YHDESTOISTA LUKU
Äidinsuruja
Hiljaisena ja hylättynä seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantytär oli viettänyt lapsuutensa onnelliset päivät. Kuninkaallinen vouti hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pitäen kunnossa ympärillä olevia alueita. Mutta linna oli autio, sillä jo enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen Genèvejärven lähitteille. Täällä me hänet tapaamme kuninkaallisessa linnassa uskollisesti täyttämässä velvollisuuksiaan, kuten ennen Colombierissa ja sen ympäristöillä.
Bertha rouva oli vanhentunut. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmahtaviksi, ja hänen lempeillä kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun piirteitä, joita ei niissä ollut ennen näkynyt. Huoli puhui hänen katseestaankin, kun hän nyt siinä istui pitäen noita ennen niin ahkeria käsiänsä ristissä polvillaan ja tähyillen miettiväisenä kauas etäisyyteen. Hän ajatteli Adelheidiä ja oli levoton tyttärensä tähden, sillä hän ei pitkään aikaan ollut mitään kuullut hänestä.
Viereisestä kammarista kuului lapsen ääni, ja nyt Bertha rouvan kasvoille valahti äidillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan taluttamana tyllersi sisään pieni tyttönen, vielä vähän epävarmoin, alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tyttärentytär. Hellästi hän otti lapsen polvilleen, ja tämä nojautui turvallisesti vasten isoäitinsä rintaa.
"Lapsi raukka", sanoi hän silittäen hänen pehmeätä tummaa tukkaansa. "Kovin aikaisin on sinun täytynyt jäädä isättömäksi, — ehkä myöskin äidittömäksi! Sen tietää ainoastaan suuri taivaan Herra."
Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän kuivasi heti silmänsä, sillä lapsi ei saanut nähdä surullisia kasvoja. Vuosi sitten oli hänen tyttärentyttärensä saatettu hänen luoksensa, ja samalla oli tuotu terveisiä tyttäreltä ja Lotharilta. Rukoilevin sanoin oli Adelheid pyytänyt äitiänsä ottamaan lapsen hoitoonsa ja sulkemaan hänet sydämmeensä. Huolestuttavalta kuului viesti Turinista, missä Lothar makasi sairaana. Niin pian kun hän vain paranisi, he kiirehtisivät äidin luo.
Äiti odotti päivä päivältä, ja yhä uudelleen ja uudelleen hän toivoi pian saavansa sulkea heidät syliinsä; mutta hänen toivonsa oli turha. Vihdoinkin tuli kuljeksiva veli Italiasta. Surullisia uutisia hänellä oli; Bertha sen näki, ennenkuin mies ennätti puhuakaan, ja hänen sydämmensä vavahti. Sitten viestintuoja kertoi Lotharin varhaisesta kuolemasta, nuoren lesken surusta ja kansan mielipahasta, se kun oli suurella rakkaudella kiintynyt vainajaan ja oli myöskin kuningattarelle uskollinen. Hän kertoi myöskin kuningattaren palaamisesta takaisin Paviaan, ja miten hän vanhaan tapaansa ystävällisesti oli alkanut toimia kansan hyväksi.
"Entä Berengar?" kysyi Bertha.
"Hän on Veronassa. Huhutaan, että hän himoitsee kuninkaan arvoa, mutta useimmat italialaiset ovat häntä vastaan, joten on luultavaa, ettei hänen pyrkimyksensä onnistu."
Näin puhui sanansaattaja; mutta Bertha oli levoton, sillä hän tiesi, ettei Berengar karttaisi minkäänlaista ilkityötä, jos hän vain sillä pääsisi päämaaliinsa. Bertha ei luottanut italialaisiin. Myöskin Lotharin tauti, josta kuljeksiva veli kertoi, antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta, ja hänen sydämmensä kävi yhä raskaammaksi. Hän aavisti tyttärensä olevan suuressa vaarassa. Miksi hän jäi sinne noitten viekkaitten ihmisten joukkoon? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä helmaan?
