VII.
"Rakkaus voittaa aikanaan."
Vielä kolmantena päivänä ei huomattu mitään muutosta potilaassa. Colchester oli käynyt tervehtimässä edellisenä päivänä ja pistäysi talossa nyt jälleen metsästämästä palatessaan. Hän pyysi anteeksi savisia saappaitaan. Ruokasalissa hän odottamatta tapasi Gracen.
"Kovin hauskaa nähdä teidät taas — mutta perin ikävää kuulla, ettei sir Allan ole parempi", änkytti hän puristaessaan tytön kättä. "Tänään oli reima retki, keksin otuksen Milkshamin haassa, ajoin sen Chicksandin yhteismaan yli, takaisin Milkshamiin, ulos kedoille, kadotin jäljet Swatleyn metsässä. Tapasin toisen, puoliseitsemältä… Mutta minun ei sopisi jutella sellaisista, kun te olette niin levottomina", lisäsi hän nähdessään heidän kalpeat kasvonsa.
Everstiä näkyi kertomus kuitenkin kaikesta huolimatta huvittavan.
"Haluatteko kupin teetä vai kahvia?" kysyi Dora juhlallisesti.
"Kiitos — hiukan teetä, jos suvaitsette!" Colchester ei malttanut syödä mitään, mutta hän oli ihastuksissaan, kun sai istua Gracen vieressä, katsella häntä ja jutella hänen kanssaan. Grace näytti hyvin murheelliselta, mutta kovin kaunis hän oli vakavuudessaan, ja monta vuotta olisi nuori mies uhrannut elämästänsä, jos olisi voinut häntä lohduttaa. Mutta hän saattoi vain silloin tällöin vaivihkaa vilkaista häneen teetänsä juodessaan.
"Milloin alkaa varsinainen metsästyskausi?" kysyi eversti.
"Vasta ensi kuussa. Lopetamme pentujen harjoittamisen ensi viikolla ja sitten saamme muutaman päivän levähtää. Ensimäinen kokoontumisemme on ilmoitettu viidenneksi päiväksi lokakuuta, ja toivon, että silloin täällä on jo kaikki hyvin ja että te — jos Italian-matka jää sikseen — tulette sinä päivänä mukaamme metsästämään", lisäsi hän vilkaisten Graceen.
"En luule, että enää koskaan metsästän!" sanoi Grace ja purskahti itkuun, jolloin kartanonomistaja tunsi itsensä oikeaksi naudaksi. Että pitikin aina puhua sopimattomaan aikaan! Minkäs sitä luonteelleen voi!
Nyt saapui hovimestari tärkeän näköisenä, nimikortti hopealautasella, ja kääntyi vanhemman neiti Darnelin puoleen.
"Se herrasmies sanoo olevansa tänne kutsuttu", lausui hän.
"Viekää hänet vierashuoneeseen", virkkoi Dora ja nousi ylväästi.
"Suonette anteeksi, herra Colchester."
"Minä lähden heti", sanoi tämä. "Olen jo viipynyt liian kauan."
Mutta kukaan ei häntä enää ajatellut. Grace kiirehti tädin luo.
"Kuka se on, täti Dora?" kysyi hän levottomasti. "Myöskin lääkäri?"
"Ei, jotakin muuta. Olen lähettänyt häntä noutamaan. Turhaa on pitää asiaa enää salassa — hän on salapoliisi Scotland Yardista."
"Salapoliisi — tässä talossa! Sinun kutsumasi?"
"Niin, miksikä ei, rakas lapsi? Jos sinä et väiltäkään, millä tavoin isäsi sai kuolinhaavansa, joskin te kaksi — hänen aviovaimonsa lady Darnel ja hänen tyttärensä — istutte kädet ristissä ja sallitte murhaajan päästä pakenemaan, en minä, hänen sisarensa, ole yhtä välinpitämätön. Arvoitus on selvitettävä, eikä kukaan tässä talossa siihen pysty. Senvuoksi olen turvautunut poliisiin."
"Se saattoi olla kyllä viisasta, mutta olisi toki ollut ystävällisempää, jos olisitte ensin ilmoittanut sir Allanin tyttärelle ja hänen vanhalle toverilleen tästä vakavasta asiasta, puhumattakaan hänen vaimostaan, jolla on vielä suurempi oikeus sitä vaatia."
