30. MUISTO.
Tänään oli ensi lumi pudonnut maahan ja lyhdyt sytytetty katujen kulmiin, — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kuljimme molemmat, sinä ja minä, yksin kaupungilla ja tapasimme sattumalta toisemme, — niin kuin sinä päivänä. Ojensin sinulle käteni, en tiedä miksi. Sinä otit sen omaasi, et kai tietänyt miksi. Ja me lähdimme kulkemaan rinnan, emme ajatelleet miksi. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkia tiellemme ja me kaksi tallasimme niitä — niin kuin sinä päivänä — ja kolmanneksi tuli meidän kuolleen rakkautemme muisto. Me kaksi kuljimme ääneti, mutta se kolmas puhui. Ensin kuiskaten, mutta sitten yhä kovemmin ja selvemmin, ja lopulta se nauroi ja lauloi, niin kuin sinä päivänä, kun se vielä oli iloinen ja nuori. — Ja me unohdimme molemmat, että se oli vain muisto. Katsoimme syvälle toisiamme silmiin ja suutelimme suulle ja kuiskasimme suloisia sanoja toistemme korvaan. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkiaan tiellemme ja lumessa näkyi vain kahdet jäljet, sinun ja minun, ja maailmassa oli vain kaksi ihmistä; — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kaksi kuljimme käsikädessä — ja kolmantena kulki meidän kuolleen rakkautemme muisto. Ja me unohdimme, että se oli vain muisto. Vain kuolleen haamu, joka katoaa, kun päivä valkenee.