meitä, kun hän kasvatti ne noin korkeiksi."
Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana hän näki, miten Adelheid oli uuvuksissa nälästä, puutteesta ja vaivalloisesta kävelystä. Myöskin Waltrud oli levoton. Hellästi hän piti kätensä väsyneen Adelheidin ympärillä ja sanoi:
"Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehkä tähkissä on kypsiä jyviä, joilla voimme nälkämme sammuttaa."
Mutta he pettyivät, sillä vilja ei ollut kypsää, ja neuvottomina katsoivat molemmat munkkiin.
Tämä kuitenkin keksi neuvon.
"Menkäämme suoraan tämän vainion poikki. Minä taivutan korret sivulle päin, niin että sotketut paikat eivät ilmaise, mistä olemme kulkeneet. Sitten menemme eteenpäin aina virralle asti. Siellä lepäätte viljan suojassa ja minä käyn kalastajamökeissä kerjäämässä armopaloja. Moni kuljeksiva veli kävelee kerjäten maita pitkin, sen kansa kyllä tietää, eikä se herätä mitään huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on tähän asti meitä auttanut; jättäisikö hän meidät nyt? Ei, sitä en milloinkaan voi uskoa!"
Kiitollisena katsoi kuningatar häneen, ja sitten hän rohkeana alkoi matkansa toisten mukana viljan läpi. Korret olivat niin korkeat, että ne hyvin ulottuivat heidän ylitsensä. Kun he tulivat matalakasvuisempaan tahi tyhjään kohtaan, tähyili munkki ensin ympärilleen. Kerran he uskalsivat ryömiä paljaan pellon ojaa pitkin, kunnes taas pääsivät korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen oli heidän pelkonsa silloin, ettei heitä enää haluttanut yrittää samaa toistamiseen. Sentähden he päättivät pysyä alallansa iltaan asti.
Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja lähti hakemaan ruokavaroja. Virta ei ollut tästä kaukana. Etäältä kuului vaunujen jyrinä, kun ajettiin maantiellä rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat levolle. Adelheid nojasi päänsä uskollisen ystävättärensä rinnalle, ja pian he kumpikin vaipuivat syvään uneen.
Kuinka kauan olivat nukkuneet, sitä he eivät tietäneet, mutta äkkiä he hypähtivät pystyyn — mitä oli tämä? Eiköhän kaukaa kuulunut hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli lähemmäksi, — niitä tuntui olevan paljo! Veri jähmettyi heidän suonissansa. Hätäisenä tarttui Adelheid Waltrudiin, mutta tämä painoi hänet lempeästi alas maahan, laskeutui itsekin aivan hänen vierellensä ja kuiskasi: "Vapahtaja meitä suojelkoon!"
Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan läheltä heidän piilopaikkaansa, sillä nyt kuului miesten ääniä. Äkkiä kajahti kovaääninen "seis!" Adelheid vavahti — se oli Berengarin ääni!
Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten selästä ja hajaantuivat eri tahoille.
"Virralle! Siellä niitten täytyy olla! Pian! Onko teillä lyijyä jaloissanne?" Näin komensi rajakreivi vihoissaan.
"Ei lähellä eikä kaukana näy mitään, herra!" huusi yksi.
"Eikä kukaan ole joen yli lähtenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen.
"Herra, he ovat varmaankin nälkään menehtyneet", tuumi kolmas.
"Pöllöpää!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollöpäitä olette kaikki, ja laiskoja sitäpaitsi. Etsikää kunnes löydätte!"
Kuumuus oli paahtava, hevoset hiestä märkinä. Yksi miehistä puhui rajakreiville muutamia sanoja, joita naiset eivät kuulleet.
"No tehdään niin, me lepäämme, mutta sitten etsimme kahta tarkemmin!" sanoi rajakreivin ääni.
Aivan lähelle sitä paikkaa, jossa molemmat naiset piilivät epätoivoisen tuskan vallassa, jäi nyt Berengarin joukko pitämään lepoa. Raaka leikkipuhe tunki aina naisten korviin asti, ja Berengarin sanat olivat raaimmat.
Adelheid ja Waltrud makasivat hiljaa, äänettä, hartaasti rukoillen. Vihdoinkin annettiin merkki, että lepoaika oli loppunut ja etsintä alotettava. Molemmat naiset jo huoahtivat helpotuksesta, kun samassa äkkiarvaamatta yksi ratsastaja ajaa karautti suoraan viljamaahan. Se oli Berengar itse.
