NELJÄS LUKU
Aika rientää
Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen. Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan, mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.
Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin, oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui — nyt siis vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!
Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan, ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis isän kuoleman tuottama suru.
Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina, kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt vihdoin taas sai olla kotona.
Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä lähti metsästämään. —
Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä. Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja, joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa, lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja siten evästääksensä häntä kotimatkalle.
Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän tuota vaimo raukkaa heikompi?
Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa, kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen, tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan, piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja auta minua, taivaan Herra!"
Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia. Hänellä oli toiset tuumat.
Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa. Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet Colombieriin.
Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.
Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard, uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta, pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle, sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.
Lasten silmät loistivat.
"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.
"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."
"Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti.
"Kiitettävämpi oli urhoollisuus, jota hän sodassa osotti", tuumi Konrad.
"Molemmat olivat kiitettäviä tekoja", vastasi äiti. "Hän turvasi Jumalaan, joka soi hänelle voimia ja rohkeutta. Tämäkin on lahja ylhäältä, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi hän antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan."
"Otto kuningashan on hänen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, äiti, kuinka hauskaa, että saan hänet nähdä!" riemuitsi Konrad.
"Hän on Jumalan voideltu", sanoi äiti. "Muutamia vuosia sitten hän
Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teidän setänne,
Schwabenin herttua Hermann, ojensi hänelle maljan."
Taaskin lasten silmät loistivat, siitä heidän setänsä, mahtava Hermann herttua, oli heille rakas.
* * * * *
Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylhäiset vieraat olivat saapuneet. Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka oli kotoisin Englannista. [Hän oli Englannin kuninkaan Athelstanin sisar sekä Alfred Suuren pojantytär.] Kuninkaan seurassa oli myöskin Schwabenin herttua Hermann, Berthan setä, joka oli kuninkaaseen uskollisesti kiintynyt. Hän oli leskimies ja oli kihlannut ainoan tyttärensä, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintömaalleen.
Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena hänen vartalonsa kohosi yli muiden; täynnä arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeyttä oli hänen käytöksensä; rohkeina säihkyivät hänen sinisilmänsä. Mutta kun ne katsoivat hänen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niissä sanomaton hellyys ja lempeys. Sillä Editha oli hänen hyvä enkelinsä, jonka pyynnöt usein hillitsivät hänen vihansa, ja Edithan rukoukset seurasivat häntä kaikilla hänen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli kuin hellivä äiti. Kuningas rakasti häntä suuresti, ja hän ymmärsi johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen.
Molemmat kuningattaret näkivät nyt toisensa ensi kerran ja heidän sydämmensä olivat heti alttiit ja avoimet keskinäiseen ymmärtämykseen, sillä pian he havaitsivat, että sama usko ja sama rakkaus asui heissä molemmissa ja molempien elämäntarkoituksena oli palvella Jeesusta. Siksi he liittyivät lämpimästi ja sydämmellisesti toisiinsa.
Leskikuningattarelle tuntui hyvältä saada uskoa huolensa ja surunsa ystävättären sydämmelle. Editha ymmärsi suloisimmalta tavalla lohduttaa häntä kalliin raamatun sanoilla.
Eräs munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan elämäkerran omalla Saksenin murteellaan. Hän oli antanut tälle kirjoitukselle nimen: "Laulu Jeesuksen elämästä." ["Heliand".] Editha osasi paljon kertoa tästä kirjasta ystävänsä iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan näki ihastuksella kaikkialla jälkiä Berthan siunausta tuottajasta vaikutuksesta maassaan.
Päätettiin että nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin, saadaksensa kasvatuksensa siellä. Niin siis täyttyi pojan sydämen hiljainen halu ja unelma, jota hän tuskin oli uskaltanut todeksi toivoa, Kun muutaman viikon perästä korkeat vieraat jälleen lähtivät kotiinsa, oli hyvästijättö vähän surunsekainen. Kuningattaret aavistivat, etteivät enää kohtaisi toisiaan täällä maan päällä. Bertha näki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty isänsä kuva, jättävän kotinsa moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempiveljeänsä, joka iloisena lähti pois suureen vieraaseen maailmaan.
Hiljaista oli nyt perhepiirissä, kun vilkas poika oli heidät jättänyt. Adelheidin sydäntä painoi vielä muukin asia kuin ero veljestä. Äiti oli kertonut hänelle, että isävainaja jo monta vuotta takaperin oli luvannut hänet Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sekä että nuori Lothar kerran tulisi noutamaan hänet pois kodista ja äidin luota, viedäkseen hänet vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, että hänen pitäisi jättää rakas kotinsa, tuntui hänestä katkeralta. Äidin lohduttavat sanat, että siihen saattoi kulua vielä monta vuotta, eivät oikein auttaneet. Usein hän unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta toisinaan hänen pienet kasvonsa äkkiä kävivät vakaiksi ja silmät sumuisiksi, ja silloin hän hyväillen painautui lähemmäksi äitiään, jota hän niin syvästi rakasti ja kunnioitti.
