HENRIK GABRIEL PORTHAN
Suomen historian isä.
Kuinka on ymmärrettävä Porthanille annettu nimi »Suomen historian isä»? Eikö siihen asti Suomen historiasta tiedetty mitään? Vai eikö Suomen kansalla ennen hänen aikojaan historiaa ollutkaan?
Porthanin aikalaisten ja häntä ennen eläneiden ihmisten käsitys Suomen historiasta oli hyvin hämärä, kaikellaisiin arveluihin ja satuihin perustuva. Lisäksi se aika, jolloin kansamme oli ollut toisten vallanalaisuudesta vapaa ja itsenäinen, oli niin kaukana, ettei siitä ollut mitään tietoja. Mitä kohtaloita kansamme oli elänyt nykyisille asumapaikoilleen tullessaan, kuinka suuri osa suomalaisilla oli Novgorodin valtakunnan perustamisessa, oliko muinaisuudessa kenties joitakin valtiomuodostumia, joita suomalaiset yksin olisivat luoneet ja hallinneet, ovat kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole varmaa vastausta. Sitä, mitä nyt näistä ajoista tiedämme, eivät varemman ajan tutkijat kyenneet selville saamaan, he eivät osanneet hyväkseen käyttää lähteitä, joiden avulla myöhemmin on voitu luoda jonkun verran valoa kaukaiseen muinaisuuteemme: kieltä ja sen rakennetta, kansanrunoja, muitten kansojen vanhoja aikakirjoja, erilaisia esineitä ja tarvekaluja, joita silloin tällöin löydetään milloin vähemmin, milloin täydellisemmin säilyneinä. — Sittemmin suomalaiset joutuivat naapureittensa, ruotsalaisten ja venäläisten, vallanalaisuuteen. Varsinkin sinä aikana, jonka maamme oli Ruotsin vallan alla, kulki meidän kansamme valtiollinen elämä rinnan ruotsalaisten kanssa ja Ruotsin nimissä, niin että siltä ajalta ei katsottu mitään erityistä Suomen historiaa olevankaan. Jotkut ennen Porthania kyllä Suomen kansan historiasta puhuivat ja kirjoittivat, mutta useimmissa tapauksissa heidän väitteensä perustuivat taruihin, olettamuksiin ja mielikuvitukseen, eivätkä tosiasioihin. Porthan oli ensimäinen, joka laski vankan tieteellisen pohjan Suomen historiantutkimukselle ja siksi hän on ansainnut historiamme isän kunnianimen.
Voidaksemme ymmärtää Porthanin työn arvoa, sitä perinpohjaisuutta ja tarkkanäköisyyttä, mikä hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna, on meidän luotava silmäys siihen minkälainen oli suomalaisten käsitys historiastaan ja mikä oli:
Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa.
Ison vihan aika (1700—1721) jätti pysyvät jäljet Suomen elämään. Sen hävitys uudistui osaksi pikku vihan (1741—1743) kautta. Maa oli kurjuuteen asti köyhtynyt, asukasluku vähentynyt. Ja mikä meidän kannaltamme surullisinta, Suomen merkitys Ruotsin rinnalla oli käynyt entistä vähäisemmäksi. Jo ennen isoa vihaa oli Suomeen tullut paljon ruotsalaisia virkamiehiä, ei ainoastaan ruotsinkielisiä, vaan Ruotsista kotoisin olevia. Ruotsin hallituksen pyrkimyksenä oli ruotsalaistuttaa maatamme mikäli mahdollista, ja ensimäisiä keinoja oli ruotsalaisten virkamiesten tänne lähettäminen. Turun yliopistossa opiskeli samoin paljon ruotsalaisia ylioppilaita, yliopiston alkuaikoina sellaisia oli enemmistö. Osa heistä jäi tänne papeiksi tai virkamiehiksi. Oli luonnollista, etteivät he tehneet suurta eroa Suomen ja Ruotsin välillä, olihan edellinen vain osa heidän isänmaastaan, Svean valtakunnasta, samoin kuin mikä muu ruotsalainen maakunta tahansa. Ison vihan aikana pakenivat virkamiehet ja monet papit, sekä suomalais- että ruotsalaissyntyiset, Ruotsiin. Kun he sieltä vuosien kuluttua palasivat, olivat he, kuka enemmän kuka vähemmän täydellisesti ruotsalaistuneet sekä kieleltään että mieleltään. Ruotsi oli nyt suomalaistenkin »isänmaa», ruotsalaiset olivat heidän veljiään j.n.e. Se, että Suomessa rahvaan kieli oli »vähän» toisellainen kuin ruotsinkieli, ei paljon merkinnyt. Olivathan nämä kielet monessa suhteessa toisilleen hyvin »läheisiä», sillä niissä oli paljon samoja sanoja: katu oli ruotsissa gata, tori torg j.n.e. Oli melkein täysi syy pitää suomalaisia ja ruotsalaisia samana kansana!