"Olisi minulla nyt vain käsissäni tuo kirottu nainen", huusi hän hampaitaan kiristäen, "niin minä kyllä näyttäisin, ettei häntä enää haluttaisi karkuun lähteä. Näillä paikoin hänen täytyy olla!" Keihäällään hän hajoitteli korsia puoleen ja toiseen. Onnettomat naiset näkivät kärjen kiiltävän päänsä yläpuolella ja luulivat olevansa hukassa!
Mutta Herra Jumala sokaisi tuon jumalattoman miehen silmät niin, ettei hän mitään muuta nähnyt kuin viljan vainiolla. Muutaman kerran hän vielä koetti keihäällään pistää korsikkoon, kunnes hän vihdoin kiroten jätti pellon.
Molemmat naiset tuskin uskalsivat hengittää. He kuulivat ratsastajien etenevän yhä kauemmaksi, kunnes kavioiden kopina vihdoin taukosi aivan. He olivat pelastuneet!
Silloin he nousivat molemmat ylös ja vaipuivat itkien toistensa syliin. Sitten he polvistuivat ja kiittivät palavasti Jumalaa tästä ihmeellisestä pelastuksesta.
Kun aurinko kallistui lähemmäksi länttä, tuli Martti takaisin. Hän oli löytänyt sääliviä sydämmiä ja anteliaita käsiä, jotka jakoivat hänelle, mitä hän tarvitsi. Pakolaiset eivät milloinkaan olleet niin nauttineet maallisista lahjoista kuin nyt. Heidän sydämmensä tulvehti kiitollisuudesta, ja Marttikin itki ilokyyneleitä. Ihmeellistä kyllä, hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ratsastajista mitään. Oli tosiaankin heidän uskoansa vahvistavaa nähdä, miten selvästi Jumalan käsi oli heitä suojellut, he kun aamulla jo olivat olleet ihan epäilyksissä; ja vahvistettuina sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta he illalla taas jatkoivat vaivalloista matkaansa.
* * * * *
Vähän alempana virran luona oli yksinäinen kalastajamökki. Oli varhainen aamuhetki, ennen koitteen aikaa, kun ahkera kalastaja oli lähtenyt ulos mökistään ja irroitti venettänsä rannalta soutaaksensa ulos työhönsä. Virta levisi tässä kohden melkein järveksi, ja vain epämääräisin piirtein erottui toinen ranta aamuhämärässä.
Äkkiä rupesi kalastaja kuuntelemaan; oli ikäänkuin hän olisi kuullut askeleitten lähestyvän. Hän katsoi taaksensa, ja tosiaankin siellä polulla, joka johti hänen asuntoonsa, näkyi kolme olentoa, jotka kiirehtivät rantaa kohti. Ihmeellisiltä he näyttivät. Etupäässä kulki munkkikaapuun verhottu vanha mies ja sitten kaksi naista rikkirevityissä vaatteissa, tomuisina ja hiukset kampaamattomina. "Voitko saattaa meidät tästä ylitse?" kysyi munkki kiihkeästi. "Näen, että aiot irroittaa veneesi lähteäksesi vesille. Oi, ota meidät mukaasi!"
Mies katsoi epäluuloisesti noihin kolmeen. "Keitä olette?" kysyi hän.
"Te näytätte hyvin epäilyttäviltä. Oletteko tehneet jotakin pahaa?
Olkoon silloin kaukana minusta, että auttaisin teitä pakenemaan. En
myöskään ole aikonut lähteä toiselle rannalle."
"Me olemme onnettomat, ellet vie meitä virran ylitse! Mutta rikollisia emme ole."
"Niin on helppo sanoa", vastasi hän kuivasti. "Kuinka minä saatan teihin luottaa? Kummallisilta te näytätte. Keitä te olette?"
Vastauksen sijasta pyysi munkki yhä kiihkeämmin. "Taivaan siunaus vuotakoon ylitsesi, jos meitä autat!"
Mutta mies pudisti päätänsä vastaten: "Moni puhuu taivaasta ja taivaan
Herrasta, mutta ei kuitenkaan hänestä mitään välitä, jopa pyhässä
Rooman kaupungissakin kuuluu olevan sellainen asiain laita, niin olen
kuullut sanottavan."