Taaskin hän seisoi kapean akkunan ääressä ja katseli "valkoisen vuoren" ihmeellistä loistoa laskevan auringon säteillessä, mutta ei niin riemullisena kuin ennen.
Bertha oli tarkannut pientä tytärtään ja meni hänen luokseen. Vaiti katselivat molemmat tuota ihanaa näytelmää, kunnes loiste kalpeni.
"Äiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole ollenkaan vuoria, vai miten?"
"Ei ole niin korkeita kuin täällä, mutta maa on ihana kuten puutarha, niin sanoi isäsi."
"Mutta ihmiset siinä ihanassa maassa ovat epäluotettavia, kuulin isäni sanovan. Mitä hän sillä tarkoitti?"
"He eivät ole suoria ja uskollisia kuten meillä. Heidän sanoihinsa ei voi luottaa, sillä he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki eivät ole sellaisia", jatkoi hän lohduttaen. "Nuoresta Lotharista isä kertoi paljon hyvää."
"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni. Täytyykö minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"
Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.
Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.
"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua. Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan — seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini, sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot totella hänen tahtoansa, eikö niin?"
Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.
Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet, — holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät, että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas suojelija hän on."
Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet. Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.
"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.
"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."
Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."
"Tulin tänne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on täällä nyt kotini. En halaja milloinkaan muuanne, sillä täällä on Jumala antanut minulle työtä ja täällä saan häntä palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meitä tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nöyränä häntä palvelee! Hän kypsyy taivasta varten."
Adelheid ei oikein käsittänyt äidin ajatusta, mutta se tieto lohdutti, että äiti oli kokenut samaa, mikä häntä odotti vastaisuudessa.
"Editha täti on myöskin jättänyt kotinsa, ja älä luulekkaan, että hän halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, hänelle on Kristus uskonut korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti hän sen täyttää! Kaikille, jotka tulevat tekemisiin hänen kanssaan, on hän suureksi siunaukseksi. Kun pyhitämme elämämme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyväksi, silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa työskentelemme. Sinä saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sillä sinä rakastat Herraa Kristusta, ja äitisi rukoilee puolestasi, että kasvaisit armossa ja oppisit Häntä palvelemaan."
Hetken perästä äiti jatkoi: "Pian saat nähdä kihlattusi. Hugo kuningas poikansa kanssa on jo matkalla tänne, jotta kihlajaiset vietettäisiin tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi ystävällisesti vastaan ja ole hyvä hänelle, mutta ennen kaikkea, rukoile hänen puolestaan. Molempiin olet velvollinen, sillä se on Herran Kristuksen tahto."
Niin tapahtui kuin äiti oli määrännyt. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin ylhäisiä vieraita jälleen tuli Colombieriin, tällä kertaa idästä päin, yli Alppien ja Genèvejärveä pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantyttären sydän sykki odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. Hän seisoi äitinsä ja veljensä Burkhardin kanssa linnan sisimmäisen portin luona, lausuakseen vieraat tervetulleiksi.
Ensiksi hänen silmänsä osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena ratsasti ulkoportista sisään. Sellaiseksi lapset eivät koskaan olleet kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat nähneet isänsä ja uljaan Otto kuninkaan. Heidän kasvoissaan ilmeni selvästi, että olivat odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren täytyi muistuttaa heitä kohteliaasti tervehtimään. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun hänen tallimestarinsa oli auttanut hänet alas ratsun selästä, tervehti hän kuningatarta kumartamalla ja suudellen hänen kättään. Kohteliaisuus ja sujuva käytös näyttivät olevan hänen synnynnäisiä ominaisuuksiansa, mutta hänen kasvojensa ilme ei herättänyt luottamusta. Ehdottomasti johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi ja hienosti puettu ja piti harmahtavan päänsä pystyssä. Hänen terävät silmänsä näyttivät kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja vakoilevilta, ja hänen suuren parrattoman suunsa pielissä väreili ylenkatseellinen hymy. Lapset eivät milloinkaan olleet voineet ajatella, että kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen.