Suomen sivistyneessä säädyssä alkaa ilmetä suoranaista halveksimista suomenkielistä rahvasta kohtaan, siitä koetettiin irtautua kaikin keinoin. Ei edes nimi saanut olla muistuttamassa suomalaista alkuperää, ei nim. olisi voinut pitää itseään täysin samanarvoisena jonkun hienon ruotsalaisen kanssa, jos nimi olisi ollut karkealta kalskahtava suomalainen. Ellei se jo koulussa ollut muutettu latinalaiseksi tai kreikkalaiseksi, otettiin nyt ruotsalainen »hieno» nimi. Eivätkä nimiä muuttaneet ainoastaan virkamiehet, aateliset ja papit, kaupunkien porvareistakin tulee täysverisiä ruotsalaisia, kun päästään kömpelöstä suomalaisesta nimestä. Ruotsalaiset upseerit muuttivat muitta mutkitta suomalaisten ruotusotilaiden nimet ruotsalaisiksi, joten ruotsalaiset nimet rahvaankin keskuudessa tulivat tavallisiksi. Menipä tämä ruotsalaisuuden ihailu niin pitkälle, että suomalaiset talonpojat opettivat lapsilleen ruotsia kätkyestä pitäen, jos vain luulivat varojensa sallivan kasvattaa heistä »parempia ihmisiä».
Näissäkin oloissa jotkut uskalsivat ajatella itsenäisemmin, uskalsivat pitää toiveensa ja mielikuvansa suomalaisina. He iloitsivat, jos virkoihin nimitettiin suomalaisia. Ja he koettivat osottaa kanssaihmisilleen, ettei tarvinnut hävetä, vaikka olikin suomalainen. Rohkaistakseen suomalaisuuden ystäviä koettivat jotkut todistella, että suomalaisilla oli loistava menneisyys, että kansamme muinoin asumat maat olivat avarat, sen kuninkaat suuret ja mahtavat. Tällaisista historioitsijoista ja isänmaan ystävistä oli huomatuin:
Taneli Juslenius.
Koska hänellä epäilemättä oli suuri vaikutus Porthanin harrastusten suuntautumiseen oman maan olojen ja historian tutkimiseen, on tässä kerrottava muutamia piirteitä hänenkin elämästään ja toimistaan.
Tämä suuri suomalaisuuden esitaistelija oli papin poika, lahjakas ja terävä. Hän ei ollut täyttänyt vielä 15 vuotta kun tuli ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän sai itse huolehtia toimeentulostaan ollen merimiehenäkin ja monessa paikassa kotiopettajana, m.m. piispa Gezelius nuoremman perheessä. Pääsi sittemmin filosofian, pyhäin kielten, s.o. heprean ja kreikan, ja lopulta jumaluusopin professoriksi. Valittiin kaksi kertaa Turun piispaksi, jälkimäisellä kertaa yhtaikaa myöskin Porvoon piispaksi, ja Porvooseen hänet omasta pyynnöstään nimitettiinkin. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, samoin pikku vihan tullessa. Vaikka hän joutui koko loppuikänsä olemaan Ruotsissa, Skaran piispana, ei hän kuitenkaan Suomea unohtanut eikä työtä suomalaisten arvoon kohottamiseksi. Siellä hän sai valmiiksi suurimman kirjallisen työnsä, suomalais-latinalais-ruotsalaisen sanakirjan »Suomalaisen Sana-Lugun Coetus». Sen hän kirjoitti ulkomaalaisille helpotukseksi suomenkieltä oppiessa. Kun he tutustuisivat tähän halveksittuun kieleemme ja suomalaisten kirjoihin, näkisivät he, että suomalaiset ovat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin. Hän muisti piispa Gezeliuksen sanat »kaikkien kielten pitää tunnustaman Jumalaa», jotka piispa oli lausunut vastaukseksi suomalaisten ruotsalaistuttamista suosittelevalle henkilölle. Nämä sanat olivat saaneet hänen rakkautensa suomenkieleen liekehtimään entistä voimakkaammin. Ja hän tahtoi voimainsa mukaan kohottaa suomenkielen ja suomalaisten mainetta vastapainoksi häväisijäin ja pilkkaajain puheille. Ruotsista käsin hän toimitti suomalaiseen asuun myöskin Svebeliuksen katkismuksen, jota Suomessa käytettiin aina viime vuosisadan lopulle asti. Skaran piispana hän kuolikin 1752.
