II.
Laajin niistä ehdotuksista, jotka otettiin erilleen Speranskin suuresta reformisuunnitelmasta ja pantiin toimeen, kun kokonaisuus jäi sillensä, oli ehdotus valtakunnanneuvoston uudestaan muodostamiseksi, joka oli ollut olemassa sitten vuoden 1802, mutta ollut vähäarvoinen, kun siitä nyt tuli Venäjän julkisen elämän päälaitos. Siellä tutkittaisiin kaikki lainsäädäntöasiat, ennen kuin korkein valta ne ratkaisisi. Myöskin muita erityisen tärkeitä asioita lykättäisiin valtakunnanneuvostoon, kuten erinomaisen tähdellisiä sisähallinnon toimenpiteitä, sodanjulistuksia, rauhanpäätöksiä ja muita tärkeitä ulkomaisen politiikin seikkoja, sikäli kuin asianhaarat voivat sallia niitten joutua edellä käyvän yhteisen neuvottelun esineiksi, valtakunnan tulojen ja menojen vuosiarvioita sekä niistä riippuvia raha-asiallisia toimenpiteitä samoin kuin kaikkien ministeriöitten kertomuksia niitten asiain hoidosta, jotka heille oli uskottu. Valtakunnanneuvosto siis jossakin määrin vastaisi valtiopäiviä niissä maissa, missä kansan eduskunta tuntuvasti ottaa osaa julkisen elämän johtoon. Se olisi oleva valtakunnan yleisenä lainsäätävänä ja tarkastavana virastona. Tämän laitoksen kautta muuttuisi Venäjä itsevaltaisesti hallitusta maasta nykyaikaisen käsityksen mukaiseksi oikeusvaltioksi.
Keisari Aleksanteri I:n marraskuun lopulla ja joulukuun alussa 1809 oleskellessa Tverissä ja Moskovassa, valmisti Speranski valtakuntaneuvosto-järjestelmänsä erityiskohtaista ehdotusta, jota vihottain lähetettiin keisarille niin salaperäisesti, etteivät edes ne henkilöt, jotka matkalla olivat keisaria lähinnä, saaneet siitä mitään tietoa. Sen tarkastivat sittemmin, mutta aivan yksityisesti, kreivi Soltikow, ruhtinas Lopuhin ja kreivi Kotsjubei, jotka hyväksyivät sen. Sittemmin sai kreivi Rumjantsow tilaisuuden sitä silmäillä ja vihdoin, juuri ennen sen julkaisua, annettiin se sotaministerille kreivi Araktshejewille, joka oli ilmaissut tyytymättömyyttään sen vuoksi, ettei hänelle siitä tietoa annettu. Korkeamman virkamiesmaailman puolelta tulevaa vastustusta peläten Speranski epäilemättä näin salaisuudessa asiaa kiiruhti.
Monipuoliseen tehtäväänsä nähden jaettiin valtakunnanneuvosto neljään aliosastoon eli departtementtiin, joista jokaisella oli oma presidenttinsä: lainsäädäntöä, sota-asioita, siviili- ja kirkollisasioita sekä valtakunnan taloutta varten. Kun kaikki osastot kokoontuivat yhteisistuntoon, johtaisi keisari itse tahi hänen itsensä määräämä valtakunnanneuvoston jäsen puhetta. Valtakunnanneuvoston ohelle perustettiin valtakunnankanslia, johon kuului useampia valtakunnansihteerin johdon alaisia virkamiehiä; ja oli tämän sihteerin tehtävänä pitää huoli esittelystä yhteisissä kokouksissa, antaa neuvoston pöytäkirja majesteetin tarkastettavaksi ja johtaa kaikkia täytäntöönpanotoimia. Puheenjohtajaksi ensimmäisenä vuonna, keisarin poissa ollessa, nimitettiin Suomenkin historiassa tunnettu, hienosti sivistynyt kansleri, kreivi Rumjantsow, samalla kuin valtakunnansihteerin tärkeä tehtävä joutui Speranskille. Kokonaisuudessaan kuului valtakunnanneuvostoon, paitsi puheenjohtajaa ja ministerejä, kolmekymmentäviisi jäsentä, valtakunnan korkeimmista virkamiehistä ja tärkeimmistä henkilöistä valittuja. Valtakunnanneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran 1 (12) p. tammikuuta 1810 suurella juhlallisuudella, keisari itse puheenjohtajana. Keisari Aleksanteri piti puheen, Speranskin kirjoittaman, mutta hänen itsensä omakätisesti oikaiseman, joka puhe oli täynnä tunnetta ja arvokkaisuutta sekä rikas ylevistä aatteista, jommoisia Venäjä ei koskaan ennen ollut valtaistuimelta kuullut.
Sitten kuin valtakunnansihteeri oli julki lukenut ne manifestit ja asetukset, joitten kautta valtakunnanneuvosto oli perustettu, jätti keisari Rumjantsowille siviililain ehdotuksen sekä valtiovaroja koskevan suunnitelman. Vihdoin allekirjoittivat jäsenet virkamiesvalan, joka oli tehty erityisen, tavallisesta poikkeavan kaavan mukaan. Speranskille persoonallisesti oli tämä päivä loistavin hänen valtiomiesurallaan. Hän oli nyt, jollei nimeltä, niin kuitenkin itse asiassa valtakunnan ensimmäinen ministeri. Valtakunnanneuvoston toiminta riippui kaikessa pääasiallisesti hänestä valtakunnansihteerinä ja alituisesti uudistuvissa esittelyissä neuvotteli hän keisarin kanssa niistä asioista, joita siellä käsiteltiin. Viipyi luonnollisesti jonkun aikaa, ennen kuin valtakunnanneuvoston toiminta täydellisesti järjestyi ja ennen kuin sen varsinaisia hedelmiä tuli näkyviin, mutta Speranski ei koskaan lakannut luottamasta luomansa hyötyyn ja merkitykseen. Keisarille vuodelta 1810 antamassaan virkakertomuksessa hän huomauttaa, että lainsäädäntö neuvoston perustamisen kautta oli varmistunut ja lujittunut. Uusi laitos oli jo itsessään tavaton askel itsevallasta todellisesti monarkkisiin muotoihin. "Kaksi vuotta sitten", hän lisää, "ei uskaliainkaan voinut ajatella mahdolliseksi että Venäjän keisari, arvoansa huomioon ottamalla, asetusta antaessaan voisi sanoa: valtakunnanneuvoston ajatusta kuultua. Sitä olisi pidetty majesteetin loukkauksena". Viimeksi esitetyt sanat osottavat tavallaan sitä aatetta, joka oli valtakuntaneuvosto-laitoksen perustuksena.
Samalla kuin lakia säätävä ja tarkastava valta, sikäli kuin keisari itse ei asioihin ryhtynyt, jätettiin valtakunnanneuvostolle, pysyivät ministeristöt, jotka oli perustettu 1802, valtakunnan korkeimpina toimeenpanevina laitoksina; mutta niittenkin järjestelmässä tapahtui Speranskin ehdotuksesta melkoisia muutoksia, joitten kautta niitten toimintaan tuli ennen tuntematon järjestys ja selvään mietitty suunnitelma. Vuonna 1810 keisarille antamassaan laajassa kirjoituksessa huomautti Speranski, että ministerilaitos, sellaisena kuin se oli syntynyt joulukuun 8 (20) p. 1802 annetusta manifestista, monessa suhteessa oli puutteellinen. Puuttui todellinen ministerien vastuunalaisuus. Samoin puuttui oikea ja suunnitelmallinen asiain jako niitten kesken. Ministeristöjen sisäinen järjestys ei ollut tyydyttävä sen tähden, että päälliköitä rasitti joukko vähäpätöisiä asioita, jotka estivät heitä antautumasta pääasiallisten ja tärkeitten harkitsemiseen. Hän ehdotti tepsiviä toimenpiteitä kaikkien näitten haittain poistamiseksi ja päätti kirjoituksensa seuraavilla sanoilla: Ministerihallinto, näille perusteille rakennettuna, se on laillisen vastuunalaisuuden ympäröimänä, toiminta-aloilleen jaettuna asiain luonnollisen yhteyden mukaan ja asetusten ohjaamana, on vaikuttava voimakkaasti ja arvokkaasti ja oleva sillä korkealla kannalla, jota sillä, sitä ensin perustettaessa, tarkoitettiin, mutta jota nyt ei ole voitu saavuttaa. Näitten periaatteitten mukaisesti valmisti Speranski vuosina 1810-1811 erityisiä, ministeristöjä koskevia asetuksia, joita aina on kiitetty oivallisiksi lakitöiksi ja jotka pääasiassa pysyivät voimassa vielä alkupuolella Aleksanteri II:nkin hallitusta. Täydellä syyllä oli Speranski ylpeä toiminnastaan tällä alalla.
