IV.
Häpeätä ja pelkoa.
Grace vietti päiväkausia jännittävässä odotuksessa ja pelossa, että saisi kuulla jotakin kihlatultaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, kun ei hänelle päivänmittaan salavihkaa sujahdutettu kirjettä eikä mitään sanantuojaa saapunut, niin hänen levottomuutensa yhä yltyi.
Hän luuli, että mies lojui jonkun pensasaidan tai heinäruon takana, kenties liian sairaana ja kurjana voidakseen etsiä parempaa suojaa — sairaana ja kurjana sillä välin kun hän, joka oli vannonut tuolle miehelle rakkautta ja uskollisuutta, istui mukavasti tuolinsa selkään nojaten hauskassa tytönhuoneessaan kasvihuonekukkien ympäröimänä, edessään uusia kirjoja ja oivallinen piano käytettävissään.
Hän ei tohtinut mennä alikertaan teelle kello viiden aikaan, peläten kohtaavansa tutkivia katseita, mutta päivälliselle hänen täytyi saapua, jotta ei herättäisi vielä suurempaa huomiota. Ateria tuntui hänestä kidutukselta, hän kun alati odotti kuulevansa palvelijan askeleet tämän tullessa tuomaan salaperäistä tiedonantoa.
Sekä sir Allan että eversti alkoivat pian haukotella päivällisen jälkeen, ja Grace auttoi parhaansa mukaan, kunnes Dora sanoi:
"Jos te kaikki olette noin unisia, on parasta, että menette nukkumaan!"
"Dora on oikeassa", myönsi eversti. "Hyvää yötä!"
Toiset noudattivat esimerkkiä ja Dora asettui pianon ääreen soittamaan erästä Bethoovenin rondoa, mutta hän soitti innottomasti ja harrastuksetta, ja lopuksi vaikeni musiikki, ja hänen kätensä putosivat velttoina polville. Hän istui uneksimassa.
Äkkiä hän kavahti ulkoa hiekkakäytävältä kuuluvista askelista, riensi ikkunan luo ja vilkaisi pihalle, kasvot painettuina lasiruutuun käärekaihtimen takana. Mutta kun ulkona oli pilkkosen pimeä, ei hän mitään nähnyt.
Sitten hän avasi ruudun ja kuunteli jännittyneesti muutamia minuutteja; mutta kaikki oli hiljaa.
Silloin hän soitti palvelijaa ja käski tämän mennä katsomaan, hiiviskelikö joku ulkona.
Mies näytti epäilevältä, mutta totteli ja avaten ulko-oven raskaat salvat meni terassille ja astui muutaman askeleen joka suuntaan.
Oli niin pimeä, että kokonainen rykmentti olisi voinut olla väijyksissä pengermän kummassakin päässä palvelijan sitä näkemättä. Hän meni jälleen sisälle ja vakuutti neiti Darnelille, ettei ollut ainoatakaan sielua terassilla enempää kuin puutarhassakaan.
Kello oli tulossa yksitoista, eikä sir Allan ollut vielä mennyt levolle. Hän oli riisunut takkinsa, ottanut ylleen väljän samettinutun ja poltteli savuketta vaimonsa aamuhuoneessa. Hän istuskeli aina mielellään kahdenkesken hänen kanssaan — aina oli jotakin sanottavaa tai jotakin neuvottelemista. Hän ei koskaan kyllästynyt Clairen seuraan, ja vaikka hän sinä iltana olikin lopen väsynyt, ei hän tahtonut mennä vuoteeseen ennenkuin oli tapansa mukaan hetkisen rupatellut.
Hän ajatteli yhä Italian-matkaa.
"Luuletko, että matkastamme tulee hauska?" kysyi hän vaimoltaan.
"Kyllä, saamme sanomattoman hauskaa!"
"Silloinhan sinun ei olisi tarvinnut odottaa lääkärinmääräystä. Olisit vain virkkanut sanasen, niin olisin matkustanut kanssasi!"
"En voinut ajatella vain itseäni, kun tiesin, miten kiintynyt sinä olet
Darnelin sukutilaan."