Näin suri ja rukoili kuningatar Bertha yötä päivää. Tänään hän oli erittäin haikealla mielellä. Silloin astui vanha Dietrich sisälle.
"Hallitsijatar, tuolla ulkona seisoo mies, joka pyytää päästä rouva kuningattaren puheille. Tomuiselta ja väsyneeltä hän näyttää, kuten olisi vaeltanut monta päivää ja viikkojakin. Hän pyytää saada puhua itse sinun kanssasi."
Bertha hätkähti. "Sanansaattaja Italiasta!" huudahti hän. "Antakaa hänelle ruokaa, ja niin pian kuin hän on vähän virkistyksekseen nauttinut, niin laskekaa hänet luokseni sellaisena kuin hän on!"
Dietrich kiirehti ulos, ja Bertha jätti pikku Emman hänen hoitajansa huostaan. Sitten hän sykkivin sydämmin odotti sanansaattajaa.
Pian hän tulikin. Vaatteet ja kengät olivat rikkinäiset, ja hän oli niin uupunut ja väsynyt, että kuningatar käski hänen istuutua.
"Sinä tuot minulle tietoja tyttärestäni!" sanoi Bertha.
"Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, että minulla olisi parempia viestejä ilmoitettavana! Mutta sinun täytyy saada tieto asioista, vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin vallassa!"
Berthalta pääsi tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mitä sillä tarkoitat? Vankinako?"
Mies nyökäytti päätänsä surullisesti. "Vankina, niin. Minä näin, miten hänen lähettinsä tarttuivat heihin ja veivät heidät mukanaan, — kuningattaren, tytön ja heidän ratsastavat saattomiehensä sekä hevosensa. Minä olin ainoa, joka töin tuskin pääsin pakoon. Olen kulkenut jalkaisin vuorten yli, tietämättä teistä ja poluista; muuten olisinkin tänne jo aikaa ennättänyt."
"Ah, miksi hän jäi sinne viekkauden maahan? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä luo?" valitti kuningatar.
"Hän oli kyllä jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yöllä hän uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Minä ratsastin hänen vaunujensa edellä. Olimme aivan lähellä rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena joukkueena saavuttivat meidät. Me puolustimme itseämme urhoollisesti, mutta meitä oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin vankeina takaisin, ja minä olen kulkenut yötä päivää, saattaakseni sinulle tämän sanoman."
"Kiitän sinua uskollisuudestasi, kiitän siitä, että tulit. Kerro nyt minulle kaikki, mitä tiedät."
Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien hävyttömyydestä ja itsevaltaisuudesta, sekä miten he alituiseen kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heidän poikansa, ja miten kuningatar sitten yöllä pakeni.
Kiihtyneenä oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun hän oli saanut varman tiedon tyttärensä kohtalosta, heräsi hänessä myöskin entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon.
"Minä kiitän sinua", hän sanoi. "Nyt kammariherra pitäköön huolta siitä, että saat puhtaat vaatteet yllesi ja vuoteen lepuuttaaksesi uupuneita jäseniäsi, sillä sinä olet aivan voivuksissa."
Miehen voimat olivat todellakin ihan lopussa. Palvelijan täytyi taluttaa hänet ulos.
Sitten Berthalla oli pitkä neuvottelu Dietrichin ja Lausannen piispan kanssa. Mihinkä Adelheid oli viety, sitä sanansaattaja ei tietänyt, mutta luultavaa oli, että rajakreivi oli vienyt hänet Veronaan. Bertha ei yksin voinut mitään tehdä Berengaria vastaan. Vielä oli hänen Konrad poikansa kuningas Oton hovissa, ja Berthan velvollisuutena oli siis maan hallitus. Mutta kukapa johtaisi sotajoukkoa ilkiötä vastaan?
