I.
Mikael Speranskin lapsuuden aikaa ja aikaisempaa nuoruutta ympäröivissä ulkonaisissa olosuhteissa ei ollut mitään, mikä ennusti merkittävää tulevaisuutta. Hän syntyi 1 (12) p. tammikuuta 1772 Tserkutinon kylässä Moskowan itäpuolella olevassa Wladimirin kuvernementissa. Isä, Mikael Wasiljewits, oli vaatimaton kylänpappi, joka eleli köyhissä ulkonaisissa oloisia eikä ollut korkeampaa sivistystä itselleen hankkinut. Äiti oli yksinkertainen venäläinen kodin äiti, taloudenhoidossa uuttera ja harras uskonnon määräyksiä täyttämään, mutta ilman kaikkea käsitystä siitä mikä oli jokapäiväisen elämän vähäisiä oloja korkeammalla. Poika osotti kuitenkin jo aikaseen lahjoja, jotka sittemmin kohottaisivat häntä paljoa ylemmäksi alkuperäisten perhesuhteitten ahdasta piiriä. Hän oli miettiväinen, pysyi erillään muista lapsista, vältti heidän ajanviettojaan ja, opittuaan lukemaan, kulutti aikansa yksinomaan kirjojen lukemiseen. Mitä hän vaan sai käsiinsä, painettua tahi kirjoitettua, luki hän kummastuttavalla tiedonhalulla. Kenties juuri tämä aikaseen ilmaantunut lukuhalu sai isän lähettämään seitsenvuotiaan Mikaelin Wladimirin kaupungin hengelliseen seminaariin, missä hän muutamain läheisten sukulaisten johdolla ja turvissa sai tulevalle pappismiehelle tarpeelliset valmistavat tiedot. Siellä sai hän nimen Speranski, toivorikas (latinalaisesta sanasta "spero" = minä toivon), arvatenkin sen suuren lahjakkaisuuden tähden, jota hän osotti. Kouluolonsa viimeisinä aikoina hän oli seminaarin rehtorin, Eugeniuksen, jokapäiväisenä apulaisena, jonka kautta hän sai nauttia tämän sivistyneen miehen seuraa ja käyttää hänen ajan oloihin nähden rikasta kirjastoaan. Vielä myöhemmin, kun Speranski oli vaikuttava valtiomies ja Eugenius oli korotettu piispaksi, ilmaisi hän kirjeissä entiselle opettajalle harrasta kiitollisuutta.
Vaikka Speranski oli seminaarin oppilaista etevin, ei kukaan vielä voinut aavistaa että hänen uransa tulisi muuksi kuin tavallisen pappismiehen, kun tapahtui seikka, joka suuntasi hänen elämänsä toisaalle ja avasi hänelle uusia uria. Wladimirin seminaari muutettiin vuonna 1788 lähellä olevaan Susdalin kaupunkiin, missä se yhdistettiin kahteen muuhun samallaiseen laitokseen; mutta tuskin oli Speranski siirtynyt Susdalin laajennettuun hengelliseen kouluun kun samana vuonna keisarillisella määräyksellä käskettiin että yliseminaari, Aleksanieri-Newskin seminaarin nimellä, perustettaisiin Pietariin ja että sinne muista seminaareista lähetettäisiin sellaisia oppilaita, joitten hyvä käytös, etevät tiedot ja lahjat antoivat toiveita siitä että heistä voi kehittää opettajia yliluokilla. Susdalissa ei ollut epäilystäkään siitä että ensi sijassa Speranski valittaisiin uuteen, korkeampaan oppilaitokseen. Hänen perusteelliset tietonsa ja jo ilmaantuva kykynsä lausua ajatuksensa kauniisti ja pontevasti oikeuttivat hänet siihen. Tammikuussa 1790 hän kahden toverin seurassa lähetettiin Pietariin, missä hän uuden seminaarin oppilaana sitä huolettomammin voi antautua opinnoita jatkamaan, kuin valtio kustansi hänen elatuksensa.