Jo nuorena ylioppilaana ollessaan Juslenius julkaisi kirjan Vanha ja uusi Turku (Ahoa vetus et nova), jota aikanaan pidettiin erittäin oppineena, ja jolla Juslenius saavutti suuren kuuluisuuden. Tämä kirja aukaisi myös hänelle tien korkeimpiin opillisiin virkoihin. Se on Turun historia ja kuvaus sen ajan Turun elämästä, oloista, asemasta ja hallinnosta. Samalla kirja sisältää kuvauksen koko Suomen kansan elämästä ja menneistä vaiheista. Tälle teokselle hän kirjoitti jatkoksi kirjan Suomalaisten puolustus, latinankielellä samoinkuin edellisenkin, kuten ajan tapa oppineilta ihmisiltä vaati. Jälkimäisen kirjan loppusanoiksi hän kirjoitti: »Minä en huoli muusta, kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna toki saan kuulua mainehikkaaseen kansaan.»
Ja todella mainehikkaaksi hän kansamme kuvasi. Hänen palava isänmaanrakkautensa ja tarkoituksellinen halu puolustaa suomalaisia esti häntä näkemästä varjopuolia laisinkaan. Järvirikas maamme on kaunis. Eikä koko maailmassa ole vertoja Ruissalon ihanuudelle. Turun kaupunki on samoin kaunis, sen satama maailman parhaimpia ja tuomiokirkon voittaa mahtavuudessa vain kenties Upsalan kirkko. Kansa on hyvinvoipa, maa viljava, teollisuuden tuotteet erinomaiset.
Historiamme on loistava! Vertailtuaan suomenkieltä kreikkaan ja hepreaan, oli Juslenius monien muiden tavalla löytävinään niin paljon yhtäläisyyksiä näistä kielistä, että voi päätellä kansamme olevan sukua Jumalan valitun Israelin sekä kaikkien kunnioittaman Kreikan kansan kanssa. Näin ollen eivät ulkomaalaiset mitenkään saattaneet suomalaisia halveksia. Kreikan ja suomenkielen yhtäläisyyttä todisti esim. sana axgos (akros). Jos sen lukee takaperin, tulee suomalainen sana Sorkka! Selvästihän se todisti kielten sukulaisuutta, vaikka tämä sana kreikankielessä merkitsikin huippua, päätä. Samantapaisilla esimerkeillä todisteltiin suomenkielien sukulaisuutta hepreaan.
Suomalaisten historia ulottui Jusleniuksen mukaan ajassa taakse päin vedenpaisumukseen asti. Sen jälkeen johti Japhetin poika Magog heidät Suomeen, johon he kuninkaansa asuinpaikaksi perustivat Turun kaupungin. Komeata on siellä ollut elämä, sillä eräässä kansanrunossa kerrotaan kosioretkelle lähteneen nuorukaisen varustuksista, että
»Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
Caicki muut hopian hohdit.»
Ikivanha oli tässä kaupungissa koulu, ikivanhaa tieteiden viljeleminen suomalaisten keskuudessa. Kerrottiinhan muinaisten roomalaisten saaneen alun tieteilleen Skandinaaviasta; skandinaavilaiset olivat vuorostaan saaneet kimmeriläisiltä, ja Juslenius päättelee niiden olleen kemiläisiä — siis selviä suomalaisia. Viime kädessä saavat roomalaiset siten olla tieteistään kiitollisia suomalaisille.
Näin suurenmoinen oli kansamme muinaisuus. Mutta sitten ruotsalaiset valloittivat maamme ja hävittivät kaiken, mikä puhui suomalaisten omaperäisestä sivistyksestä, koska olivat kateellisia sen Suomelle tuottamasta kunniasta ja koska he toivoivat suomalaisten kansallistunnon siten tyyten kuihtuvan ja häipyvän.
Vaikka tällaisille kirjoituksille meidän päivinämme ainoastaan hymyillään, oli niillä aikanaan tärkeä tehtävä. Ne nim. synnyttivät suomalaisista piireistä lähteneissä oppineissa harrastusta kaikkeen suomalaiseen. Entistä useamman huomio kiintyy kansanrunouteen, suomenkieleen, oman maan historiaan, kotoisiin oloihin ja elämään. Se henki, Suomi-rakkaus, joka vallitsi näissä kirjoituksissa ja kirjoittajien kodeissa, ei voinut olla laajemmalti vaikuttamatta, sytyttämättä, huolimatta siitä että nämä lietsojat itsekin joskus olivat epätoivoisia Suomen kohtalosta. Niinpä huudahtaa Juslenius kerran: »Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!» Sellainen katkeruus oli mielen vallannut. Mutta kaiken pohjalla eli sittenkin toivo, että suomenkieli, joka siihen asti oli jäänyt hävittämättä, »armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin».
Tämän Jusleniuksen perheessä vallitsevan hengen jotenkin välittömän vaikutuksen alaiseksi joutui m.m. Henrik Gabriel Porthan.