Silloin Adelheid laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili tuskan valtaamin katsein: "Vie meidät ylitse, niin Herra sinua siunaa!" Myöskin Waltrud yhtyi molempien toisten rukoukseen, ja mies näytti aprikoivan, mitä hän tekisi.
"No niin, kyllä saatan viedä teidät ylitse, mutta maksakaa ensin, sillä minä olen köyhä. Koska te niin kiihkeästi tahdotte päästä toiselle rannalle, ette tietenkään kitsaile rahojen suhteen. Jos lykkäisitte tuonnemmaksi maksamisen, voisitte unhottaa koko asian."
Hämmästyneinä katsoivat pakolaiset toisiinsa; mistäpä he rahoja ottaisivat? Adelheidin silmät täyttyivät kyynelillä. "Ei meillä ole mitään, ei rahaa eikä rahan arvoista."
Waltrudin silmät välähtivät. Nopeasti hän otti kaulastaan nauhan ja irroitti rannerenkaan, jota hän alituisesti siinä säilytti vaatteittensa sisäpuolella.
"Tässä on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi hän. "Jos olet siihen tyytyväinen, niin ota se, mutta auta meitä täältä pois. Joka hetki on kallis."
Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttöä.
"Tämä on tosiaan arvokas kapine", sanoi hän, samalla ikäänkuin punniten sitä kädessään.
Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sitä et saa antaa! Sehän on ainoa esine, josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sitä perintöä et saa minun tähteni hävittää, rakas uskollinen Waltrud!"
"Ah hallitsijatar, henkeni minä halusta antaisin puolestasi, jos sillä voisin sinut pelastaa", sanoi tyttö kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja, joudu! Vai eikö tässä ole tarpeeksi maksua?"
Mutta mies empi, yhä pidellen rannerengasta käsissään. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt, ja nyt hän sanoi:
"Kertokaa minulle keitä olette, ja miksi olette niin kiihkeitä ja hätäisiä. En vie teitä ylitse, ennenkuin saan sen tietää."
Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. Tämä sanoi: "Me tahdomme ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun täytyy vannoa pyhän Jumalan nimessä, että et meitä ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt kuulet, kuinka suuri on hätämme, niin et varmaankaan kieltäydy meitä auttamasta."
Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei hän kenellekään ilmoittaisi, mitä munkki hänelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti ilmaisi hänelle, että se nainen, joka seisoi hänen edessään, oli hänen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt pyysi apua. Suurimmassa kiireessä hän kertoi, miten kuningatar oli vangittu ja pelastettu ja miten hän nyt oli pakoretkellä, päästäksensä Berengarin kostosta.
Syvästi liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten hän antoi takaisin rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, että ottaisin teiltä ainoan kalliin esineen, kun olette hädässä. Pidä se kuningatartasi varten, tyttö, sillä minä pelkään, että teidän vastuksenne eivät vielä ole lopussa."
Sitten hän viittasi heitä astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat kehoitusta. Pian olivat airot vedessä, ja he pääsivät turvallisesti toiselle rannalle.
Kyyneleet silmissä kuningatar lämpimästi puristi vanhan kalastajan kättä hyvästiksi, ja toiset tekivät samoin. Ukon ahvettuneet kasvot värähtelivät, kun hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, siihen asti kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtivät eteenpäin metsäseutua kohti.
Jumala oli nyt taas pelastanut heidät Berengarin joukkojen käsiin joutumasta. Sillä kun takaa-ajajat vielä samana päivänä tulivat kalastajamökille, näkivät he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan, mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sillä ukko puhui vain järjettömiä asioita ja näytti tavattoman yksinkertaiselta. Kiivaasti hän hosui tielle päin, mistä he juuri olivat tulleet, joten muutamat sanoivat häntä mielipuoleksi ja toiset taas luulivat hänen tarkoittavan, että pakenijat olivat sinnepäin menneet. Äänekkäästi kiroten he lähtivät vihdoin takaisin.
Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylös ja hykersi tyytyväisenä käsiään. "Nuo olkoot vain harhateillä, mutta taivaan Herra lähettäköön kuningattarelle enkelinsä viemään hänet turvaan!"