VIII.
"Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."
Eversti tapasi kummityttärensä tämän omasta pikkusalista. Tyttö oli kovin pahoillaan eikä tiennyt, mitä tehdä. Lady Darnel oli viereisessä huoneessa. Hän ei tahtonut, että Grace olisi hänen luonaan. Halusi mieluimmin olla yksinään.
"Äiti vain istuu ja mietiskelee, ja minä vain istun ja mietiskelen", sanoi Grace, joka oli tullut käytävään everstiä puhuttelemaan. "Jos tätä jatkuu, joudumme pian molemmin hulluinhuoneeseen!"
Eversti taputti häntä ystävällisesti olalle, mutta ei voinut tarjota parempaa lohdutusta. Hän oli aivan tuttavallisesti haastellut lääkärin kanssa edellisenä iltana, ja hänellä oli vain vähän toivoa vanhan toverinsa toipumisesta.
"Täti Dora puhuu kyllä koko perheen edestä", sanoi hän katkerasti.
"Niin, hän on oikea paholainen!" huudahti Grace. "Ajatella, että hän lähettää noutamaan salapoliisin ja kiduttaa lady Darnel-raukkaa kysymyksillä noista kurjista rahoista — ikäänkuin isä-parkani tulisi paremmaksi, jos he saavat käsiinsä rosvon, joka häntä ampui. Tietysti suon kernaasti, että se kutale joutuu hirteen, mutta en jaksa ajatella häntä enkä mitään muutakaan ennenkuin kaikki vaara rakkaan isäni suhteen on ohi."
"Nyt menen tiedustelulle, Grace. En odota puolista. Tahdon varata itselleni kokonaisen päivän."
"Täällä tulee vielä ikävämpää, kun sinä olet poissa", huokasi Grace.
"Etkö ole kuullut mitään Camillacista?"
"Ei, en sanaakaan. Olen varma, että hän on kuollut — ehkä hän on nääntynyt nälkään ja viluun metsässä, — mutta nyt tuntuu siltä kuin se olisi minulle samantekevää. Kaiketikin häntä suren, jahka isäni tila paranee."
"Minä en usko, Grace, että hän on kuollut. Mies ei hänen iällään niin helposti kuole."
"Ellei hän olisi kuollut tai kuolemaisillaan, olisin hänestä jotakin kuullut", sanoi Grace vakaumuksella. "Miksi hän tänne tuli, ellei hänellä ollut aikomusta minua tavata? Hän oli rahaton ja hän tietää, että minä olen rikas. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että hän kääntyisi minun puoleeni? Rahatta hän ei voinut toimeen tulla."
"Ei, rahatta hän ei voinut tulla toimeen!" ajatteli eversti, jolle asia nyt oli selvä: Camillac oli kuljeksinut seudulla tavatakseen Gracea, nähnyt valon loistavan lady Darnelin ikkunasta, kuullut sir Allanin puhuvan rahoista, nähnyt missä niitä säilytettiin ja siepannut ne, kun ei ketään ollut huoneessa. Tilaisuus teki varkaan! Hän oli tullut saadakseen muutaman punnan morsiameltaan — ja äkkiä huomannut mahdolliseksi anastaa neljäsataa punnanseteliä.
Ja nyt tahtoi eversti Gracen tähden toimittaa lurjuksen maasta mihin hintaan tahansa. Hän ei ollut köyhä ja uhrasi kernaasti joitakuita satoja puntia lemmikkinsä hyväksi. Vaikeinta oli saada mies käsiinsä. Jos tämä oli ehtinyt oikeuden ulottavilta, niin oli kaikki hyvin, ja hän sai kernaasti kuluttaa saaliinsa vieraassa maassa, missä ei voinut vahingoittaa Gracen mainetta; mutta jos hän vielä oleili seudulla, oli varsin luultavaa, että hän joutuisi Penwernin käsiin, ja silloin tulisi koko juttu tunnetuksi ensi käräjillä. Eversti ratsasti verkalleen tietä pitkin mietiskellen, miten parhaiten löytäisi Camillacin, kun hän tapasi Colchesterin kävelemässä.
