II.
"Alussa lempi on leikkiä aina."
Eversti Stukeley oli ollut Darnelin herraskartanon vieraana lähes kaksi kuukautta ja ehtinyt tutkia koko tienoon viiden peninkulman laajuudelta kunnekin etsiessään "pientä, mutta hauskaa tölliä", josta hän jo tropiikkimaissa oli uneksinut. Tähän asti hän kuitenkin oli etsinyt turhaan.
Gracella oli usein tapana kyydittää häntä ponillaan, ja näillä ajeluilla maaseudulla tyttö rohkaistui avaamaan sydämensä kummi-isälle — uskollisimmalle ja suvaitsevimmalle ystävälle, mitä hänellä koskaan oli ollut.
He olivat kerskuvassa ilmoituksessa juuri nähneet tarjottavan myytäväksi taloa, joka kuitenkin oli aivan rappiolla. Eversti nauroi omaa pettymystään ja odotti Gracen yhtyvän hänen leikillisyyteensä — mutta yllätti tytön sensijaan itkemästä.
"Pikku Grace", huudahti hän hellästi, "mikä tyttöstäni vaivaa?"
"Ei mikään", vastasi Grace katkerien kyynelten välistä. "Minä en voi sitä enää kestää — minun täytyy siitä jollekulle kertoa; minä en voi pitää itselläni salaisuuksia ja olla vilpillinen niitä kohtaan, joita rakastan! Minä vihaan ja halveksin itseäni. Luulen, että olen pahin, häijyin tyttö koko Englannissa! Minä kerron siitä mieluimmin sinulle, siksi että aina olet niin suvaitsevainen etkä saarnaa, kuten isä tekisi. Lopuksi hän kyllä antaisi minulle anteeksi, mutta hän saarnaisi ensin — ja minä olen niin onneton, etten voisi sitä kestää!"
"Rakas pikku Grace, et sinä vilpillinen liene, vaikka sanot? Minä rusikoitsisin sen henkilön, joka rohkenisi sinusta sellaista väittää. Ne ovat vain lapsensalaisuuksia, pikku Grace. Joku pieni mielettömyys, josta olet isällesi vaiennut…"
"Se ei ole mikään pieni mielettömyys, vaan oikein suuri. Minä olen kihloissa miehen kanssa, jota isä ei koskaan ole nähnyt — jonka olemassaoloa hän ei edes aavista."
"Hm", virkkoi eversti, "tuo kuulostaa arveluttavalta. Mutta voihan sellaisen kihlauksen purkaa."
"Mieluummin kuolen kuin rikon lupaukseni!"
"Niin tietysti, tietysti!" tyynnytteli eversti.
"Varsinkin siksi, että henkilö, jolle olen kihlautunut, on hyvin vaikeissa olosuhteissa eikä voi…"
"Sinua ylläpitää", täydensi eversti. "Tietysti, rakas lapsi, tietysti. Se on oivallinen syy hänessä kiinni riippuaksesi. Mutta kerro nyt kaikki tyyni minulle. Missä ja milloin hänet tapasit?"
"Pariisissa, Louvressa."
"Siinä suuressa puku- ja hattukaupassako?"
"Ei, taulukokoelmassa."
"Kenen välityksellä tutustuitte toisiinne?"
"Emme kenenkään… hm, harpin."
"Harpin?"
"Oi, kummi-isä, älä kauhistu! Tiedän kyllä, kuinka hirveästi käyttäydyin — kotiin tultuani olen senvuoksi monta kertaa itkenyt. Sinä tiedät, kuinka paljon pidän maalaamisesta. Minä työskentelin tarmokkaasti Pariisissa ja sain madame Sartorylta luvan käydä kolmasti viikossa Louvressa maalaamassa — luulen, että se vanha ilkimys oli mielissään, kun minusta pääsi! Hän käski erästä opettajattarista — sitä, joka muutoin eniten auttoi taloudessa — lähtemään mukaani. Isä sai senvuoksi eräänä lukukautena suorittaa ylimääräisesti viisi puntaa. Me kävelimme sinne kauniilla ilmalla, mutta rumalla otimme ajurin, jonka minä maksoin; sillä minä sain paljon taskurahoja kotoa."