"Onpa hyvä, että olette saanut tänne salapoliisin", sanoi Colchester, "sillä minä uskon hänen yhtyvän mielipiteeseeni, että teon on tehnyt murtovaras. Hyvästi nyt, minä palaan iltapäivällä kuulemaan, mitä hän arvelee."
"Tulkaa vain niin usein kuin haluatte, Colchester", virkkoi eversti sydämellisesti. "Teidän seuranne on aina reipastuttava."
Grace ravisti epätoivoisesti päätään.
"Ei mikään voi reipastuttaa meitä ennenkuin isä on päässyt kaikesta vaarasta", sanoi hän, kun Colchester kumartaen lähti ulos ja sotkeutui kannuksiinsa lähettäessään tytölle viimeisen ihailevan silmäyksen.
"Tämä asia ei kai oikein sovi teille, neiti Darnel", sanoi eversti, "joten lienee parasta, että minä puhuttelen salapoliisia teidän asemestanne. Minä voin säästää teiltä kiusallisen kohtauksen ja antaa miehelle kaikki tarpeelliset tiedot. En ole outo poliisikuulusteluille."
"Tahdon mieluummin itse puhua hänen kanssaan", sanoi Dora loukkaantuneena. "Minä lähetin omasta aloitteestani häntä noutamaan ja tahdon kaikin mokomin, että hän saa tietää minun ajatukseni tästä kauheasta tapahtumasta."
"Jos tahdotte seurata minun neuvoani, ette ilmoita hänelle omaanne ettekä muidenkaan mielipidettä tapahtumasta", sanoi eversti terävästi. "Kertokaa hänelle vain pelkät tosiseikat ja antakaa hänen sitten itse ottaa selvä muusta. Salapoliisit eivät juuri ole mitään neroja, mutta useat heistä ovat järkeviä miehiä ja pääsevät totuutta lähelle, ellei sivullinen johda heidän arvostelukykyään harhaan."
"En tiedä antaneeni teille syytä uskoon, että olen lapsi tai tylsäjärkinen, eversti Stukeley", vastasi neiti Darnel. "Pyydän, että sallitte minun itse hoitaa asiani. Voitte tulla mukaan, jos tahdotte."
Eversti seurasi hänen kintereillään Gracen mennessä yläkertaan äitipuolensa luo, joka istui liikkumattomana ja haluttomana takkavalkean ääressä. Ruuat aamiaistarjottimella olivat melkein koskematta hänen vieressään pöydällä.
"Ettehän ole syönyt kerrassaan mitään, äiti", sanoi Grace.
"Join hiukan teetä leivosten kanssa — se on aivan kylliksi", vastasi Claire ja lisäsi toivottomaan sävyyn: "Voi, Grace, vielä ei ole mitään parantumisen merkkejä. Puhuin toisen hoitajattaren kanssa. Kuume ei ole vähentynyt — lämpömäärä on yhtä korkea. Hän ei ole virkkanut ainoatakaan järjellistä sanaa siitä illasta asti. Tohtori Friedricson tulee jälleen tänään; mutta hoitajattaresta on mieletöntä yrittää poistaa luotia Allanin ollessa niin heikkona. En usko niillä olevan mitään toivoa, että voivat hänet pelastaa!"
"Oi, äiti, niiden täytyy pelastaa hänet! Jumala kuulee varmasti meidän rukouksemme", huudahti Grace. "Rukoilkaamme molemmin häntä. Jumalan täytyy kuulla rukouksemme!"
* * * * *
Vierashuoneessa kuunteli herra Penwern, vaatimaton keski-ikäinen herrasmies, jolla oli harmahtava tukka ja samanvärinen puku, niitä tiedonantoja, joita hänelle esitettiin, ja teki muistiinpanojaan. Sitten hän meni yläkertaan katsomaan huonetta, missä onnettomuus oli tapahtunut. Äänettömänä ja varovaisesti, jotta ei häiritsisi viereisessä huoneessa lepäävää potilasta, hän tarkasti paikan perin pohjin. Tästä sir Allan oli tavattu virumasta, aivan kynnyksen luota. Tuossa näkyi verta matolla sillä kohdalla, missä hän oli maannut lääkäriä odotettaessa. Kaatuessaan hän oli tarttunut oviverhoon ja kolme, neljä ensimäistä hakasta oli reväisty irti messinkitangosta. Tuolla oli lady Darnelin kirjoituspöytä, minkä ääressä hän oli istunut kirjoittamassa kymmentä minuuttia ennen kuin kuuli laukauksen ulos käytävään. Tuossa olivat molemmat parvekkeelle avautuvat ranskalaiset ikkunat eli lasiovet.