Kolmas ala, mihin Speranski tahtoi luoda uuden järjestyksen, oli oikeuslaitos. Hän huomasi, että senaatissa, joka oli ollut olemassa Pietari suuren ajoilta, mutta jolla ei ollut mitään määrättyä tarkoitusta tahi toiminta-alaa, oli virasto, jonka voi muodostaa valtakunnan oikeudenkäytön keskukseksi. Hän tahtoi samalla erottaa hallinnollisen oikeudenkäyttämisen siviilisestä ja valmisti suunnitelman siinä tarkoituksessa; mutta monet senaatin jäsenistä tekivät vastaväitteitä ja tähdellinen asia lykkääntyi Speranskin kukistukseen saakka, jonka jälkeen hänen ehdotuksensa jäi sillensä.
Näitten suurien yritysten ohella harrasti Speranski muita erityisluontoisempia tehtäviä, mutta jotka tuskin olivat vähemmän tärkeitä. Siten antautui hän suurella innolla valmistamaan uutta siviililakia Venäjän porvariston oloille. Jo kauan oli uuden siviililain asia ollut vireillä, mutta komissiooni, joka oli asetettu vuonna 1767, ei ollut saanut juuri mitään mainittavaa aikaan. Nyt nimitettiin Speranski 1808 komissioonin jäseneksi, jonka johto pian riippui kokonaan hänestä, sitten kuin hän samana vuonna oli nimitetty oikeusministerin apulaiseksi ja 1810 komissioonin tirehtöriksi. Tavallisella pontevuudellaan ryhtyi hän työhön. Ranskan ja Ranskan olojen innokkaana ihailijana, piti hän Ranskan Napoleonin lakikokoelmaa mallikelpoisena ja asetti sen sekä roomalaisen oikeuden, johon hän oli hyvin perehtynyt, työnsä perustukseksi. Hän jätti siinä huomioonsa ottamatta vanhan venäläisen oikeuden ja Venäjän kansan historiallisen elämän ja yhteiskunnalliset olot, seikka, jota hänen vastustajansa eivät suinkaan jättäneet häntä vastaan esille tuomatta. Sitä paitsi toimi hän nyt, kuten usein, liian kiireisesti, aivan kuin aavistaen, että hänellä oli käytettävänä vaan lyhyt työaika. Jo tammikuussa 1810 oli uuden siviililain ensimmäinen osa valmiina ja keisarillinen julistus antoi tiedoksi, että molemmat seuraavat osat pian ilmaantuisivat. Mutta kun sittemmin eri virastot teosta tarkastivat, tehtiin useita ja osittain oikeutettuja muistutuksia sen eri osain itsenäisyyden puutteen johdosta tahi sen Venäjän olemassa olevalle yhteiskuntajärjestykselle oudon luonteen vuoksi. Kaikkien kolmen osan tarkastusta kesti vielä Speranskin kukistumisenkin jälkeen ja seuraus oli, että hänen siviililakinsa ei tullut käytäntöön. Se oli loistava luonnos, jommoiseksi se jäikin, ollen tekijälleen kunniaksi sen valistuneen, ihmisystävällisen hengenkin kautta, joka siinä vallitsee.
Me huomaamme, että Speranskin harrastukset suureksi osaksi tarkoittivat Venäjän virkamieslaitoksen ja oikeussuhteitten parantamista, joilla aloilla valtakunnan järjestys oli heikoin, mutta sitä tehdessään hän näki, että kaikki lait ja asetukset olivat turhat eivätkä vaikuttaisi mitään, jollei virkamieskunnan sivistystä parannettaisi. Hänen toimenpiteensä tässä suhteessa kuvaavat h£nen käsityskantaansa ja on niillä merkillinen sija hänen elämänhistoriassaan, koska ne kenties enemmän kuin mikään muu selittävät vihan kasvamisen häntä vastaan.
Hovivirkain omistaminen antoi aina Katariina II:n ajoilta korkean arvon ja sitä seuraavan ylenemisoikeuden virkamiesuralla. Aatelismies, jolla kenties jo kehdosta alkaen oli kamarijunkkarin tahi kamariherran arvonimi, kuului sen ohella arvoltaan kamarijunkkarina viidenteen, kamariherrana neljänteen luokkaan. Nuoret miehet vaikuttavista perheistä, jotka siten olivat vapautetut kaikesta tulevaisuutensa huolenpidosta, eivät useinkaan välittäneet vakavasta työstä, vaan antautuivat yksinomaan seuraelämän hommiin, ja jos he sittemmin päättivät todella ryhtyä virkaan, saivat he, vaikka olivat kokemattomia ja vailla virkamiessivistystä ja pintapuolisesti ranskalaiseen tapaan kasvatettuja, useinkin arvonsa tähden korkeimmat paikat alempiarvoisia syrjään sysäämällä ja hallinnon vahingoksi. Asetus 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809 teki lopun tästä väärinkäytöksestä, siinä kun näet velvoitettiin kamariherroja ja kamarijunkkareita, joilla ei ollut muita toimia, kahden kuukauden kuluessa hakemaan todellisia virkoja; vastaisuudessa mainitut hovivirat eivät tuottaisi mitään arvoluokkaa; vihdoin olisi jokaisen, joka tuli tuollaiseen hovivirkaan, samalla jatkaminen uraansa todellisessa valtionvirassa, virkaeron saamisen uhalla.
Tämä asetus herätti suurinta levottomuutta Venäjän hoviylimystössä, joka näki asemansa ja niin sanotut oikeutensa uhatuiksi. Näissä piireissä pidettiin nyt Speranskia vaarallisena miehenä, joka kansanvaltaisessa innossa pyrki hävittämään kaikki säätyerotukset ja sen kautta kukistamaan valtakunnan kaikki perustukset. Mutta Speranski ei siitä säikähtynyt, vaan jatkoi yhä samaan suuntaan. Arvoluokkalaitos oli Venäjän virkamieskunnassa kehittynyt varsin vahingolliseksi. Jokainen virkamies, joka, useinkin ilman valmistusta tahi edellä käypiä opinnoita, oli saanut toimen, saattoi määrättyjen vuosien kuluttua kohota korkeampaan arvoluokkaan, kunnes hän vihdoin saavutti valtioneuvoksen arvon. Sitä seurasi etuoikeus virkoja täytettäessä, niin että virkamies, jolta puuttui kaikki korkeampi sivistys, päästyänsä vissiin ikään saattoi tulla kysymykseen tärkeihin virkoihin nimitettäessä. Tämä arvoluokkalaitos oli liian syvään juurtunut ja oli liian läheisessä yhteydessä Venäjän yleisön tapojen kanssa, jotta sen olisi voinut kokonansa poistaa; se on olemassa jossakin määrin vielä tänäpäivänäkin. Mutta Speranski tahtoi kuitenkin ajoissa estää sen vaarallisia seurauksia ja antaa opinnoille ja tieteelliselle sivistykselle niille tulevan merkityksen virkamieslaitoksessa. Se saavutettiin asetuksella 9 (21) päivältä elokuuta 1809, jonka, samoin kuin edellä mainitun 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809, vahvistivat Speranski ja keisari yksinään, kenelläkään muulla olematta mitään tietoa siitä. Siinä määrättiin, ettei kukaan vastaisuudessa saisi asessorin arvoa, vaikka hän olisikin palvellut määrätyt vuodet, jollei hän voisi näyttää todistusta jostakin Venäjän yliopistosta siitä, että hän menestyksellä oli suorittanut oppimäärän tahi tullut tutkinnossa hyväksytyksi. Samallainen yliopistotodistus vaadittaisiin myöskin valtioneuvoksen arvoon ylenemistä varten. Erityiset aineet, joista tietotodistukset olisivat näytettävät, lueteltiin asetuksessa. Tämä toimenpide herätti vielä katkerampaa huutoa sen alkuunpanijaa vastaan kuin aikaisempi asetus hovivirkamiesten ylentämisen ehdoista. Virkamiehet, jotka levossa olivat odottaneet tulevaa ylenemistään, huomasivat nyt olevansa pakoitetut opintoja harjoittamaan ja suorittamaan tutkinnoita yliopistoissa, mikä kaikille oli vaivalloista, monelle mahdotontakin. Speranski oli, niin sanottiin, parannusinnossaan riistänyt monelta perheeltä vastaisen toimeentulon mahdollisuuden. Sitä paitsi voitiin asetuksen eri kohtia vastaan tehdä perusteellisempiakin muistutuksia. Niillä tieteenhaaroilla, joista viranhakijan tuli näyttää yliopiston todistus, oli osittain vähäpätöinen merkitys hänen tulevalle virkatoiminnalleen; todellisuudessa osotettu kyky ja uutteruus oli asetuksessa otettu liian vähän huomioon, j.n.e. Mutta jos puutteellisuuksia voitiinkin löytää, on kuitenkin varma, että asetus elokuun 9 päivältä 1809 on suuri edistys Venäjän virkamieslaitoksen historiassa ja vaikutti kohottavasti maan koko sivistyneeseen yleisöön. Sen kautta heräsi ensi kerran harrastus asianmukaisen kasvatuksen antamiseksi nuorisolle nousevalle. Kaikki, joille se suinkin oli mahdollista, alkoivat harjoittaa opinnoita, niin että julkiset oppilaitokset pian eivät riittäneet nuorisotulvalle. Speranskin kukistumisen jälkeen myönnettiin monta poikkeusta 1809 vuoden asetuksesta, jonka voima sen kautta heikkoni, mutta suurin piirtein katsoen ovat sen hyvää tekevät vaikutukset ulettuneet meidän päiviimme saakka.