Samoin kuin ennemmin kotiseudulla tuli nuoren Mikaelin nopea käsityskyky ja ihmeellinen edistys seminaarissakin huomatuksi. Matematiikka oli siihen aikaan hänen lempiaineensa, mutta myöskin kaunopuheliaisuutta, filosofiaa ja kieliä hän menestyksellä harrasti. Kun hän joskus esiintyi hengellisenä puhujana, sai hänen äänensä soinnukas kaiku ja kielen mestarillinen käyttäminen kuulijat vastustamattomasti innostuksiin. Pietarin ja Nowgorodin metropolikin Gabrielin mielestä, joka oli häntä kuunnellut, olivat hänen ominaisuutensa niin huomattavat, että hän päätti kiinnittää hänet opettajaksi seminaariin, ja tämän suojelijan toimenpiteestä nimitettiin kaksikymmenvuotias Speranski 1792 matematiikan, fysiikan ja kaunopuheliaisuuden opettajaksi yliseminaariin. "Korkeasti kunnioitettava Gabriel", sanoi Speranski sittemmin, "rakasti minua suuresti ja käski minun sen vuoksi opettaa muita, kun itse vielä tarvitsin oppia". Hän osotti kuitenkin niin suurta taipumusta tähän toimeen, että hän pian yhä yleni seminaarissa. Jo 1795 nimitettiin hän filosofian opettajaksi ja seminaarin prefektiksi ja viimemainittu toimi antoi hänen hoitoonsa seminaarin kurinpitojohdannon. Köyhä papinpoika Tserkutinosta oli hyvällä käytöksellä, ahkeruudella ja lahjakkaisuudella saavuttanut aseman, joka tosin ei antanut hänelle varsin suuria tuloja, mutta kuitenkin turvasi hänelle tarpeellisen elannon, hyödyllisen toiminnan ja vastaisen kehityksen tilaisuuden. Tältä ajalta on tallella muutamia Speranskin oppineita tutkimuksia, joita ei painettu, mutta jotka todistavat suurta teräväjärkisyyttä ja ajatuksenvoimaa. Huomattavin on kirjoitus nimeltä "Korkeamman kaunopuheliaisuuden sääntöjä", joissa, kuten Speranskin elämäkerran tutkija ja kirjoittaja vapaaherra Korff lausuu, ilmaantuu laaja ja tarkka kirjallisuuden sekä klassillisen muinaisuuden kirjailijain tunteminen ja itsenäinen käsitys, joka ei tyydy noudattamaan vallitsevaa näkökantaa.
Aleksanterin-seminaarin prefektinä oli Speranski yhä kirkollisen ylihallinnon alainen; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin hän siirtyi toiselle toiminta-alalle ja astui virkamiesuralle Venäjän maalliseen hallintoon. Muutamat satunnaiset seikat tulivat hänelle siinä avuksi. Ruhtinas Aleksei Kurakin, jolla keisarinna Katariina II:n hallituksen lopulla oli korkea asema Venäjän valtiovarain hallinnossa, tarvitsi sihteeriä ja silloin eräs Speranskin ystävä Ivanov huomautti hänelle Speranskista. Koetteeksi kutsuttiin nuori Speranski kerran k:lo 8 illalla ruhtinaan luo, joka pyysi hänen kirjoittamaan kahdeksantoista kirjettä eri henkilöille, jolloin Kurakin noin tunnin ajan suullisesti ilmaisi mitä joka kirjeessä olisi lausuttava. Speranski jäi, peläten menettävänsä aikaa palaamalla etäiseen seminaariin, yöksi lähellä asuvan Ivanovin luo ja laati siellä kohta nuo kahdeksantoista kirjettä, niin että ne k:lo 6 seuraavana aamuna olivat ruhtinas Kurakinin pöydällä. Ruhtinas ei ensin tahtonut uskoa silmiään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kirjeet luettuaan ja huomattuaan kuinka mainiosti ne oli kirjoitettu. Hän suuteli Speranskia ja otti hänet palvelukseensa. Speranski muutti metropoliitta Gabrielin suostumuksella Kurakinin luo, mutta vastaiseksi hän kuitenkin samalla vielä toimi seminaarinkin opettajana.
