65. SE VANHA LAHJA.
Tyttö istui illansuussa ikkunan luona ja lauloi kaikki laulut, jotka hänen mieleensä juolahtivat. Kertoivatpa ne sitten ilosta tai surusta, niin kuului niissä hänen laulaminaan ylinnä vain olemassaolon autuus.
Äiti pysähtyi askareissaan ja kysäsi naurahtaen: »Mitä lintuni on saanut, kun noin kauniisti laulaa»? »Kuule, äiti, kun kuiskaan, sillä se on suuri salaisuus: — sain sydämen. Me tulimme sattumalta vastakkain kylän laidassa siellä suuren pihlajapuun alla. Aijoin mennä ohi, mutta hän tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua silmiin. Taisimme seistä kauankin niin. Silloin sen sain. Ei hän kylläkään mitään virkkanut. Minä kuulin vain kuinka hänen sydämensä hurjasti löi ja hänen silmänsä sanoivat: »Se on kokonaan sinun».
»Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän ja minä, ja minäkin tulin sen vasta tänä aamuna tietämään. Sentähden viivyin niin kauan vihdaksia taittamassa, sentähden vain nauroin enkä puhunut mitään, kun ihmettelit, äiti, miten se niin kauan kesti.»