VIIDES LUKU
Taaskin vanhassa kodissa
Vuosia on vierinyt. Colombierissa on elämä hiljaisempaa kuin ennen, sillä lapsellinen nauru ja iloiset lastenäänet ovat vaienneet. Burkhard oleskelee St. Gallenin luostarissa, oppiaksensa siellä kaikkea mitä Kristuksen lauman paimenelta vaaditaan. Adelheid on sijoitettu Einsiedelniin, perehtyäksensä hurskaiden naisten ohjaamana kaikenmoisiin jaloihin taitoihin, lauluun, harpunsoittoon ja hienoihin käsitöihin, mutta ennen kaikkea latinan- ja italiankieleen. Bertha rouva jäi siis ihan yksin, ilman lapsiansa. Mutta sitä innokkaammin ja uskollisemmin hän nyt viisaudella ja lempeydellä hoiti maatansa. Mitä hän kymmenkunta vuotta sitten oli sanonut keskustellessaan vanhan Pietarin kanssa kuninkaallisessa maatalossa, oli nyt monessa kohden käynyt toteen. Silloinen autio ja viljelemätön maa oli nyt viiniköynnösten peittämänä, tai oli se muuttunut puutarhoiksi ja vihannesmaiksi. Talonpoikaistaloja oli noussut sinne tänne, ja kansa oli oppinut iloitsemaan maansa viljelemisestä ja työnsä tuloksista.
Monta kirkkoa ja kappelia oli rakennettu maan eri osiin. Hurskas kuningatar oli ne rakennuttanut, jotta kansa uskollisten paimenten avulla johdettaisiin iäisen sanan laitumille, kun kellot sunnuntaisin ja juhlapäivinä kutsuivat jumalanpalvelukseen. Monet naiset harjoittivat kehruuta, seuraten jalon kuningattaren esimerkkiä. Hän ruokki nälkäisiä, kävi katsomassa sairaita, lohdutteli surevia ja hallitsi rakastavan äidin tavalla maatansa, jossa häntä vielä tänä päivänä säilytetään siunatussa muistossa. —
Suuri ilo odotti Berthaa, kun hänen tyttärensä oli tuleva kotiin. Adelheid oli viettänyt kuukausimääriä Uffnaun saaressa [Uffnau on saari Zürichin järvessä], isoäitinsä Regulindan, Einsiedelnin luostarin perustajan ja suojelijattaren linnassa. Einsiedelnistä oli Regulinda jo aikoja sitte muuttanut saarilinnaansa, ja iloitsi saadessaan olla yhdessä rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Mutta Adelheidin oloaika Uffnaussa oli nyt kulunut loppuun, ja Bertha odotteli äidillisellä huolella ja toivolla nuorta tytärtänsä. Kammariherra Dietrich oli komean joukon saattamana ratsastanut noutamaan kuninkaantytärtä kotiin.
Tämä oli ihanimpia päiviä Berthan monivaiheisessa elämässä, kun hän pitkien vuosien erossa olon perästä jälleen sai sulkea rakkaan tyttärensä syliinsä. Sydämmellisesti he syleilivät toisiansa, ja ilon kyyneleitä kimalteli heidän silmissään. Adelheidistä oli muodostunut suloinen, kukoistava neito. Kuninkaallinen ja samalla hempeä oli hänen olentonsa, harvinaisen ihana hänen muotonsa, sielukkaat ja kuitenkin lapsellisen iloiset olivat hänen tummat silmänsä, lempeä ja ihastuttava hän oli, ja sydämmiä voittavalla herttaisuudella hän kaikkia kohteli. Hän oli kasvanut viisaudessa, mutta ei ainoastaan maallisessa, vaan myöskin hengellisessä viisaudessa. Sydämmessään iloiten äiti sen havaitsi. Suuri oli riemu myöskin palvelusväen kesken, joka oli hänet tuntenut pienestä pitäen ja rakastanut häntä. Innokkaasti he kaikki tunkeilivat lähelle saadaksensa sanoa kuninkaantyttärelle tervetuliaiset ja tuodakseen hänelle lahjoja. Hän seurusteli nyt yhtä vapaasti ja luonnollisesti heidän kanssaan kuin ennen lapsuutensa päivinä, ikäänkuin he olisivat olleet hyviä, vanhoja ystäviä. Jokaiselle hänellä oli pieni lahja, ja mikä vielä parempi, iloinen, ystävällinen sana.