"Olin juuri menossa kartanoon tiedustelemaan, miten siellä voidaan", sanoi tämä. "Onko sir Allanin tila parantunut?"
"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa; mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."
"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista. Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä vain väsyttää?"
"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella, jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta", lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan uskollinen liittolainen.
"Kiitos tiedonannoista!" huudahti nuori kartanonomistaja ja riensi matkaansa.
Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa — ihailla kaulan viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.
Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen viereensä.
"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen viimeistä sanaa.
"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein — ei, kiitos, en halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin päivällisille — sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."
Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään.
Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja
onnellinen — mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat.
Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.
Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan isästä ja sulhasestaan — tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika —- tuo tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt päälleen — mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa! Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi Colchesterille.
Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.
Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.
"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi
Colchester.
"Ei oikeastaan, mutta hän on kovin murheissaan, se poloinen", sanoi
Grace.
"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä, jotka surevat kiihkeästi — heidän surunsa menee pian ohi."
"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi
Grace pidättäen nyyhkytystä.
"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"
"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"
"En, Grace, minä en mene ovesta ulos. Tulen raittiitta ilmattakin toimeen."
Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa, ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään, missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.
"Nuo tiheiköt ovat hyvin kauniit!" virkkoi Colchester vihdoin.
"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää Picea nobilis kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa niitä nähdä."
Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan repiä auki veres haava.
Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus, jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt viikko sitten.
"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä lueskelemassa — eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana. Unohdin levottomuuteni."
"Mitä syytä levottomuuteen voi teillä silloin olla — viikko sitten?"
"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista todellinen suru on."
Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.
"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"
Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa — sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.
"Kuinka voit — kuinka uskallat!" huudahti hän moittien. "Puhua rakkaudesta, kun isäni lepää kuolinvuoteella. Tämän sydämettömyyden tähden voisin sinua vihata!"
"Pikku Grace, onko sydämetöntä ihailla sinua ja lohduttaa sinua surussasi?" kysyi Colchester nuhtelevasta "Olen hiljaisuudessa jumaloinut sinua kokonaisen vuoden, odottanut merkkiä siitä, että sinunkin rakkautesi heräisi. En olisi nytkään rohjennut puhua; mutta en voinut kauemmin kestää sinun kyyneleitäsi yrittämättä sinua lohduttaa."
"Sinä et voi minua lohduttaa, minulla on niin suuria suruja!" huudahti tyttö intohimoisesti.
Hän oli heittänyt kirjat pöydälle ja lähti kiireellisesti takaisin rakennusta kohti. Nuori mies näki, että Grace oli hänelle vihainen ja että hän tahtomattaan oli loukannut hänen suruansa, — ja kuitenkin hän uskoi, että tyttö tunnusti hänet omakseen. Hän oli levännyt hänen käsivarsillaan ja katsellut häntä — eikä närkästyneenä, vaan vastarakkauden silmäyksillä. Tytön huulet olivat vastanneet hänen suudelmiinsa. Hän tiesi, että Grace rakasti häntä, — hänen tarvitsi vain odottaa sopivaa kosimistilaisuutta… Ja tytön isä oli hänen puolellaan, samoinkuin vanha hyvänsuopa everstikin. Olihan hän nuori, rikas ja joka suhteessa tavoiteltava aviomies. Eikä hän uskonut itsellään olevan mitään kilpailijaa. Saattoiko hän siis epäilläkään, ettei tyttö tulisi hänen omakseen? Hänen sydämensä paisui voitonvarmuudesta, kun hän riensi hänen jälkeensä.
"Anteeksi, Grace; minä odotan onnellisempaan päivään", sanoi hän.
"Sitä päivää ei koskaan tule sinulle ja minulle", vastasi tyttö kylmästi. "Minä pyydän sinua unohtamaan, että olit niin mieletön, — kuten minäkin unohdan, jos voin."