Niinkin mahtavan miehen kuin ruhtinas Kurakinin yksityissihteerillä ei ollut mitään etevää asemaa ei virkamiesmaailmassa eikä seuraelämässä, mutta se paikka, jonka Speranski siten oli saavuttanut, tuli kuitenkin alkukohdaksi, josta hän hellittämättömästi pyrki yhä laajempaan vaikutukseen Venäjän siviilihallinnossa. Hän saavutti nyt sen tiedon Venäjän olevista oloista, joka hänelle oli välttämätön, ja ruhtinas Kurakinin suosion avulla tuli hänen helpommaksi voittaa ensimmäiset vaikeudet. Näinä aikoina oppi hän myöskin ranskaa, jota kieltä hän sittemmin helposti käytti sekä puheessa että kirjoituksessa. Keisarinna Katariina II:n kuoltua, vuonna 1796, oli ruhtinas Aleksei Kurakin keisari Paavalin hallituksen alussa Venäjän vaikuttavin henkilö. Hän nimitettiin pääprokuraattoriksi ja sellaisena oli hänen hoidossaan valtakunnanhallinnon kaikki tärkeät asiat ja muutoinkin keisari osotti hänelle monin tavoin suosiotaan. Tämän mahtavan miehen kehoituksesta Speranski nyt päätti ratkaisevasti ottaa askeleen siihen suuntaan, johon hän jo ennen oli kääntynyt, nimittäin siirtyä kirkon palveluksesta maalliseen toimeen. Hän jätti metropoliitta Gabrielille eronhakemuspyynnön toimestaan Aleksanterin-seminaarissa, johon pyyntöön jonkun viivytyksen jälkeen eikä ilman tyytymättömyyttä metropoliitan puolelta suostuttiin. Joulukuun 24 päivänä (vanhaa lukua) 1796 Speranski sai eronsa hengellisestä seminaarista ja 12 (24) p. tammikuuta sai hän vakinaisen toimen valtionvirassa virkamiehenä ruhtinas Kurakinin johdon alaisessa pääprokuraattorinkansliassa, nimineuvoksen arvolla.
Speranskin elämän ensimmäinen ajanjakso oli siten päättynyt. Nuorena, kunnianhimoisena ja täynnä oman voiman luottamusta alkoi hän nyt tehdä työtä saavuttaakseen vaikuttavan aseman Venäjän julkisessa elämässä. Hänen toiveensa kasvoivat sitä enemmän kuin hän yleni tavattoman nopeasti. Tuskin oli puoltakaan vuotta kulunut, niin hän jo oli kolleegineuvos ja tärkeässä toimessa pääprokuraattorinkanslian ekspeditöörinä.
Jos syystä voi sanoa että se suosio, jota Kurakin osotti Speranskille, vaikutti tähän menestykseen, sai Speranski kuitenkin kohta tilaisuuden näyttää että hänen kykynsä ilman yksityistä hyväntahtoisuuttakin voi päästä vaikuttamaan. Ruhtinas Kurakin sai pian kokea kuinka haihtuva oli keisari Paavalin suosio. Hän sai eronsa 1798 ja hänen jälkeensä oli vielä kahdella suosikilla keisari Paavalin lyhyenä hallitusaikana pääprokuraattorin virka. Mutta kaikki nämä pitivät Speranskin ja osottivat hänelle jatkuvaa ystävyyttä. Erityisesti tärkeää oli hänelle, että hän joulukuussa 1799 ylennettiin valtioneuvokseksi, jonka ohella hän, pysymällä entisessä virassaan, nimitettiin kansliatirehtööriksi siihen komissiooniin, jonka oli varustaminen pääkaupunki Pietari elintarpeilla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten melkoisesti, jota paitsi hän saavutti itsenäisen toiminta-alan. Komissioonia pidettiin niin tärkeänä, että sen toimet vahvistettiin keisarin välittömällä päätöksellä, ja puheenjohto oli annettu perintöruhtinaalle Aleksanterille, jonka edessä nuori virkamies siten ensiksi sai tilaisuuden esiintyä. Vielä Paavali keisarin hallituksen viimeisenä vuonna palkittiin häntä kunnianosotuksilla ja palkanylennyksillä. Hänen tavaton virkamieskykynsä oli yleisesti tunnustettu; mutta kadehtijoita ei puuttunut, joitten mielestä hänen saamansa suosionosotukset olivat väärät. Kreivi Pahlen, joka oli elintarvekomissioonin varapuheenjohtaja, vastasi eräälle tyytymättömyytensä ilmaisijalle: "koettakaahan olla sellainen kotka kuin hän on, ja teidän käy kuin hänenkin".
