III.
Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-1812 on tärkeä jakso tämän yliopiston historiassa, mutta hänen omissa elämänvaiheissaan on sillä verrattain vähäinen merkitys. Yliopistoasiain alote kuului, jollei muodollisesti, niin kuitenkin itse asiassa varakansleri Jaakko Tengströmille, ja kanslerinkirjoitusten laatiminen oli kanslerinsihteereitten, ensin K.J. Walleenin, sittemmin L.G. v. Haartmanin asia. Kuitenkin vaikutti Speranski hyvää tälläkin alalla osottamansa humaniteetin ja ylevämielisyyden kautta.
Kanslerin virka uskottiin hänelle harvinaisten olosuhteitten vallitessa. Venäjän opetusasiain ministeriltä Sadovskilta saapuneessa kirjoituksessa joulukuun 15 (27) p:ltä 1808 velvoitettiin konsistori, yliopiston "konstitutsioonien" mukaisesti, valitsemaan yliopistolle kansleri. Mutta asia oli arveluttava, kun edellinen kansleri, kreivi K.A. Wachtmeister, ei vielä ollut virasta luopunut, jota paitsi onnellinen vaali uusissa oloissa voi olla vaikeaa. Konsistori pyysi sen vuoksi, että keisari itse tällä kertaa valitsisi kanslerin. Keisari Aleksanteri otti pyynnön suosiollisesti huomioonsa ja päätti antaa tämänkin kunniakkaan tehtävän Speranskille. Ennen nimityksen tapahtumista näyttää keisari kuitenkin asiasta ilmaisseen ajatuksensa Tengströmille, sillä kirjeessä huhtikuun 25 p:ltä 1809 lausuu tämä tietävänsä keisarin "armolliset tarkotukset tässä kohdassa", jonka ohella hän tekee Speranskille pyynnön "ettette enää kauemmin kieltäisi meiltä huolenpitojanne ja hyviä töitänne ja että antaisitte meille uusia syitä rakastaaksemme ja kunnioittaaksemme Teitä". Muutamia päiviä sen jälkeen huhtikuun 19 (toukokuun 1) p:nä saapui opetusasiain ministeriltä konsistorille ilmoitus Speranskin lopullisesta nimittämisestä.[11]
Tengström toivotti Speranskille onnea kirjeessä toukokuun 29 p:ltä m.m. seuraavin sanoin:
— Ottakaa vastaan nöyrä onnentoivotukseni uuteen virkaan, jolla H.K.M. on kunnioittanut Teitä. Totta on, että akatemiallisista asioistamme tulee lisää tointa T. Ylh:llenne, mutta hyvä kansalainen ei koskaan väsy hyvää tehdessänsä, ja tieteiden ja taiteiden valistuneena ystävänä on T. Ylh. epäilemättä kirjalliselle laitoksellemme omistetuista huolenpidoista löytävä lepoa vaivaloisempain ja vaikeampain töitten ohella. Mitä minuun tulee, olen minä, jolla on kunnia olla saman yliopiston varakansleri, tekevä velvollisuuteni täyttääkseni T. Ylh:tenne toivomuksia ja niin paljon kuin mahdollista helpoittaakseni teidän hallintoanne.[12]
Porvoossa heinäkuun 7 (19) p. 1809 päivätyssä, yliopiston rehtorille ja konsistorille osotetussa ruotsinkielisessä kirjoituksessa käyttää Speranski puolestaan mitä ystävällisimpiä sanoja.[13] Hän huomautti, että oma ansio ei ollut saattanut keisaria antamaan hänelle kanslerintointa, vaan että Aleksanteri siinä oli ainoastaan kiinnittänyt huomiota siihen tieteiden rakkauteen, joka alati yhtä lämpimänä oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Hän jatkoi sitten:
Tottumattomana sen laatuisiin tehtäviin, jotka nyt vaativat toimenpiteitäni, ja kiinnitettynä muihin, joista ei jää paljon aikaa yli, en juuri toivoisi, hoitaessani uutta tointa, johon Hänen Majesteettinsa armo on minut kutsunut, voivani täyttää hänen aikomuksiaan ja teidän vaatimuksianne, Hyvät Herrat, jollen teidän luottamukseltanne ja teidän tiedoiltanne odottaisi sitä apua, joka minulle on niin välttämätön ja tuiki tarpeellinen.
Pääasia, jota Tengströmin ja Speranskin kirjevaihto sitten kosketteli, oli yliopiston taloudellisten olojen parantuminen, jota keisari oli luvannut jo ennen kuin Speranski ryhtyi kanslerinvirkaan. Lakkaamatta palasi Tengström tähän asiaan, samalla kuin Speranski puolestaan osottautui taipuvaiseksi kannattamaan hyvinkin suuria toivomuksia. Vihdoin saavutti Tengströmin ja konsistorin valmistama vuosirahasääntö, Speranskin sitä esittäessä, melkein kaikessa keisarin hyväksymisen, josta konsistorille annettiin tieto kanslerinkirjeessä helmikuun 14 (26) p:ltä 1809. Keisarin osottama armo oli, niin kirjoitti Speranski, hänelle vilpittömimmän ilon aihe. Vastaisuudessakin olisi hänen mieluisimpia velvollisuuksiaan kyvyn mukaan edistää akatemian parasta. Uuden, helmikuun 10 (22) p. 1809 annetun vuosirahasäännön kautta sai yliopisto kuusi uutta professorinvirkaa, kaksitoista apulaisenvirkaa, kolme lehtorinvirkaa sekä melkoiset määrärahat opettajain aseman parantamista, kirjastoa ja tieteellisiä laitoksia varten. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että ilo puhkesi mitä vilkkaimmin ilmi. Konsistorin kiitoskirjoituksessa Speranskille lausutaan: "Onnellisimmin aavistaen sitä yhtä terävää ja sattuvaa silmää kuin lämmintä ja puhdasta todellisen tieteellisen viljelyksen rakkautta, joka aina on ollut T. Ylh:tenne erityinen ominaisuus, toivoi konsistori itselleen sen kanslerin, jonka se sai, ja se näkee, että toivo, joka seurasi hänen nimitystään, vaikka se korkealle kohosikin, kuitenkin enemmän kuin täyttyi".[14] Kaksi päivää kestävä kiitosjuhla puheineen vietettiin, muistoraha lyötiin, ja kiitoslähetystö, Tengström puheenjohtajana, laitettiin Pietariin. Speranski otti heidät vastaan ystävyydellä, joka Tengströmin sanain mukaan "eläisi heidän ikuisessa muistossaan ja kehottaisi heitä yhä enemmän koettamaan ansaita hänen jaloa suojelustaan". — On totta, että uuden vuosirahasäännön hyvät vaikutukset eivät aivan välittömästi tulleet näkyviin, sillä uusien paikkain täyttäminen sopivilla henkilöillä ei ollut helppoa. Mutta yliopiston vastaisen kukoistuksen mahdollisuus oli saatu.