Porthanin lapsuus ja nuoruus.
Porthan syntyi 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina. Hänen äitinsä oli Taneli Jusleniuksen veljen tytär. Ja kun isä sairastui pojan vielä pienenä ollessa, joutui nuori Henrik Gabriel enojensa holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Siten Porthan jo nuoresta pitäen joutui Jusleniusten harrastusten piiriin.
Nämä enot olivat niin varakkaita, että voivat hankkia Porthanille kotiopetusta. Siihen aikaan koulut eivät olleet aivan hyvässä huudossa, ja kuka vain voi, valmistautui kotiopettajain johdolla ylioppilastutkintoon. Ainoastaan köyhät rahvaan lapset istuivat ahtaissa, ummehtuneissa ja epäterveellisissä kouluhuoneissa hermostuneiden ja ärtyisien opettajien komennettavina. Niin tuli Porthan ylioppilaaksi 15 vuoden vanhana. Pääaineikseen hän yliopistossa valitsi filosofian, historian ja roomalaisen (latinalaisen) kirjallisuuden. Ahkerasti hän luki ja muutamien vuosien kuluttua suoritti monen monet aineet, jotka siihen aikaan vaadittiin maisterin tutkinnossa.
Porthanin virkatoimet.
Antamalla yksityisopetusta hankki Porthan itselleen toimeentulon. Parin vuoden kuluttua hänet kyllä nimitettiin roomalaisen kirjallisuuden dosentiksi yliopistoon, mutta kun tämä virka oli palkaton, oli hänen huolehdittava sen lisäksi elatuksestaan entiseen tapaan. Eivätkä asiat muuttuneet tuloihin nähden vielä sittenkään, kun hän sai yliopiston kirjastonhoitajan apulaisen toimen. Palkkaa hän pääsi nauttimaan vasta 1772, jolloin hänet nimitettiin vakinaiseksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Suomalaisen kirjallisuuden professorina Porthan oli vuodesta 1777. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti 1804.
Siinä Porthanin elämän ulkonaiset puitteet. Ne eivät ole ihmeellisemmät kuin monen muun tavallisenkaan ihmisen. Mutta näissä puitteissa suoritettu elämäntyö oli niin monipuolista, niin rikasta, Suomen historian tutkimuksessa eritoten niin uusia uria aukomaa, että hänen nimensä tulee historiassamme aina säilymään kunnioitetuimpien joukossa huolimatta siitä, ettei hän ollut Jusleniuksen tavoin toisia sytyttävä, vaan teki hiljaista, sitkeätä työtä.
Porthan kirjastonhoitajana.
Kirjastonhoitajan virkaan nimitys oli Porthanille hyvin mieluinen tapahtuma. Siihen aikaan olivat kirjat vielä kalliita ja niitä oli vaikea hankkia. Päästyään virkamieheksi kirjastoon, hänellä oli käytettävänään kaikki sen varastot. Nyt hän voi lukea mielin määrin. Ja hänen tehtävänsä oli myöskin uusien kirjojen hankkiminen. Se ei ollutkaan siihen aikaan niin helppoa kuin meidän päivinämme. Ei ollut koko maassa kirjakauppaa, joka olisi välittänyt kirjoja ulkomailta. Ruotsalaisten kauppiaiden välityksellä niitä ostettiin, ja suomalaiset merenkulkijat sitten kuljettivat ne Turkuun. Kun suomalaisia matkusti ulkomaille, tilattiin kirjoja usein heidän mukanaan. Omassa maassa oli vain yksi kirjapaino Turussa ja sen tuotteet etupäässä yliopistollisia väitöskirjoja, niin ettei niiden hankkimisessa vaivaa ollut. Enemmän puuhaa kysyttiin kaikellaisia vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja asiakirjoja kootessa. Kun joku oppinut kuoli, perilliset tavallisesti möivät hänen kirjavaransa huutokaupalla. Sellaisista tilaisuuksista ostettiin yliopistonkin kirjastoon paljon. Vielä Porthan kirjoitteli tutuilleen ympäri maan ja sai heiltä arvokkaampia keneltä vähemmän arvokkaita lisiä kirjastoon. Niin uuttera oli Porthan kirjoja kootessaan, että hänen aikanaan kirjasto laajeni kolminkertaiseksi, käsittäen hänen erotessaan virasta noin 10,000 nidettä.
Järjestellessään kirjoja hän tutustui tarkoin koko kirjaston sisältöön. Siellä oli monia harvinaisia teoksia ja asiapapereita, joita ei missään muualla ollut. Ne olivat ainoita todistajia tapahtumista, joista ne kertoivat. Kun tällaiset asiakirjat puhuivat oman maamme oloista, olivat ne sangen mielenkiintoisia Porthanille. Mitä enemmän niitä kirjastoon karttuisi, sitä enemmän valoa ne loisivat kansan menneisiin vaiheisiin. Siksi Porthan koki kirjastoon koota kaikkea sellaista, millä oli historiallista arvoa.