"Minä en viihdy missään, jossa sinä et viihdy."
"Olen viihtynyt täällä hyvin — sinun kanssasi."
"Niin, ehkä ensin, mutta et viimeiseltä, Claire. On ollut jotakin mieltäsi rasittamassa, ja pelkään että täällä vallitseva kylmä tunnelma on sinua ahdistanut."
"Oi, Allan, kuinka voit luulla minua niin haikailevaksi? Kaipaisinko muiden seuraa ollessani sinun kanssasi?"
"Oh kyllä, naiset ovat herkkiä vähemmällekin. Mutta ole levollinen, rakkaani, nyt käännämme pian noille vastenmielisille ihmisille selkämme. Matkarahat ovat valmiina asiakirjakaapissani — neljäsataa puntaa; ja niiden loputtua saamme lisää. Italian matkastamme tulee ikäänkuin toinen häämatka — pitkä kuherruskuukausi."
Hän avasi kaapin, veti ulos laatikon ja otti setelitukon, jota hän tunnusteli kuin lapsi uutta leikkikalua.
Vihdoin hän pani rahat takaisin ja otti toisesta laatikosta revolverit. Ne olivat juhtikotelossa, jonka hän avasi, ottaen esille toisen aseista. Hän kehui sen siroa työtä.
"Se on tekotavaltaan paras laatuansa, minkä olen nähnyt", sanoi hän.
"Toivoakseni sinun ei koskaan tarvitse niitä käyttää, Allan", sanoi vaimo katsahtaen levottomasti syrjään.
"Sinä kai et mielelläsi näe minun niitä käsittelevän?"
"Kaikki ampuma-aseet kauhistuttavat minua."
"Ah, unohdin, rakas ystävä!" huudahti hän asettaen revolverin takaisin koteloon. Hän muisti sen synkän luvun vaimonsa elämäkerrassa, jossa ampuma-ase oli esittänyt niin suurta osaa.
Savuke oli palanut loppuun, ja nyt hän kumartui suutelemaan vaimoansa, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä.
"Ethän enää pitkälti valvone, rakkaani?" sanoi hän.
"En, minun on vain kirjoitettava pari kirjettä — yksi ystävälliselle vanhalle kirkkoherralle kertoakseni hänelle uudesta suunnitelmastamme. Hänenhän piti tulla meille viikkoa ennen joulua, muistatko?"
"Kyllä muistan; hän saa sensijaan tulla toukokuussa."
Mies poistui makuukammioon, joka oli aivan aamuhuoneen vieressä. Siellä paloi iso, loimuava valkea vanhanaikaisessa avonaisessa takassa.
Kun lady Darnel oli tullut aamuhuoneeseen oli hänen ensimäinen mielijohteensa ollut avata lasiovi parvekkeelle, jonka kukkaset lähettivät vilpoisen yöilman mukana tuoksujansa huoneeseen.
Sir Allan pani aselaatikon pöydälle aikakautisjulkaisujen ja sanomalehtien joukkoon. Hänellä ei koskaan ollut tapana korjata mitään jälkeensä, tottunut kun oli siihen, että häntä aina palveltiin.
Claire vilkaisi kelloon uuninsyrjällä. Se oli viisi minuuttia yli yhdentoista.
"Minulla on vielä tunti käytettävissäni", ajatteli hän ja aloitti kirjeen eräälle lapsuudenystävättärelle, jolle hänellä ei ollut mitään salaisuuksia.
Hän oli tuskin kirjoittanut viittä minuuttia, kun hänen puolittain auki jättämänsä lasiovi vähitellen avautui kokonaan ja mies hiipi äänettömästi huoneeseen. Pehmeä matto vaimensi askeleet, ja lady Darnel jatkoi kirjoittamistaan paikallaan tyynenä ja kauniina lampun valossa, todellisena kotoisen rauhan kuvana. Hän kirjoitteli vielä muutamia minuutteja, sillä välin kun mies henkeään pidätellen häntä katseli. Mutta vihdoin hän kuuli tämän hengityksen, joka muistutti koiran läähätyksestä, ja silloin hän katsahti kovin säikähtyneenä sinne päin ja huomasi pitkän, lopen laihtuneen, kuluneeseen samettinuttuun puetun olennon, joka kalpeana ja kurjana tuijotti häneen.
