51. NAISEN SYDÄN.
Tänään hän meni ja jätti kimpun valkeita kukkia rannalla seisovan tyttönsä rintaan.
Taivas oli pilvessä, meri valkeita vaahtopäitä täynnä. Laiva loittoni ja vei minun; ystäväni. Parvi kalalokkeja kirkui sen kintereillä, se oli kuin ilkeätä naurua, en kestänyt sitä kuulla, juoksin kotiini ja itkin. Suutelin valkeita kukkia povellani, kunnes niiden terälehdet vähin erin tippuivat helmaani. Katselin niitä. Ne putoilivat yksitellen niinkuin tulevat päivät. Mitä useampi niitä on menevä, sitä kauemmas hän loittonee, sitä yksinäisemmäksi minä jään — niinkuin valkean kukkani kanta, josta terälehdet ovat varisseet.
Jonkun laivan sireenin ääni kuului mereltä, — kaukaa — yhä kauempaa. Se pisti sydämeeni kuin puukon viilto. Se on tihkuva verta hänen joka ainoan askeleensa jälkeen, — ja sireenin äänestä kuulen kuinka ne aina vain etenevät ja etenevät, ne askeleet; — ja minun sydänvereni on vuotava kuiviin ja sen elinvoima hiutuva pois, — ellei joutuin joku toinen sen vuotoa tuki.