"Sen kyllä uskon, ja olen huomannut, että koulunuorisolle, jolla on runsaasti taskurahoja, aina sattuu joitakin kommelluksia. Jatka, Grace."
"Eräänä päivänä istuin jäljentämässä Guidon madonnaa — en saanut sitä vähääkään samannäköiseksi, sillä minun madonnastani tuli punakka kuin vuokra-ajuri sadeilmalla. Taulu oli niin korkealla, että minun täytyi istua jonkinlaisella neljä jalkaa lattian yläpuolelle laitetulla lavalla. Oli niin hauska istua siellä ja tirkistellä alas museossa kävijöihin ja toisiin opiskeleviin. Samassa huoneessa oli vielä kolme, neljä muuta jäljentäjää. Eräs niistä oli tavattoman kaunis nuori mies, joka kopioitsi Wouvermania vesivärillä elävästi ja varmasti — mielestäni hyvin vaikea tehtävä. Hän näytti kovin sairaalta, poika-parka! Posket olivat sisäänpainuneet ja katsekin näytti raukealta — hänellä oli suuret, tummat silmät. Mutta kaikki tuo teki tietysti hänet vielä mielenkiintoisemmaksi."
"Tietysti", sanoi eversti. "Tarvitsee vain kuvitella nuorta miestä, jolla ei ole penniä taskussa, vaan selviä taipumuksia keuhkotautiin, ja jalomielistä tyttöä, niin asia voi saada vain yhden ratkaisun. Luonnollisesti sinä heti rakastuit häneen."
"En suinkaan, kummi-isä, en minä niin herkkä ole. En luule, että olisin häntä sen enempää ajatellut, ellemme sattumalta olisi tutustuneet toisiimme. Hän jutteli paljon pienen epämiellyttävän vanhanpuoleisen neidin kanssa, joka valmisti alttaritaulua ja nähtävästi työskenteli leipänsä edestä. Tällä nuorella miehellä oli niin avomielinen ja viehättävä käytös, etten voinut olla hänestä kokonaan välittämättä. Mademoiselle Bouge, opettajatar, sanoi, että hän oli kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähnyt. Eräänä päivänä pudotin harppini."
"Tahallasiko?"
"Oi, kummi-isä, kuinka voit ajatella minusta mitään niin alhaista? Ei, se tapahtui aivan sattumalta. Hän ryntäsi esille ja otti sen ylös. Minä kiitin häntä, ja hän jäi rupattelemaan."
"Oliko hän ranskalainen?"
"Täysi pariisilainen. Hän sanoi minulle mitä kohteliaimmin, että ihonvärini oli liian sinertävää ja antoi minulle muutamia oivallisia ohjauksia värien sekoittamisessa. Sitten hän meni takaisin taulunjalustansa luo minusta enempää välittämättä — kumarsihan vain hyvin viehättävästi poistuessaan. Saapuessani sinne taas kahta päivää myöhemmin oli hänkin työssään ja kumarsi, kun tulin sisälle — Ranskassa tervehtivät herrat aina ensin, kuten tiedät — ja täytyihän minun silloin vastata tervehdykseen. Minä menin lavalleni, ja poloinen mademoiselle Bouge asettui tavalliselle penkilleen ja tuijotti tauluihin. Minun käteni vapisi niin, että tuskin kykenin maalaamaan."
"Ja sitte pudotit taas harppisi?"