Silloin ilmestyi äkkiä nuori reipas poika, joka kepeästi hyppäsi alas ratsun selästä ja kasvot hymyilevinä astui kuningattaren luo, iloisesti huudahtaen:
"Terve teille, rouva äiti! Minulle on suuri ilo, että saan teidät nähdä". Hänen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava katse, jonka hän loi kuningattareen. "Ja tässä on minun pikku rakas morsiameni!"
Niin nopeaan, ettei Adelheid tietänyt, miten se tapahtui, oli voimakas poika nostanut hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, antanut hänelle sydämmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut häneen. Tyttö nauroi myöskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!"
Hän laski hänet varovasti maahan, mutta piti kuitenkin hänen kätensä omassaan ja tarkasteli häntä huomattavalla mieltymyksellä.
"Olemmehan hyviä tovereita sillä aikaa kuin täällä olen, eikö niin, pikku morsiameni? Ja sinä näytät minulle kaikkea mistä pidät sisällä linnassa ja sitten ulkona mailla ja metsissä. Tahdotko tehdä niin, pikku ystäväni?"
Lapsi nyökkäsi tyytyväisenä päätään ja katseli häntä tarkkaavasti.
"Et sinä ole sen näköinen kuin isäsi."
"En, Jumalan kiitos, olen muutamia vuosia nuorempi kuin hän." Ja taaskin hän iloisesti nauroi.
"Ja paljon iloisempi sinä olet", jatkoi lapsi. "Minä pidän paljon enemmän sinusta kuin hänestä."
"Sen kyllä uskon. Paha olisi, jos asian laita olisi päinvastoin!" vastasi hän. "Mutta tule, äiti viittoo!"
Sitten hän veti lapsen käden käsikoukkuunsa, jolloin hänen oman solakan vartalonsa täytyi vähän taipua, ja yhdessä he lähtivät muitten perässä sisälle linnaan.
Sitte seurasi sarja iloisia päiviä. Lothar oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta ihan isänsä vastakohta. Hän oli kaunis muodoltaan, eikä hänessä ollut yhtään viekkautta. Rakastettavalla, ystävällisellä olennollaan hän voitti kaikkien sydämmet. Adelheidin kanssa hän tuli hyvin tuttavalliseksi. Hän otti osaa hänen leikkeihinsä ja antoi tytön kertoa, mitä hän oli oppinut, — myöskin äidin opettamia raamatun kertomuksia, jotka Adelheidille olivat kaikkein rakkaimmat. Lotharille ne olivat uusia, ja hän kuunteli niitä usein ihmeekseen, mutta kuitenkin mieltymyksellä. Waltrudista ja hänen elämänkohtaloistaan Adelheid myöskin kertoi hänelle, ja tuo hiljainen, uskollinen tyttö miellytti Lotharia.
"Kun pieni morsiameni tulee Italiaan, silloin sinä tulet hänen mukanaan", sanoi hän monesti Waltrudille, ja tämä aina vakuutti varmasti tulevansa.
Ulkona metsissä ja niityillä retkeilivät lapset, Lothar, Burkhard ja Adelheid, mielin määrin; ja jos Waltrud ei ollut mukana, pyysi Lothar herttaisesti kuningattarelta, että hänkin pääsisi, sillä pikku morsiamen leikkitoveri kuului heihin, arveli hän. Lothar opetti heille uusia leikkejä ja vaikuttipa iloisuudellaan vielä vakavaan tiedonhaluiseen Burkhardiinkin niin, että tämä vähäksi aikaa unohti rakkaat kirjansa leikin ja miekkailuharjoitusten tähden.
Usein Lothar lähti kuningattaren mukaan hyväntekeväisyyskäynneille kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi sydämmessään, kun näki pojan silmissä sääliväisyyden kyyneleitä. Hän tunsi mielensä levolliseksi lapsensa tulevaisuuden suhteen, sillä Lotharissa oli hyviä edellytyksiä, valhe ja viekkaus oli hänestä kaukana. Kuningatarta hän kunnioitti kuten pyhimystä ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista sellaista ihmistä löytynyt koko maan päältä. Sillä poika paran äiti oli ollut häijy nainen, eikä hän koskaan ollut saanut osakseen äidin rakkautta eikä äidin uskollista ohjausta.
Bertha rouva sulki hänet omien lastensa kera sekä rakastavaan sydämmeensä että esirukouksiinsa.
Pian tämä onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen päivä, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat lapsenkädellä sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja hänen isänsä lähtivät, ja linnaan jääneitten ajatukset ja hyvät toivotukset saattoivat heitä.
Näin oli siis kuninkaantyttären tuleva kohtalo ihmisten nähden päätetty, ja hurskaan äidin rukoukset nousivat lakkaamatta näiden molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo.