KYMMENES LUKU
Syvyydessä
Ihanan Gardajärven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla kallionkielekkeellä luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi. Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat järven smaragdivihreisiin aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se näytti katsojalle, sillä maan puolelta sitä suojasivat paksut muurit ja vallit, ja toinen puoli ulottui järveen asti päätorneinensa, jota aallot huuhtelivat yöt päivät. Torni oli kuin linnoitus kapeine ikkunakomeroineen, jotka eivät olleet korkeammat eivätkä leveämmät kuin tavalliset ampumareijät. Moni vanki oli täällä saanut viettää pitkällistä surullista elämää, näkemättä enää milloinkaan päivän valoa.
Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, — yön pimeydessä, jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta työstä leviäisi. He olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa, jonka lattia oli syvemmällä kuin järven pinta. Niin korkealla, ettei sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himmeä valo, joka siitä kajasti, teki synkän, kamalan vankilan vielä pelottavammaksi. Järven puoleista seinää pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli myöskin vankilan alaston multalattia. Vastapäätä ulkoseinää oli kaksi kehnoa, huonoilla peitteillä varustettua olkivuodetta. Pöytä ja kaksi keikkuvaa tuolia oli siellä — eikä muuta mitään. Synkännäköinen vanginvartija toi heille illoin aamuin vettä ja vähän ruokaa. Berengar ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla päästä pelätystä kilpailijattarestaan. He kyllä tiesivät, että näin kammottavassa paikassa ja näin huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan kestäisi.
Surulla näki Waltrud, miten hänen rakkaan hallitsijattarensa posket päivä päivältä yhä kalpenivat, kätensä soukistuivat ja liikkeet kävivät voimattomammiksi. Monta palaa hän säästi, jotta ne tulisivat kuningattaren hyväksi. Mutta mitä se auttoi? Ravinto, joka heille annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui, otti uskollinen tyttö peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sillä hallitsijatartansa, jotta hän ei niin paljon kärsisi kylmyydestä ja kosteudesta. Itseänsä ei hän ollenkaan ajatellut.
Päivä päivältä ja myöskin öisin he aina kuulivat aaltojen yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti kului eteenpäin. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle! Mutta hän ei joutunut epätoivoon. Kovassa hädässään ja sydämmentuskassaan hän huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin vartijalle, joka ei nuku.
He lohduttivat toinen toistaan sillä, mitä he Jumalan sanasta olivat säilyttäneet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he löysivät lohduttomassa tilassaan. Sehän oli ikäänkuin pelastus, kun heidän ei enää tarvinnut nähdä Willaa ja Berengaria. Elämä vankilassa tuntui melkein siedettävämmältä kuin Veronan linnassa. Kapeasta ikkunasta loisti aina silloin tällöin joku tähti heidän vankilaansa, ja sen kirkkaus oli ikäänkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid surunvoittoisella mielellä iloita siitä, että hänen rakastettu puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta sydänhuolesta ja tuskasta. Lujalla luottamuksella hän lakkaamatta rukoili vapahdusta tästä kamalasta vankilasta — kuinka ja millä tavalla, sen asian hän jätti Jumalan haltuun. Ehkäpä Isän tahto oli pian ottaa hänet ylös rauhan majoihin. Siihenkin hän mielellään oli valmis tyytymään.
Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti hänen mieltänsä, ja se oli muisto hänen pienestä tyttärestään Emmasta. Oliko hän nyt isoäidin luona? Mitään tietoja hän ei ollut heistä saanut, vaikka melkein vuosi oli kulunut siitä, jolloin hän lähetti pienen lapsensa luotaan Turinissa. Kuka olisikaan voinut hänelle tuoda tietoja tähän vankilaan? Kukapa muu edes tiesi hänen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa hän oli. Hän ei voinut muuta kuin laskea tämänkin surun isättömien Isän sydämmelle.
Eräänä päivänä istuivat he molemmat vierekkäin surullisesti vaieten. Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sisään, ei ollut vanginvartija, vaan leveään taljaviittaan puettu mies. Piirteitä ei voinut erottaa hämärän tähden.
"Herra olkoon kanssanne!" tervehti hän latinan kielellä. Pehmeä ja sointuva oli hänen äänensä, ja se vaikutti aivan erikoisesti vangittuihin, jotka eivät pitkään aikaan olleet kuulleet muuta kuin vanginvartijan synkän ja raa'an äänen. Hengellinen mies hän oli tervehdyksestä päättäen, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki. Hänen tultuaan lähemmäksi he saattoivat erottaa, että hänellä oli kalpeat laihat kasvot ja syvät silmät, jotka säälivästi katselivat noita kahta vangittua naista.
"Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sisään ja mitä määräyksiä meille tuot?"
"Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan niin kehno kuin teidän. Jumalan rangaistus kohdatkoon niitä, jotka ovat syösseet Italian kuningattaren tällaiseen hautaan!"
"Ystävältä sinä näytät. Oi sano, miksi tulit tänne?"
"Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen minä tullut. Linnan päällikkö tietää, että tein sen; niin, hän on itse minut lähettänyt tuomaan teille kirkon lohdutusta."
"Tähän asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ympärillesi, onko tämä hauta — joksi tätä oikein nimitit — sen näköinen?"
Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyökäytti päätänsä.
"Kuitenkin hän, luullakseni, ajattelee teidän sielujenne parasta. Ehkä hän on saanut käskyn Berengarilta, taikka ehkä hänen omatuntonsa on hänet siihen vaatinut — kukapa sen voi tietää? Eilen hän kutsutti minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi, sanoi hän, on kurja, ja minä sain tehtäväkseni esittää sinulle, että käyttäydyt väärin, kun yhä yksipäisesti pysyt taipumattomana. Minun piti kehoittaa sinua myöntymään Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat hänen sanansa, joita minä ääneti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta minä sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et milloinkaan voi seurata. Aina siitä asti kuin jouduit näitten muurien sisäpuolelle, on sydämmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua muistanut. Minä tulen ystävänä ja pyydän auttaa sinua sillä tavalla kuin osaan ja kykenen."
"Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tietäisit, miten hyvää sinun sääliväiset sanasi tekevät meille raukoille! Sen jälkeen kuin tänne tulimme, emme ole kuulleet mitään muuta kuin vanginvartijan raa'an äänen."
"Jos tahdot auttaa meitä", sanoi Waltrud, "niin pidä huolta siitä, että kuningatar saa lämpimän peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa."
"Koetan tehdä mitä voin", sanoi mies. "Linnan päällikkö ei näytä pahalta eikä sydämmettömältä, mutta hän pelkää Berengaria. Minun hän antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myöskin käydä vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. Hän ajattelee, että veli Martti on mies, josta ei ole kenellekään vahinkoa. Kaikki vahtisotamiehet tuntevat minut, eivätkä sano minulle mitään. He kuuntelevat mielellään, kun puhun heille."
"Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, että sinä olisit mitään ilkityötä tehnyt", sanoi kuningatar.
Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin ystävä ja toveri. Hän eleli kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tiedäthän, että hekin nyt ovat joutuneet keskinäiseen epäsopuun?"
"Kuulin siitä puolisoni kautta. Mailandissa näin hänet tuossa onnettomassa juhlassa."
"Niin", jatkoi veli Martti, "silloin hän äänekkäästi julisti sinun ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen jälkeen hän joutui kinaan Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti suuttumuksensa minuun, pakolaisen ystävään. Siitä syystä jouduin tähän linnoitukseen."
"Missä Luitprand nyt oleskelee?"
Veli Martti kohautti olkapäitään. "Ehkä Saksassa; missäpä hän muualla olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut hänestä mitään."
"Sinä kärsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon kuitenkin, että suuri taivaan Herra voi meidät vapahtaa vankeudestamme."
"Sinä puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Minäkin luotan lujasti häneen ja uskon, että hän meidät pelastaa. Älkää kadottako rohkeuttanne ja uskoanne, huomenna tulen takaisin."
Hän tulikin jälleen, ja vangitut iloiten tervehtivät häntä. Puhuessaan hän tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin hän veti taskustaan mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveyttä. Ihmetellen naiset sitä katselivat. Kun hän oli lopettanut työnsä, pisti hän jälleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun toimeni täällä teitä ihmetyttää, niin älkää kuitenkaan tänään mitään kysykö. Herra olkoon kanssanne!"
Niin hän sitten lähti, ja molemmat naiset jäivät keskenään tuumimaan ja arvelemaan, mitä tämä kaikki merkitsi. Peitteen hän oli tuonut kuningattarelle, ja siitä Waltrud iloitsi, sillä yöt olivat kovin kylmät tässä kosteassa holvissa.