Olivatko nämä ikkunat sinä iltana olleet avoinna? Kyllä, toinen niistä; eversti muisti nyt, että tuuli oli hivellyt häntä suoraan kasvoihin hänen sisälle tullessaan.
Herra Penwern astui nyt ulos parvekkeelle. Se oli vanhanaikainen, pylväillä lepäävä ulkoneva laite, joka pisti esiin alempana olevan aamiaishuoneen yläpuolelta. Vihannuus peitti pylväitä — rehevä visteria kasvoi verhon tapaan niiden välissä ja vanha mangolia kumartui parvekkeen toisen syrjän yli. Ei ollut ollenkaan vaikeata kiivetä sinne ylös. Nyt oli selvitettävä syy.
"Säilytetäänkö täällä mitään kalleuksia?" kysyi salapoliisi.
"Lady Danielilla on joukko koristeita pukuhuoneessaan", vastasi Dora, "mutta hänen koristeensa eivät ole mitään perhekalleuksia, joiden arvo mielestäni voisi viekotella varasta."
"Varkaat ovat nykyisin helposti viekoteltavissa", vastasi Penwern. "Kilpailu on ankara ja ansiot huonot. Minusta tuntuu, että tämän parvekkeen kautta on helpoin pääsy huoneustoon tältä puolelta. Kuka hyvänsä valitsisi sen tien."
"Mutta kun joku oli huoneessa ja lamput paloivat", sanoi Dora epäilevästi.
"Huonehan oli muutamia minuutteja tyhjänä, ennenkuin pamaus kuului.
Varas oli saattanut odottaa sitä silmänräpäystä."
"Hän olisi varmaan mieluummin odottanut, kunnes lady Darnel olisi mennyt levolle ja huone tullut pimeäksi. Se olisi järkevä otaksuma", selitti Dora.
"Olkoonpa, että se näyttää järkevämmältä; mutta tosiasiana pysyy, että laukaus ammuttiin ja sir Allan sitä ennen oli noussut ylös ja tullut tuolle ovelle. Otaksun hänen kuulleen täältä vieraita askeleita ja ehtineen juuri ajoissa yllättääkseen varkaan. Oletteko varma, ettei tässä huoneessa säilytetty mitään arvoesineitä?"
"Tämä on lady Darnelin yksityishuone eikä täällä ole koskaan säilytetty muuta kuin ompelulipas, kirjoitustarpeita ja kirjoja — kuten näette."
Salapoliisi tarkasti sitten kaikki, mitä huoneessa oli.
"Eikö esimerkiksi tuossa italialaisessa kaapissa ole mitään arvoesineitä — koristeita, rahaa tai muuta?"
"Ei minun tietääkseni."
"Odottakaas", sanoi eversti. "Sir Allan mainitsi ottaneensa pankista neljäsataa puntaa matkarahoiksi. Mistä tiedätte, ettei hän säilyttänyt rahoja juuri täällä — ehkä tuossa kaapissa? Näin hänen kerran panevan sinne arvopaperin, kun joimme teetä täällä."
"Lady Darnel luullakseni voisi parhaiten antaa meille siitä tietoja", huomautti salapoliisi, joka halusi nähdä rouvan.
Poliisimiehestä tuntui kuin olisi ollut sokkosilla; mutta hän arveli paremmin voivansa päättää asiasta, kun oli nähnyt perheen kaikki jäsenet.
Kuiskailtuaan everstin kanssa meni Dora lady Darnelia hakemaan. Hän teki tämän vastenmielisesti koska hän mieluummin olisi tahtonut, että tutkiminen olisi päättynyt Clairen tietämättä. Hän halusi, että se olisi hänen työtänsä — salaisuus hänen ja poliisimiehen välillä — ja että paljastus sitten olisi seurannut räjähtävänä pommina, tuoden häpeän ja turmion naiselle, jota hän vihasi. Mutta nyt Allanin halveksittava toinen vaimo pääsisi osalliseksi salaisuudesta ja saisi tietää kaikki, mitä oli tekeillä, ja siten ehtisi ehkäistä asian ilmitulemisen, jos hän, kuten Dora aivan varmasti uskoi, oli rikokseen osallinen.