"Unohtamaan sinun suudelmasi? En koskaan! Grace, minä en tyydy siihen, että minut tällä tavoin hylätään. Minä odotan. En koskaan puhu rakkaudestani ennenkuin isälläsi ei enää ole mitään vaaraa — mutta sinä et saa minua kylmyydellä karkoittaa, et saa kieltää minulta oikeutta vähitellen lähentyä sinua."
"Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!" kielsi tyttö. "Sanon sinulle, ettei se saa koskaan tapahtua."
"Sitten et sinä rakasta minua!" huudahti nuori mies, tarttui hänen käsiinsä ja piti häntä kasvot käännettyinä omiansa vastaan, ollen itse rakkauden ja suuttumuksen vallassa. "Joko petit sinä minut äsken, tai minä olin järjiltäni ja petin itseni. Sinä et välitä minusta rahtuakaan. Sano se sitten, Grace, — sano, ettet välitä minusta, niin pääset minua enää näkemästä!"
Hän ei voinut sitä sanoa. Vaikka elämä olisi ollut kysymyksessä, hän ei olisi voinut syyttää valheesta rajusti sykkivää sydäntänsä, joka oli lentänyt tuota miestä kohti kuin lintu lentää pesäänsä — sydäntänsä, joka kuului tälle kuin orja kuuluu herrallensa.
"Emme voi koskaan mennä kihloihin", sanoi hän. "Se on eräistä syistä mahdotonta."
"Mistä syistä? Ei voi olla muita syitä kuin että sinä halveksit minua. Mikset sitä heti sano ja tee tästä loppua? Jos on olemassa esteitä, minä voitan ne. Suo minulle vähän rakkautta, niin teen ihmeitä! Mutta mitään esteitä ei ole. Kaikki ovat puolellamme. Isäsi pitää minusta, hän oli minun isäni rakkain ystävä, hän näkee kernaasti meidät yhtyneinä."
"Minä en voi koskaan mennä avioliittoon sinun kanssasi. Miksi kiusaat minua sellaisilla kysymyksillä — päästä minut."
Hän päästi hänet heti, katse synkkänä.
"Ymmärrän, sinä rakastat toista", sanoi hän.
"Ei, minä en rakasta", sanoi tyttö kiivaasti, mutta katui heti.
"Sinä olet arvoitus, Grace. Jospa vain tahtoisit sanoa, ettet minusta pidä…"
"Minä en valehtele", vastasi Grace, jatkaen matkaansa kotia kohti. Toinen astui hänen vieressään. "Jos säälit minua onnettomuudessani, niin vaikenet nyt."
"Minä siis vaikenen. Tiedän olevani hölmö — oikein suuri hölmö. Olen käyttäytynyt pahoin ja lienee parasta, etten enää tule tänne."
"Tee niinkuin tahdot", vastasi tyttö väsyneesti.
"Sitten minä tulen", sanoi hän. "Elämä tuntuisi taakalta, ellen toisinaan saisi sinua nähdä."
Sisimmässä sydämessään Grace odotti saavansa häntä tavata, sillä hänen elämänsä olisi ollut äärettömän tyhjä ilman tätä kunnon toveria. Hän oli armottomasti yrmistellyt hänelle aina siitä asti, kun tuli kotiin Pariisista, mutta Colchesterin harras kiintymys ei ollut koskaan horjunut. Ja viimemainittu sai tietämättään palkkansa; sillä hän oli voittanut tytön vastoin hänen omaa tahtoansa. Mutta tämä oli täysiverinen Darnel ja kunnioitti rehellisesti kerran tehtyä lupausta. Hän oli onnettomana hetkenä antanut lupauksen, joka sitoi hänet Victor de Camillaciin — tai velvoitti elinkautiseen naimattomuuteen.
"Hyvästi", sanoi hän aivan lyhyeen, eikä herra Colchesterilla ollut mitään syytä viipyä kauemmin.
"Hyvästi, Grace, oma Graceni", vastasi tämä äkillisen päättäväisesti ja kulki verkalleen tietä alaspäin.