He eivät tietäneet mistä se johtui, että heidän sydämmensä tänään oli niin täynnä toivoa. Eivät he koskaan olisi voineet uskoa kokevansa sellaista iloa näitten vankilamuurien sisäpuolella. Mutta heille oli yksinäisyydessään kylliksi ilon syytä, kun saivat nähdä ystävälliset kasvot ja kuulla osaaottavia sanoja. Molemmat kiittivät Herraa, joka yössä ja pimeydessä antoi ystävällisen tähden loistaa heille.
Täynnä uteliaisuutta he odottivat munkin tuloa seuraavana päivänä. Hän astui sisään ystävällisesti tervehtien, ja kun hän oli lohduttanut vankitovereitansa hurskailla ja ymmärtäväisillä sanoilla, jatkoi hän: "Ja nyt työhön. Katsokaa tätä asetta." Se oli sorkkarauta, jonka hän oli ottanut esiin taskustaan, tukeva, hyvin hiottu ase. He katsoivat häneen kysyvästi, ja hän jatkoi:
"Eräs linnanpäällikön renki hankki tämän minulle. Mies oli minulle kiitollinen lääkkeestä, jonka hänelle annoin pahanlaatuista haavaa varten. Tiedättehän, että me munkit tunnemme kaikenlaisia lääkkeitä, joita käytämme kansan hyväksi. Tämä rauta on minulle hyvin tarpeellinen."
Hänen äänensä alentui hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän jatkoi:
"Minä tahdon vapauttaa teidät. Kyllä muurit ovat paksut ja lujat, mutta kuitenkin toivon onnistuvani, vaikka siihen kyllä kulunee aikaa."
Waltrud oli hypähtänyt pystyyn ja jännittyneenä kuunnellut; nyt hän sanoi: "Sinä aiot lävistää seinämuurin, jos oikein sinut ymmärrän. Mutta sano, mitä olemme voittaneet, jos pääsemmekin pihalle? Vahvat muurit ympäröitsevät linnaa ja pihoja."
"Kaikkea olen ajatellut ja punninnut. Tietenkään ei meitä paljoa auta, jos pääsemme tämän muurin läpi", sanoi Martti, "ellen kaiva maanalaista käytävää, joka ulottuu vallien ulkopuolelle. Ainoastaan siinä tapauksessa on pako mahdollinen."
Kuningatar hengitti raskaasti. "Sinä ajattelet mahdottomuuksia! Mitenkä sinä voisit sellaista saada toimeen, sinä yksin tuolla aseella?"
"Vasaran tuon mukaani huomenna ja ehkä myöskin kuokan. Guido renki on uskollisesti minuun kiintynyt."
"Ja minä autan sinua", sanoi Waltrud päättävästi. "Rohkaise mielesi, kuningatar! Vaikea on tehtävä, mutta suuri taivaan Herra ei jätä meitä yksin. Minä luotan lujasti siihen, että hän meitä auttaa."
"Sinä puhut totta, tyttö", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme häneen, joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja päästi kolme miestä elävänä tulisesta pätsistä. Hän on auttava meidätkin tästä vankilasta. Rukoilkaamme häntä, ennenkuin alotamme työmme!"
He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan uskonrukouksen, pyytäen että Jumala antaisi hänelle voimaa, viisautta ja armoa pelastaa nämä onnettomat heidän vankeudestaan.
Työ alkoi. Erääseen pimeään nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon välkettä voinut tunkea ylhäällä olevasta kapeasta ikkunaraosta, tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mitä tarkimmin oli Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun muurin murros kerran oli valmis, täytyi maanalainen käytävä kaivaa ihan suoraan itää kohden. Myöskin ulkona valleilla hän oli toimittanut mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mistä heille oli mahdollinen päästä vaaratta ulos päivänvaloon.
Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli tässä kova työ munkille ja Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta vielä ei tuo paksu muuri ollut läpimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin työaseet heikot. Ei hän myöskään uskaltanut työskennellä kauan kerrallaan, sillä hän pelkäsi, että hänet huomattaisiin. Täytyi menetellä erittäin varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyönnit kaikuivat holvissa. Eivätköhän ne voineet kuulua myöskin vartijan korviin, ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän heitä suojelisi ja antaisi heidän vaikean työnsä onnistun.
Ja se päivä tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on irrallaan! Nyt on vain pieni jäljellä, ja sitten on muurinaukko vapaa!" Oi, miten kuningattaren sydän sykki kiitollisuudesta ja iloisista toiveista! Tähän asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei kukaan aavistanut, mitä nämä kolme olivat uskaltaneet yrittää tuolla pimeässä holvissa. Vanginvartijan silmät olivat olleet kuin sokeat.