Penkoessaan kirjaston aarteita Porthania huvitti myöskin saada tietää, millä tavalla mikin kirja oli yliopiston kirjastoon tullut, oliko se lahjoitettu tai ostettu, keneltä se oli saatu, paljonko siitä oli maksettu j.n.e. Näiden tutkimusten tuloksena hän kirjoitti Turun akatemian kirjaston historian, kertoen siinä kirjaston vaiheista, kuinka se oli saanut alkunsa ja miten aikojen kuluessa kasvanut.
Näin oli Porthanista tullut
Historian tutkija.
Mielenkiinto, jota vanhojen kirjojen penkominen kirjastossa tuotti, ei ollut ainoa vaikutin siihen, että Porthan yhä enemmän rupesi siirtymään historian alalle. Tutustuminen Taneli Jusleniuksen töihin ja oleskelu hänen suomalaistensa parissa herätti hänessä halun tutustua Suomen historiaan ja kansan elämään. Joutuipa hän perinpohjaisuutensa vuoksi varsinaisessa opetustyössäänkin tutkimaan historiallisia seikkoja. Roomalaisen kirjallisuuden professorina ei historia olisi kuulunut hänen aineisiinsa, mutta eri asioista puhuessaan hän aina tuli niiden historialliseenkin puoleen. Yliopiston opettajilla ei ollut niin tarkkaa ainejakoa, mistä kukin luennoi, kuin meidän päivinämme. Pidettynä opettajana sai Porthan esitelmöidä monista aineista. Mutta puhuipa hän mistä aineista tahansa, hän ei tyytynyt ainoastaan selittämään jotain opillista kysymystä, ei ainoastaan puolustamaan tai kumoamaan oppineitten käsillä olevasta kysymyksestä esittämiä väitteitä, vaan hän aina kertoi myös, mitenkä tuollaiseen väitteeseen johtava katsantotapa oli syntynyt. Kun asioita täten tottui katselemaan siinä valossa, missä ne aikalaisilleen olivat esiintyneet, vältettiin ehkä monta kiireellistä, ylimalkaista ja harkitsematonta tuomiota. Omana ohjeenaan hän piti viisasta epäilyä. Ei saa uskoa mitään todeksi ensi kuulemalta, varsinkin jos se on hyvin outoa ja kummallista. Yhtä vähän saa sitä heti väittää valheeksi. Ensin on tutkittava asia kaikin puolin ja johtopäätös siitä tehtävä vasta sitten, kun on asiastaan aivan varma. Näin hän välttyi monista erehdyksistä, joihin esim. hänen edeltäjänsä historiantutkimuksessa niin helposti lankesivat.
Muistelkaamme vain Jusleniuksen tapaa käsitellä historiaa. Hän tahtoi todistaa suomalaisten menneisyyden mahdollisimman suureksi ja loistavaksi. Kirjoituksissaan hän toi esille vain ne seikat, jotka tukivat tätä hänen pyrkimystään. Mainitsematta hän jätti sellaiset seikat, jotka eivät esittäneet suomalaisia samassa miellyttävässä valossa, hakiessaan tukea suurille luuloilleen, hän ei laisinkaan mennyt arvostelemaan, minkä verran hänen käyttämänsä lähteet pitivät paikkansa. Jos jossain vanhassa kirjassa oli jokin väite, hän uskoi sen ilman muuta todeksi, vaikka tuo väite olisi ollut pelkän mielikuvituksen luoma. Ja johtopäätökset, joita hän eri lähteistä saamiensa tietojen ja omien havaintojensa nojalla teki, olivat ylen hataria ja mielivaltaisia. Voidaanko muuta sanoa esim. hänen päätelmistään suomalaisten vanhasta sivistyksestä. Samalla kannalla kuin Juslenius olivat muut tutkijat aivan Porthanin aikoihin asti.
