III.
Häntä pidetään loitolla.
Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien muukalaista turhaan.
Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.
Grace katsoi kysyvästi everstiin, joka pudisti vakavasti päätään.
"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan. "Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme yhdessä aterioida puoleen vuoteen."
"Viimeinen kerta?" virkkoi Colchester hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?"
"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme niin pian kuin kerkiämme."
"Te itse ja lady Darnel luullakseni?"
"Ja Grace — tulee mukaan."
"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten voitte sen tehdä, neiti Darnel?"
"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko ajan äskeistä näkyä — ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa, leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies — mieronkiertäjä — oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään, että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.
"Matkustatteko todellakin?" kysyi Colchester synkästi.
"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin leppeäksi lady Darnelille."
"Emme ennen kuin toukokuussa", sanoi sir Allan. "Aikaisemmin ei voi ollenkaan luottaa ilmastoon tässä maassa."
"Matkustatte siis Italiaan!" virkkoi Colchester yhä alakuloisempana.
"Mihin seutuun siellä?"
"Luulen isän maininneen, että matkustaisimme Italian järville", vastasi
Grace.
"Como-jarvelle ja niin edespäin. Niin, siellä kuuluu olevan hyvin kaunista; Onkohan siellä taimenia? Mainiota, neiti Darnel, en ole koskaan ollut Italiassa, mutta nytpä matkustan sinne kerran ja lyöttäydyn teidän seuraanne kahdeksi viikoksi huhtikuussa, jos sir Allan sallii!"
"Pelkään, että seuramme tuntuisi teistä kovin ikävältä", sanoi Grace surumielisesti. "Mehän emme matkusta turisteina tai huviksemme, vaan ainoastaan lady Darnelin terveyden vuoksi."
"Minulle on samantekevä, katselkaapa asiaa kuinka tyynesti tahansa.
Minä matkustan nähdäkseni Italian… ja tavatakseni teidät."
Nyt huusi sir Allan Colchesterin luokseen, ja Grace sai tilaisuuden jutella everstin kanssa.
"Perin ikävää!" sanoi tyttö, kun eversti oli kertonut huonosta onnestaan. "Ajattelehan, jos hänen täytyisi lähteä takaisin saamatta apua. Rahatonna… ehkä nälissään!"
"En luule, että se on niin vaarallista. Voit olla varma siitä, että hän on vartavasten saapunut tänne saadakseen sinulta apua. Grace-rukka! Saat luullakseni pian kuulla hänestä. Mutta älä unohda toimittaa häntä minun luokseni, kun hän tulee."
"Kovin epäystävällisesti sinä puhut hänestä, kummi-isä. Aivan kuin hän olisi viholliseni."
"Miten voin hänestä muuta ajatella? Lopen köyhtynyt seikkailija viettelee opistotytön liittoon, jonka tämä saa maksaa tulevaisuutensa hinnalla."
"Hän ei vietellyt minua. Menettelin ehkä hyvin hupsusti, mutta tein sen siinä tapauksessa vapaasta tahdostani. Eikä sinulla ole oikeutta nimittää häntä seikkailijaksi senvuoksi, että hän on köyhä ja että olet sattunut näkemään hänet nöyryyttävissä olosuhteissa", lisäsi Grace ja hillitsi nenäliinallaan kyyneltulvan.
"En voi uskoa, että uuttera ja rehellinen nuorukainen voisi vajota niin syvälle, Grace. Kaitselmus ei unohda eteenpäin pyrkivää nuorisoa; ja usko minua, että on aina joku erityinen syy vaikuttamassa, kun nuori ihminen vaipuu sen säätyluokan alapuolelle, mihin hän kuuluu. Sinä näit hänen maalaavan elatuksekseen Pariisissa; sanot, että hän esiintyi herrasmiehen tapaan ja maalasi hyvin. Sellaisen miehen ei tarvitse virua paljaan taivaan alla maankiertäjän puvussa."
"Ehkä se on valepuku!" sanoi Grace yhä närkästyneempänä. "Ja sitäpaitsi täytynee sinun myöntää, että herrasmiehen on toisinaan vaikeampi pitää päänsä pinnalla kuin maatyöläisen tai tehtaalaisen. Joku on sanonut, että maantiet Austraaliassa ovat miesten tekemiä, jotka ovat opiskelleet Oxfordissa ja Cambridgessa. Sivistys on toisinaan ylellisyystavaraa."
"Mutta tuo nuori mies näyttää rappeutuneelta ja veltostuneelta."
"Hän näyttää kovin sairaalta", sanoi Grace.
"Jos hän tulee tänä iltana Darnelin aateliskartanoon, vie sinä hänet vierashuoneeseen ja esittele hänet sir Allanille sulhasenasi, koska olet hänestä niin varma", lausui eversti suuttuen.
"Se merkitsee, että sinä peset kätesi etkä välitä enää minun huolistani?" virkkoi Grace surkealla äänellä.