Vaikein asia oli vielä jäljellä. Aukko muurissa oli juuri niin suuri, että yksi ihminen kerrallaan pääsi siitä ulos. Nyt oli maanalainen käytävä kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi työnsä. Waltrud levitti irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinteäksi jaloillansa. — Työ oli pitkällinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia, kunnes Martti ilmoitti, että hän nyt epäilemättä oli saavuttanut määränsä. Käytävän äärimmäisestä päästä hän jo kuuli laineitten loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitivät yhtä hänen laskujensa kanssa. Käytävä loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen murros oli tehtävä vasta aivan paon edellä, sillä muuten koko hanke olisi voinut tulla ilmi.
Kevät oli siirtynyt kesän tieltä. Silloin oli työ saatu valmiiksi ja pakopäivä määrätty. Sykkivin sydämmin Adelheid ja Waltrud odottivat munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa, oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lepäsivät; ainoastaan vartijat käytävissä ja valleilla nojautuivat siellä täällä muureihin tai kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. Hän kuunteli — käytävissä oli äänetöntä. Silloin hän hiljaa hiipi ulos. Pimeyden suojassa hän pääsi kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän sysäsi pois salvan ja astui komeroon.
Täällä naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani kätensä ristiin ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten hän sanoi hillityllä äänellä: "Jumalan nimessä uskaltakaamme yrittää, jalo rouva! On kyllä vaivalloista kontata käytävän läpi, sillä se on ahdas ja pimeä; mutta älkää pelätkö, minä käyn edellä, sinä seuraat minua, rouva kuningatar, ja sinä Waltrud tulet viimeiseksi."
Munkki ryömi käytävään, ja molemmat naiset seurasivat häntä sillä tavalla kuin hän oli määrännyt.
Kuinka vaivalloinen heidän pakotiensä oli, sitä he eivät olleet voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli käytävä, että aikaihminen töintuskin pääsi läpi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa irtaantui, kerran niin suuressa määrässä, etteivät ainoastaan naiset säikähtäneet, vaan jo munkkikin pelkäsi, että he elävältä hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykenivät hengittämään. Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heidän ääntänsä ei kuulunut.
Kuinka kauan he olivat olleet tässä pimeässä käytävässä, sitä he eivät tietäneet, mutta se tuntui heistä ikuisen pitkältä ajalta. Kuningatar oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli jäävänsä sinne pyörtyneenä makaamaan. Silloin yhtäkkiä raikas ilmanpuuska lehahti häntä vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti nämä raukat vapaasta ilmasta. Vielä muutama työntäys raudalla, ja pääsy ulos oli vapaa.
Martti seisoi jo ylhäällä maan pinnalla. Varovasti hän tarttui kuningattareen ja veti luokseen ensin hänet, sitten Waltrudin.
He olivat päässeet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen niemen. Siinä he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengittäen syvin siemauksin raitista ilmaa, joka lempeänä leyhyi järveltä ja virvoittavasti hyväili heidän kasvojansa. Oi miten kauan he olivat kaivanneet ilmaa! He eivät milloinkaan ennen olleet käsittäneet, kuinka suuri aarre se on.
Mutta munkki kiihotti heitä kiirehtimään. Äänettömästi ja varovaisesti he hiipivät pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myöten, sillä nyt oli musta yö ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myöskin vaarallinen, sillä ainoakin harha-askel olisi voinut syöstä heidät noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat kallioita vasten. Martti kulki edellä ja naiset vapisten ja rukoillen hiljaa perässä, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisellä polulla.
Nyt he ovat loppupäässä, järvi, joka tässä on vain muutaman jalan levyinen, erottaa heidät vielä vapaudesta, ja tässä on tehtävä vaikea hyppäys. Martille se jo on onnistunut. Nyt hän seisoo siinä kurkottaen kätensä, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid jättää sielunsa Jumalan haltuun ja hyppää — hän on pelastettu! Mutta vielä ei hän voi iloita, sillä Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo vartijana ja kurkottaa käsivartensa häntä kohti, hiljaisesti häntä kehoittaen. Waltrud hyppää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipuu uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heidän sydämmensä riemuisella kiitoksella kääntyvät Herran puoleen, joka on pelastanut heidät kurjasta vankilasta ja jälleen saattanut ihanaan vapauteen.