Haamu muistutti hänen ensimäisestä miehestään sellaisena kuin hän oli häntä katsellut, sitte kun hänen hurjistelunsa olivat tärvelleet hänen terveytensä. Nuo olivat hänen poikansa kasvot seitsemän vuoden riuduttamina siitä ajasta, kun äiti oli hänet viimeksi nähnyt. Se oli sama mies, jonka Grace ja eversti olivat aikaisemmin päivällä tavanneet.
"Valentin!" huudahti lady Darnel puoliääneen ja väänteli käsiänsä.
"Kuinka voit tulla tuolla tavoin kuin varas yöllä!"
"Mitenkä sitten tulisin? Muuta keinoahan minulla ei ole saapua äitini kotiin."
"Tämä on sir Allanin koti, eikä sinulla ole oikeutta tulla hänen luvattansa. Hyvä Jumala, kuinka sinulle on käynyt? Miten olet tullut noin kuvaamattoman kurjaksi, vaikka olen lähettänyt sinulle niin paljon rahoja?"
"Kympit ja viitoset menivät menojaan", sanoi vieras synkästi. "Sellaisesta rahojen antamisesta ei koskaan ole mitään hyötyä. Minulla oli monta loistavaa tilaisuutta, kunhan vain olisit auttanut minua oikealla hetkellä, niinkuin pyysin sinua tekemään. Mutta aina sama vanha juttu — pelkäsit uskoa minulle isompaa summaa. Sinä, lady Darnel, tämän talon haltijatar, puhuit viidestäsadasta punnasta aivan kuin olisi ollut kysymys puolesta miljoonasta. — Sinä tahdoit lähettää minulle ainoastaan kaksikymmentä puntaa kuussa ja ajattelit, että voisin sillä elää mukavasti. Luuletko, että mies pääsee mihinkään kahdellakymmenellä punnalla näinä aikoina?"
"Lähetinhän minä sinulle satoja puntia velkojesi maksamiseksi!"
"Niin, kun olin joutumaisillani aivan hunningolle ja tilani uhkasi tuottaa häpeää sinulle ja korskealle aviopuolisollesi."
"Miten olet voinut tulla noin kurjaksi, Valentin? Olethan ihan kerjäläisen näköinen?"
"Minä näytän siltä, mikä olen", vastasi hän nyreästi. "Minulla on ollut alituinen huono onni nykyisin — olen menettänyt sekä pelissä että kilpa-ajoissa. Toiset miehet, oikeat raukat ja pässinpäät, saattavat voittaa omaisuuden, mutta minä, joka olen saanut kaksin kerroin niin hyvän kasvatuksen, menetin siinä leikissä viimeisen roponi. Luuletko, että minunluontoiseni mies voi tyytyä elämään viidellä punnalla viikossa, kun lähistöllä oli pelihuone tai kilparata, missä saatoin tehdä summan monenkertaiseksi?"
"Vai niin, olet alkanut pelatakin, Valentin. Sekin on isäsi paheita."
"Enhän häneltä muuta ole perinytkään! Hän ei jättänyt jälkeensä rahoja eikä arvossapidettyä asemaa; vieläpä minulta viekkaasti riistettiin hänen nimensäkin. Ihmiset kysyivät aina, minkä Stuartin sukuun kuuluin. Ja mitä saatoin vastata? Olisi ollut parempi, jos olisin voinut sanoa: olen Valentin Mackenzie, sen miehen poika, joka joi itsensä hulluksi ja ampui patrullin Mallowissa!"