Ennen kuin käymme edemmäksi, on meidän pysähtyminen hänen yksityistä elämäänsä ja kotiolojaan kuvataksemme. Lyhytaikainen onni rakastetun puolison sivulla, mutta sitä seuraava onnettomuus, suru ja yksinäisyys — siinä lyhyesti mitä meillä siitä on kerrottavaa. Eräässä iltamassa muutaman ystävänsä luona hän tutustui seitsentoistavuotiaaseen englantilaiseen naiseen nimeltä Elisabet Stiven, jonka kauneus ja sulo häneen vaikutti vastustamattomasti. Hän kertoi sittemmin tästä ensimmäisestä kohtauksesta näin: Minusta tuntui että kauneus minuun nyt ensi kerran elämässäni teki vaikutuksen. Tyttö puhui vieressä istuvan rouvasihmisen kanssa englannin kieltä,[1] ja hänen ihmeellisen soinnukas äänensä täydensi sen vaikutuksen, jonka hänen ulkonainen olentonsa oli minuun tehnyt. Minä ajattelin, että ainoastaan jalo mieli voi synnyttää sellaisia ääniä, ja sanoisi hän vaan sanankin minun osaamallani kielellä, täytyisi rakastettavasta olennosta tulla puolisoni. En koskaan elämässäni ollut sellaisessa jännityksessä ja levottomuudessa kohtaloni tietämisestä, kunnes tyttö punastuen vastasi kysymykseen, jonka joku seurassa teki ranskan kielellä, myöskin ranskaksi, tosin huomattavalla englantilaisella ääntämistavalla, mutta oikein ja vapaasti. Siitä hetkestä oli kohtaloni ratkaistu ja tuntematta tytön asemaa ja olosuhteita tahi edes hänen nimeänsä, kihlasin minä heti hänet ajatuksissani. Sitten sain kyselemällä tietää kenen salaisesti olin morsiamekseni tehnyt ja myöskin ettei hänellä ollut mitään omaisuutta; oli siis välttämätöntä ensin miettiä mitä mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta meillä saattoi olla ja millä keinoin tulla toimeen. Esitytin itseni äidille, minun onnistui voittaa tyttären suosio ja vuoden kuluttua, kun meillä mielestäni oli kyllin yhdessä elääksemme, tuli minusta onnellisin puoliso. — Häät vietettiin 3 (15) p. marraskuuta 1798.
Speranskin nuori onni oli rajaton. Puolisot vuokrasivat itselleen pienen asunnon ja järjestivät olonsa siinä yksinkertaisesti, mutta miellyttävästi. Speranski koetti valmistaa vaimolleen kaikellaista hauskaa mukavuutta jokapäiväisessä elämässä, mutta vaimo piti parempana järjestää kotiolot varsin vaatimattomalle kannalle. Kun muutamia läheisiä ystäviä oli kutsuttuna sunnuntaipäivällisille, valmisti nuori emäntä itse englantilaisen tavan mukaan parhaimman herkun: putingin. Tyttären syntyminen enensi kodin onnea. Mutta varsin lyhyeksi se tuli. Elisabet Speranskia oli kauan rasittanut rintatauti, joka tyttären syntymisen jälkeen huomaamatta pääsi yhä suurempaan valtaan, ilman että kuitenkaan hän itse tahi hänen miehensä aavistivat kuinka vaarallinen hänen tilansa oli. Ankara kohtaus lopetti 11 kuukautisen avioliiton jälkeen hänen elämänsä. Speranski oli, kun hän heitti henkensä, ulkona kaupungilla virka-asioissa, ja ainoastaan eräs ystävätär, rouva Weikardt, oli hänen apunaan hänen viimeisessä taistelussaan. Kun Speranski palasi kotia, löysi hän hänet kuolleena, ja niin odottamaton oli isku hänelle, ettei hän voinut sitä vastustaa. Hän jätti tyttären päänalukselle kirjeen, jossa hän äidin mukaan antoi lapselle nimen Elisabet sekä lisäsi muutaman rivin rouva Weikardtille pyynnöllä ettei häntä mistään etsittäisi — ja sitten hän katosi. Seuraavana päivänä ilmestyi hän tukka tahnuisena ja kasvot muuttuneina asuntoonsa, suuteli vainajata ja katosi uudelleen. Siten teki hän useita kertoja niin kauan kuin vainajaa ei oltu haudattu. Hautajaisiin hän ei saapunut eikä hän niitten jälkeen enää palannut kotia eikä häntä nähty virastossa eikä ystäväin luona. Muutamain viikkojen kuluttua hän vihdoin löydettiin kaukaa eräältä Newan saarelta, kokonaan surunsa murtamana. Kirje, jonka hän pakopaikastaan kirjoitti läheiselle ystävälleen, todistaa sekin hänen kokonaan masentunutta mielialaansa. "Ei edes aikakaan", lausutaan siinä, "tuo minulle lohdutusta. Kolmas viikko on kulumassa siitä kuin viimeksi nukuin, ja suruni kasvaa päivä päivältä, mitä enemmän käsitän asemani hirmuisuuden. Turhaan koetan palata järkiini; järki on minut jättänyt; mielikuvituksen haaveet vaan antavat ajatuksilleni työtä". "Tyttäreni kautta ainoastaan", niin kirjoittaa hän eräässä seuraavassa kirjeessä, "olen nyt maallisiin oloihin sidottu", ja huolenpito tyttärestä ja tämän kasvatuksesta olivat siitä ajasta hänen rakkaimpana toimenaan. Kun tytär kasvoi ja varttui, palkitsi tämä jollakin tavoin sen kotionnen, joka häneltä oli kadonnut.