Joko vaimon häpeällinen menneisyys oli saattanut miehen yrittämään itsemurhaa tai joku edellämainitun rakastaja oli hiipinyt taloon murhatakseen Allanin, niin herra Penwern kyllä paljastaisi asian, ajatteli Dora. Mutta jos lady Darnelia varoitettiin, voi hän tehdä tyhjäksi tutkimuksen puhaltamalla usvaa poliisin silmiin.
Hän tapasi Clairen istumassa kohentamattoman takkavalkean ääressä aivan samassa asennossa kuin Gracen lähtiessä.
"Siellä alhaalla on eräs herrasmies, joka koettaa saada selville syyn, miksi veljeäni ammuttiin", sanoi hän aivan lyhyeen. "Hän haluaa tehdä sinulle muutamia kysymyksiä."
Claire nousi kiivaasti; hänen marmorinvalkeat kasvonsa eivät voineet tulla entistään kalpeammiksi, mutta katseessa kuvastui kauhu, jonka Dora hyvin huomasi.
"Mikä herrasmies?" kysyi Claire. "Poliisiko?"
"Hän tulee Scotland Yardista, Lontoon poliisiasemalta."
Lady Darnel ei virkkanut mitään enempää, ja he läksivät heti pukuhuoneeseen, missä salapoliisi seisoi ikkunan luona ja katseli ulos everstin hermostuneesti kulkiessa edestakaisin.
Herra Penwern tervehti kunnioittavasti lady Darnelia ja loi häneen vakavan katseen, millä hän tarkkasi tulijaa kiireestä kantapäähän osoittamatta pienintäkään intoa tai uteliaisuutta.
Claire seisoi suorana ja komeana, pää pystyssä; ja kasvot olivat kalpeat ja tyynet kuin kuvapatsaan. Mutta raskaat luomet ja tummat varjot silmien alla puhuivat tuntikausien itkusta ja tuskasta. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Claire Darnel seisoi poliisimiehen edessä ja vastasi kysymyksiin rikosjutussa.
Hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta huomasi salapoliisi, että hänen sielussaan vallitsi levottomuus, jota hän yritti peittää.
"Tuo nainen tietää enemmän kuin kukaan muu", tuumi hän, ja kysyi sitten, mitä kaappi sisälsi.
"Niin, siellä on muutamia seteleitä", sanoi Claire uneksien, ikäänkuin nyt vasta olisi tullut sitä ajatelleeksi. "Ne ovat ne rahat, jotka sir Allan oli tuonut kotiin matkaa varten."
"Oliko summa isokin?" kysyi Penwern.
"Kolme… ei, luullakseni neljäsataa puntaa."
"Onko teillä kaapin avain, lady Darnel?"
"Miehelläni ja minulla on kummallakin oma avaimensa — mutta en tiedä, lieneekö sir Allan lukinnut kaappia sinä iltana. Hän oli ottanut sieltä revolverit tarkastaakseen niitä, mutta oli hiukan kiihtynyt ja väsynyt eikä pannut aseita takaisin kaappiin."
"Oletteko niin hyvä ja katsotte, ovatko rahat vielä jäljellä, lady
Darnel", pyysi salapoliisi.
Claire säpsähti, katsoi ihmetellen mieheen ja punastui äkkiä.
"Minkätähden? Rahat ovat tietysti tallella", sanoi hän.
"Eivät siinä tapauksessa, että täällä kävi murtovaras ja hän oli kyllin ovela anastaakseen saaliin ennenkuin sir Allan saapui. Otaksun, ettei lady Darnel usko sir Allanin tulleen tänne ampuakseen itsensä?"
"Minä en usko mitään, en tiedä mitään — en muuta kuin että puolisoni henki on vaarassa."
"Mutta laki tahtoo tietää enemmän", sanoi Dora. "Laki tahtoo tietää, kuinka veli-parkani henki joutui vaaraan."