"Olet tehnyt pahoin menetellessäsi niin kuin olet menetellyt. Olet ensiksi antanut itsesi vajota niin syvälle ja sitten hiivit tänne. Sinä olet yhtä häijy minua kohtaan kuin olit poikana ja kuin isäsi oli ennen sinua!" huudahti äiti äärimmäisen levottomuuden vallassa. "Sinulla ei ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, missä asuu vain hyviä ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa ja tuntevat oman arvonsa. Sinä et tee kumpaakaan, eikä sinulla siis ole oikeutta tulla tänne."
"Mutta minä sanon sinulle, että minulla on oikeus tulla sinne, missä äitini on. Et ole kai maininnut mitään siitä, että sinulla on poika? Sinun keikailevalla aviopuolisollasi ei liene aavistustakaan asiasta; mutta hän saa totisesti sen tietää!"
Hän oli vähitellen kohottanut äänensä, ja Claire kiirehti makuukammion ovelle; se oli kyllä suljettu, mutta hän vielä veti verhotkin eteen.
"Hän tietää, että minulla oli poika", sanoi hän, "mutta avioliittoon mennessämme luulin sinua kuolleeksi — luulin hukkuneesi Earl Kingin haaksirikossa. Jos olisin tiennyt olevasi elossa, en olisi koskaan mennyt uusiin naimisiin, niin suuresti kuin häntä rakastinkin. Niin, Jumala tietää, minä rakastin häntä liian paljon tahtoakseni lahjoittaa hänelle poikapuolen, jolla oli sinun paheesi."
"No, nyt minä olen hänellä joka tapauksessa paheineni päivineni, ja sekä sinä että hän teette viisaimmin, kun alistutte nöyrästi kohtaloonne. Mitä aiot nyt tehdä puolestani, äiti!" lisäsi hän raa'asti nauraen.
"Mitäkö aion tehdä? Jos annan sinulle rahoja, tuhlaat ne vedonlyöntiin tai peliin. Sinä juot ja sinusta tulee sittenkin kerjäläinen."
"Niin, siksi ettet koskaan anna minulle kylliksi rahaa. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa kerrallaan, niin voin tulla toimeen ulkomailla."
"Niin olet usein ennen sanonut. Annoinhan sinulle sata puntaa opiskellaksesi taidetta Pariisissa, mutta sitten kerroit itselläsi olevan kunniavelkoja ja joitakuita salaperäisiä juttuja, jotka voisivat tulla sanomalehtiin, ja silloin minun täytyi lähettää sinulle sata puntaa lisää. Sinä olet niellyt minulta ne neularahat, jotka antelias puolisoni minulle suo; ja minua pilkataan, kun pukeudun niin yksinkertaisesti säätyni muihin naisiin verraten."
"Niin, sääli sinua tosiaan on!" sanoi poika häijysti irvistäen.
Äiti otti esille kukkaronsa ja virkkoi:
"Tästä saat kuusi kultapuntaa ja muutamia hopearahoja, Valentin. Se on kaikki, mitä minulla on tai mitä ennen joulua saan."
Nuorukainen otti rahat välinpitämättömästi vastaan.
"Ne riittävät minulle vain viikon asunnon vuokraan sekä pukuun, joka on hiukan parempi kuin nämä repaleet. Minä tarvitsen pyöreän summan. Tunnen henkilön, jolla on viinitarha Cadizissa. Meistä tulisi liiketoverit, jos voisin sijoittaa kolme-, neljäsataa puntaa, jotka sitten tuottaisivat saman verran vuosittain. Siitähän tulisi tulevaisuudentoimi eikä sinulla olisi syytä hävetä poikaa, joka on viinitarhan omistaja. Sinun tarvitsisi vain pyytää sir Allanilta rahat."
"Ei, Valentin, sitä en tee. Minä en usko sinun ehdotuksiasi. Voin ainoastaan antaa sinulle kunnollisen kuukautisen määrärahan ylläpitoosi. Sitäkin varten täytyy minun lainata. Sinä olet jo tyhjentänyt varani."
"Hyvä, sitten tulee jonkun muun minua auttaa. Tässä talossa on naishenkilö, jolle voin esittää vaatimuksiani lähinnä sinua."
"Naishenkilö — tässä talossa?" huudahti Claire kummastuksesta suunniltaan.