Aika parantaa katkerimmatkin haavat, ja maalliset puuhat, joita ei kukaan voi välttää, puolestansa edesauttoivat mielen virkistymistä ja vuodattivat siihen unhotuksen parantavaa voidetta. Me emme huomaa, että se onnettomuus, joka hävitti Speranskin kotionnen, pitemmäksi aikaa olisi vähentänyt hänen työvoimaansa ja kykyään täyttää asemansa vaatimuksia. Anopistaan, jonka nimi kuten hänen tyttärensä ja tyttärentyttärenkin, oli Elisabet, sai hän kotinsa hoitajan, ja kärsivällisesti alistui hän pienen tyttärensä tähden anopin oikkuihin ja kummalliseen luonteeseen. Muutamat läheiset ystävät, joitten kanssa Speranski seurusteli aivan tuttavallisesti, liittyivät yksinkertaiseen kotipiiriin. Niitten joukossa oli nuori virkamies nimeltä Tsejer, joka sittemmin pysyi hänelle uskollisena kaikissa elämän vaiheissa. Hän muutti näinä aikoina Speranskin luo hänen auttajanaan ja juoksevain asiain sihteerinä.
Keisari Paavalin kuoltua 12 (24) p. maaliskuuta 1801 ja hänen poikansa Aleksanteri I:n valtaistuimelle noustua alkaa tärkeitten parannusten aika Venäjän julkisessa elämässä. Nuori keisari innokkaasti ajatteli suunnitelmia kansansa vastaiseksi onneksi ja turvaksi ja tarvitsi neuvonantajia, jotka voivat auttaa häntä hänen yrityksissään. Asiain niin ollen saattoi mies, jolla oli Speranskin tarkka silmä ja suuri työkyky, helposti tehdä itsensä huomatuksi, eikä itse asiassa monta vuotta kulunutkaan, ennen kuin hän Aleksanteri I:n ministereistä oli se, jonka vaikutus oli mahtavin ja luottamus suurin. Esitän tässä lyhyesti ne asianhaarat, jotka saivat hänen uransa tähän suuntaan käymään.
Keisari Aleksanterin etevin neuvonantaja ja suosiminen oli aluksi Dmitri Torshtinski; mutta tämä, joka huomasi oman kykynsä riittämättömäksi niihin tehtäviin, jotka hänelle annettiin, tarvitsi sivulleen teräväpäisen ja taitavakynäisen miehen, joka kykenisi laatimaan ne kertomukset, jotka olisivat hallitsijalle esitettävät. Hänelle mainittiin Speranski siihen sopivana, ja seuraus oli että tälle jo viikko Aleksanterin valtaistuimelle nousemisesta uskottiin uusia tehtäviä. Maaliskuun 19 (31) p. 1801 annetussa keisarillisessa käskyssä lausutaan: "Kaikkein armollisimmin käskemme me valtioneuvos Speranskin olemaan salaneuvoksemme Torshtinskin luona niitten tehtäväin toimeenpanemista varten, jotka luottamuksemme on hänelle uskonut, valtiosihteerinämme ja vuotuisena palkkana 2,000 ruplaa kabinetistamme; sen ohella tulee hänelle pääkaupungin elintarvekomissioonin kansliapäällikkönä 2,000 ruplan vuotuinen palkka, joka lankee hänelle eläkkeenä hänen kuolemaansa saakka". Muutama kuukausi sen jälkeen hän sai todellisen valtioneuvoksen arvonimen. Hänen varsinaisena tehtävänään oli niitten manifestien ja asetusten laatiminen, joita runsaasti ilmaantui tämän hallituksen alussa, ja oli hänellä nyt hyvä tilaisuus laajentaa virkamieskokemustaan, tutustua tärkeimpiin seikkoihin, jotka koskivat valtakunnanhallituksen järjestämistä, sekä oppia tuntemaan Venäjän silloisia valtiomiehiä. Johtavan aseman sai hän kuitenkin vasta keisarillisten ministeristöjen uudestaan muodostuksen kautta, joka tapahtui syyskuussa 1801, jolloin entiset korkeimmat virkakunnat, n.s. kolleegiot, jotka olivat olleet olemassa Pietari suuren ajoilta saakka, poistettiin ja hallinnon eri haarat sen sijaan uskottiin ministereille, jotka saivat melkoisen vallan. Torshtinski, joka oli tätä muutosta vastustanut, otti kohta sen jälkeen eron, mutta yksi uusista ministereistä, Kotsjubei, joka nimitettiin sisäasiain ministeriksi, toimitti Speranskille tärkeän paikan uudessa hallintojärjestelmässä. Hän määrättiin näet 8 (20) p. syyskuuta sisäasiainministerin apulaiseksi.