Waltrud seisoi hallitsijattarensa takana. Hän oli kaiken aikaa ollut kuninkaantyttären mukana ja oli nyt myöskin seurannut häntä kotiin. Ujosti hän vetäytyi syrjään, ääneti ja liikutettuna hän katseli herttaista näkyä edessänsä. Silloin kuningatar astui hänen luokseen.
Hän laski kätensä tytön hartioille, sanoen: "Kiitän sinua, rakas
Waltrud, siitä, että olet uskollisesti palvellut Adelheidiäni!"
Tyttö punastui ja sanoi: "Älä minua kiitä, rouva kuningatar, Kiitos ei kuulu minulle, sillä en milloinkaan voi maksaa kaikkea sitä, mitä olet minulle tehnyt!"
"Komeaksi olet tullut, Waltrud", sanoi kuningatar, katsellen häntä tyytyväisenä. "Olet oikea saksenilainen tyttö!"
Taaskin tyttö punastui, ja moni katse suuntautui häneen mielihyvällä, kuningattaren noin ystävällisesti häntä puhutellessa. Hän oli tullut suureksi ja voimakkaaksi, hänen kultakutrinsa olivat paksuilla palmikoilla, ja ilme hänen suurissa sinisilmissään oli onnellinen ja iloinen.
Äidin kanssa Adelheid kävi katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja ja entisiä ystäviä. Pietari, vanha talonhoitaja, oli harmaantunut, mutta hän liikkui vielä ketteränä talossa ja vainioilla; myöskin hänen vaimonsa, kunnon Trudel, työskenteli ahkerana toimissansa. Molemmat katselivat hyvillään ja ihastuneina suloista kuninkaantytärtä, ja Adelheid nauroi.
"Vanha Pietari, etkö enää tunne minua?" hän sanoi leikillään. "Etkö muista, kuinka usein olet minua kantanut käsivarsillasi? Entäs miten lemmikkini kyyhkyset jaksavat?"
"Nuori hallitsijatar on vielä sama rakas kuninkaanlapsi kuin vuosikausia sitten", sanoi Trudel loistavin katsein. "Ja kuten ennen tahtoo vanha Trudel nopsasti valmistaa aamiaisen", ja niin hän kiirehti sisään.
Pianpa vieraat istuivat puhtaaksi hangatun pöydän ääressä, syöden Trudelin laitteita hyvällä maulla. Pietari ylläpiti puhetta, kertomalla kuningattarelle miten hänen viimeiset istutuksensa olivat onnistuneet, ja Trudel kertoi siipikarjastansa. Silloin Adelheidistä oli kuin unta, että hän milloinkaan oli ollut poissa, niin kotoiselta tuntui kaikki.
"Kuinka Jaakob, teidän poikanne jaksaa? Missä hän on?" kysyi Adelheid.
"Hän on hyvin menestynyt, rouva kuningattaren avulla", sanoi Pietari. "Ja — — —" Mutta kuningatar laski sormensa suulleen, vaitiolon merkiksi. Vanhus hymyili.
"Me lähdemme häntä katsomaan jonakuna päivänä", sanoi Bertha, ja siihen
Adelheid tyytyi.
Adelheid kysyi paimentyttö Giselaa ja kuningatar ilmoitti, että hänen äitinsä oli pari vuotta sitten päässyt lepoon kaikista kärsimyksistään sekä että Gisela vielä asui samassa paikassa, ahkerasti tehden työtä käsillään. Hänen luoksensa äiti ja tytär muutaman päivän kuluttua lähtivät käymään. He ratsastivat metsänreunaa pitkin — nyt piti paimentytön mökin jo näkyä. Mutta ei vain näkynyt, turhaan Adelheid sitä etsi. Mökin sijasta hän näki suurehkon talonpoikaistalon, samankaltaisen kuin kuninkaallinen maatila, jota Pietari hoiti.
Adelheid pidätti hevosensa. "Missä on mökki, äiti kulta?"