"Grace Darnel on kihlattuni. Kaiketi miehellä on eräitä oikeuksia tulevaan vaimoonsa nähden!"
"Olisiko tytärpuoleni Grace sinun kihlattusi? Sinä lienet järjiltäsi,
Valentin!"
"Uskomatonta, mutta totta. Neiti Darnel työskenteli Louvressa samaan aikaan kuin minä. Luulet kai, että maalaamiseni oli vain veruke? Mutta siinä erehdyt. Minä työskentelin kylläkin rehellisesti, kunnes kyllästyin mahdottomaan elinkeinoon. No niin, minä kiinnyin nuoren neidin ulkomuotoon ja saatoin osoittaa hänelle pieniä huomaavaisuuksia, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten kyselin hänen vartijanaiseltaan ja kuulin, että hän oli rikas perijätär. Asia kävi mielenkiintoiseksi, ja minä päätin koettaa onneani neiti Darnelin suhteen, jota todella ihailin enemmän kuin ketään muuta hyvin pitkään aikaan tapaamaani tyttöä."
"Mikä kunnia Gracelle!"
"Seurustelumme kävi tuttavalliseksi, ja minä löysin pian avaimen hänen sydämeensä. Hän on jalomielinen, ylevä ja romantillinen tyttö. Olimme julman rakastuneita. Sitten kohtasi minua vanhan tautini puuska ja olin kuolemaisillani."
"Oliko se isäsi surullinen sairaus — juomisen aiheuttama, Valentin?"
"Se on samantekevää. Kirjoitin tautivuoteeltani neiti Darnelille. Hän vastasi niinkuin hellältä tytöltä saattoi odottaa ja lupasi tulla vaimokseni. Siitä on minulla siis mustaa valkoisella. Vuoden päästä hän on täysi-ikäinen, ja heti kun hän on itsenäinen, vaadin lupauksen täyttämistä."
"Tietääkö hän, kuka olet?"
"Ei oikein. Pariisissa ollessani esiinnyin ranskalaisena ja käytin
Victor de Camillacin nimeä."
"Ja sitten tulet vaatimaan lupauksen täyttämistä, jonka olet väärällä nimellä viekoitellut herkkäuskoiselta tytöltä. Että poikani voikaan ryhtyä mihinkään sellaiseen! Se on suurin häpeä, mitä tähän asti olet minulle tuottanut!"
"No niin, sinun on sitten järjestettävä asia niin, ettei sinun tarvitse hävetä. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa, niin matkustan huomispäivänä Cadiziin ja palaan kunnioitettuna liikemiehenä morsiantani noutamaan. Hän suo kyllä nimeni ja kansallisuuteni vaihtamisen anteeksi, kun osoittaudun säädylliseksi herrasmieheksi ja sinun pojaksesi. Hän pitää sinusta niin paljon, että sukulaisuus lisää hänen kiintymystään."
"Älä ollenkaan luulottele, että suostun liittoon sinun ja Gracen välillä. En edes, vaikka palaisitkin päältä nähden herrasmiehenä. En koskaan salli tuon hyväluontoisen ja helläsydämisen tytön mennä naimisiin isäsi pojan kanssa. Hänen ei ainakaan koskaan tarvitse maistaa siitä kärsimyksien maljasta, joka minun on täytynyt tyhjentää pohjasakkaan asti, ei, mikäli minä voin sellaisen häpeällisyyden estää. Sir Allan tietää, millainen olit poikana. Pahimmassa tapauksessa hän saa tietää, millainen olet miehenä."
"Eikö sinun olisi parasta käydä keskitietä? Anna minun matkustaa
Espanjaan, työskennellä kunnostautumisekseni ja sitten tulla takaisin
Gracen — ja sinun — arvoisenasi! Minä teen sen, äiti, jos tahdot
luottaa minuun."
Nuori mies laski kätensä hänen olalleen, rukoileva katse silmissä. Nyt kosketti hän äitiänsä ensi kertaa tämän seisoessa siinä kädet ristissä, epätoivon kuvana.