"Tehkää minulle se palvelus, että etsitte rahat, lady Darnel", sanoi poliisi. "Luultavinta on, että sir Allania ampui murtovaras, jonka onnistui päästä pakoon, ennenkuin tulitte takaisin huoneeseen. Mutta varkaalla täytyi olla joku tarkoitus. Olkaa 'hyvä ja tutkikaa kaappi!"
Poliisi näki rouvan epäröivän —— ihmeellistä kyllä.
Mutta vihdoin tämä meni kaapille ja avasi ovenpuoliskot selkoselälleen. Hän ei ollut erehtynyt — ovet olivat olleet lukitsematta siitä asti, kun sir Allan otti revolverikotelon esille.
"Löydättekö setelit, lady Darnel?" kysyi Penwern nähdessään hänen tarkastavan laatikon toisensa jälkeen ja tuon omituisen, vanhan kaapin salalokerot.
"En, ne eivät ole täällä — en ainakaan minä voi niitä löytää."
"Tiedättekö, kirjoittiko sir Allan muistiin setelien numerot?"
"Sitä en luule. Hän otti ne pankista päivää ennen onnettomuutta. Hän oli metsästysretkellä ratsain aikaisin aamulla ja puuhaili pehtorinsa kanssa kaiken iltapäivää."
"Arvattavasti saamme pankista tietää niiden numerot", sanoi eversti.
"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada selville, kuka rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on sankarina monissa pylvästövarkauksissa."
"Mitä tarkoitetaan pylvästövarkauksilla?" kysyi eversti.
"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle — on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään, hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen — tuntee tietysti paikan ennakolta, — saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt toipua hämmästyksestänsä."
"Ja te luulette, että tämä on sellainen tapaus?" kysyi eversti.
"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"
"Lyhyen tuokion."
"Viisi minuuttia?"
"Vähän kauemmin — ehkä kymmenen."
"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"
"Minä tulin aivan heti sisälle."
"Ja tänne saapuessanne oli ainoastaan sir Allan huoneessa?"
"Niin."
"Ettekä tullut katsahtaneeksi ulos ikkunasta murhaajan jälkeen?"
"Minä ajattelin vain miestäni."
"Se oli vahinko. Mutta tuskin luulen, että olisitte paljon nähnyt, vaikka olisitte katsonutkin. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut tutkia rakennuksen ympäristöä senjälkeen?"
"Ei", sanoi eversti. "Meidän olisi tietysti ollut etsittävä roistoa, mutta olimme ihan suunniltamme säikähtyneitä. Ajattelimme ainoastaan sir Allania ja lääkärin noutamista."
"Ja niin sai mies hyvän tilaisuuden livistää. Hän lienee lähtenyt aamujunalla Lontooseen joltakin läheiseltä asemalta. Arvelen, että asemalla kyllä saan hänestä jotakin kuulla. Muistatteko, lady Darnel, oliko teidän ja sir Allanin välillä puhetta noista rahoista sinä iltana, joten ulkona parvekkeella seisova henkilö voi sen kuulla."
"Sir Allan puhui niistä juuri ennenkuin pani ne kaappiin."
"Oliko ikkuna silloin auki?"
"Kyllä, yksi ikkuna oli auki."
"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on varma?"
"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.
Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-, neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut — olisi varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus. Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas. Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä, hän ampui — ehkä umpimähkään — ja pakeni lasiovesta.
Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin koron jälki — kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.
"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan käydä."
Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.
"Kaikesta päättäen se lurjus on ollut hiivatin rappeutunut!" sanoi eversti.
Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä, jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion taloon!
Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus — tutkimus, jota tämä teki huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa — ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi Doran puuhakkuutta.
Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren vuodattamistakaan.
Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa havaittavissa.
"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin ikkunasta."
"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.
Herra Penwern oli kuolevainen — ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun, hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea — vanhaa, oivallista viiniä — ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.
"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä, mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia paljon — en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."
Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.
"Ihanaa viiniä — ja terveellistä!" innostui hän.
"Aivan niin! Juokaa pois vain — se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi eversti. "Ei se päähän mene."
"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti tarjotaan… Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja yritti murhata."
"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.