Mainittu Kotsjubei oli Aleksanteri I:n hovin loistavia tähtiä, erittäin lahjakas, hyvin kasvatettu, olennoltaan miellyttävä ja puhdas tarkoituksissaan sekä rakasti hallitsijataan vilpittömästi, mutta häneltä puuttui käytännöllistä valtiomiehen kokemusta ja tietoja Venäjän oloista. Kolme muuta vaikuttavaa miestä, joita yleisö leikillisesti kutsui triumviraatiksi, jakoi vallan Kotsjubein kanssa: Nowosiltsow, joka oli kauan elänyt Englannissa ja tunsi hyvin Englannin hallintolaitokset, puolalainen ruhtinas Tsartoryski. jonka tarkoituksena oli Puolan elvyttäminen sen rappiotilasta, sekä ruhtinas Stroganow, hienosti sivistynyt mies, mutta jonka käytännöllinen kokemus oli vähäinen. Kaikki nämä uskoivat Ranskan vallankumouksen miesten tavoin, että vanhat muodot ja laitokset voi helposti sysätä syrjään ja kansan elämälle ja kehitykselle helposti avata uusia uria, kunhan vaan oikea ajatus oli keksitty. Speranski, joka alkoi valtiomiesuransa tässä piirissä, oli nerokkaisuudeltaan, työkyvyltään ja tahdonvoimaltaan heitä kaikkia etevämpi, mutta melkoisesti häneen kuitenkin vaikutti se käsityskanta, joka heidän keskuudessaan vallitsi. Hänkin katseli asioita nuorekkaan intoisuuden näkökannalta; hänkin, uusien parempien olojen luomisinnossa, piti liian vähäisinä niitä vastuksia, jotka olivat estämässä. Siinä oli, kuten kohta saamme nähdä, hänen voimansa, mutta myöskin hänen heikkoutensa.
Sisäasiainministerin apulaisena määrättiin Speranski sisäasiainministeristön toisen toimituskunnan päälliköksi, jonka oli valvominen valtakunnan sisällistä järjestystä, mutta itse asiassa tuli hänestä koko ministeristön johtava sielu. Sisäasiainministeristö oli uudestajärjestetyn hallintotyön pesäpaikka. Siellä kylvettiin uusien satojen siemenet; sieltä läksivät uudet aatteet, jotka eivät aina olleet täysin kypsät, mutta kuitenkin aikaansaivat uutta toimintaa ja lisää liikettä eri haaroilla. Kaikki uusien asetusten ehdotukset, jotka lähtivät tästä osastosta, olivat Speranskin tekoa, ja hänen laatimainsa mietinnöitten selvyys ja runsasaineisuus voitti kaiken, mitä siihen aikaan kirjoitettiin Venäjän virastoissa, vieläpä meidän päivinämmekin ne mainitaan mallikelpoisiksi. Lisättäköön, että sisäasiainministeristö ulosantoi virallisen lehden, joka sisälsi tiedonantoja hallintoasioista, mutta osaksi tieteellisiäkin kirjoituksia. Speranskin toimintaa sisäasiainministeristössä on kutsuttu hänen valtiomiesuransa kevääksi, toiveista ja orastavista voimista rikkaaksi, mutta joka vielä ei ollut omiansa tuottamaan kypsiä satoja.