"Oh, kummi-isä, sinulla on varmaan kovin alhaiset ajatukset meistä tytöistä! Maalasin kurjasti puolen tunnin ajan ja tuhrin madonna-parkani tietysti vielä sinisemmäksi. Ja juuri kun aloin toden teolla käydä toivottomaksi, tuli nuori ranskalainen luokseni ja kysyi, sallisinko hänen antaa minulle taas muutamia ohjeita värityksestä, sopusoinnusta ja niin edespäin. En myöntänyt enkä kieltänyt. Mumisinhan vain jotakin käsittämätöntä — minä tomppeli. Hän näkyi ymmärtävän sen myönnytykseksi, ryhtyi tutkimaan taulua ja osoitti virheet sekä sanoi, miten ne olivat korjattavat. Niin alkoi tuttavuutemme, ja parin viikon päästä olimme hyviä ystäviä. Koskaan emme puhuneet paljoa — eihän se ollut sopivaa julkisessa huoneustossa ja mademoiselle Bougen silmien edessä; mutta hänen onnistui antaa minulle kirje joka kerta, kun tapasimme. Hän oli ihmeellisen taitava pujahduttamaan sen värilippaan alle tai käteeni vanhan Bougen huomaamatta."
"Oli kai sellaiseen tottunut!"
"Et saa niin sanoa; olethan tavallisesti muutoin niin kiltti. Ei, hän sanoi minulle ensimäisessä kirjeessään, ettei hän koskaan ennen ollut todella rakastanut."
"Onko joku sitä väittänytkään!" mutisi eversti.
"Oi, hän kirjoitti niin ihania kirjeitä!"
"Ja sinä vastasit niihin?"
"Täytyihän minun… joskus. En tullut ajatelleeksi, että se oli väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn luona. Hän jutteli elämäkertansa: — oli yksinään orpona maailmassa, mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin harjoittamaan taideopintoja."
"Epäilemättä oikea boheemiluonne."
"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."
"No, mikä hänen nimensä oli? Kai hänellä edes nimi oli?"
"Victor de Camillac", sanoi Grace arvokkaasti. "Me olemme kihloissa!"
"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle, jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"
"Oli niitä toki enemmän kuin muutamia; hän kirjoitti nidoksia. Hän pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa — sellaisia siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."
"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan.
Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."
"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."
"Kuinka niin?"
"Tunnet kai sokerileipomon Rue Castiglionen kulmassa?"
"En."
"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa!"
"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.
"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan tunne?"
"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä. "Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön — se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."
"Ja tuo tietysti vaikutti sinuun, ja sinä luonnollisesti annoit lupauksesi?"
"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"
"Sinä olet pieni, hurmaava hupakko, siinä kaikki."
"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää — en nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."
"Kirjoitti kai olevansa kuolemaisillaan?"
"Siinä oli vain muutama rivi, piirretty lyijykynällä kuolinvuoteella, kuten hän uskoi — viimeiset jäähyväiset."
"Toivoakseni et käynyt häntä tervehtimässä", sanoi eversti levottomasti.
"En käynyt, se oli mahdotonta, sillä hän ei koskaan maininnut osoitettaan; vastaukseni oli lähetettävä Quartier Latinin postitoimistoon."
"Lystikäs herrasmies, kun häpesi ilmoittaa asuntoansa!"
"Se oli anteeksiannettavaa itsetuntoa poika-parassa. Hän tiesi sukulaisteni olevan rikkaita ja häpesi kertoa asuvansa rähjäisen kadun varrella — ikäänkuin minä olisin siitä välittänyt."
"No, sinä vastasit kuolinvuoteelta lähetettyyn kirjeeseen?"
"Vastasin, kummi-isä", sanoi Grace hiljaa, silmät maahan luotuina, ja kostutti ruohoa vielä muutamilla kyynelillä.
"Kuinka sinä sitten kirjoitit, tyttöseni?" kysyi eversti ystävällisesti.
"Minä kirjoitin kyllä hirveän tyhmästi. Olin niin pahoillani, että hänen täytyi maata yksinään ja kuolla kurjassa asunnossa — ja pyysin häntä tulemaan terveeksi minun tähteni ja sanoin, että olisin hänelle uskollinen hänen köyhyydessään ja että, jos hän vain tahtoisi odottaa, kunnes olin saanut isäni suostumuksen, ja olisi yhtä uskollinen minulle kuin minä hänelle, kenties vuosikausia, niin lupasin hänelle sen, mitä hän kauniissa kirjeissään niin usein oli minulta pyytänyt."