Venäjällä, niin kuin useimmissa valtioissa, missä sotalaitoksella on suuri merkitys, on valtiovarain hoidossa suuria vaikeuksia, ja vallankin oli Venäjän osan-otto Ranskan vallankumoussotiin tähän aikaan melkoisesti järkähyttänyt valtiolaitoksen taloudellista asemaa. Sillekin alalle ulettui Speranskin laaja toiminta ja siinäkin hänen terävä, läpitunkeva valtiomiessilmänsä pääsi vaikutukseen.
Jo valtakunnanneuvoston istunnoita avattaessa I (13) p. tammikuuta 1810, julkiluki keisari, kuten mainittiin, raha-asiallisen suunnitelman, jonka Speranski yhdessä muutamain muitten neuvonantajain kanssa oli valmistanut, jota seurasi manifesti helmikuun 2 (14) päivältä 1810, jossa lähemmin ilmaistiin ne perusteet, joita valtiovarain hoidossa vastaisuudessa noudatettaisiin. Ensi sijassa piti Speranskin mielestä kaiken salaperäisyyden valtiovarain hoidosta kadota, koska hän oli vakuutettu, että valtakunnan luotto vaan vahvistuisi, jos sen valtiovarain tila avonaisesti ja epäröimättä paljastettaisiin. Hän tunnusti sen vuoksi molemmissa mainituissa kirjoituksissa, että valtakunnan tulot pitkään aikaan eivät olleet riittäneet sen menoja täyttämään, että sen tähden paperirahaa, n.s. rupla-assignaatteja, oli pantu liikkeeseen niin suuria määriä, että valtio ei voinut lunastaa kaupassa olevia setelejä hopealla, ja että yleensä vaadittiin mitä suurimpia ponnistuksia valtion velkojain turvaamiseksi, velkain maksamiseksi ja kestävän tasapainon aikaansaamiseksi tulojen ja menojen välille. Pahan poistamisen keinoina mainittiin m.m. seuraavat toimenpiteet: että liikkeessä olevat paperiassignaatit tunnustettaisiin todelliseksi, valtiolaitoksen takaamaksi valtakunnanvelaksi; että uusia paperiassignaatteja ei annettaisi; että kotimainen laina otettaisiin; sekä että olemassa olevat verot korotettaisiin ja että uusi, aatelisesta omaisuudesta suoritettava, vero otettaisiin.
Nämä yleiset perusteet valtakunnan raha-asiain järjestämiseksi toimeenpantiin sitten useissa asetuksissa, jotka suureksi osaksi olivat Speranskin laatimat. Niissä hän m.m. kääntyi aivan oikealle tielle valtakunnan häiriöön joutuneitten rahakantaseikkain järjestämiseksi. Kun siihen saakka hopea, vaski ja paperiassignaatit oli tunnustettu valtakunnan yhtä oikeutetuiksi, voimassa oleviksi rahakantalajeiksi, tahtoi hän toimeenpanna yhtenäisen rahakantajärjestelmän, niin että ainoastaan hopearupla olisi laillinen maksun välikappale. Vaskiraha peruutettaisiin suurimmaksi osaksi, niin että liikkeeseen jäisi vaan vaskisia vaihtorahoja ja kaikki valtion suoritukset tapahtuisivat hopeassa. Mitä ulkomaiseen kauppaan tulee, joka kärsi Euroopassa vallitsevasta valtiollisesta levottomuudesta ja siitä että Venäjä Napoleonin toivon mukaan oli suostunut mannermaajärjestelmään, jonka kautta kaikki kauppa Englannin kanssa oli keskeytynyt, noudatti hän järjestelmää, jota nykyään ei kaikissa kohdin tunnustettaisi oikeaksi. Hän koetti nimittäin vähentää tuontia ulkomaalta kieltämällä ylellisyystavarain tuonnin ja korottamalla muitten tavarain tuonnin tulleja. Vientiä sitä vastoin suosittiin; kun vientiä pääasiallisesti välittivät ulkomaiset laivat, helpoitettiin niitten pääsyä Venäjän satamiin siten, että asianomaiset tullivirkamiehet eri satamissa saivat oikeuden tarkastaa niitten asiapapereja, kun se ennen oli riippunut keskushallituksesta. Ainoastaan erityisissä tapauksissa ryhtyisi keskushallitus vastaisuudessakin asiaan.
Laajat raha-asialliset parannukset vaativat pitkän ajan, ennen kuin ne voidaan täydellisesti panna toimeen ja ennen kuin niitten hedelmät tulevat näkyviin. Mutta sitä aikaa, jonka Speranski oli Venäjän sisähallituksen johtava mies, oli vaan 4-5 vuotta. Nämä vuodet olivat sitä paitsi täynnä sotaista levottomuutta, jonka tähden valtakunnan varat pääasiallisesti kuluivat sotavoiman ylläpitämiseen. Asiain niin ollen eivät hänen ponnistuksensa voineet viedä siihen päämaaliin, jota hän tarkoitti. Tällä alalla hän ei luonut mitään pysyvää, ja hänen kukistumisensa jälkeen luovuttiin pian niistä periaatteista, joille hän oli tahtonut perustaa Venäjän taloudellisen kukoistuksen. Mutta myöhempinä aikoina herätettiin eloon monta hänen aatteistaan, esim. rahaolojen järjestäminen yhtenäisen hopearahakannan perustukselle, ja hän valmisti siten vastaisia, pysyviä parannuksia.
Lukija huomaa, kuinka äärettömän laaja se työala oli, millä Speranski vaikutti. Samalla on lisäksi muistettava, että hän harvoin vähänkään tärkeänlaisia asioita jätti muille, vaan itse valmisti kaikki, niin että joukko mietinnöitä, ehdotuksia ja asetuksia tuli hänen kynästään, melkein ilman apua. Mutta vaikka hänellä siten oli kannettavana tavaton työtaakka valtakunnan sisähallituksen ensimmäisenä johtajana, oli hänellä aikaa ja voimaa toimia sellaisissakin asioissa, jotka olivat yleisen kehityksen sivussa, vaikkakin ne itsessään olivat tärkeitä. Hän oli jäsenenä komiteassa, jonka oli tehtävä ehdotus tulevain pappismiesten opetuslaitosten parantamiseksi ja pappien taloudellisen aseman kohottamiseksi; sitä paitsi oli hän hengellisiä kouluja varten vuonna 1808 asetetun komissioonin jäsen, ja kun hän edellisen uransa kautta oli tällä alalla hyvin perehtynyt, oli hänen vaikutuksensa siinä suuri. Hän oli kirjevaihdossa kreivi Nesselroden kanssa, joka silloin kuului Venäjän lähetystöön Pariisissa. Hän tutkiskeli Liivinmaan ja entisten Puolan maakuntain oloja. Että hänellä olisi ollut aikeita orjuuden lakkauttamiseksi Venäjällä, josta siellä täällä tavataan tiedon-antoja, se ei käy ilmi saatavina olevista lähteistä. Hänen huomionsa oli pikemmin kääntynyt hallinnollisiin ja valtiollisiin reformeihin kuin yhteiskunnallisiin parannuksiin. Häntä ei sen vuoksi myöskään voi verrata Preussin ministeriin v. Steiniin, kuten joskus on tapahtunut.
