60. KEVÄT.
Pitkän talvipimeän istuin peitettyjen ikkunoiden takana ja tutkin vanhoja pölyisiä lehtiä. Eräänä aamuna eroittivat korvani ilon ja itkun sekaisen viulun äänen. Se kuului pihamaalta, jossa ei koko talvipimeinä ollut häälynyt ääntäkään. Hämmästyin siitä niin, että aukaisin ikkunaluukut ja katsoin ulos. Nuori mies seisoi pihan keskellä ja soitti. Joku tyttö oli tullut jonkun ovenpieleen. Miehen mustat ja tytön siniset silmät sattuivat toisiinsa ja synnyttivät pienen hymyn molempien huulille. Ja viulusta tuli sävel kuin vallaton lapsen nauru. Muistui mieleeni lapsuudestani, että se mies oli kai niitä, jotka saapuvat jostain kaukaa, muuttolintujen mukana, — ja siinä hetkessä tajusin kevään tulleen. Jokin outo sai sydämeni sävähtämään ja minä purskahdin nauruun kuin pieni vallaton lapsi.