"Olipa sentään hyvä, että teit asian riippuvaiseksi isäsi suostumuksesta, tyttöseni", sanoi eversti rohkaisten. "Sitten ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin luulin. Oliko kirjeessäsi mitään enempää?"
"Vain se, että jos isä kieltäytyisi suostumasta kihlaukseemme, en koskaan menisi naimisiin kenenkään muunkaan kanssa. Lupasin olla Victorille uskollinen koko ikäni."
"Se, tuhat tulimmaista, oli jotakin pahempaa! Sen vuoksi sinä kai niin armotta hylkäsit nuoren Colchesterin, suurmetsästäjän, kun äskettäin olimme pyyntiretkellä?"
"Sitä en muista!" virkkoi Grace, hirveästi punastuen.
"Mutta minä muistan. Sinä kohtelit häntä säädyttömästä. Sellaista miellyttävää nuorukaista, joka vielä oli niin ilmeisen huomaavainenkin sinua kohtaan! Hän avasi veräjät ja ratsasti rinnallasi juttelemassa, silloin kun hänen olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa koiriin — kunnes sinä annoit hänelle matkapassit. Nuori kartanonomistaja ja metsästyksen johtaja ei ole tottunut sellaiseen kohteluun."
"En kysele, millaiseen kohteluun herra Colchester on tottunut", vastasi Grace keikauttaen päätänsä, vaikka hänen kauniit pähkinänruskeat silmänsä kyyneltyivät. "Olet häijy puhuessasi minulle noin, kummi-isä, kerrottuani sinulle, että pyhä lupaus sitoo minut Victor-poloiseen!"
"Näitkö Victor-poloista tuon kuolinvuoteella tehdyn kihlauksen jälkeen?"
"Me tapasimme toisemme vain kerran senjälkeen. Victor tuli Louvreen viimeisenä päivänä, kun siellä maalasin. Poika-parka näytti ihan aaveelta, kuumeen kiilto katseessa. Hän oli lähtenyt sairasvuoteeltansa tavatakseen minut vielä kerran ennenkuin matkustin Englantiin. Hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, ja hän kiitti minua kyyneleet silmissä kirjeestäni ja vannotti minua pitämään lupaukseni. Hän toivoi, että isäni myöntyisi, jahka hän oli myynyt muutamia tauluja salongissa. 'Niin pian kuin olen saanut mainetta ja hiukan rahaa matkustan Darneliin ja pyydän aivan rohkeasti sinun kättäsi', sanoi hän. Minä vastasin, että isäni oli yleväluontoinen mies ja että minulla oli kyllin rahoja meille molemmille."
"Ja sitten olette kai kirjoitelleet tokillenne?"
"Kyllä — ajoittain. Victor kyhää mitä ihanimpia kirjeitä, mutta hän on hiukan säännötön kirjevaihdossaan. Toisinaan hän ei kirjoita koko kuukauteen, ja silloin minua vaivaa ajatus, että hän on sairas… tai kuollut, sillävälin kun minä vain huvittelen ja pelaan tennistä."
"Sano minulle, rakas pieni Graceni, sano vilpittömästi ja rehellisesti, oletko tosiaan auttamattomasti rakastunut tuohon nuoreen ranskalaiseen maalariin, jota isäsi ei ole koskaan nähnyt?"
"Minä pidin hänestä paljon; muutoin en olisi koskaan antanut lupaustani."
"Niin, mutta nyt on sinulla ollut puolitoista vuotta tyynesti miettiäksesi asiaa; ja tarkemmin harkittuasi huomaat, että olisit hyvin iloinen, ellet koskaan olisi antanut sellaista lupausta tai jos voisit päästä siitä vapaaksi."
"Kyllä, isäni tähden", myönsi Grace epäröiden, "olisin hyvin iloinen, jos lupaukseni ei olisi minua sitomassa, koska se varmaan surettaisi häntä. Hän on niin hyvä — hänen ystävällisyytensä viiltää sydäntäni."