"Minä en voi luottaa sinuun", sanoi hän; ääni ei ollut epäystävällinen, mutta siinä oli epätoivon sävy. "Olen liian usein pettynyt. Tunnen luonteesi liian hyvin. Minä teen voitavani, mutta omalla tavallani. Oi, Valentin, miksi käyt isäsi jälkiä? Juoppous ja pelinhimo veivät hänet turmioon, ja sama tulee sinun kohtaloksesi, ellet tee parannusta. Ajattele hänen kauheata loppuansa — murhamiehen, mielipuolen! Anna varoittaa itseäsi ajoissa. Ei vielä ole liian myöhäistä, poika-parkani. Minä autan sinua, käyn sinua tervehtimässä ja tuen sinua kaikin tavoin, kunhan vain osoitat rehellistä pyrkimystä. Ja lähde nyt Jumalan tähden tästä talosta, ennenkuin sir Allan huomaa mitään. Asutko kylässä?"
"Olen asustanut heinäsuovissa eilisillasta asti. Rahani riittivät töintuskin matkaani tänne, ja olen samoillut ympärinsä tyhjin taskuin ja tyhjin vatsoin odottaen tilaisuutta keskusteluun sinun tai Gracen kanssa."
"Jumalalle kiitos, ettet tavannut Gracea tuollaisessa tilassa. Voi onnetonta poikaani", lisäsi hän vilkaisten kelloon. "Majatalossa Coach and Horses on tuskin vielä menty levolle. Voit mennä sinne pyytämään yösijaa. Sitten koetan tavata sinut siellä kello seitsemältä aamulla — pienellä, pensasaitojen suojaamalla käytävällä puutarhan takana. Silloin voimme jutella tyynesti ja tehdä tulevaisuudensuunnitelman."
"En kernaasti nukkuisi enää heinäpieleksen alla", sanoi nuori mies epävarmasti ja lähestyi ikkunaa.
Silloin aukeni käytävän ovi ja suloinen tytönääni virkkoi:
"Vieläkö olet ylhäällä, äiti?"
Lady Darnel riensi ovelle kohdatakseen Gracen ennenkuin tämä ehti sisälle. Hän astui ulos käytävään sulkien oven jälkeensä.
"Oi, Grace, miksi et mene levolle? Kello on kohta kaksitoista, ja sinä olet ollut liikkeellä neljästä saakka aamulla!"
"En voisi kuitenkaan nukkua. Enkö saa jutella hetkistä kanssasi?"
"Ei tänä iltana. On liian myöhä."
"Sinä olet niin kalpea! Oletko sairas?"
"En, vain hiukan väsynyt. Nyt seuraan sinua huoneeseesi, Grace. Sinun täytyy heti mennä levolle."
Hän laski kätensä tytön vyötäisille ja vei hänet suojaansa käytävän poikki. Hän ei senjälkeen heti palannut, kun pelkäsi, että Grace seuraisi häntä; ja sitäpaitsi hän tahtoi hiukan rauhoittua. Ellei hänen onneton poikansa hänen palattuaan ollut lähtenyt, voisi hän puhua hänen kanssaan tyynemmin.
Senvuoksi hän käveli edestakaisin käytävässä, kunnes kello löi kaksitoista. Silloin hän kuuli laukauksen ja mötkähdyksen.
"Minun huoneessani!" parahti Claire säikähdyksestä suunniltansa muistaessaan kammionsa pöydälle jätetyn revolverikotelon.
"Hän on ampunut itsensä!" huusi hän hämmentyneenä ja syöksyi huoneeseen odottaen näkevänsä poikansa siellä viruvan. — Hän ei aavistanut, että vielä kauheampi kohtalo häntä odotti.
Ikkuna oli aivan avoinna ja yötuuli löyhytteli sanomalehtiä pöydällä. Makuusuojan ovi oli auki, ja Allan Daniel virui verissään, kenties kuolleena kynnyksellä. Nyt hyökkäsi Gracekin sisälle ja näki, mitä oli tapahtunut.