Tulemme pian tuntemaan syyt miksi Speranskin suunnitelmat murtuivat, ennen kuin niitten hedelmät saatiin korjatuiksi. Mutta sitä ennen on luotava silmäys hänen toimintaansa Suomen asioita järjestettäessä vuosina 1809-1812. Niistä monista toimista, joita hän hoiti, vaati Suomen asia varmaankin verrattain vähän hänen aikaansa ja huomiotansa, mutta se, mitä hän teki meidän maalle, oli pysyväisempää kuin suuri yritys Venäjän julkisen elämän johtamiseksi uusille urille.
Että Suomen kohtalo 1808 vuoden viimeisinä kuukausina kääntyi onnellisempaan suuntaan, kuin oli voinut odottaa, riippui ensi sijassa siitä, että Suomen miehet rohkeasti ja rehellisesti esittivät Aleksanteri I:lle Suomen kansan toivon saada uusissa oloissa säilyttää vanhan valtiojärjestyksen omine, entisten lakien perustukselle rakennettuine laitoksineen. Keisarin hyväntahtoinen ajatuskanta suosi odottamattomassa määrässä näitä harrastuksia. Vapaamielisenä ja ihmisrakkaana keisari Aleksanteri I tahtoi Suomelle antaa perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen, kenties myöskin sen kautta saadakseen kokemusta perustuslaillisen vakiomuodon laadusta ja merkityksestä.
Tähän suuntaan oli jo käännytty ennen kuin Speranski, sikäli kuin tiedetään, alkoi käsitellä Suomen asioita; mutta vastaiseen kehitykseen oli hänellä suuri osa aina siitä saakka kuin hän tammikuun alusta 1809 sai toimekseen keisarille esittää Suomen asiat, jonka kautta hän tuli samaan asemaan Suomen virkamiehiin ja virastoihin nähden, mikä hänellä jo ennen osittain oli keisarikunnassa. Mitään erityistä nimitystä Suomen valtiosihteeriksi ei muutoin ole tunnettu, vaan katsottiin hänelle tämän toimen täyttäminen itsestään kuuluvan, sitten kuin keisari oli määrännyt että Suomen asiat esiteltäisiin hänelle välittömästi, Venäjän ministeristöihin menemättä. Speranskin apulaiseksi valittiin Robert Henrik Rehbinder, joka oli täydellisesti perehtynyt Suomen lakeihin ja oloihin; mutta kaikissa tapauksissa oli toimi uusi taakka, ja ihmeteltävän nopeasti Speranski tutustui Suomen asioihin. Ei voi edellyttää, että hänellä, joka ei tuntenut maatamme eikä kansaamme, olisi niitä kohtaan ollut persoonallista rakkautta, mutta täältä hän löysi alan, missä hän saattoi toteuttaa perustuslaillisen ja lain-alaisen hallituksen aatteitaan, tapaamatta niitä moninaisia esteitä, jotka Venäjällä olivat hänen tiellään. Hän kohteli sen vuoksi Suomea käytännöllisen valtiomiehen harrastuksella, joka pitää pysyvän teoksen luomista kunnianaan.[2]
Ei ole helppoa kaikessa arvostella Speranskin työtä Suomen valtiojärjestyksen muodostamiseksi. Hänen tuon tuostakin tavatessaan keisaria lienevät Suomen asiat useinkin olleet aiheina keskusteluissa, jotka olivat hyvin tärkeitä, mutta joita asiaan kuulumattomat eivät koskaan tulleet tuntemaan. Itse olojenkin luonne oli sitä paitsi vielä kauan epämääräinen ja häilyvä. Kuitenkin on meillä kyllin monta todistusta voidaksemme huomata, kuinka ylevä ja vapaa hänen kantansa oli Suomenkin asioissa.
Suomen lähetystön toiminta oli pääasiassa päättynyt, kuin Speranski ryhtyi esittelemään Suomen asioita hallitsijalle, jonka tähden hänestä tuli riippumaan ainoastaan sen muutamain memoriaalien viimeinen käsittely. Siten hän vastasi kirjeessä 27 p:ltä tammik. (8 p:ltä helmik.) 1809 Sprengtportenille muutamiin R.H. Rehbinderin Turun hovioikeuden edusmiehenä oikeusasiain hoidosta tekemiin kysymyksiin. Sitä vastoin hän erittäin tehokkaasti otti osaa Porvoon valtiopäiviin, joista nyt tuli pääasia. Kaikki ne perustuslailliset asiakirjat, jotka näille valtiopäiville antavat niitten korkean merkityksen, ovat Speranskin kirjoittamat. Konseptit ovat kirjoitetut hänen kansliassaan ja hänen omakätisesti oikaisemansa. Hän valmisti ja vahvisti valtiopäiväin avaamisenjuhlameno-ohjelman ja seurasi keisaria Porvooseen, missä hän alati oli hänen sivullaan säätykokouksen ensimmäisinä tärkeinä päivinä. Hän laati keisarin ranskankielisen puheen, hänen vakuutuksensa 15 (27) päivältä maaliskuuta 1809 Suomen uskonnon ja perustuslakien vahvistamisesta sekä keisarillisen julistuksen 23 p:ltä maalisk. (4 p:ltä huhtik.) 1809. Yhdessä Rehbinderin kanssa valmisti hän vihdoin ne neljä keisarillista esitystä, jotka olivat valtiopäivätyön perustuksena. Osaa ottamalla näitten päivien tapauksiin hän on katoamattomasti piirtänyt nimensä maamme historiaan. Kuinka helposti olisikaan vaikeuksia saattanut ilmaantua, jollei hän tahdikkaasti ja lujatahtoisesti olisi poistanut loukkauskiviä. Eräs kohtaus, joka Mannerheimin muistiinpanojen mukaan kerrotaan Rob. Castrénin kirjoituksessa Porvoon valtiopäivistä,[3] kuvaa hyvin Speranskin kantaa. Aterian jälkeen keisarin luona teki hän vapaaherra Mannerheimille ja von Morianille "kylläkin arveluttavan kysymyksen siitä perussäännön muodosta, jonka H.K. Majesteettinsa seuraavana päivänä tapahtuvassa juhlatoimituksessa oli vannova". Mannerheimin ja von Morianin mielestä olivat 1772 vuoden hallitusmuoto siihen vuonna 1789 tehtyine lisäyksineen maan varsinaiset perustuslait, jotka H.K. Majesteettinsa oli vakuuttanut säilyttävänsä. Sitä vastaan teki Speranski useita väitteitä varsinkin siihen nähden, mikä nykyhetkellä ei näyttänyt sopivalta. Kun Mannerheim levottomana tämän johdosta iltasella kävi Speranskin luona, rauhoitti tämä häntä kuitenkin täydellisesti ja näytti hänelle sen vakuutuksen, jonka keisari juhlatoimituksessa tahtoi antaa ja joka yleisin lausein, enempiin yksityiskohtiin menemättä, sisälsi maan perustuslakien ja asetusten sekä jokaisen säädyn etuoikeuksien, vapauksien ja etuuksien vahvistuksen. Speranskin mielestä oli aika vähemmin sopiva perustuslaillisten kysymysten yksityiskohtaiseen tutkimiseen — varovaisuus, joka oli täysin oikeutettu. Hän tahtoi välttää sellaisia vaarallisia kareja ja antaa ajan kypsyttää sen siemenen, joka nyt kylvettiin.