"Ratsasta sinä edellä, niin saat sen nähdä", vastasi kuningatar hymyillen.
Tytär kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenpäin hyvää vauhtia.
"Kas vain, sinä olet utelias", väitti kuningatar ja ratsasti yhtä nopeasti, joten he pysyivät rinnatusten.
Pian he olivatkin perillä talon luona, jonka ympärillä oli taaja aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan. Siinähän nyt oli tuo matala mökki, murattiköynnösten verhossa, valkoiseksi kalkittuna ja hauskan näköisenä. Mutta aivan sen lähellä kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeissään. Silloin talon asukkaat astuivat ulos ovesta ja tervehtivät iloisesti korkeita vieraitansa. Etupäässä tulivat nuori isäntä ja hänen vaimonsa.
"Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti hämmästyen. "Äiti, miten hauska yllätys!"
Hän tervehti sydämmellisesti tätä onnellista pariskuntaa, joka kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut sievän kotinsa. Kohta Jutta rouvan kuoleman jälkeen oli rakennustyö alotettu, mutta murattiköynnöksen peittämä pieni mökki oli kuningattaren käskystä Giselan suureksi iloksi jätetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob ottanut Giselan vaimoksensa, eikä hän ketään parempaa eikä ahkerampaa olisi voinut saada, sen hän kyllä tiesi. Kuningatar piti näin huolta alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle.
Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdessä, lukien pyhää raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli tyttärensä kotiin tultua lahjoittanut hänelle latinalaisen raamatun, jonka hän oli antanut Lausannen luostarissa munkkien jäljentää Adelheidiä varten, jotta hän Italiassakin voisi viljellä kallista Jumalan sanaa. Sillä Adelheid oli yhtä taitava latinankielessä kuin äitinsäkin ja käänsi sitä saksaksi kumppanilleen. Sitten he keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tytärtään, ettei hän milloinkaan sallisi sydämmensä vieraantua Jumalan sanasta. "Hädän tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi hän, "ja onnen päivinä opi siitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, niinkuin Jeesus Kristus on tehnyt. Sillä palvelemaan me olemme tänne maailmaan tulleet, etenkin me ruhtinattaret."
Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa hänen hovinsa tätä nykyä oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli kovasti koskenut Otto kuninkaan sydämmeen. [Editha kuoli 946.] Joka päivä hän kävi kirkossa sillä paikalla, jossa Edithan luut lepäsivät. Hänen äitinsä Mathilda ja hänen veljensä, hurskas Bruno, koettivat häntä lohduttaa, mutta hän ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan. Kuitenkin oli hänelle mieluista saada pitää heitä läheisyydessään, ja sydämmensurussaan hän kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista sanaa, jota he hänelle lukivat, mieluimmin hänen Editha vainajansa kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan elämästä. Kaikesta tästä tuo kuljeksiva veli kertoi. Myöskin Konradista hän toi tietoja, ja ne olivat hyviä. Hän oli kuninkaan suuressa suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen palvelija.
Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisiä. Hän oli tavannut veljensä isoäitinsä Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa hän oli ahkerimpia ja oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa nähdä hänet kerran Lausannen piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.]
Viimein tuli myöskin tietoja Lotharista. Eräs kuljeksiva laulaja toi niitä, laulaen odottavalle morsiamelle, miten hänen kihlattunsa sydän kaipaili häntä ja miten hänen tarkoituksensa oli noutaa hänet jo pian. Vähän surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mitä vaeltava laulaja lauloi. Lothar oli hänelle kyllä rakas ja kallis, ja joka päivä hän vei sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui hänestä jättää äitinsä, jonka hän vasta nykyään oli saanut tavata ja jota hän nyt oli oppinut vielä paremmin ymmärtämään ja hellemmin rakastamaan kuin milloinkaan ennen. Äidille ei ollut vähemmän vaikeata eritä tyttärestään, vaikka hän paremmin osasi tunteensa peittää. Lohdutuksena oli heille molemmille se vakuutus, että heidän täällä maailmassa tuli toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar päätti itsekseen, että hän äitinsä esimerkkiä noudattaen myöskin kaukaisessa Italiassa eläisi Herran palvelijattarena.