Porthan menetteli aivan toisin ryhtyessään historialisiin tutkimuksiinsa. Hän ei uskonut jossain kirjassa esitettyä tietoa umpimähkään, vaan halusi nähdä, mistä asianomainen kirjoittaja oli tietonsa saanut. Milloin nämä kirjoittajat eivät maininneet käyttämiään tietolähteitä, oli tutkittava heitä vanhempien kirjailijain teoksia, olisiko niissä ehkä jotain kysymyksessä olevasta asiasta. Jos taas lähde oli mainittu, oli tarkastettava, esittikö kirjoittaja väitteensä oikein, vai oliko hän kertonut vain omia arvelultaan ja niiden tueksi maininnut toisenkin tutkijan olleen hänen kanssaan yhtä mieltä, tai oliko kirjoittaja kenties tahallaan tahi taitamattomuudessaan vääristellyt asioita, saadakseen ne sopusointuun omille tarkoituksilleen. Kun näin oli vihdoin päästy selville lähteistä, joita kyseessä oleva kirjoittaja oli käyttänyt, oli taas tutkittava, mistä nämä vanhemmat kirjailijat olivat tietonsa saaneet. Niin täytyi tunkeutua yhä kauemmas ja syvemmälle lähteisiin, kunnes tultiin alkuperäisiin asiapapereihin k.o. tapahtuman ajoilta, josta juuri oli selvyys saatava, Silloin vasta voitiin olla aivan varmoja asiasta. Aina ei luonnollisesti voitu näin pitkälle päästä: tarkastettavia lähteitä ja asiakirjoja ei voitu mitenkään saada käsille tai niitä ei kenties enää ollut olemassakaan.
Tällainen tutkimustapa antoi hyviä tuloksia. Huomattiin, että monet hyvinkin kuuluisat oppineet olivat esittäneet asiat aivan mielivaltaisesti. Samoin kuin useiden muiden kansojen täytyi uuden tutkimuksen valossa luopua suurista entisyyskuvitelmistaan, niin kävi suomalaistenkin. Porthanin edeltäjäin kauniit luulot ja todistelut osotettiin perättömiksi ja koko historiamme joutui aivan uuteen valoon. Mutta tämä tutkimustapa vaati harjoittajiltaan työtä suunnattoman paljon. Ei tiedetty, missä mahdollisissa paikoissa oli tuntemattomia kirjoja ja tutkimattomia asiapapereita. Täydellisen kuvan saamiseksi menneistä vaiheista olisi pitänyt tutkia kaikki kirjastot, joista ehkä löytyisi haettuja kirjoja, kaikkien virastojen vanhat arkistot, lukemattomien talojen vinnit ja aitat, joihin oli joutavana romuna heitetty vanhoja kirjoja ja papereita.
Oivaltaen suuren merkityksen, mikä vanhoilla kirjoilla ja käsikirjoituksilla on historiantutkimukselle, ymmärrämme hyvin Porthanin innon koota kaikkea sellaista. Kokoilutyöhön hän lienee saanut kehotuksia jo nuorena ylioppilaana, jolloin hän tuli piispa Mennanderin tuttavuuteen. Piispa oli koonnut kansanrunoja, vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja muinaisjäännöksiä ja kehotti nuorempia samallaiseen työhön. Ja kuten olemme nähneet, tässä työssä Porthan olikin hyvin uuttera. Häntä auttoivat monet muut tieteen ystävät. Paitsi kotimaasta saatiin kirjoja ja erilaisia asiapapereita ulkomailta, Ruotsista, jopa Italiasta asti. Vatikaanista, paavin asunnosta Roomasta, saatiin paljon bullia eli paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Ruotsin ja siis myös Suomen katolisen ajan elämään. Matkustipa Porthan vartavasten Tukholmaan tutkimaan sikäläisiä kirjastoja ja niiden aarteita. Sieltä hän löysikin Turun tuomiokirkon »mustan kirjan». Kun tätä ei voitu antaa kirjastosta pois, tuli Porthanin toimittaa siitä jäljennös itselleen. Tähän »mustaan kirjaan» oli vuosisatain kuluessa kirjoitettu muistiin Suomen katolisen kirkon tapahtumia, joten se sisältää erinomaisen tietovaraston maamme oloista keski-ajalla. Sen avulla voi Porthan oikaista monta siihen asti vallinnutta väärinkäsitystä ja lisätä monta unhoon jäänyttä seikkaa.
Keräämiensä lähteitten nojalla julkaisi Porthan sitten lukemattomia pienempiä ja suurempia Suomen ja osaksi myöskin Ruotsin historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Yhtenäistä, järjestettyä Suomen historiaa hän ei ehtinyt kokoon panna ainesvaraston suunnattoman runsauden vuoksi, ja myöskin siksi, ettei sellaista historiantutkimusta ennen Suomessa oltu harjoitettu. Etukäteen hän ei tietänyt, minkä arvoisia lähdekirjat olivat. Kaikki oli hänen tarkasti läpikäytävä. Eri lähteistä saadut tiedot oli toisiinsa verrattava ja tarkistettava. Lähteitten tutkiminen täten ja julkaiseminen sellaisenaan vaati jo tavattomasti työtä ja aikaa.