Valtiopäiväin avaamisenkin jälkeen oli Speranskilla määräävä vaikutus valtiopäiväasiain johtoon. Keisari Aleksanteri määräsi nimittäin, että kaikkien valtiopäiväkirjeitten olisi välittömästi saapuminen hänelle, joutumatta ensin kenraalikuvernööri Sprengtportenin käsiin. Speranski otti Suomen valtiosihteerinä kirjeet vastaan, esitti ne hallitsijalle, jos ne olivat tärkeämpiä laadultaan ja vastasi niihin. Hän joutui siten yhteyteen useain valtiomiestemme kanssa ja oppi yhä paremmin käsittämään laitoksiemme henkeä ja olemusta.
Varsinkin saattoi hän välinsä läheiseksi sen miehen kanssa, jolla oli ensimmäinen sija kokoontuneitten edusmiesten kesken: maamarsalkin, paroni R.W. De Geerin kanssa. Speranskin ja De Geerin välinen kirjevaihto antaa muutamia arvokkaita lisiä sen ajan historiaan ja Speranskin luonteen kuvaukseen. De Geer antoi Speranskille yksityiskohtaisia tietoja kaikesta, mitä tapahtui, samalla kuin Speranski puolestaan tarkkaavasti seurasi asiain kulkua, varoittaen, neuvoen ja ohjaten. Jonkun kerran on De Geer kirjeissään nöyrä ja alammainen, kun Speranski sitä vastoin on luja, kehottava tahi nuhteleva. Siten kirjoittaa Speranski 2 (14) p. huhtikuuta 1809, samalla kuin hän ei hyväksy ehdotusta valtiopäiväin keskustelujen toistaiseksi lykkäyksestä — minkä ehdotuksen De Geer jo aikaisemmin oli pitänyt sopimattomana —: "Valtiopäiväin tulee suorittaa loppuun tehtävänsä, ja täysi syy on olettaa, että sen innon avulla, joka elähyttää Teitä ja jota Te niin hyvin osaatte toisiin siirtää, tämä toiminta oikeassa ajassa saadaan päätetyksi. Siten olette Te, hra Paroni, määränneet ensimmäiset perustukset, asettaneet ensimmäiset kulmakivet niin lujaan ja kestävään rakennukseen, jommoisia inhimilliset laitokset saattavat olla taivaan siunauksen vaikutuksen alaisina ja hyvän hallitsijan huolenpidon kautta". Hetkellistä työtä tahi sellaista, joka kestäisi vaan muutaman miespolven, Speranski yhdessä Suomen valtiomiesten kanssa ei tahtonut perustaa, vaan rakennuksen, joka olisi olemassa niin kauan kuin inhimillisesti voi aavistaa. Toiselta puolen hän oli levoton, että kokoontuneet säädyt mahdollisesti menettelisivät varomattomasti tahi jollakin tavoin menisivät yli toimivaltansa, jonka kautta Suomen asiain uuden järjestyksen julkiset tahi salaiset vastustajat voisivat saada aihetta esiintyä. Säätyjen neuvottelujen tulisi ennen kaikkea koskea niitä neljää esitystä, jotka heille valtiopäiväin alussa oli annettu. Taloudellis-valtiollisia toivomuksia voitiin kuitenkin myöskin esille tuoda, mutta ainoastaan anomusten muodossa. Erittäinkään hän ei tahtonut esille otettavaksi kysymystä Suomen perussäännöstä, jonka ehdotuksen tunnettu Antti Johan Jägerhorn oli tehnyt. Hänen kirjeensä siitä 6 (18) p:ltä kesäkuuta 1809 valaisee myöskin ylempänä mainitun, Mannerheimin ja von Morianin kanssa olleen keskustelun merkitystä, joka keskustelu tapahtui ennen säätyjen uskollisuuden vannomista. Hän lausuu:
Siten kaikki ne asiat, jotka sisältyvät H.M:nsa neljään esitykseen, lopullisesti määrätään ja niitten tarkoin määritettyyn sisällykseen tulee valtiopäiväin nyt tapahtuvain keskustelujen rajoittua. Mitään, mikä on kuulumatonta näihin esityksiin, ei saa keskustella: sellainen on K.M:in tarkoitus aina ollut ja vaikka vielä monta tärkeää asiaa on järjestettävänä maan parhaaksi ja vallankin sen perussäännön lujentamiseksi, niin ovat nämä asiat kuitenkin sellaisia laadultaan, että niitä on tarkoin punnittava ennen kuin ne jätetään säätyjen keskusteltaviksi, ja kun vielä ei mitään sitä varten ole valmistettu, ovat sellaiset keskustelut tällä hetkellä huolellisesti vältettävät. Teidän Ylhäisyytenne on itse tunnustanut tämän huomautuksen oikeutetuksi, kun minulla oli kunnia keskustella Teidän kanssanne Pietarissa ja Porvoossa siitä perussäännön ehdotuksesta, jonka Jägerhorn esitti; olen vakuutettu, hra Paroni, että teidän mielipiteenne, joka perustuu niin luonnollisiin syihin, sittemmin on vaan vahvistunut niitten perusteitten vuoksi, jotka syntyvät siitä viisaudesta ja varovaisuudesta, mikä aina on ollut teidän toimenpiteittenne luonteen mukaista.
Samaan aikaan oli Speranski kirjevaihdossa pappissäädyn puhemiehen, hienosti sivistyneen Jaakko Tengströmin kanssa, jonka vaikutusta valtiopäivillä ja koko maassa hän syystä piti suurena. Speranskin luottamus Tengströmiin ilmaantui muun muassa siten, että hän valitsi hänet sen komissioonin puheenjohtajaksi, jonka oli laadittava korkeimman hallituslaitoksen, sittemmin Suomen n.s. hallituskonseljin perustamisen ehdotus. Tämä tärkeä asia, joka myös kuului keisarillisiin esityksiin, herätti suuressa määrin Speranskin harrastusta, jonka järjestävä kyky siinä voi päästä vaikuttamaan. Hän oli jo valtiopäiväin avauspäivinä neuvotellut siitä keisarin ja kenraalikuvernööri Y.M. Sprengtportenin kanssa, jolloin oli määrätty, että eri komissiooni asetettaisiin tekemään ehdotusta "korkeimman tribunaalin" perustamiseksi, kuten silloin vielä lausuttiin. Että hänen käsityksensä asiasta oli vakaantunut, ilmenee juuri siitä kirjeestä maaliskuun 17 (29) päivältä 1809, jolla hän kutsui Tengströmin komissioonin puheenjohtajaksi ja jossa muun muassa lausutaan: "Niistä esityksistä, jotka ovat jätetyt valtiopäiväin harkittaviksi, on Teidän Korkeutenne nähnyt, että muun muassa on järjestettävänä keskustribunaali, jossa hallinnon eri haarat voivat yhtyä lopullisesti järjesteltäviksi. H.M. on jo vahvistanut ensimmäiset perusteet tätä tribunaalia varten, joka saa nimen Hallituskonselji. Nämä perusteet ovat 1:ksi, että tribunaali jakaantuu osastoihin, 2:ksi, että sen esimiehenä on kenraalikuvernööri oleva. Näitten ensimmäisten perusteitten vahvistetuksi tultua, on vielä ratkaistavana ja järjesteltävänä monta tärkeää kohtaa, jotka koskevat tätä laitosta; sellaisia ovat sen toimivallan ja vaikutusalan rajat, osastojen ja jäsenten lukumäärä, asiain käyttelytapa ja muut tähdelliset kohdat, jotka tulevat eri ohjesääntöön, jonka H.M. aikoo antaa tätä laitosta varten, säätyjen lausunnon saatuaan". Mainittuaan komissioonin muut jäsenet, lausuu Speranski kohteliaasti: Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että Keisari, uskoessaan Teille tämän työn, on tahtonut antaa Teille erityisen todistuksen kunnioituksestaan ja luottamuksestaan teidän tietoihinne ja teidän persoonalliseen ansioonne.[4] Tengström puolestaan kirjoitti Speranskille arvon-annolla ja kunnioittavasti. Hän tiesi, De Geerin tavoin, että valta oli valtiosihteerin käsissä ja että maan kohtalo melkoiseksi osaksi riippui hänen hyväntahtoisuudestaan.