"Se merkitsee, että minä tahdon auttaa sinua niin pitkälle kuin voin, mutta minä en tahdo rohkaista sinun tyhmyyksiäsi, sinun harhautunutta käsitystäsi kunniasta ja uhrautuvaisuudesta. Minä pidän sinusta niin paljon, Grace, että jos luulisin tuon miehen olevan sinun arvoisesi, vaikka onkin rutiköyhä, ja jos tietäisin, että sinä ehdottomasti tahdot saada hänet, niin tekisin kaiken voitavani suostuttäakseni isäsi sellaista avioliittoa ajattelemaan. Mutta epäilen, että mies on heittiö ja lurjus; ja olen varma, että sinä pohjaltasi et välitä hänestä rahtuakaan. Senvuoksi koetan kohdella häntä ansionsa mukaan, ja jos sinä annat minun vain rauhassa toimia, niin uskon, että viikon kuluttua olet jälleen täysin vapaa."
"Rakas, rakas kummi-isä!" huudahti Grace innoissaan. "Mutta ethän suinkaan ole tyly Victor-paralle!"
"Minä tahdon kohdella häntä säädyllisesti. Annan hänelle vähäisen rahasumman ja matkalipun toiseen merentakaiseen maahan."
"Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa."
"Kyllä se asia selviytyy. Voimme järjestää sen sitten, kun tulet täysi-ikäiseksi!"
"Sinä olet paras ystäväni!"
"Ja kun kaikki on saatu kuntoon ja pariisilainen ystäväsi on antanut takaisin nuo tyhmät kirjeet, niin voit huoletta kertoa asian isällesi, ja omatuntosi rauhoittuu."
"On kauheata puhua siitä isälle! Silloin hän kyllä saarnaa siitä aivan hirveästi!"
"Voihan sellaisen hyvän isän saarnaa sietää", sanoi eversti, tapansa mukaan ystävällisesti hymyillen. "Ja saarna tekee toisinaan hyvää."
Metsästysaamiainen oli hauska. Edward Colchester oli nälkäinen kuin metsämies ainakin ja söi ja jutteli lakkaamatta. Grace tuli jälleen vähän iloisemmaksi ja otti keskusteluun osaa muutamilla ajoa koskevilla sattuvilla huomautuksilla.
"Te käytätte tarkkaan silmiänne!" huudahti Colchester hurmaantuneena. "Luulen, että tunnette koko seudun joka taholle viiden penikulman laajuudelta!"
"Minä ratsastan ja ajelen paljon, ja ainahan sitä katselee ympärilleen", sanoi Grace vaatimattomasti.
"Tiedätte, että olette minua auttanut saamaan käsiini muutamia parhaita kettujamme", virkkoi Colchester. "Eikö ole tapana ajaa kettuja missään Rooman lähettyvillä?"
"Kyllä, Campagnassa", vastasi eversti.
"No niin, jos niiden metsästyskausi alkaisi, sitte kun meidän on loppunut, niin voisimmehan tavata Roomassa, sir Allan, ja metsästellä hiukan campagnalla — eikö niin?" sanoi Colchester.
"Se olisi ihastuttavaa! Mutta pelkään, että huhtikuussa siellä on liian kuuma metsästää."
"Saammehan täälläkin toisinaan varsin lämmintä. Mutta tulkoonpa ajosta mitään tahi ei, niin joka tapauksessa saavun sinne huhtikuussa, jos huolitte minusta sinne mukaanne."
"Olisi hyvin hauska, jos tulisitte", sanoi lady Darnel.
"Oikea perheretki!" virkkoi Dora pilkallisesti hymyillen. Hän oli vielä kyllin heikko kadehtiakseen veljentyttären nuoruutta ja viehättävää kauneutta. Hän itse oli laiminlyönyt tilaisuutensa, siksi ettei pitänyt kosijoitaan kyllin hyvinä; mutta nyt ärsytti häntä ajatella nuorta ylimystä Gracen jalkojen juuressa ja viimemainitun riemua valloituksesta.
"Eikö täti tahdo tulla kanssamme", kysyi Grace häneltä lähtiessään näyttämään Colchesterille kasvihuoneita. Harvoin hän nimitti Doraa tädiksi, ja tavattoman hellä äänensävy oli kuin ahdistetun sydämen hätähuuto — sydämen, joka oli valmis mihin hyvänsä välttääkseen kohtausta kahdenkesken Colchesterin kanssa.
Dora lähti mukaan ja pakotti nuoren miehen osoittamaan harrasta mielenkiintoa ja ihastusta kaikkiin japanilaisten krysanteemien harvinaisuuksiin. Vihdoin tämä ei voinut vastustaa haukotuksiansa.
"Näytte olevan hirveästi unissanne", sanoi Dora.
"Olin ulkona koirapihassa jo neljännestä vailla neljä aamulla", puolustelihe Colchester.
"Ja tahtoisitte kovin kernaasti mennä kotiin nukahtamaan?"
"En suinkaan!" virkkoi puhuteltu, joka yhä vieläkin toivoi jäävänsä hetkiseksi kahdenkesken Gracen kanssa; mutta hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi saamatta siihen tilaisuutta.