Speranski oli erityisesti tyytyväinen siitä, että Venäjän kielen lehtori uuden vuosirahasäännön mukaan kiinnitettäisiin yliopistoon. Hän valitsi itse sopivan henkilön virkaan ja lähetti samalla venäjän kielen ylimääräisen lehtorin Turkuun, jotta venäjän kielen opinnot sitä enemmän edistyisivät. Mutta niin suuresti kuin hän harrastikin aineen opetuksen vauhtiin pääsemistä yliopistossa, ei hän koskaan tahtonut ulkonaisilla pakkokeinoilla saavuttaa tätä tarkotusta.
Asia, jossa yliopiston miehet vielä toivoivat hänen kannatustaan, oli kauan sitä ennen alotetun yliopistorakennuksen loppuun saattaminen. Kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1812 koskettelee Tengström asiaa, huomauttaen rakennuksen välttämättömyyttä, niin kalliiksi kuin se tulisikin. Mutta kirjeeseen on merkitty, että se on palannut avaamattomana. Maaliskuun 17 (29) p. sattuneen tapauksen jälkeen lähetettiin Speranskin kirjeet takasin avaamatta. Siten keskeytyi keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden ilmaisuista niin rikas Speranskin ja Tengströmin välinen kirjevaihto.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin virallistakin tietä saatiin tieto tapahtumasta, joka oli murskannut Speranskin aseman, tosin sangen peitellyssä muodossa. Toukokuun 1 p. 1812 luettiin konsistorissa kanslerinsihteerin L.G. v. Haartmanin kirje huhtikuun 10 (22) p:ltä 1809, sisällykseltään näin lyhyt:
Kun H.M. Keisari nyttemmin on nimittänyt ali-amiraali ja ritari Shishkovin valtakunnansihteeriksi ja samalla selittänyt, että ent. valtakunnansihteeri, salaneuvos ja ritari y.m. Mikael Speranski ei enää voi pitää K. Akatemian kanslerinvirkaa, on H.M. Keisari armossa suvainnut käskeä minun kehottamaan Herra Piispaa ja Akatemian konsistoria heti valitsemaan toisen kanslerin mainitun salaneuvoksen sijaan.
Sen johdosta ryhdyttiin kanslerinvaaliin, jonka nojalla K.M. Armfelt astui Speranskin sijalle. Mitään muuta tietoa entisen kanslerin kohtalosta ei saanut yliopiston konsistori eikä mikään muu Suomen virasto. Suomessa ei näytä tietynkään, mitä oli tapahtunut. Vielä vuonna 1815 kirjoitti J. Tengström Franzénille: "Speranski oleskelee vielä tiloillaan Nishni-Nowgorodin luona eikä ole oikeastaan epäsuosiossa, mutta ei häntä myöskään käytetä virassa. Yleisesti kuitenkin luullaan, että hän vähitellen jälleen pääsee asioihin käsiksi, jos vaan saamme pitää rauhan, jota Jumala antakoon!" Jos Tengströmillä olisi ollut tietoa Speranskin kohtalosta, olisi hän kaiketi kirjeessä ystävälleen Franzénille lähemmin siitä puhunut. — Speranskin kukistusta koskevat lähemmät seikat olivatkin itse asiassa sellaisen pimeyden peitossa, ettei tutkimuksen ole onnistunut sitä edes tänä päivänäkään täydelleen poistaa.
Siihen osaan nähden, mikä K.M. Armfeltilla oli juonissa ennen maaliskuun 17 (29) päivän tapausta 1812, on hyvä tietää, että molempain persoonallinen väli aikaisemmin oli, jollei tuttavallinen, kuitenkin vapaa kaikesta epäsovusta. Armfeltin jälkeenjääneiden paperien joukossa on muutamia kirjeitä, jotka osottavat, että Speranski, mikäli hänestä riippui, myötävaikutti siihen, että Armfeltin muutto Suomeen tapahtui mitä edullisimmissa oloissa. Armfeltin aikaisemmin kesällä 1810 käytyä Pietarissa, ilmoitti Speranski hänelle kirjeessä heinäkuun 16 (28) p:ltä, että hän keisarille oli esittänyt kirjeen, jonka Armfelt oli hänelle jättänyt ja että keisari "pitäen arvossa sitä intoa, joka oli johtanut häntä Suomeen nähden kehittämässä katsantokannassaan" oli luvannut tarkastaa kirjoitusta kaikella sen ansaitsemalla huomiolla. Se hänen oikeuksiensa pitennys Suomen ruotujakolaitoksessa, jota Armfelt oli toivonut itselleen, myönnettäisiin hänelle tammikuuhun saakka 1811, jonka jälkeen keisari uudelleen päättäisi asiasta. Kun Armfelt sittemmin oli lopullisesti päättänyt jättää Ruotsin, kävi Speranski vielä kohteliaammaksi. Helmikuun 3 (15) p. 1811 ilmoitti hän Armfeltille seuraavilla ranskankielisillä sanoilla keisarin toivomukset hänen persoonaansa nähden:
H.M. Keisari, joka on suostunut T. Ylh. lausumaan toivoon asettua asumaan Suomeen, on varustanut Hänen Ylhäisyytensä kenraali v. Suchtelenin[15] valtakirjalla antaaksenne Teidän, herra Paroni, tehdä hänelle uskollisuudenvala lausumanne toivomuksen mukaan.
Kuluneiden vuosien tuloja ei koskaan, hra Paroni, ole pantu kysymyksen alaisiksi Teihin nähden; alusta alkaen on päätetty, että Te olette ne saapa. Keisarillinen Majesteetti on uudistanut käskynsä siitä Suomen kenraalikuvernöörille.
Kun Te siten täydellisesti saatte kaikki oikeutenne Suomessa, riippuu ainoastaan Teistä, hra Paroni, kaiken sen oikeuden nauttiminen, minkä teidän nimenne, ansionne ja H.M. Keisarin oikeamielisyys Teille määräävät.
Olen onnellinen tulkitessani T. Ylh:llenne Keisarin käskyjä ja samalla voidessani mielitellä itseäni sillä toivolla, että pian saan nähdä Teidät täällä. Ottakaa vastaan j.n.e.
Speranski.
Vielä toukokuun 1 (13) p. 1811, kun Armfelt jo lopullisesti oli muuttanut Suomeen, lausui Speranski kirjeessä hänelle toivon saada pian nähdä hänet Pietarissa ja ilmoitti hänelle samalla, että kaikki hänen toivomuksensa jaotuspalkkaan ja kruununvirkataloihin nähden olivat saavuttaneet Keisarin suostumuksen, mikä oli tapahtunut Speranskin esityksestä. Että Speranski sittemmin kernaasti jätti Suomen asiain johdon Armfeltille, käy selväksi siitä, mitä ennen olen maininnut Speranskin suhteesta Suomen komitean perustamiseen. Armfelt ei siis juuri ole voinut muuta olla kuin kiitollinen Speranskille hänen auttavasta ystävällisyydestään yksityisissä ja Suomea koskevissa asioissa. Mitään persoonallista epäsopua ei heidän keskensä ollut. Pikemmin se yleinen asema, johon Speranski oli joutunut, sai Armfeltin ottamaan osaa hänen kukistamiseensa.
Sama oli laita Speranskin muittenkin vastustajain. Persoonallisia vihamiehiä hänellä ei ollut, mutta häntä vastaan kohdistui sangen yleinen ajanhenki voimalla, jota hän ei ollut aavistanut. Silmäys Speranskin asemaan valaisee tätä asian tilaa.
Speranski eli, niin vaikutusvoimainen kuin hän olikin, yhä vaatimattomasti ja säästeliäästi töitään ja tyttärensä Elisabetin kasvatusta varten. Muutamia läheisiä ystäviä oli silloin tällöin koolla päivällispöydässä, ja iltasin oli jotenkin usein järjestettynä vaatimaton seurahuvi, johon, jos aikansa sen myönsi, hän itsekin otti osaa. Muita huvituksia hänellä ei ollut. Suuren maailman seurapiireissä nähtiin hän harvoin. Hänen tulonsa olivat tosin nyttemmin melkoiset,[16] mutta kun hänellä ei ollut yksityisomaisuutta, olisi isosesti eläminen helposti saattanut hänet taloudellisesti riippuvaan asemaan. Venäjän pääkaupungin ylhäissukuiset ja korkeassa asemassa olevat henkilöt kävivät hänen luonaan ja osottivat hänelle usein liehakoitsevaa kohteliaisuutta, kun hän oli keisarin mahtava suosikki, mutta todellisesti he halveksivat häntä nousukkaana. Hän puolestaan ei pyrkinyt heidän suosioonsa sekä luonteensa vissin ylpeyden vuoksi että sen tähden, kun koko hänen aikansa kului valtioiltoihin.
Tämä erillinen elämä olisi ollut vaarallinen jokaiselle mahtavalle miehelle, mutta sen täytyi synnyttää vaaroja varsinkin sille, joka, Speranskin tavoin, oli antautunut laajaan reformityöhön. Kun hän työhuoneessaan teki suunnitelmia Venäjän tulevaisuutta varten ja kirjoitti asetuksia, jotka antaisivat uuden muodon sen julkiselle elämälle, kasvoi hänen vastustajainsa luku kasvamistaan. Korkeammasta ylhäisöstä ja virkamiesluokasta levisi nurjamielisyys häntä vastaan yhä laajempiin piireihin. Hän oli toimeen pannut tullien ja verojen korotuksen saadakseen aikaan pysyvän tasapainon valtion tulo- ja menoarvioon, mutta kansa nurisi uusien rasitusten vuoksi, joitten tarkotusta se ei käsittänyt, ja piti niitten alkuunpanijaa sortajana. Valheellisia huhuja oli liikkeessä, että Speranski käytti valtaansa itsensä rikastuttamiseksi kansan kustannuksella.
Sellainen oli Speranskin asema, kun 1811 vuoden kuluessa Venäjän ja Rankan väli niin järkyttyi, että 1812 vuoden sota vihdoin syttyi. Speranski oli tosin sangen vähän ryhtynyt Venäjän ulkomaapolitiikkiin, mutta hänen vaikutustaan luultiin suureksi silläkin alalla, ja kaikissa tapauksissa pidettiin häntä syystä Venäjän ranskalaismielisimpänä valtiomiehenä. Olihan hän parannuksissaan aina kiinnittänyt huomionsa Ranskan oloihin ja laitoksiin. Samalla siis kuin kylmyys Ranskaa vastaan eneni, täytyi hänen vaikutuksensa vähetä.
Speranski aavisti itse, että vaaroja alkoi kokoontua, kuten voi huomata siitä, että hän jo ennen mainitussa, helmikuussa 1811 keisarille jättämässä virkakertomuksessaan huomautti keisarille, että liian monta erilaista asiaa oli annettu hänen huostaansa, jonka vuoksi hänen oli mahdotonta hoitaa kaikkia hyvin. Hän valitti sen ohella, että hänen asemansa oli tuottanut hänelle useitten henkilöitten vihamielisyyden, jota hän ajan pitkään ei voisi vastustaa. Hän pyysi sen vuoksi vapautusta valtakunnansihteerinvirasta ja Suomen valtiosihteerinvirasta voidakseen yksinomaan antautua lakikomissioonin johtoon, mikä tärkeä tehtävä yksin vaati yhden miehen kaikki voimat. Keisari ei suostunut hänen pyyntöönsä, mutta juuri näiltä ajoilta hän kuitenkin alkoi olla valtakunnansihteeriin luottamatta. Russki Arkivissa 1871 julaistussa Pogodinin kirjoituksessa[17] mainitaan muutamia sanoja, jotka keisari Aleksanteri olisi lausunut de Saint-Glinille, Speranskin kertomusta luettaessa, joista näkyy, että Aleksanteri I jo silloin hiljaisuudessa mietti, kuinka hän sopivimmalla tavalla vapautuisi suosikistaan.
Speranskin vastustajiin liittyi näinä aikoina mies, jonka asema julkisessa elämässä ei ollut huomattava, mutta jonka sanoilla juuri sen vuoksi, että hän esiintyi yksityishenkilönä ilman omaa etua, oli sitä suurempi merkitys: kuuluisa historiankirjoittaja Karamsin. Hänen kirjoittamansa kirjoituksen "Vanhasta ja uudesta Venäjästä" antoi hänen suojelijansa Maria Paulowna keisarille, joka, kirjoituksen sisältämästä hänen omien toimenpiteittensä ankarasta arvostelusta huolimatta, luki sen mielenkiinnolla, ja johon se teki pysyvän vaikutuksen. Ensi sijassa moitti Karamsin valtakunnanneuvoston toimeenpanoa sekä senaatin ja ministeristöjen uutta järjestystä. Uusi valtakunnanneuvosto oli hänen mielestään tarpeeton laitos, tyhjä koristus, joka vaan saattoi estää asiain kulkua, mutta ei edistää niitten onnellista ratkaisua. Itsenäistä asemaa ei valtakunnanneuvoston pitäisi koskaan saada eikä se koskaan sitä voisi saada, sillä neuvosto on jo luonnoltaan ainoastaan hallitsevan kutsuma virasto, jonka hän mielensä mukaan saattaa muuttaa tai poistaa; muutoin voisi valtakunnanneuvostosta tulla hallitsijan vallan käyttämisen este. Senaatin muutokset olivat muka ristiriidassa vanhain ja hyvien perintötapojen kanssa. Ja ministeristöjen uusi järjestys vaikuttaisi hallitustoimen hajaantumista. Karamsin ei epäillyt sanoa, että venäläisten tyytymättömyyden pääsyynä vallitsevaa hallitusta vastaan oli sen hallinnollisten muutosten hyödytön rakkaus, jotka järkähyttivät valtakunnan perustuksia ja joitten hyväätekevät vaikutukset vastaiseksi olivat epäillyttäviä. Samalla tavoin hylkäsi Karamsin Speranskin uuden siviililain ehdotuksen, joka hänen mielestään oli ristiriidassa Venäjän kansan oikeudellisten näkökantain ja tapojen kanssa, sekä hänen toimenpiteensä valtiovarain ja rahajärjestelmän alalla, joista ainoastaan oli seurannut elinkustannusten kallistuminen ja valtakunnan varallisuusvoimain luottamuksen väheneminen. Muutamissa kohdin arvosteli Karamsin oikein ja sattuvasti Speranskin toimenpiteitä, mutta ylipäänsä oli hänen tutkimuksensa pintapuolinen ja oikeudeton, kun kuitenkin esityksen varma muoto ja siinä vallitseva luja vakaumus voi herättää luottamusta.
Tämä Venäjän sivistyneen yleisön riveistä kohonnut ääni sai voimakkaan vastakaiun koko Venäjän yhteiskunnasta. Moskovassa, joka kuvernööri Rostoptshinin johdolla oli Ranskaa vastaan tähdätyn, yhä voimakkaammaksi paisuvan kansallisen liikkeen pesäpaikka, ja Pietarissa levitettiin tuhansin kappalein häntä vastaan vihamielisiä häväistyskirjoituksia, joissa häntä syytettiin Venäjän koko valtiollisen järjestelmän turmelemisesta, valtakunnan kukistuksen ennustamisesta ja petollisista neuvotteluista Napoleonin asiamiesten kanssa tarkotuksella myödä valtakunta, j.n.e. Huhuja liikkui siitä, että hän oli jumalankieltäjä, joka oli liittynyt kristillisyydelle vihamieliseen vapaamuurariyhdistykseen. Hän olikin todella, oppiakseen tuntemaan vapaamuurarien salaisuuksia, kaksi kertaa käynyt vapaamuurarien kokouksissa yksityisessä huoneustossa, mutta mitään enempää yhteyttä hänellä ei ollut tämän eikä minkään muun salaisen seuran kanssa. Uskonnollisissa asioissa hän kallistui mystilliseen katsantokantaan ja lähestyi sen vuoksi erästä ulkomaalaista Fessler nimistä miestä, joka jonkun aikaa esiintyi mystillisyyden edustajana Pietarissa, mutta tämä tuttavuus oli aivan ohimenevää laatua eikä sillä ollut mitään merkitystä Speranskin elämässä.[18] Vihdoin syytettiin häntä siitä, että hän oli ryhtynyt yhteyteen puolalaisten kanssa, jotka muka olivat tarjonneet hänelle suuria summia, että hän vaikuttaisi heidän etujensa hyväksi, sekin panettelua, joka vielä vähemmin perustui todellisuuteen.
Kun Speranski oli aseeton näitä hiipiviä huhuja vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niistä tietämättä, muodostui hovissa keisaria lähinnä olevista miehistä ryhmä, joka juonien kautta ryhtyi häntä kukistamaan. Paroni Korff ei, kenties henkilöitten tähden, jotka olivat elossa kun hänen kirjansa ilmestyi, mainitse niitä, jotka olivat niitten etunenässä, mutta muista tiedoista ilmenee, että Kustaa Maurits Armfelt ja poliisiministeri Balashow olivat toimeliaimpia ja että liiviläinen paroni Rosenkampf oli juonissa mukana. Armfelt, joka kenties piti Speranskia kilpailijanaan keisarin suosiosta, oli muutoin perintölaillisuus-aatteen intohimoinen puolustaja eikä vähemmin innokas Napoleonin vihaaja. Ehkä hovivehkeisiin perehtyneelle miehelle myös oli houkuttelevaa olla mukana tässä asiassa. Balashow, joka jo virka-asemansa kautta oli pelättävä, oli tyytymätön sen vuoksi, että hän Speranskin vallitsevan vaikutuksen kautta oli joutunut syrjään. Hän oli Speranskin myötävaikutuksella saanut virkansa, mutta kiitollisuuden tunne oli hänelle tuntematon. Asemaa kuvaa vielä sekin, että Armfelt ja Balashow persoonallisesti olivat katkeria vihamiehiä, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä yksimielisesti taistelemasta Speranskia vastaan. Paroni Rosenkampf vihdoin oli Speranskin työtovereita lakikomissioonissa ja luuli, että häntä siinä oli syyttä syrjäytetty.
Jaakko de Saint-Glinin muistiinpanot valaisevat omituisella tavalla sitä menettelyä, jota liittoutuneet käyttivät.[19] He kertoivat lakkaamatta keisarille lausunnoita, joita Speranski varomattomasti oli lausunut tai jotka pantiin hänen sanomiksensa, ja selittivät niitä herättääkseen keisarin epäluuloa valtakunnansihteeriä vastaan. Keisari puolestaan tuon tuostakin kääntyi Saint-Glinin puoleen kuullakseen hänen mielipidettään ilmiannoista. Siten ilmoitti keisari hänelle Balashowin kertomuksen, jossa tämä kuvasi käyntiään Speranskin luona. Poliisiministerin mielestä oli valtakunnansihteeri kokonaan taikasalaisuuksien ympäröimä. Keskustelun kuluessa olisi Speranski lausunut: "Te tunnette keisarin epäluuloisen luonteen. Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän puoleksi", ja vielä: "hän on liian heikko hallitsemaan ja liian voimakas hallittavaksi". Saint-Glin ei voinut uskoa kertomusta todenperäiseksi, jo senkin vuoksi että Speranski ei suinkaan noin herkkäuskoisesti olisi voinut ilmaista ajatuksiaan. Keisari myönsi muistutuksen oikeaksi, mutta näytti tyytymättömältä, kun Saint-Glin ei tahtonut edistää Balashowin tarkoituksia. Toisen kerran ojensi keisari hänelle avatun kirjeen, joka oli osotettu Speranskille Pietariin, ja jonka koteloon oli merkitty, että se sisälsi 80 tuhatta ruplaa pankinassignaatteja. Kirjeessä, joka oli päivätty Kiewissä, kiittivät puolalaiset kaikista heille myönnetyistä eduista ja pyysivät Speranskia ottamaan vastaan oheen liitetyt 80 tuhatta rupl. pank. assign. Saint-Glin kiinnitti keisarin huomiota siihen, että kirje ei ollut tullut postissa, koska siinä ei ollut kruununsinettiä. Hän lausui lisäksi, että koteloon tuskin oli voinut mahtua 80 tuhatta ruplaa ja kysyi: onko rahat annettu Teidän Majesteetillenne? Hämmästyneenä löi keisari silloin otsaansa ja sanoi: Kuinka en ole tullut tuota ajatelleeksi? Kirje oli jo avattu. Hän lisäsi, että Saint-Glin oli tehnyt Speranskille suuren palveluksen. Nytkin osotti keisari jonkillaista mielipahaa siitä, että yritys ei onnistunut. Eräässä puheillepääsyssä sen jälkeenkin puhui keisari siitä katkeruudesta Speranskia vastaan, joka Rostoptshinin kertomuksen mukaan oli vallalla Moskovassa. Siellä oletettiin, että hän ministeristöjen ja valtakunnanneuvoston perustamisen kautta oli tahtonut järkyttää itsevaltaisuuden perustuksia. Myöskin Pietarissa häntä vihattiin. Keisari tahtoi Saint-Gliniltä saada lausunnon, eikö Speranskin toimeenpanema ministeristöjen järjestys ollut poikennut keisarin kunnioitetun kasvattajan La Harpen siitä lausumasta ajatuksesta, mutta nytkin oli Saint-Glin varovainen. Samaan aikaan Armfelt, johon hän oli ystävällisissä suhteissa, lakkaamatta kiusasi häntä aineellisten etujen lupauksilla, jos hän antautuisi juonien välikappaleeksi, mutta rehellinen mies kielsi päättävästi.
Saint-Glinin kertomat vehkeet Speranskia vastaan olivat, kuten lukija huomaa, liian karkeita vaikuttaakseen keisariin, mutta omituista on kaikissa tapauksissa, että hän tavallansa etsi syyn aihetta valtakunnansihteeriä vastaan ja kärsi niitä valheita, joita häntä vastaan esiintuotiin. Epäröivänä ollen hän oli kahden vaiheilla valittavastaan menettelytavasta. — Syvemmin ja hienommin suunniteltu oli eräs samanaikainen juoni, jonka paroni Korff on saanut tietoonsa eräästä Speranskin kirjeestä. Armfelt ja Balashow ehdottivat Speranskille, että he muodostaisivat salaisen kolmimiehistön, joka vallitsisi valtiossa ja tarkoituksiaan varten käyttäisi välikappaleinaan valtakunnanneuvostoa, senaattia ja ministereitä. Ehdotuksen hylkäsi Speranski, joka kuitenkin oli niin epäviisas, että joko henkilöitten tai asian halveksimisen vuoksi tai jostakin muusta syystä ei ilmaissut sitä keisarille. Tästä hänen vaitiolostaan saivat juonen virittäjät aseita käsiinsä ja saattoivat nyt keisarille syyttää Speranskia vilpittömyyden puutteesta hänen hyväntekijäänsä kohtaan, samalla kuin itse sanoivat tehneensä ehdotuksen vaan saattaakseen häntä kiusaukseen. Keisari kävi tyytymättömäksi siitä, että Speranski oli häneltä salannut niin tärkeän asian ja antoi sen jälkeen Speranskin vastustajain vapaasti juonitella häntä vastaan.
Asiasta on vähän lähempi selonteko J. Grotin ennen mainitussa kirjoituksessa "Speranskin karkotuksesta" Russki arkivissa joulukuussa 1871. Kun Speranski, niin kertoo Grot, vuonna 1816 keisarillisella käskykirjeellä oli nimitetty Pensan kuvernööriksi, kävi hänen luonaan Wojeikow, eräs eron saanut sotilas, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu. Puheltaessa kummasteli Wojeikow, että Speranski oli saattanut ottaa toimen vastaan, kun käskykirjeessä lausuttiin, että hänen tekojansa tarkastettaessa ei oltu löydetty päteviä epäluulojen syitä, mutta samalla tahdottiin antaa hänelle tilaisuutta uutteralla palveluksella puhdistautua täydellisesti. Speranski lausui, että hän todellakin oli tehnyt itsensä hairaukseen vikapääksi ja kertoi vieraalleen seuraavaa. Lokakuussa 1811 kävi valtioneuvos Magnitski useita kertoja hänen luonaan hartaasti pyytäen Balashowin ja Armfeltin puolesta, että hän ottaisi heidät puheilleen edes yhdeksi tunniksi jonkalaisen selityksen tähden. Vaikka Speranski itsepintaisesti oli vastaan, lausuen ettei hänellä ollut mitään heidän kanssaan tekemistä, täytyi hänen kuitenkin vihdoin myöntyä ja päästää heidät luokseen. Silloin esiintoivat he toivomuksenaan, että Speranski joka asiasta, jonka hän esitti keisarille, ensin neuvottelisi heidän kanssaan. Ehdotuksesta Speranski pahastui ja hylkäsi sen. Hän pyysi heitä samalla unohtamaan kaikki ja lupasi puolestaan olla heidän teostaan puhumatta. Sen jälkeen otti keisari muutaman kuukauden aikana Speranskin vastaan kuten tavallista kerran viikossa, vieläpä piti häntä luonaan entistä kauemmin esitysten jälkeen. Viimeisen kerran kohdatessaan Speranskin, jolloin hänen karkotuksensa jo oli päätetty, sanoi keisari muun muassa: Sinä ehdotit Armfeltille ja Balashowille, että he toimisivat yhdessä sinun kanssasi. Speranski vastasi, ettei hän, vaan että he ehdottivat, että heidän olisi kokoontuminen ennen jokaista esitystä. "Minkä tähden olet sitten", lausui Aleksanteri, "ollut siitä minulle puhumatta? Olihan se kolmimiehistö". Tyytymättömänä lisäsi keisari, että hän jo kauan oli odottanut tunnustusta, että hän surulla oli huomannut erehdyksensä, että Speranski oli pettänyt hänen luottamuksensa ja osottanut avomielisyyden puutetta. Kotia palattuaan kertoi Wojeikow Speranskilta kuulemansa vaimolleen, joka sen ilmoitti Saint-Glinille ja jolta myös Grot oli kuullut saman asian.[20]
Tuntuu, kuin jos Speranski itse olisi pitänyt tätä tapahtumaa sangen tärkeänä ja siitä tahtonut etsiä kohtalonsa arvoituksen avainta. Mutta syystä huomauttaa Pogodin, että tällä seikalla ei ole voinut olla ratkaisevaa merkitystä. Eivät Speranskin vihamiehet eikä keisari Aleksanteri itse koskaan viitanneet siihen, ja keisari myönsi itse myöhemmin, ettei ollut olemassa ollenkaan Speranskin syyn todistuksia.
Eräässä N.K. Schilderin kirjoituksessa "Speranski ja Magnitski" Russki Westnikissä syyskuussa 1890 kerrotaan, että alussa vuotta 1812 Armfelt, Balashow, sisäasiainministeri Kosodawlew, eversti Ekesparre ja Rosenkampf olivat keisarille tehneet Speranskia vastaan syytöksen, jossa Speranskia vastaan väitettiin, että hän oli kirjevaihdossa Ranskan viranomaisten kanssa, että hän oli antanut Napoleonille Venäjän salaisia suunnitelmia ja että hän suosi papinpoikia aatelin kustannuksella. Ainoa keino saada varmuutta asiasta oli, sanoivat he, poistaa hänet pääkaupungista ja sinetitä hänen paperinsa. Tämän tiedon-annon mukaan siis kuitenkin kaikitenkin ainoastaan yleisiä väitteitä esitettiin Speranskia vastaan; todellista selvitystä odotettiin hänen takavarikkoon otetuiden paperiensa tutkimisesta.
Hämäriä kohtia on siis olemassa Speranskia vastaan tähdätyissä juonissa, mutta vielä vaikeampi on saada selviksi keisari Aleksanterin menettelytavan vaikuttimia. Tässä on edessämme sielutieteellinen arvoitus, missä eivät mitkään asiakirjat, mitkään tavalliset todistuskeinot voi antaa meille ohjausta. Jos keisari, kuten hän useita kertoja Speranskin kukistumisen jälkeen lausui, oli vakuutettu siitä, että Speranskia ei millään tavoin voinut syyttää sopimattomasta menettelytavasta, minkä tähden poisti hän sitten mitä tylyimmällä tavalla luotaan miehen, joka oli tehnyt hänelle niin suuria palveluksia ja persoonallisesti ollut häntä niin lähellä? Se selitys on lähinnä, että hän noudatti yleistä mielipidettä ja valtiollisen aseman vaatimuksia. Väsyneenä Speranskia vastaan alituisesti tehdyistä syytöksistä, ei hän lopullisesti enää voinut vastustaa hänen vihollistensa vaatimuksia. Kun hän ryhtyi ratkaisevaan taisteluun Napoleonia vastaan, tarvitsi hän tuekseen kansansa kaikki voimat. Mutta niin kauan kuin hänellä oli sivullaan ranskalaismielinen valtakunnansihteeri, ei hänen oma asemansa kansaan näyttänyt selvältä eikä avoimelta, minkä vuoksi hän ei voinut luottaa kansansa täyteen alttiuteen. Speranskin täytyi kukistua, jotta saavutettaisiin ne suuret tarkoitukset, joita keisari tahtoi voittaa; hän oli uhrattava isänmaan pelastuksen tähden. Siinä käskykirjeessä, jolla Speranski nimitettiin Pensan kuvernööriksi, lausuttiin: Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi minulle mahdottomaksi. Käskykirjeen himmeä sanamuoto viittaa yleisiin olosuhteihin, joilla oli valtava vaikutus keisariin. Samaan käsityskantaan liittyy Saint-Glin, lausuessaan: Speranski oli määrätty, kavallus tekosyynä, yleisen vihan uhriksi, jonka oli yhteisessä isänmaallisessa tunteessa liittäminen hallitsijan ympärille kaikki yhteiskuntaluokat alkavaa sotaa varten.
Speranskin kohtalon alaiseksi joutui myöskin todellinen salaneuvos Magnitski, joka, hänkin maaliskuun 17 (29) p. 1812, poliisin toimesta lähetettiin pois Pietarista. Hänellä oli aikaisemmin ollut virka Venäjän Pariisissa olevassa lähettiläsvirastossa ja siellä hän oli tutustunut Ranskan valtiomiehiin. Sittemmin oli hän ollut Speranskin työtovereita ja ottanut osaa hänen asetustensa laatimiseen. Hänkin näyttää kukistuneen yleisten syytösten johdosta, ilman että mihinkään määrättyyn tosiasiaan viitattiin. Mikä yhteys Speranskin ja Magnitskin välisuhteissa luultiin löydetyksi, ei ole tunnettu.
Oli miten hyvänsä, keisari, vaikka hän ei ollut varma Speranskin syyllisyydestä, kuitenkin luuli ratkaisevat toimenpiteet häntä vastaan tarpeellisiksi. Hän epäili vaan sopivimmasta menettelytavasta. Eräs Tarton yliopiston professori nimeltä Parrot, johon hän suuresti luotti, sai tiedon hänen huolistaan tässä asiassa ja neuvoi häntä olemaan asettamatta Speranskia syytteeseen tuomioistuimen edessä, sekä sen tähden, että hänen syyllisyytensä ei ollut varma, että sen vuoksi, kun hänen tuomarinsa silloisissa oloissa olisivat hänen vihamiehiään, minkä tähden oikeudenmukaista tutkimusta ei olisi odotettavissa. Täysin riittäisi, jos hän poistettaisiin Pietarista ja pidettäisiin sellaisen valvonnan alaisena, ettei hän mitenkään saattaisi päästä yhteyteen vihollisten kanssa. Sodan jälkeen olisi vielä aikaa oikeudenkäyntiin ryhtyä. Tämä neuvo, joka annettiin kirjeessä maaliskuun 16 (28) p:ltä, näyttää ratkaisevasti vaikuttaneen niitten toimenpiteitten laatuun, joihin jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valtakunnansihteeriä vastaan.
Itse tapausta, jonka kautta Speranskin ura pitkäksi ajaksi keskeytyi, kuvaa paroni Korff ruhtinas Aleksanteri Galitsinin kertomuksen mukaan, joka itse oli läsnä, seuraavin sanoin: Maaliskuun 17 (29) p., joka oli sunnuntai, oli Speranski päivällisillä ystävättärensä, rouva Weikardtin luona, kun keisarin sananlennättäjä tuli ja toi hänelle käskyn saapua keisarin luo samana iltana k:lo 8. Tässä kutsumuksessa, joka oli usein sattuneitten samallaisten kaltainen, ei ollut mitään tavatonta, ja Speranski meni kotia työhönsä ja saapui palatsiin määrättynä aikana. Ruhtinas Aleksanteri Galitsin, joka myös oli tullut esitettäviä asiakirjoja mukanansa, odotti sihteerinhuoneessa, mutta valtakunnansihteeri kutsuttiin ensin sisään. Puheillaoloa kesti kolmatta tuntia. Sitten tuli Speranski keisarin kabinetista, mieli varsin kuohuksissa. Kyynelsilmin ja kävellen pöydän luo pannakseen papereitaan salkkuunsa, kääntyi hän selin Galitsiniin, luultavasti salataksensa levottomuuttaan.
Suljettuaan salkkunsa ja kun hän oli juuri lähtemäisillään pois huoneesta toiseen mennäksensä, kääntyi hän, aivan kuin jos hän äkkiä olisi malttanut mielensä, kynnyksellä ja sanoi vitkalleen ja erityisellä äänenpainolla: Hyvästi, Teidän Ylhäisyytenne! Se oli pitkän ajan hyvästijättö, sillä kymmenettä vuotta kului sen jälkeen ennen kuin Speranski sai kohdata Galitsinin tai Aleksanterin itsensä. — Heti sen jälkeen lähetti keisari sanan Galitsinille, ettei hän voinut ollenkaan päästää häntä puheillensa, vaan käski hänen tulla seuraavana päivänä, valtakunnanneuvoston istunnon jälkeen.
Paroni Korff kertoo tämän kohtauksen ruhtinas Galitsinin oman suullisen kertomuksen mukaan. Toinen omin silmin näkijä, kenraaliadjutantti kreivi Golenishtshew-Kutusow, joka samana päivänä oli päivystäjänä sihteerinhuoneessa, kertoi hänelle, että Speranski, kun hän tuli keisarin kabinetista, oli melkein tainnoksissa, yritti panna hattuaan salkkuunsa ja vihdoin vaipui tuolille, jolloin hän, Kutusow, kiiruhti tuomaan vettä. Muutama minuutti sen jälkeen avautui keisarin kabinetin ovi vitkalleen, ja kynnykselle ilmestyi Aleksanteri, silminnähtävästi mielenliikutuksessa. Hän lausui sanat: Vielä kerran, hyvästi Mikael Mihailowitsh, ja vetäytyi sitten huoneeseensa jälleen.[21]
Aivan tuntematonta on, mitä keisari oli puhunut miehen kanssa, joka useita vuosia oli ollut häntä niin lähellä. Ei keisari eikä Speranski ole koskaan lausunut siitä sanaakaan. Se oli ikävä muisto, johon ei kumpikaan tahtonut koskettaa.
Kun Speranski palasi kotia, ensin turhaan etsittyään jo poisvietyä Magnitskia, kohtasi hän poliisiministeri Balashowin ja de Saint-Glinin, jotka odottivat häntä sulkeakseen sinetillä hänen huoneensa hänen paperiensa tarkastamista varten. Postireki oli pihalla valmiina hänet poisviemään. Hän sai luvan ottaa erilleen muutamia papereita, jotka pantiin eri pakettiin ja osotettiin keisarille. Hänellä ei ollut rohkeutta herättää tytärtään ja anoppiaan sanoakseen heille jäähyväisiä. Hän siunasi ainoastaan heidän lepohuoneensa oven ja jätti kirjeen, jossa pyysi heitä molempia tulemaan hänen luokseen talven kuluttua. Kun tämäkin myöhään yöllä oli tapahtunut, jätettiin hän erään Shipulinski nimisen poliisimiehen haltuun, joka oli määrätty viemään hänet kauvan kestävään, Nishni-Nowgorodissa alkavaan karkotukseen.
Aleksanteri I ei koskaan ollut täysin suora niitten toimenpiteitten syihin nähden, joihin Speranskia vastaan oli ryhdytty, eikä hän koskaan ilmaissut kenellekään menettelynsä vaikuttimia. Mutta erityisistä tiedon-annoista ilmenee, että hän heti jälkeenpäin oli tapahtumasta syvästi liikutettu ja melkein katui tekoansa. Kun ruhtinas Galitsin maaliskuun 18 p. käskyn mukaan saapui hänen luoksensa, käveli hän synkän näköisenä huoneessaan. "Teidän Majesteettinne, Te olette sairas?" kysyi Galitsin. "Ei, minä olen terve", vastasi keisari. — "Mutta muotonne?" — "Jos sinulta olisi kätesi poikki lyöty", vastasi keisari, "sinä varmaan huutaisit ja valittaisit kärsimisiäsi; minulta he viime yönä riistivät Speranskin, mutta hän oli minun oikea käteni!" Koko pitkän keskustelun aikana keisari ainoastaan puhui suuresta vahingostaan, usein kyynelsilmin. "Sinä", sanoi hän vihdoin, "tutkit Moltshanrowin kanssa Mikael Mihailowitshin (Speranskin) paperit, mutta sinä et löydä niistä mitään — hän ei ole kavaltaja". "Mitä oli minun tehtävä", lausui keisari eräälle toiselle seuralaiselleen; "kukaan ei kenties kärsinyt sen vuoksi enemmän kuin minä, mutta minun oli pakko myöntyä mitä välttämättömimpien syitten tähden". Muita samallaisia lausunnoita kerrotaan samalta ajalta. Kun keisari sittemmin 1820 oli päättänyt, että Speranski saisi palata Pietariin toimestaan Sipirian kenraalikuvernöörinä, kysyi hän eräältä Wasiltsikow nimiseltä uskotultaan, oliko hän kuullut, että Mikael Mihailowitsh kutsuttaisiin takasin. Tämä vastasi siitä kuulleensa ja toivotti samalla onnea keisarille, joka sai takasin niin ansiokkaan miehen. "Ei kukaan", lausui keisari, "voi oikeammin pitää arvossa hänen suuria lahjojaan kuin minä. Minä olen vakuutettu siitä, että hän ei ole huono ihminen; mutta silloisten olosuhteitten mahti, jota minä en voinut vastustaa, pakotti minut eroamaan hänestä. Koskaan en kuitenkaan uskonut kavallusta, josta häntä syytettiin, ja minä moitin häntä vaan siitä, että hän ei ollut täysin avomielinen minua kohtaan". — Kenties keisari näillä sanoilla tarkoitti, mitä ylempänä (ss. 52 ja 53) olemme maininneet.