Suurin ja tärkein Porthanin historiallisista julkaisuista on Paavali Juustenin piispainkronikka, jonka hän varusti selityksillä ja sadoilla historiallisilla todisteilla. Kuten muistamme, oli Juusten Viipurin piispa ja Agricolan aikalainen. Hän kirjoitti luettelon Suomen piispoista alkaen kristinuskon maahan tuomisesta ja päättyen omaan aikaansa — alkuosa kirjasta oli olemassa ennen Juustenia, se oli vähitellen syntynyt vuosisatain kuluessa. Lyhyesti siinä kerrottiin joka piispan toimista, kirkon elämästä ja kulloinkin sattuneista merkillisimmistä tapahtumista. Se oli tavallaan Suomen ensimäinen historia. Nyt Porthan ryhtyi tätä kirjaa uudelleen julkaisemaan. Siinä olevia tietoja tarkistaessaan ja kunkin piispan ajan lisäselityksillä valaistessaan hänelle oli verrattomaksi avuksi jo mainittu Turun tuomiokirkon musta kirja. Piispainkronikan kirjoittajat, Juusten niiden mukana, olivat menetelleet muiden aikansa historioitsijain tavoin. He esittivät kaikki tapahtumat siten, kuin luulivat niiden tapahtuneen, ottamatta tarkemmin selvää, oliko asia niin vai ei. Mustaan kirjaan oli aikoinaan kopioitu kaikki Turun tuomiokapituliin tulleet ja sieltä lähetetyt kirjeet ja asiakirjat. Ja ne antoivat erittäin selvän kuvan aikansa elämästä. Tämän mukaan Porthan korjaili Juustenin kronikkaa. Aina hän ei voinut päättää, mikä esitetyistä tiedonannoista oli oikea, tai olivatko kaikki vääriä. Silloin hän esitti nämä eri tiedot, mainiten mitä perustuksia milläkin väitteellä on tukena, mutta jättää lopullisesti ratkaisematta, kuinka asia todellisuudessa oli. Näin tunnontarkasti läpikäyden koko teoksen hän julkaisi sen 56 väitöskirjana, laskien siten tukevan perustan Suomen keski-ajan historian tuntemiselle.
[Tässä on ohimennen selitettävä, mikä väitöskirja on.
Kun meidän päivinämme tahdotaan yliopistossa saada tohtorin arvo, on ensin suoritettava kandidaatti- (maisteri-) ja lisensiaattitutkinto. Sen jälkeen on asianomaisen kirjoitettava omintakeinen laajempi tieteellinen tutkimus l. väitöskirja jostain aineesta ja painatettava se omalla kustannuksellaan. Tämä tutkimus esitetään sitten julkisesti yliopistolla n.s. väitöstilaisuudessa. Etukäteen on joku tämän alan tuntija saanut tutustua teokseen ja väitöstilaisuudessa hän tekee muistutuksia siinä mahdollisesti olevista virheistä tai epätyydyttävästä aineen käsittelytavasta, esiintyy vastaväittäjänä. Kirjoittaja saa puolustaa teostaan parhaan vointinsa mukaan. Kuulijoillakin on oikeus ottaa osaa tähän keskusteluun. Joskus tällöin saattaa syntyä vilkas väittely, jossa kummaltakin puolelta käydään kovakouraisesti kiinni vastapuolen mielipiteisiin.
Porthanin aikoina oli maisterin tutkintoa varten kirjoitettava kaksi väitöskirjaa latinankielellä ja samalla kielellä niitä julkisesti puolustettava. Ylioppilaat, joilla latinankieli ei läheskään aina ollut hallussaan täydellisesti, vihasivat ja pelkäsivät väittäjäisiä, mutta kun niitä ei voinut kiertää, täytyi väitellä. Kun siihen aikaan oli sangen vaikea kustantaa kirjoja niiden — varsinkin tieteellisten — pienen menekin vuoksi, tuli vähitellen tavaksi, että professorit julkaisivat omien tutkimustensa tulokset ylioppilaiden väitöskirjoissa. Tiedemiehet joko itse suorastaan kirjoittivatkin nämä väitöskirjat, tahi antoivat ylioppilaiden ne kirjoittaa ja itse sitten korjasivat kirjoitukset. Kirjan alkuun vain pantiin joku lyhyt lauselma, jota ylioppilas sai väittäjäisissä puolustaa. Kun ylioppilaiden oli nämä väitöskirjat omalla kustannuksellaan painatettava, saatiin siten julaistuksi arvokkaita tieteellisiä tutkimuksia, jotka muuten olisivat jääneet tutkijansa salaisuudeksi tai olisivat ehkä jälkimaailmallekin säilyneet vain hänen käsikirjoituksissaan. Tällä menettelytavalla oli vielä sekin etu, että hyvä opettaja saattoi innostaa oppilaitaan siihen tieteelliseen työhön, jota hän itse tällä tavalla harjoitti.
Näin, tällaisina väitöskirjoina julkaisi Porthan suurimman osan tutkimustensa tuloksista.]