"Siinä tapauksessa on sinulla kaksi tuskallista tehtävää. Ennen kaikkea on sinun kerrottava koko asia isällesi, yhtä vilpittömästi kuin nyt olet kertonut sen minulle, ja sitten sinun pitää kirjoittaa monsieur Camillacille ja pyytää häntä päästämään sinut lupauksestasi."
"Ei, ei, kummi-isä, älä suinkaan vaadi sellaista. En koskaan voisi sanoa tätä isälle enkä voisi pyytää sitä Victorilta — en nyt, kun hän on sairas, köyhä ja onneton."
"Se on juuri jalomielisen, romantillisen pikku Graceni tapaista", sanoi eversti nauraen. "Hyvä on, lapseni, sinä olet nyt uskonut huolesi minulle, enkä minä ole luottamustasi pettävä; mutta ajattele, mitä äsken sanoin. Et tule jälleen onnelliseksi ennenkuin olet tehnyt täyden tunnustuksen isällesi, joka ei nuhtele sinua ankarammin kuin minä olen nuhdellut."
"Mutta hän hämmästyisi ja tulisi kovin murheelliseksi!" huudahti Grace. "Minä en voisi kestää hänen hämmästystään ja suruaan, kun hän saisi tietää, että olen niin kauan salannut häneltä jotakin. Hän ylistää aina rehellisyyttäni — ja nyt hän saisi yhtäkkiä tietää vilpillisyyteni. Ei, minä en sitä kestä!"
"On parasta, Grace, että olet rohkea nyt ja astut heti koko askeleen. Sellaista salaisuutta, mikä sinulla nyt on, ei voi iäti säilyttää. Tuo monsieur Camillac on köyhä taiteilija ja boheemi; hän tietää olevasi rikas ja täysi-ikäiseksi tultuasi saavasi äidinperintösi haltuusi. Kaipa sen hänelle kerroit."
"Niin, minä kerroin hänelle olosuhteistani."
"No, rakas lapseni, voitko todella kuvitella, että nuori mies hänen asemassaan saattaisi vaieta, jos hänellä on toiveita päästä naimisiin perijättären kanssa. Voit olla varma, että hän täysi-ikäiseksi tultuasi esittää vaatimuksensa, joskin hän siihen asti pysyy hiljaa. Se tapahtuu…"
"Vuoden päästä", huokasi Grace.
"Mitä pikemmin siis kohtaat vaikeuden, sitä parempi. Juttele asiasta isällesi nyt, kun minä olen täällä, ja jos Graceni tarvitsee suojelijaa, on hänellä vanha, uskollinen everstinsä."
"Rakas kummi-isä, oletpa sinä ystävällinen", mutisi Grace ja suuteli vanhan soturin ahavoittunutta kättä.
Eversti puhui kotimatkalla vähäpätöisistä asioista.
"Onko isä matkustanut Scadleighiin?" kysyi Grace neiti Darnelilta puolisella.
"Hän on matkustanut Lontooseen", vastasi tämä.
"Lontooseen?"
"Niin, hän ja lady Darnel matkustivat senjälkeen, kun sinä ja eversti olitte lähteneet. Heillä oli hyvin kiire ehtiäkseen pikajunalla."
"Mutta isä ei virkkanut siitä sanaakaan aamiaispöydässä!"
"Matka päätettiin aivan äkkiä. He tulevat takaisin päivälliselle.
Syömme päivällisen puoliyhdeksältä, eversti. Ettehän siitä pahastune?"
"En suinkaan! Grace ja minä voimme istua takkavalkean ääressä ja jutella satuja."
Sekä hän että Grace ymmärsivät, että neiti Darnel tiesi syyn veljensä äkilliseen matkaan. Mikään ei välttänyt hänen valppaiden silmiensä ja tarkkojen korviensa huomiota.
Muuten ei everstin tarvinnutkaan pitkälti olla epätietoisena, sillä kun naiset olivat illalla jättäneet ruokasalin, vetivät entiset asetoverit tuolinsa loimuavan uunin eteen, sytyttivät savukkeensa ja rupattelivat tuttavallisesti.
"Ihmettelet kai, miksi niin äkkiä matkustin tänä aamuna?" sanoi Allan.
