29. KEVÄTKÖ, POIKANI?
Kevätaurinko paistaa huoneeseeni ja punaiset ruusunnuput aukeavat ikkunalaudalla.
Kevätkö, poikani, sinut tänään luokseni toi?
Äänesi värähtää ja silmäsi ovat niin syvät ja uskolliset, kun vastaat:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
Oh, poikani, kerran ennenkin oli kevät! Silloin toi sydämesi sinut ensikerran luokseni. Minä otin sinut vastaan ja tunsin povessani, että kevät oli tullut.
Senjälkeen on se sydämesi vienyt sinut monen muun luo. Ja minä olen huomannut, että keväät tulevat ja — menevät.
Kevätkö, poikani, sinut tänäänkin luokseni toi? — Kevätsydämesi, joka syksyllä kuolee — muun luonnon mukana.
Suothan anteeksi, vaikka olen niin epäkohtelias, etten ota sinua vastaan enään? Minun sydämeni, katsohan, on tullut niin köyhäksi, ettei sillä ole varaa maksaa lyhyen kesän iloa pitkän talven kyynelillä.
Kevätsydänten vastaanottoaika on minun kodissani nyt loppunut. Pyydän, ettet pahastu, vaikka suljen oven edessäsi. Sillä en epäile silmiesi rehellisyyttä, kun sanot:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
— Minä vain tunnen sen sydämen liian hyvin — näin keväisin.