8. ONNEN LÖYTÄMISESTÄ.
Isoäiti, mitä on elämä?
Lapseni, se on onnenetsintää.
Siksi minä varmaankin olen usein surullinen, kun olen niin nuori, etten ole vielä ehtinyt sitä löytää?
Niin, lapsi?
Mutta isoäiti, monta vanhaa on tullut vastaani kaduilla, ja heidän kasvonsa ovat olleet yhtä surulliset kuin minunkin. Eivätkö hekään ole vielä löytäneet?
Luulen, että he ovat löytäneet, mutta hukanneet sen ja etsivät uudelleen, vaan eivät muista enään kuinka se löydetään.
Mutta eivätkö vanhat ole viisaita?
Ovat, lapseni.
Silloinhan heidän pitäisi ymmärtää kuinka se löydetään.
Lapsi, onnen löytäminen on niin yksinkertaista, ettei siihen tarvita viisautta, — mutta sitä eivät viisaat tiedä. He unohtivat sen kun tulivat viisaiksi. Siksi he aina vain etsivät, vaan eivät löydä.
Isoäiti, sinä olet varmaan vieläkin yksinkertainen, sillä kasvosi ovat kirkkaat, niinkuin olisit onnen löytänyt?
Olen, lapsi.
Olenko minä sitten viisas, kun kasvoni ovat usein synkät kuin niiden, jotka ovat vastaani tulleet?
Isoäiti hymyili ja virkkoi: Sinun pieni järkesi on aina valveilla ja keksii aina uusia keinoja uusien pikku onnien löytämiseksi ja on niistä huolissaan, — mutta sinun sydämesi vielä nukkuu. Siinä sinä olet niin: kuin ne viisaat. Mutta kun sinun sydämesi herää, lakkaa sinun pieni pääsi viisastelemasta ja sinä tulet yksinkertaiseksi kuin isoäiti.
Sittenkö löydän onnen?
Sitten.
Silloinko sinäkin löysit?
Niin, lapsi.
Luuletko, että ymmärtäisin, vaikka en olekaan vielä yksinkertainen, jos kertoisit kuinka löysit?
Pelkään, että olet liian viisas.
Kerro sittenkin, isoäiti. Kerro niinkuin satu.
Isoäiti pani kätensä pääni päälle ja katsoi minua silmiin: Ensin olin minä sellainen pieni viisas tyttö kuin sinä ja etsin onnea itselleni, mutta kun minun sydämeni heräsi, tulin minä yksinkertaiseksi, enkä ymmärtänyt etsiä mitään itselleni, — vaan aloin antaa muille — ja ensimäiseksi annoin minä sydämeni. Silloin tulivat minun silmäni kirkkaiksi, niin kuin on kaikilla niillä, jotka ovat onnen löytäneet.
Isoäiti, en ymmärrä?
Katso, lapseni, joka tahtoo onnen löytää, hänen täytyy lakata sitä etsimästä — ja ruveta antamaan, — sillä vain antaminen on onnea.
Katsoin suurin, ihmettelevin silmin ja kysyin hiljaa:
Isoäiti, koska minun sydämeni herää?
Sitten kun sen joku herättää.
En rohjennut kysyä enempää, sillä olin jo kysynyt enemmän kuin saatoin ymmärtää. Sanoin isoäidille hyvääyötä ja menin vuoteeseeni ja valvoin kauan, kauan.
Isoäiti, katso taivaasta lapsenlapsesi silmiä. Nyt on hän tullut yksinkertaiseksi niinkuin sinä, sillä hänen sydämensä on herännyt niinkuin sinun kerran ja hän on antanut sen pois, niinkuin sinäkin olit.
Katso taivaasta, isoäiti, lapsenlapsesi silmiä nyt, kuinka ne ovat kirkkaat ja valoisat niinkuin sinun silmäsi ennen ja kaikkien niiden, jotka ovat onnen löytäneet.