"Ainoastaan Otto kuningas voi auttaa, hän, koko kristikunnan mahtavin herra", sanoi piispa. "Mutta hänellä on paljon tehtävää ja järjestettävää laveassa valtakunnassaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei hän tällaista konnantyötä jätä rankaisematta. Meidän nuori kuninkaamme Konrad on saavuttanut hänen suuren suosionsa, sen me tiedämme. Lähetä sana pojallesi, oi kuningatar, hän on sinun ja omassa nimessään rukoileva mahtavaa ruhtinasta tässä asiassa auttamaan."
Tämä neuvo tuntui kuningattaresta hyvältä, ja hän päätti lähettää joukon ylimyksiänsä Saksan kuninkaan hoviin. Ennenkuin he ehtivät lähteä, saapui uusi sanansaattaja Italiasta. Se oli Veronasta tullut ratsastaja, joka ennen oli asunut Paviassa ja siellä saanut kokea paljon hyvyyttä kuningas Lotharilta ja hänen puolisoltaan. Ystävien avustamana rahallisessa suhteessa oli hän salaa kiireimmiten lähtenyt matkalle tunnettuja teitä myöten vuorten poikki Lausanneen.
"Kuningatar", sanoi hän kiihkeästi kuuntelevalle Bertha rouvalle, "minä näin tyttäresi. Rajakreivin takaa-ajajat olivat saavuttaneet hänet hänen pakomatkallaan ja veivät hänet vaunuissa Veronaan rajakreivin linnaan. Oli ilta, mutta kuitenkin minä hänet tunsin. Hänen rinnallaan istui kultakutrinen tyttö; sinä kyllä tiedät, kuka. Hän katseli ympärilleen, näki ja tunsi minut ja iski minulle silmää. Niin että muut eivät voineet kuulla, hän kuiskasi minulle: 'Olemme vaarassa; kiirehdi Bertha rouvan luo.' Hänen silmänsä katsoivat minuun niin tuskallisen rukoilevasti, että se liikutti sydäntäni. Olen kulkeva kauppias. Minä toimitin asiani Veronassa ja palasin Paviaan. Kaikki Pavian asukkaat rakastavat ja kunnioittavat kuningatarta, mutta siellä on paljon Berengarin vakoojia, joita he pelkäävät. Sain kuitenkin kootuksi rahoja, jotta voin suorittaa tämän pitkän matkan."
"Kiitän sinua", sanoi Bertha liikutettuna, "sinua, uskollisen Waltrudin sanansaattajaa."
"Minulla on vielä enemmän kerrottavaa", jatkoi mies. "Onko kuningatar vielä Veronassa, sitä en tiedä. Hirveitä uhkauksia vankeudesta ja kahleista lienee Willa puhunut. Sitä kuiskailtiin viimeisinä viikkoina, jolloin olin Veronassa. Myöskin kuulin, että Berengar oli kutsunut Gardalinnan linnanvoudin luokseen ja kauan jutellut hänen kanssaan. Enempää en tiedä, oi kuningatar, mutta tämä minun täytyi sinulle kertoa, jotta sinä et tietämättömänä apuasi lähetä."
"Gardalinna! Sinä luulet, että tuo jumalaton mies on lähettänyt hänet sinne?" huudahti kuningatar kauhistuneena.
"Se ei ole mahdotonta. Ja minä tahdon ilmoittaa, että me Pavian kaupunkilaiset olemme väsyneet hänen vallanpitoonsa, sillä hirmuvaltias ja hirviö hän on, ja me pyydämme takaisin oikeata kuningatartamme, kuningas Lotharin leskeä, jos voit auttaa meitä, niin auta!"
Surullisesti pudisti Bertha päätään.
"En minä voi, mahtavamman täytyy se tehdä, mutta kyllä koetan saada sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun sekä Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on lähdettävä mukaan."
Seuraavana päivänä lähettiläät alkoivat matkansa. Bertha oli käskenyt heidän rientää. Ja sillä aikaa kuin he kulkivat tietänsä eteenpäin, rukoili Bertha lakkaamatta, että taivaallinen Isä johdattaisi hänen lapsensa pois vankilasta vapauteen.