Kotsjubei ja kolmimiehistön jäsenet, joitten käsityskantaa jotenkin suuressa määrässä oli määrännyt Englannin laitosten ihailu, eivät kauan nauttineet Aleksanteri I:n täyttä luottamusta. Napoleon I:n lakkaamattomain voittojen ja mahtavan neron vaikutuksen alaisena Venäjän hallitsija vähitellen vetäytyi pois meren voimakkaan valtijattaren yhteydestä ja alkoi sen sijaan lähestyä Ranskan vallankumouksen jättiläissankaria. Vuosina 1806 ja 1807 tapahtui tämä muutos, mikä täydellisenä ilmaantui heinäkuussa vuonna 1807 tapahtuneen Tilsitin rauhansopimuksen jälkeen, joka perusti läheisen ystävyysliiton Ranskan ja Venäjän hallitsijain kesken. Kun Pietarissa ennen oli ylistetty Englannin vapautta ja hallitsijan ja kansaneduskunnan yhdystoimintaan perustuvaa valtioelämää, siellä katsottiin nyt sitä lujuutta, jolla Napoleon oli koonnut Ranskan kaikki voimat käteensä, ensi sijassa mallikelpoiseksi. Speranski, joka perusteellisesti tunsi Ranskan kirjallisuuden, kielen ja olosuhteet, yhtyi hallitsijansa uuteen näkökantaan ja voitti sen kautta yhä suuremmassa määrässä hänen luottamuksensa, samalla kuin ne suosikit, jotka vielä muutama vuosi aikasemmin olivat olleet kaikkivaltiaat, vähitellen vetäytyivät syrjään.
Vuoden 1806 kuluessa esitti Speranski usein sisäasiainministeristön asioita keisarille Kotsjubein sijassa, jota monet kerrat sairaus siitä esti. Hänen oivallinen esityksensä, hänen kykynsä taitavasti ja oikein laatia annetut käskyt, se nopeus, millä hän aivan kuin lennossa tapasi ja arvasi joka sanan, herätti heti ensi alusta keisarin ihmettelyä. Kun keisari lokakuussa 1807 matkusti sotaväkeä tarkastamaan Witebskiin, otti hän Speranskin mukaansa, mikä tietysti sai aikaan vielä suuremman lähentymisen hallitsijan ja nuoren virkamiehen kesken. Vihdoin vapautettiin Speranski keisarillisella käskyllä 19:ltä (31:ltä) päivältä lokakuuta 1807 toimestaan sisäasiainministeristössä, "pysymällä", kuten sanat kuuluivat, "muissa valtiosihteerin tehtävissään". Tämä ei sisältänyt mitään vähempää kuin aseman Aleksanteri I:n persoonallisena sihteerinä, joka alati pääsi hallitsijan luo, keskusteli hänen kanssaan kaikista valtakunnan hallinnon tärkeistä asioista ja jolla siten oli ratkaiseva vaikutus tapahtumain kulkuun. Samalla saavutti hän tunnustusta kunniamerkkien ja rahapalkinnoitten muodossa. Hän oli saavuttanut nuoren kunnianhimonsa unelmat ja keisarin suosion elähyttämänä toivoi hän voivansa toteuttaa aikeensa isänmaansa vastaiseksi onneksi.
Syksyllä 1808 kohtasi Aleksanteri I:n Napoleonin Erfurtissa, mikä kohtaaminen suuressa määrin vahvisti ja lujitti Aleksanterin ihmettelyä Napoleonia ja Ranskan vallankumouksesta alkunsa saaneita valtiolaitoksia kohtaan. Uudistettu liitto Venäjän ja Ranskan välillä oli molempain hallitsijain yhdessäolon ulkonainen, näkyvä hedelmä. Speranski oli tässä tilaisuudessa Aleksanteri I:n mukana hänen seurueensa jäsenenä ja sanotaan hänen herättäneen Napoleonin erityistä huomiota. Mitään persoonallista lähentymistä Ranskan keisarin ja venäläisen valtiosihteerin kesken ei kuitenkaan tapahtunut; sitä vastoin tutustui Speranski muitten ranskalaisten valtiomiesten, ennen kaikkia kuuluisan Talleyrandin kanssa, joka antoi hänelle tietoja niistä suurista lainsäädäntötöistä, joita Napoleonin hallituksen aikana oli saatu Ranskassa tehdyksi. Erfurtin kohtaus vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan valtiomiestoimintaansa. Verrattuna Länsi-Euroopan ja varsinkin Ranskan laitoksiin näytti hänestä kaikki, mikä oli venäläistä, nyt huonolta; kaikki olisi säälittä uudistettava. Kerrotaan, että keisari Aleksanteri Erfurtin kohtauksen aikana kysyi valtiosihteeriltään: kuinka sinua ulkomaa miellyttää, johon tämä vastasi: meillä ovat ihmiset parempia, mutta täällä ovat laitokset paremmat; keisari lisäsi: se on minunkin ajatukseni; puhumme siitä lähemmin palattuamme. Onko tällaista keskustelua todella ollut, se voi olla epäilyksen alaista, mutta mainitut sanat kaikissa tapauksissa kuvaavat hyvin sitä näkökantaa, joka nyt oli keisarilla ja hänen neuvonantajallaan.