Kysymys korkeimman hallituslaitoksen perustamisesta Suomea varten antoi Speranskille tilaisuuden saattaa myöskin Mathias Calonius niitten miesten piiriin, jotka työskentelivät Suomen uuden perustuslaillisen valtiolaitoksen hyväksi. Kuuluisa lainoppinut oli tähän saakka pysynyt syrjässä, odottaen mitä tapahtumat toisivat mukanaan, mutta kunnioittavin sanoin laadittu Speranskin kirje sai hänen auttamaan Tengströmin johdon alaisen komitean neuvotteluja. "Asia", niin kirjoitti Speranski, "joka on kysymyksessä, on liian tärkeä, liian läheisessä yhteydessä tämän maan onnen ja menestyksen kanssa ollakseen vieras Teitä elähyttäville tunteille". Caloniuksen ehdotus, kuten tunnettu, asetettiin komissioonin lausunnon perustukseksi. Speranskin ehdotuksesta nimitettiin Calonius sittemmin Suomen ensimmäiseksi prokuraattoriksi.
Sama ystävällinen suhde syntyi Speranskin ja Kaarle Mannerheimin välille, jonka, Suomen lähetystön puheenjohtajan, hän jo ennestään tunsi. Myöskin Mannerheim oli hallituskonselji-komitean jäsen ja siinä syntyneen kysymyksen johdosta, olisiko erityinen neuvosto Suomen asioita varten asetettava keisarin sivulle Pietariin, kirjoitti hän 14 (24) p:nä huhtikuuta 1809 kirjeen, jonka sanamuoto paremmin kuin mikään muu sen aikuinen lausunto ilmaisi niitä kiitollisuuden ja luottamuksen tunteita, jotka Suomessa olivat vallalla Speranskia kohtaan. "Nykyään", kirjoitti hän, "ja minun ajatukseni mukaan kysymyksessä olevasta neuvostosta kenties ei ole mitään silmiin pistävää hyötyä. Niin kauan kuin meidän on onni nähdä Teidän Ylhäisyytenne Suomen asiain etunenässä, ei meillä ole mitään enempää toivottavaa. T. Y:nne nauttima kunnioitus, Teidän niin tunnettu luonteenne ovat meille vakuutteena, että meillä T. Y:nne persoonassa on oikeuksiemme ja onnemme tuki. T. Y:nne nykyinen apulainen (Rehbinder), kunnian mies ja rehellinen, ansaitsee, myös täyden luottamuksemme. Minkä vuoksi sitten uutta neuvostoa, josta kenties on tuleva muutamain maamiestemme kunnianhimon ja vehkeilyitten uusi pesäpaikka. Usein tärkeät asiat paremmin ovat yhden, kuin useamman henkilön käsissä". Mannerheimin mielestä oli Speranski Suomen luotettava vartija valtaistuimen luona, joka paremmin kuin kukaan muu voi ajaa sen asiaa.
Sitä vastoin Speranskin ja kuuluisan kenraalin Yrjö Maunu Sprengtportenin väli, joka 1808 vuoden lopulla oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi, kylmeni kylmenemistään. Sprengtporten, joka oli toivonut yksin saada pitää Suomen asiain pääjohtoa, oli tyytymätön sen suuremman vaikutuksen vuoksi, minkä Speranski oli saanut niihin. Hänen sotilaallinen käsityskantansa ei muutoinkaan soveltunut niihin perustuslaillisiin näkökohtiin, joita Speranski tahtoi toteuttaa. Luonteitten erilaisuus, Speranskin levollinen etevämmyys ja Sprengtportenin rauhaton, ärtyisä olento, laajensi sekin molempain välistä kuilua.[5] Kirjeessä Speranskille valitti Sprengtporten vilkkain sanoin, ettei häntä oltu nimitetty hallituskonseljin järjestämistä varten asetetun komissioonin puheenjohtajaksi, mihin toimeen hän tietojensa ja asemansa puolesta katsoi itsensä Turun piispaa paljoa sopivammaksi. Speranski vastasi kohteliain, mutta välttelevin sanoin, että hän oli luullut komissioonia, jonka jäseninä yksinomaan olisi valtiopäivämiehiä, suuremmassa määrässä luottamusta herättäväksi, kuin jos valtiopäiväin ulkopuolella olevia henkilöitä siihen kuuluisi. Hän käytti sitä paitsi tilaisuutta tehdäkseen muistutuksen Sprengtportenia vastaan sen johdosta, että tämä eräässä kirjoituksessa säädyille oli käskevin sanoin osottanut, miten näitten muka oli menetteleminen erityisissä kohdissa. Tämä kenraalikuvernöörin menettelytapa, josta De Geer oli valittanut Speranskille, oli loukkaus säätyjen vapautta vastaan, jonka oikaisemista keisarin puolesta Speranski, valtiopäiväin lähimpänä johtajana ja valvojana, katsoi velvollisuudekseen. Hän kirjoitti siitä:
Hänen Majesteettinsa on jo ennen suvainnut ilmoittaa Teille, että hänen tarkoituksensa oli suoda säädyille täysi keskusteluvapaus. Tämä määräys ei tosin estä antamasta neuvoja, johon Teillä olisi ollut tilaisuutta, jos säädyt olisivat sellaisia pyytäneet Teiltä; mutta minä en usko, että heitä tulee häiritä mahtavuuden ja vartioimisen vaikutuksella, ei myöskään ole keisarin katsantokannan mukaista olla heitä johtavinaan. Te tiedätte, kenraalini, että säätyvapaus ja vallankin kehittymässä oleva vapaus on varsin epäluuloinen ja vaatii huolta sekä hellää hoitoa. Joskus pelottaa mahtavuuden varjokin, ja tuon epäluulon herättäminen ei varmaankaan ole soveliasta näinä aikoina, jolloin vaan luottamuksen vahvistaminen ja lujittaminen on kysymyksessä. Teidän tavallinen älykkyytenne varmaan huomaa nämä totuudet, ja H.M. on täysin vakuutettu, että Teidän luonteenne omainen arvostelukyky on ne täydellisesti käsittävä ja niitä noudattava.
Tämä lausunto on merkillisimpiä niistä, joissa Speranskin huolenpito Suomen tulevaisuudesta on ilmestynyt. Hänen mielestään Porvoon valtiopäivät eivät olleet ainoastaan keino selviytyä satunnaisista vaikeuksista, vaan pikemmin hento taimi, josta eduskuntalaitos hellällä hoidolla oli kasvava voimakkaaksi puuksi ja Suomen turvaksi sen uudessa asemassa. Hänen sanainsa vaikutus oli suurempi kuin kenties hän itse oli aavistanut, siitä päättäen, että Sprengtporten pian sen jälkeen erosi kenraalikuvernöörin toimesta.
