46. LEMPEMME.
Ystäväni sanoi minulle:
»Minä tiedän, että sinä olet varhaisempi kukon laulua tullessasi, ja se tieto saa mieleni alati ilostumaan. Mutta yhtä minä sinulta pyydän: kun tulet ja minä kuulen veräjän narahtavan sinun sitä avatessasi ja riennän kuistilleni sinua vastaan, niin tule aroin askelin sivu aamu-unisen pellavapeltoni. Tule epätietoisena minun lemmestäni ja anna poskipäittesi punertua ujoudesta, että minä luulisin lempemme olevan vasta alussa.
Älä kerro minulle huulillasi siitä, jonka minä sinun arkakatseisilta kasvoiltasi näen. Ole niinkuin et mitään tietäisi, että minun silmieni täytyisi kertoa siitä sinulle joka aamu sinun tullessasi. Älä kysy sitä minulta ääneen, ettei minun suuni tarvitsisi nimittää sitä nimellään, — ettemme kadottaisi lempeämme.
Kun tulet, tyttöni, tule epätietoisena minun sydämestäni, jotta luulisin kaiken olevan vasta alussa. Että en koskaan pääsisi perille viinin paljoudesta leilissäsi — voidakseni kuvitella sen kestävän ikuisesti».