Erfurtin kohtauksen jälkeen keisari hartaasti ajatteli valtakunnan koko hallinnon uudestaan muodostamista; hän jätti Speranskille erityisiä ehdotuksia siinä tarkoituksessa ja neuvotteli usein myöhään yöhön hänen kanssaan siitä. Speranski puolestaan ryhtyi tähän uuteen työhön tulisen reformaattorin koko innolla, luottaen silmänsä terävyyteen ja laajoihin tietoihinsa. Hän valmisti laajan kirjallisen suunnitelman, melkein koko kirjan, valtakunnan laeista ja niiden soveltamisesta valtakunnan hallintoon, jonka tarkoituksena, kuten hän itse sanoi, oli "lakien lujalla perustuksella tukea hallitusvaltaa ja juuri sen kautta antaa sen toiminnalle enemmän arvoa ja todellista voimaa". Siihen liitti hän hallinnon kaikkien osien uudestaan muodostuksen ehdotuksen, hallitsijan kabinetista aina piirihallitukseen saakka. Jo lokakuussa 1809 oli koko teos valmiina keisarin pöydällä. Speranski oli työskennellyt tavattoman ripeästi eikä hänen neronsa kenties koskaan ollut osottanut niin suurta uutteruutta kuin tämän suuremmoisen reformisuunnitelman laadinnassa; mutta häneltä puuttui tarpeeksi kokemusta huomatakseen, että sellaista uudestaan muodostusta on vaikea panna toimeen todelliseksi ja pysyväiseksi hyödyksi, jolleivät mielet ole siihen hyvin valmistetut. Kansaa olisi ensin pitänyt kasvattaa siveellisesti, oikeudellisesti ja valtiollisesti, jotta se olisi voinut vastaan ottaa sitä hyvyyttä, mitä hallitsija ja hänen ministerinsä tahtoivat sille suoda. Tässä on kuitenkin muistettava, että Speranski ainoastaan täytti hallitsijansa käskyn. Ehdotuksen vapaamieliset ja laajat näkökannat ovatkin aina hänelle kunniaksi. Sen päätarkoituksena oli hallinnon vahvistaminen herättämällä suurempaa edesvastuun tunnetta kaikissa sen elimissä sekä saada aikaan yhdistystä hallitsevain ja kansan kesken, jonka toivomukset entistä enemmän voisivat päästä kuuluviin.
Loka- ja marraskuu 1809 kului suuren ehdotuksen kaikkien osain huolelliseen tarkastukseen, jolloin keisari omankätisesti teki lisäyksiään ja muistutuksiaan. Vihdoin oli se toimeenpantava. Mutta silloin keisari osottautui epäröiväksi. Vaikka Speranski ehdotti, että uusiin laitoksiin siirryttäisiin vaan asteettain ja myöskin tahtoi tehdä vanhoihin oloihin palaamisen mahdolliseksi, jäi suuremmoinen suunnitelma, johon oli uhrattu niin paljon neroa, tietoja ja uupumatonta vaivaa ja jonka tarkoituksena oli johtaa Venäjä uusille urille, suurimmaksi osaksi toimeenpanematta. Ei missään julkaisussa ole suunnitelmaa kokonaisuudessaan esitetty. Keisari Aleksanteri katsoi paremmaksi valita siitä muutamia osia, jotka erityisillä asetuksilla pantiin toimeen, kun muu osa jäi lepäämään ensin toistaiseksi ja sitten ainaiseksi. Speranski huomautti sittemmin itse, että sen rakennuksen, jonka hän oli aikonut valmistaa, tarkoitusta ja luonnetta ei voisi arvostella, kun siitä on tullut tehdyksi vaan hajanaisia kohtia.
Mutta hajanaisetkin osat kuitenkin todistavat kuinka korkeaksi ja suureksi Speranski oli ajatellut uuden yhteiskuntarakennuksensa. Tahdomme seuraavassa kuvata pääpiirteet hänen toimenpiteistänsä valtakunnanneuvoston, ministeristöjen ja senaatin järjestämiseksi, hänen ponnistuksistaan virkamieskunnan parantamiseksi sekä hänen ehdotuksestaan siviililaiksi ja valtiovara-asiain järjestykseen saattamiseksi. Hänen vaikutuksensa Suomen uuden hallinnon muodostamisessa on erityinen jakso näitten hänen toimiensa ohella.