Kun keisari valtiopäiviä päätettäessä jälleen saapui Porvooseen, oli hänen seurassaan nytkin Speranski, joka laati sen ranskankielisen puheen, jolla keisari 7 (19) p. heinäkuuta päästi säädyt kotia. Samalla kuin Speranski kirjoitti tämän Suomen vastaisen kehityksen tärkeän ohjelman, tarkasti hän yllämainitun komissioonin tekemää hallituskonseljin ehdotusta, minkä säädyt hyväksyivät valtiopäiväin viime hetkellä. Hänen toiminnastaan näinä päivinä kirjoittaa paroni von Korff: "Porvoossa, missä keisari viipyi sangen kauan, oli hänen valtiosihteerinsä alati hänen sivullaan. Vähäisessä asunnossa, mikä Aleksanterilla oli, istui Speranski paperiensa ääressä päivät pääksytysten kabinetin eteisessä huoneessa. Erittäinkin otti hän osaa neuvotteluihin Suomen konseljin perustamisesta ja laati sen ohjesäännön lopullisen sanamuodon. Tämän ohjesäännön ehdotus, jonka paikalliset viranomaiset olivat laatineet ranskaksi, valmistui vasta samana päivänä, jolloin se oli esitettävä kaikkein korkeimmasti allekirjoitettavaksi, ja vielä nykyisin oli elossa omin silmin nähneitä todistajia, jotka ihmetellen kertoivat kuinka Speranski keisarillisessa vastaanotossa, keskellä odottavain henkilöitten hälinää ja puhelua, oikaisi ehdotusta ja vielä käänsi sen venäjäksi samallaisena, jommoisena se sittemmin vahvistettiin ja vieläkin on olemassa". — Huomattava on myös kirje Speranskilta Sprengtportenin jälkeiselle Suomen kenraalikuvernöörinä, kenraali Barclay de Tollylle kesäkuun 27 (heinäkuun 9) piitä 1809, jossa hän puhuu valtiopäiväin töistä ja niitten tapahtuvasta päättämisestä sanoin, jotka nekin todistavat keisarin ja hänen neuvonantajansa ylevää ajatuskantaa Suomen asiassa. "Sitten kuin H.M.", kuuluvat tässä hänen sanansa, "aseittensa menestyksen kautta on yhdistänyt Suomen Venäjään, on hän katsonut tarpeelliseksi täydentää sodan antamia oikeuksia niillä, joita hänen uusien alamaistensa rakkaus ja uskollisuus yksin voivat kyllin turvakkaasti hänelle tarjota. Mikään ei saattanut paremmin osottaa tätä hänen jaloa tarkoitustaan kuin valtiopäiväin koollekutsuminen maan lakien mukaan". Sillä varovaisuudella, joka oli hänelle omituinen — niin suuresti kuin hän harrastikin Suomen parasta — huomauttaa hän sen ohessa "oleellisena muistutuksena", että valtiopäiviltä ei oltu pyydetty päätöksiä, vaan ainoastaan neuvoja, siten viitaten säätyjen vallan rajoitukseen.
Millaiseksi Speranski lähemmin oli ajatellut Suomen tulevaisuutta ja erittäinkin suhdetta keisarikuntaan, se ei täysin selvästi tule esiin hänen lausunnoistaan. Hänen kantansa siinä oli luultavasti jotenkin sama kuin sen aikuisten kotimaisten valtiomiestemme. Kaikki oli vielä nuorta ja kypsymätöntä. Alkavan kehityksen puristaminen määritettyihin, yksityiskohtaisesti valettuihin muotoihin oli vaarallista. Toivo oli pantava tulevaisuuteen, joka oli kohottava rakennuksen nyt lasketulle lujalle perustukselle. Kenties oli Speranski, joka tiesi, että mielet Venäjällä eivät kaikessa olleet edullisia Suomelle, varovaisempi kuin Suomen valtiomiehet. Että hän venäläisenä isänmaanystävänä toivoi lähentymistä Suomen ja Venäjän asukkaitten kesken monin tavoin vahvistetun ystävällisen yhteyden kautta, käy selväksi monesta asianhaarasta.
Speranskin toivon mukaan saivat Porvoon valtiopäivät oikeuden ehdottaa ne miehet, jotka olisivat hallituskonseljin ensimmäisinä jäseninä, ja hän myös valvoi että ehdotus pantiin täytäntöön. Kun hallituskonselji syksyllä 1809 oli alkanut vaikutuksensa, ei hänen huomionsa enää ollut yhtä pysyvästi kiintyneenä Suomen asioihin kuin ennen.
Asiat alkoivat yhä enemmän käydä säännöllistä kulkuaan, ja juoksevat asiat voitiin ratkaista asianomaisten virastojen lausunnoitten perustuksella. Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntöjä hän käsitteli, mutta ne annettiin vasta 1812, siis hänen erottuaan Suomen valtiosihteerin virastosta. Millainen hänen suhteensa oli 1809 perustettuun "Suomen asiain komissiooniin", johon suurimmaksi osaksi kuului venäläisiä jäseniä, on kysymys, joka yhä vielä kaipaa selvitystä. Näitten rivien kirjoittaja ei myöskään ole tilaisuudessa valaisemaan hänen kantaansa n.s. Vanhan Suomen yhdistämiseen suuriruhtinaskuntaan, mikä asia vuodesta 1809 oli käsittelyn alaisena. Teoksessaan Kustaa Maurits Armfeltista (III osa s. 322) esittää Elof Tegnér muutamia tämän Speranskin jälkeisen lausunnoita, jotka viittaavat siihen, että Suomen asioita ei nyttemmin käsitelty tyydyttävän säntillisesti. Muutamat asiat olivat vielä 1812 ratkaisematta vuodesta 1809 ja "neljä hevoskuormaa" asiakirjoja, jotka olivat olleet "upoksissa" Speranskin luona, ajettiin Armfeltin luo hänen asuntoonsa. Jos asian laita oli niin, riippui se siitä, että Speranskilta, jolla oli monta ja tärkeää tehtävää suoritettavana, ei millään tavoin voinut riittää aikaa Suomen valtiosihteerinviran töihin, jota paitsi se virkamiehistö, joka oli hänen käytettävänään, oli harvalukuinen ja riittämätön. Speranski itse huomasi sen parhaiten, jonka vuoksi hän aikoi, kohta kuin asianhaarat sen sallivat, vetäytyä pois korkeasta asemastaan Suomen hallituksessa.
Mainitsin, että Porvoon valtiopäiväin aikana oli kysymys neuvoston asettamisesta Suomen asioita varten keisarin sivulle, josta K. Mannerheim antoi epäävän lausunnon ja joka sillä hetkellä raukesi. Mutta Speranski ei jättänyt tätä ajatusta mielestään. Hänen mielestään piti lujemman viraston kuin vaan esittäjän ja hänen apulaisensa olla valtaistuimen luona Suomen parhaan valvomista varten ja hän pani asian vireille uudelleen vuonna 1811. Kertomuksessa, jonka hän 11 (23) p. helmikuuta 1811 antoi keisarille virkamiesvaikutuksestaan 1810, esitti hän ehdotuksen uudeksi järjestykseksi Suomen asiain käyttelyä varten Pietarissa. Hänen venäjäksi laatimansa lausunto muutoinkin siinä määrin kuvaa hänen ajatuksiaan Suomesta ja sen tulevaisuudesta, että julkaisen sen tässä kokonaisuudessaan. Se löytyy Korffin teoksessa sekä muutamin kohdin täydellisempänä V. Laguksen teoksessa Muutamia lehtiä Suomen korkeakoulun kanslerikirjasta,[6] ja kuuluu.
IV. Suomen asiat. Suomen tärkeimmät asiat olivat alkuaan:
1) Valtiopäivät. Ne laskivat tämän maan koko olemassa olevan järjestyksen lujan perustuksen. 2) Konseljin perustaminen. 3) Rahakanta. 4) Armeijalaitos. 5) Edellisten vuosien valtiotulojen järjestäminen. 6) 1810 ja 1811 vuosien tulo- ja menoarvio. 7) Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntö.
Paitsi näitä pääasioita sattuu joka päivä joukko juoksevia asioita. (Nuotissa on tähän lisäys: Ne seuraavat tämän maan perussäänöstä. Hallitusvalta, joka tässä maassa on lain rajoittama,[7] oli pakoitettu vahvistamaan itseään yksityiskohtaisilla määräyksillä. Siitä syntyivät seuraavat juoksevat asiat: 1) Melkein kaikkien virkain nimitys. 2) Kirkkoherrain nimitys keisarinpitäjiin ja eläkkeet. 3) Kysymykset avioliitosta ja avioerosta eri säätyluokissa. 4) Rikosasiat.)
Suomi on valtio eikä kuvernementti. Sitä ei siis voi hallita sivumennen eikä juoksevain asiain ohessa.[8] Tähän saakka on kuitenkin koko tämä hallinto sekotettu juoksevain tehtäväin joukkoon ja hoidettu kansliassa, johon kokonaisuudessaan kuuluu kolme virkamiestä ja jossa nämä asiat eivät ole toimien kymmenes osa. Suomen komissiooni tuskin ennättää katsastaa rikosjuttuja ja koota tietoja Vanhan Suomen järjestämiseksi.