"Se tekee tietysti asian mutkikkaammaksi, mutta salapoliisin on suoriuduttava kaikista vaikeuksista. Jos se olisi Covey, niin kyllä sen pian kaappaisin — muttei se Covey ole. Covey ei koskaan käynyt kengissä, joiden korot ovat kallellaan ja anturat riekaleina, ja sitäpaitsi se poika on liian viisas juoksemaan kukkapenkkien yli. Covey ei jätä itsestään mitään sellaisia jälkiä. — Kaiketi luvataan isonlainen palkkiosumma?"
"En tosiaan tiedä. Sitä tuskin luulen", sanoi eversti, levottomana.
Silloin mutisi Penwern bourgognesta huolimatta:
"Ei ole suuria toiveita saada varasta kiinni ja rahoja takaisin, ellei tarjota kunnollista palkkiota."
Nyt avautui ovi, ja Dora astui sisään asettuen aivan tyynesti everstin viereen. Tuntui siltä kuin vanha soturi olisi äkkiä nähnyt lasisilmäkäärmeen.
"Me tarjoamme palkkion", sanoi Dora Penwernille, joka hänen sisälle tullessaan oli hämillään noussut. "Haavoitetun sisarena takaan minä, että palkkio suoritetaan. Sanommeko sata puntaa? Riittääkö se?"
"Tuskin", vastasi Penwern. "Varastettu summa oli neljäsataa. Olisi parasta luvata kaksisataa puntaa sille, joka keksii varkaan. Jos hänet tavataan, on hyvin luultavaa, että saadaan osa rahoistakin takaisin."
"Rahat eivät mitään merkitse, mutta en salli veljeni murhaajan — onhan luultavaa, että veljeni kuolee — välttävän rangaistusta. Me emme saa viivytellä murhamiehen etsimisessä, kunnes veli-rukkani on kuollut."
"Ei, emme saa menettää hetkeäkään. Ajan voittaminen on sellaisissa tapauksissa puoliksi voitettu peli", vastasi salapoliisi punakkana ruuasta ja juomasta. Hänen silmänsä loistivat kuin ihmisen, joka on nauttinut "vahvan aamiaisen", mutta hän ei ollut rahtuakaan "väsynyt", eikä hänen ammattitaitonsa näkynyt jättävän mitään toivomisen varaa. Eversti huomasi, että sekä keittäjä että hovimestari olivat turhaan ponnistelleet.
"Neidin luvalla matkustan lähimpään kaupunkiin ja tilaan viisikymmentä julistusta, joissa tarjotaan kahdensadan punnan palkinto sille, joka tapaa rikollisen. Ne voidaan saada sekä painetuksi että jaetuksi kahden tunnin kuluessa, jos pidetään kiirettä."
"Niin, tehkää se", sanoi Dora hyväksyen. "Voitte täältä saada ajopelit. Ja sitten kai on parasta, että tiedustelujen kestäessä pidätte kartanoamme päämajananne?"
Nyt nousi eversti vimmoissaan ja meni ulos. Hänen salapoliisiin nähden yrittämänsä valtioviisaus ei hyödyttänyt mitään; asia riistettiin häneltä käsistä. Hän ei voinut tarjota herra Penwernille kolmea sataa puntaa siitä, että tämä ei löytäisi rikollista, ja hänen täytyisi siis sallia asian rauhassa kehittyä. Olihan selvää, että salapoliisi tekisi kaikkensa palkkion saavuttamiseksi ja että jokainen heittiö paikkakunnalla häntä avustaisi. Mikäli pahantekijä ei jo ollut ulkomailla, oli jokseenkin varmaa, että hän joutuisi kiinni; ainahan muukalainen herättää maaseudun väestön huomiota.
"Tästä tulee kilpailu salapoliisin ja minun välilläni", ajatteli eversti mennessään Gracen luo. "Jos rikollinen on se, joksi hänet otaksun, täytyy minun saada hänet käsiini, ennenkuin kukaan muu hänet tavoittaa, ja toimittaa hänet maasta, ennenkuin tuo Scotland Yardin korppikotka iskee kiinni haaskaan!"
Eversti tuomitsi jälkien mukaan, jotka olivat painuneet pienistä, siroista, joskin lopen kuluneista kengistä — ensi luokan suutarin tekemistä herrasmiehen kengistä. Ja olihan Camillac todella oleskellut läheisyydessä ja sellaisessa tilassa, joka sai aavistamaan pahinta.