"Gracella on vilkas mielikuvitus, ja hän arvaili sinne tänne koko iltapuolen", nauroi eversti. "Mutta minun hitaita aivojani ei tuo salaisuus paljoa huolestuttanut. Kymmenen penikulman hurahdus pikajunalla ei ole ihan samaa kuin purjehdus maapallon ympäri."
"Minä olin Clairen kanssa sir Clarkson Andrewsin luona."
"Niinkö?"
"Niin, olen kauan ollut levoton hänen tähtensä ja siksi kysyin neuvoa siltä taitavalta spesialistilta. Hän oli erinomaisen ystävällinen, puhui kauan vaimoni kanssa ja vakuutti minulle sitten, ettei ollut mitään elimellistä sairautta, vaan ainoastaan taipumusta alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, joka saattaisi kehittyä vaaralliseen suuntaan, ellei ole varovainen. Hän suositteli innokkaasti Italian-matkaa tänä talvena; minun olisi matkustettava hänen kanssansa paikasta paikkaan ja tehtävä kaikkeni hankkiakseni hänelle vaihtelua ja huvia. 'Kevätesikkojen kukkiessa voitte palata Darneliin, ja vakuutan kunniasanallani, että lady Darnel silloin on aivan kuin toinen ihminen', lausui hän."
"Sehän kuulosti oikein rohkaisevalta, paras Allan."
"On aina lohduttavaa tietää, missä syy piilee. Claire-parka! Ei yksitoikkoinen maalaiselämä liene häntä niin suuresti kiusannut kuin tuttavallisuuden ja ystävyyden puute niissä, joita nimitetään seuraystäviksemme."
"Ovatko ne olleet vähemmän tuttavallisia kuin maa-aatelin tapa on?" kysyi eversti, joka hyvin tiesi, että sir Allanin toinen vaimo oli vastaanotettu melkein loukkaavan kylmästi.
"He eivät tietysti ole suorastaan epäkohteliaita — sitä ne eivät uskaltaisi olla minun vaimolleni", sanoi sir Allan, "mutta ne eivät osoita mitään sydämellisyyttä, mitään tosiystävyyttä. He antavat vaimon aina ymmärtää, ettei hän kuulu heidän varsinaisiin piireihinsä, ja sen hän panee kovin pahakseen — kaiketi etupäässä minun tähteni. Hän on liian ylpeä tungetellakseen ihmisten ystävyyteen. Naapurimme kävivät meitä tervehtimässä saapuessamme tänne vastanaineina, mutta ne käynnit tuntuivat vain velvollisuusvierailuilta ja olivat pikemmin vastenmielisiä kuin hauskoja. Sitten kävimme muutamilla suurenlaisilla. päivällisillä, ja vaimoni sai siellä sen käsityksen, että seudun naiset häntä sietivät, mutta että siinä olikin kaikki. Annoimme parit, kolmet päivälliset sinä talvena, joilla muutamia vanhoja ystäviäni oli saapuvilla, mutta epäilyttävän monet ilmaisivat olevansa estetyt. Ja senjälkeen olemme tottuneet elämään melkein aivan yksiksemme. Kirkkoherra rouvineen tulee tänne usein, kuten olet nähnyt, ja he ovat aina ystävällisiä. Nuori Colchester tulee joskus puoliselle metsästyskaudella — mutta siinä ovatkin kaikki. Olisikin siis parasta toimittaa Claire pois tästä kirotusta luolasta!"
"Kaihan otatte Gracen mukaanne?"
"Häntä en ajatellut."
"Rakas Allan, hän ikävöitsisi itsensä kuoliaaksi, jos jättäisitte hänet tänne neiti Darnelin kanssa."
"Mutta olisi vahinko viedä hänet pois syysmetsästyksistä, juuri kun olen ostanut hänelle uuden hevosen. Grace pitää niin paljon metsästysretkistä ratsain ja nuori Ted Colchester…"
"Pitää paljon Gracesta, tarkoitat?"