Piispainkronikka on ollut myöhemmille tutkijoille verrattomana lähteenä. Nuorempien tutkijain järjesteltäväksi lähdekokoelmaksi Porthan sen aikoikin. Sangen paljon on hän sen lisäksi julaissut muita lähteitä väitöskirjoina sekä Turussa ilmestyneen sanomalehden kautta.
Suomenkielen tutkija.
Etevinten ulkolaisten tutkijain tavalla huomasi Porthan, että kansojen menneistä vaiheista voi saada selvää multain teitä kuin kirjoitettuja lähteitä käyttämällä. Eikä kirjoituksia kaikkein vanhimmilta ajoilta laisinkaan ole olemassakaan. Silloin täytyi turvautua muihin keinoihin. Eri kansoilla saattoi olla samallaisia tapoja, heidän pakanuuden aikuiset uskonnolliset käsityksensä voivat olla yhdenmukaiset, yhtäläisyyttä saattoi havaita myöskin heidän käyttämissään tarvekaluissa, ajoneuvoissa, vaatetuksessa j.n.e. Nämä seikat olivat todisteina siitä, että nämä kansat olivat jollain tavalla toisilleen sukua, niin että ne olivat kenties muinoin olleet naapureina, läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, joten yhdenmukaisuutta heidän elämässään ja tavoissaan syntyi. Ja verrattomana lähteenä kansojen kaukaisinta historiaa tutkittaessa on kieli.
Jos suomenkielestä poisti kaikki sanat, jotka oli ruotsalaisilta lainattu, jäivät jälelle sanat, jotka suomalaiset tunsivat ja joita he käyttivät jo pakanuuden aikana. Ruotsalaisia sanoja oppivat suomalaiset suuremmassa määrässä tuntemaan vasta sen jälkeen kuin ruotsalaiset tulivat tänne tuomaan kristinoppia ja valloittamaan maata, sekä kun heitä sittemmin siirtyi rannikkoseuduille vakinaisiksi asukkaiksi ja virkamiehiksi ympäri maan. Kun tutkittiin pakanuuden aikuisia sanoja, nähtiin, mitä viljelystapoja, työkaluja, ajoneuvoja suomalaiset silloin käyttivät, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen sekä perhe-elämänsä j.n.e.
Niinpä Porthan päätteli, ettei suomalaisilla tähän maahan tullessaan ollut lujaa valtiojärjestystä, ei kaupunkeja, ei monellaisia virkamiehiä. Että kaupunkeja syntyi vasta ruotsalaisten maahan tulon jälkeen, sitä todistivat sanat, joilla nimitettiin kaupunkia, sen osia ja siellä tavattavia ihmisiä, ja jotka oli ruotsinkielestä suoraan otettu kaupunki, ruotsin köping: markkinat ruots. marknad, katu, tori y.m. Suomalaiset elivät savupirteissä, viljelivät ohraa ja nisua, kävivät metsästelemässä ja sotaretkillä aseinaan nuija, keihäs, jousi ja miekka, pistäytyivätpä meren rannalla asuvat joskus ryöstöretkillä vieraille maille, Porthan sai siten suomalaisten vanhemmasta historiasta koko lailla toisen kuvan kuin hänen edeltäjänsä.
Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin, joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa. Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi, mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se, että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien, turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.
Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.
Kansanrunojen kerääjänä ja tutkijana.
Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin. Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja. Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta. Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa. Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli, jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran. Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan. Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.
Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa Suomalaisesta runoudesta, jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa, jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous. Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi. Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.
Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.
Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan »Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta». Väitöskirjalla Suomalaisten noituuden luonteesta koettaa Porthan osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla. Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa, oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen.
Porthan opettajana. Suhde ylioppilaisiin.
Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä. Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt. Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän tarkasti seurasi ja ohjasi.
Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti. Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan sivistyksen vaalimiseksi.
Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se, että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi, ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»
Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä, että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin. Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän, kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa kanssa.
Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa. Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.
Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan. Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa. Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.
Yhteiskunnallinen toimihenkilö.
Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin yhteiskunnalliseen elämään.
Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi». Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa, kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja, kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä, sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi. Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan, kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei onnettomuutta.
Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia, tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »Aurora»- [= »Aamurusko»-] seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli Porthanin sydämellä.
V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan, luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan Porthanin niskoille.
Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti. Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja historiallisia kuvauksia.
Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät. Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut. Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen maantieteeseen Suomea koskevan osan.
Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla. Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi. Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä. Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun 1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi, olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.
Työteliäisyys.
Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi ihminen ehti niin paljon aikaan saada.
* * * * *
Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja maisterinvihkijäisiin.
Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä, jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta. Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin. Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme hyväksi.
Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut. Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin, jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien, jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen. Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta Porthanin kuoltua:
»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»