Tämän hallinnon asettamista varten lujalle perustukselle on välttämättömän tarpeellista:
1) Valita korkeimman arvoinen virkamies ja valtiosihteerin tai oikeuskanslerin nimellä uskoa hänelle näitten asiain johto. Hänen tulee myös olla yliopistonkansleri. 2) Hänen sivullaan tulee olla komissiooni, johon kuuluu kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä jäsentä sekä riittävä kansliahenkilökunta. 3) Tämän valtiosihteerin tulee olla kirjevaihdossa kenraalikuvernöörin ja konseljin kanssa, pitää silmällä asiain yleistä kulkua, esittää ne kaikkein korkeimmin vahvistettaviksi ja ennen kaikkea tuntea henkilöitä, ylläpitää tarpeellista yhteyttä heidän ja hallituksen kesken, osottaa heille hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä sekä saavuttaa heidän rakkauttaan ei ainoastaan asiain hoidon puolueettomuudella ja rehellisyydellä, vaan myöskin olennon, elintapojen ja vieraanvaraisuuden vissillä ystävällisellä hyväntahtoisuudella.
Speranskin lausunto sisälsi ensimmäisen ohjesäännönluonnoksen laitokselle, joka myöhemmin sai nimen Suomen asiain komitea Pietarissa. Täten vireille pantua ehdotusta käsitteli sittemmin Kustaa Maurits Armfelt, joka laati komitean järjestyksen yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä hän oli omakätisesti kirjoittanut ja päivännyt toukokuun 30 p:nä 1811. Hänen ehdotustaan noudatettiin pääasiallisesti komitean lopullisessa, marraskuun 6 p. 1811 annetussa ohjesäännössä, joka tarkotukseltaan on suomalaisempi kuin Speranskin ensimmäinen ehdotus sen määräyksen kautta, että Komitean jäsenet sekä valtiosihteeri ovat valittavat Suomen asukkaista. Ei voi ihmetyttää, että Speranski oli ehdottanut kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä jäsentä, kun muistaa että aikaisempaan Suomen komissiooniin oli kuulunut melkein yksinomaisesti venäläisiä, jota paitsi hän itse kuitenkin ensi sijassa oli venäläinen valtiomies ja sellaisena pysyi. Muutoin edisti hän tunnollisesti ja rehellisesti, kuten aina, tärkeän asian menestystä ja oli ilmeisesti tyytyväinen ohjesäännön lopulliseen muodostukseen. Tämä käy selville seuraavasta kirjeestä, jonka sitä kernaammin julkaisen käännöksenä, kuin se lisäksi todistaa hänen harrastustaan Suomen oloja koskevain tilastollisten tietojen hankkimiseksi. Syyskuun 8 (20) p. 1812 hän kirjoittaa K.M. Armfeltille:
Minun on ollut kunnia H.K.M:nsa tietoon saattaa se kirje, jonka minulle kirjoittamalla T. Ylh. on minua kunnioittanut. Se henkilövaali, jonka Suomen konselji oli toimittanut valmistavan komitean muodostamiseksi, ei voinut olla muuta kuin mieluisa H.K. M:llensa, ja se oikeuden tunto, jota Keisari aina on osottanut henkilöitten ansiolle, jotka ovat ehdotetut tähän komiteaan, lisääntyy yhä enemmän heidän osottamansa alttiuden kautta. H. M:nsa on käskenyt minun lausumaan hänen korkean mielihyvänsä siitä, erittäinkin kenraali Aminoffille.
Keisari on hyväksynyt ne syyt, jotka ovat saattaneet Teidän ehdottamaan hra Walleenia tämän komitean jäseneksi.
Samoin H.M. on hyväksynyt ne edut, jotka T. Ylh. ehdottaa hra paroni
Rehbinderille, palvelijain ja olon kustannusten korvaamiseksi.
Kun siten kaikki, mikä koskee tämän komitean henkilökuntaa, on järjestetty on nyt vaan viimeisteltävänä, sen ohjesääntö Teidän ehdottamainne perusteitten mukaan ja antaa sen astua vaikutukseen.
Tätä tarkotusta varten odottaa H.M. ainoastaan Teidän tuloanne Pietariin. Keisari toivoisi sen tapahtuvan muutamaa päivää ennen jäsenten lopullista saapumista ja heidän kokoontumistaan täällä jotta hän Teidän kanssanne voisi sopia kaikista huoneuston vaalia tai ohjesäännön muotoa koskevista toimenpiteistä, niin että komitea näitten herrain saapuessa heti voisi ryhtyä täyteen toimintaan.
Kiitän T. Ylh:ttänne sen aatteen hyväksymisestä, mikä minun on ollut kunnia Suomen tilastoon nähden Teille esittää. Työskentelemistä tällä alalla olen aina pitänyt oleellisena hyvänä työnä Suomelle. Mikään ei voi olla oikeudenmukaisempaa eikä helpompaa kuin antaa hra Radloffille yliopiston kirjastonhoitajan paikka, ja ajaakseni asiaa säännöllisellä tavalla, kirjoitan saman kuriirin mukaan piispa Tengströmille, jotta hän tekisi siitä ehdotuksen yliopiston konsistorille.[9]
Minun on kunnia j.n.e.
Speranski.
Huomiota ansaitsee myöskin Speranskin 26 p. lokakuuta (7 p. marraskuuta) 1811 R.H. Rehbinderille lähettämä kirje, jossa hän ilmoittaa, että komitea oli lopullisesti asetettu, samalla kuin hänen tuttavallinen suhteensa Rehbinderiin selvästi ilmenee. Mainittuaan, että keisari oli vahvistanut komitean ohjesäännön, hän jatkaa:
Siihen tulee, paroni Armfelt esimiehenä, kuulumaan kenraali Aminoff sekä hrar Hisinger ja Walleen. T. Ylh. on samalla nimitetty Suomen asiain valtiosihteeriksi. Teidän muuttokustannuksenne korvaukseksi antaa H.M Teille 16,000 rupl. pankkiassignatsiooneissa, jotka heti suoritetaan Suomen tuloista etumaksuna vuosipalkastanne, joka määrään 4,000 hopearuplaksi samoista tuloista. Olen iloinen, hra paroni, että viime mainitun asianhaaran vuoksi olen tilaisuudessa täten lähettämään Teille takasin hypoteekkinne, jota minun on ollut rahain puutteessa mahdoton sijoittaa pankkiin ja jonka nyt luulen hyödyttömäksi, kun sama tarkotus helpommin on saavutettu toista tietä.
Minun velvollisuuteni on, hra Paroni, ilmoittaa Teille kaikki nämä uutiset, mutta muutaman päivän kuluessa antaa paroni Armfelt ne virallisesti Teidän tiedoksenne. Kuriiri seuraa heti tätä; hänen mukanaan on komissioonia koskeva manifesti sekä käskyt Teidän nimityksestänne ja tuloistanne. Ottakaa vastaan j.n.e.[10]
Speranski.
Suomen komitean ohjesäännön esittäminen oli Speranskin viimeinen toimenpide Suomen valtiosihteerinä. Siitä hetkestä hän jätti Suomen asiain johdon Armfeltille ja Rehbinderille eikä koettanut enää niihin vaikuttaa. Ne piirteet, joita olen esittänyt hänen vaikutuksestaan suomalaisena valtiomiehenä, riittävät, vaikka vajanaisinakin, kuitenkin antamaan lukijalle käsityksen siitä suuresta merkityksestä, mikä hänen ryhtymisellään kansamme kohtaloihin oli aikana, jolloin tulevaisuus näytti epävarmemmalta kuin koskaan. Hän osotti keisari Aleksanteri I:n lähimpänä neuvonantajana tämän toivon mukaan sen suunnan, mihin Suomen valtiolaiva oli ohjattava. Häneen liittyivät sen vuoksi kaikki, jotka työskentelivät onnellisen tulevaisuuden valmistamiseksi Suomelle. Hänen sanoihinsa: "Suomi on valtio eikä kuvernementti", on usein viitattu hänen ajatuskantansa todistuksena, mutta hänen kirjevaihtonsa sisältää monta yhtä huomattavaa lausuntoa Suomen perussäännöstä ja lain-alaisesta yhteiskuntalaitoksesta.
Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-12 on kuvattu V. Laguksen ennen mainitussa sisällysrikkaassa kirjoituksessa: Muutamia lehtiä Suomen korkeakoulun kanslerikirjasta. Sen johdolla ja muitten lähteitten nojalla esitän seuraavassa hänen kanslerinhallintonsa muutamia piirteitä. Muutamia viittauksia Speranskin persoonallisesta suhteesta K.M. Armfeltiin annetaan hänen äkkinäisen ja odottamattoman kukistumisensa yhteydessä.