"Niin, siltä se näyttää. Ja Colchester on oikein kunnon poika ja seudun ainoa, joka on osoittanut meitä kohtaan vilpitöntä kiintymystä, senjälkeen kun menin uusiin naimisiin. Hän kuuluu vanhaan, hyvään sukuun ja omistaa uhkean maatilan. Minä olisin ylpeä sellaisesta vävypojasta."
"Ja sinä saat hänestä vävyn, jos hoidat pelin oikein. Noudata kokeneen vanhanpojan neuvoa, Allan. En luule, että Grace nykyisin paljoa välittää Colchesterista — hän on ollut tytölle liian huomaavainen, ja sitäpaitsi koko seutu pitää häntä tavoiteltavana kosijana. Gracen kaltainen jalomielinen tyttö haluaa tavallisesti uhrautua jollekulle köyhälle poloiselle. Jos Colchester olisi tuntematon ja köyhä ja voisi lähestyä häntä salavihkaa, niin tyttäresi varmaan häntä jumaloitsisi; mutta kun hän on se, mikä hän on, ja sinä olet selvään osoittanut haluavasi häntä vävyksesi, niin tyttö tietenkin häntä halveksii. Ota Grace mukaan Italiaan, niin saat nähdä, että hän kotiin palattuaan pitää hänestä enemmän. Välimatka terästää katsetta."
"Sinä olet vanha kettu, Weldon", sanoi Allan hymyillen. "Luulen, että olet oikeassa. Minä otan tyttösen mukaan. Sinähän voit jäädä tänne talveksi ja sillä välin ratsastella hänen hevosellaan."
"Kiitos, veikko, mutta kyllä minä asun kaupungissa, ellen saa ostetuksi jotakuta maatilaa täältä."
Myöhemmin virkkoi sir Allan tyttärelleen:
"Sinä matkustat kanssamme Italiaan, Grace. Kummi-isäsi lupaa, että olet oikein kiltti ja autat minua Clairen hoitamisessa. Valmistaudu matkalle, tyttöseni."
"Niin ystävällistä, rakas pikku isä!"
"Jaha, sinä lähdet mielelläsi matkalle. Etkö kaipaa syysmetsästyksiä?"
Grace punehtui. Isä kosketti arkaan kohtaan.
"Joka vuosi voi ajaa kettuja, mutta Italiaan ei voi matkustaa milloin hyvänsä", vastasi hän.
"Ja sujuva ranskankielesi on minulle hyvään tarpeeseen, milloin Claire ei ole saapuvilla. Viikon päästä täytyy sinun olla matkakunnossa."
Sitten hän kääntyi everstin puoleen, lausuen: "Ostin pari matkarevolveria Lancasterin liikkeestä — uusinta mallia."
"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."
"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.
"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos, että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."
Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä kummityttärestänsä.
Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä, joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.
Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä; hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti puolittain hänen tummat hiuksensa.
Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.
"Nyt ne kiitävät kuin öljytyt salamat!" sanoi hän viitaten koiriin.
"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"
"Mieronkiertäjääkö, joka pelotti hevosesi? Kyllä minä hänet näin."
"Hän ei ollut mikään mieronkiertäjä, vaan Victor de Camillac. Voi, kuinka hän näytti sairaalta ja kurjalta! Olisin pysähtynyt, ellei tuo hirveä Colchester olisi viuhauttanut paikalle. Ratsasta takaisin hänen luokseen, kysy, missä hän asuu ja miksi hän on tullut tänne. Tee se… minun tähteni. Ja… onko sinulla rahoja muassasi?"
"Ehkä pari kolme puntaa."
"Anna ne sitten hänelle minun laskuuni. Hän näytti niin köyhältä."
"Tulkaa, neiti Darnel", huusi Colchester, "nyt ne ovat keksineet ketun!"
Grace ratsasti hänen perästään teeskennellen ihastusta metsästyksen riemuista, vaikka oli itkuun purskahtamaisillaan.
"Niin, tämä oli juuri hauskaa!" ajatteli eversti ratsastaessaan kummulle. Tuon miehen ilmestyminen arvelutti häntä.