Kirjeessä, jonka Speranski karkotuksensa jälkeen kirjoitti keisarille Permistä ja johon vielä palaamme, on seuraava himmeä kohta, josta käy selville, että Speranskin itsensä mielestä keisari tiesi hänet, Speranskin, viattomaksi. "Ainoastaan Teidän, Kaikkeinarmollisin Keisari, ainoastaan Teidän oikeamielisyytenne tulee poistaa se (syytös). Minä uskallan nimenomaan sanoa, että Te, Teidän Majesteettinne, ikuisen totuuden nimessä, Jumalan edessä olette velvollinen niin tekemään. Tässä suhteessa Teillä ei voi olla vähintäkään epäilystä minuun; minut sitoo ei omani, vaan teidän salaisuutenne; siis on Teidän selitettävä kaikki. Raha-asiat, rasitukset, uudet laitokset, kaikki julkiset asiat, joissa minun on ollut onni täyttää Teidän tahtonne, kaikki ne aika näyttää oikeiksi; mutta millä näytän minä syyttömyyteni täällä, kun kaikki on salaista ja on salassa pidettävä".
Yleinen mielipide yhdisti alusta alkaen Speranskin kukistuksen ja Ranskan välin rikkoutumisen. Ulkomaan sanomalehdissä kerrottiin, että oli keksitty salaliitto, johon Speranski, Magnitski ja muutamia ranskalaisia oli sekaantunut. Tarkoituksena oli keisarin murhaaminen, joka kuitenkin itse oli päässyt salaliiton perille ja rankaissut rikolliset. Samallaisia huhuja liikkui Venäjällä. Kaikkialla valtakunnassa, missä vähänkin seurattiin yleisiä asioita, oltiin tietävinänsä, että entinen valtakunnansihteeri oli jumalaton kavaltaja, joka syystä oli syösty asemaltaan. Tuollaista uskottiin sitä kernaammin kuin häntä kauan oli pidetty tirannina, jonka onnettomuuden täytyi olla Venäjän kansan onni. Paroni Korff mainitsee tämän Speranskin järjestelmällisen panettelun näytteenä kirjoituksen nimeltä: "Mémoire écrit à l’occasion de la disgrâce de M. de Speransky en 1812",[22] jonka tekijäksi K.M. Armfelt on mainittu. Paroni Korff arvelee syystä, että tekijä ei ole Armfelt, vaan paroni Rosenkampf.
Kun Speranskin kohtalo siten oli tunnettu ja puheen alaisena sekä ulkomaalla että Venäjällä, oltiin Venäjän virallisissa piireissä aivan äänettömiä siitä, mitä oli tapahtunut. Ei mikään julkinen asiakirja kertonut, että häneltä oli hänen arvonsa riistetty ja että hän oli karkotettu valtakunnan etäiseen seutuun. Toisia henkilöitä valittiin hänen sijallensa, ilman että sanaakaan mainittiin hänen erostaan tai sen syistä.
Venäjän korkeimpain virkamiesten luettelosta vuodelta 1813 poistettiin Speranskin nimi, toimenpide, jonka kautta hänen eronsa julkisesta elämästä kaikessa hiljaisuudessa vahvistettiin.
Poliisimies Shipulinski, joka oli saanut toimekseen viedä Speranskin Nishni-Nowgorodiin, kiiruhti kulkua niin, että hän jo maalisk. 23 p. (huhtik. 4 p.) k:lo 8 aamulla saapui määräpaikkaan, missä hän jätti karkoitetun seuralaisensa kuvernöörin valvonnan alaiseksi. Kolme päivää myöhemmin saapui kuvernöörille poliisiministeri Balashowilta kirjallinen käsky, joka ilmoitti, että keisari oli valinnut Nishni-Nowgorodin salaneuvos Speranskin olinpaikaksi ja että kuvernöörin sen johdosta tuli tarkasti pitää vaaria, että Speranskin kirjevaihto lähetettäisiin Pietariin keisarin tietoon saatettavaksi; ilmoittaa henkilöt, joitten kanssa hän oli läheisessä yhteydessä, hänen tuttavansa ja yksityisen seurustelupiirinsä; antaa tietoja kaikesta, mikä häneen nähden voi ansaita huomiota; mutta muutoin osottaa hänelle kaikkea sitä kunnioitusta, joka oli hänen säädylleen tuleva. Speranski ei siis ollut ainoastaan karkotettu; häntä pidettiin rikoksentekijänäkin ja hänen täytyä mitä huolellisimmin välttää kaikkea, jota hänen vihollisensa saattoivat selittää hänen vahingoksensa.
Speranskille ei tosin heti ilmoitettu siitä salaisesta urkkimisesta, jonka alaisena hän oli, mutta hän aavisti kuitenkin, mihin toimenpiteihin häntä vastaan oli ryhdytty ja sovitti menettelytapansa sen mukaan. Ulkonaisesti hän pysyi aivan levollisena ja puhui kirjeissäänkin maltillisesti muuttuneesta asemastaan, jolloin toivo karkotuksen pikaisesta peruuttamisesta tuon tuostakin pisti esille. Uskotulleen Masalskille, joka kauan oli hoitanut hänen yksityisiä asioitaan, antoi hän määräyksiä siitä, mitä oli vaarinotettava taloudellisiin asioihin nähden, jotka hänen äkki arvaamatta oli täytynyt jättää järjestämättä. Kirjeessä anopilleen, rouva Stivenille, kuvaa hän oloaan niin kauniilla väreillä kuin mahdollista. "Olen jo", niin hän kirjoittaa, "saanut asiani täyteen järjestykseen. — Minä arvaan, että Te (anoppi ja tytär Elisabet) tulette minun luokseni vasta toukokuun alussa ja siis vielä vietätte pääsiäisviikon Pietarissa. Minä kiellän hyvää ja kilttiä Liisaani synkistämästä tätä juhlaa vähimmälläkään surulla ja pyydän hänen viettämään sitä niin iloisesti kuin mahdollista ystäväinsä keralla. Ainoastaan tietämättömyys teidän kohtalostanne voi saattaa minut levottomaksi". Samoin pyysi hän sukulaistensa Tsherkutinossa pysymään aivan levollisina hänen oleskelustaan Nishni-Nowgorodissa, mistä hän luultavasti pian palaisi.
Hänen olikin ilo Nishni-Nowgorodissa pikemmin kuin hän oli odottanut saada vastaan ottaa tyttärensä ja rouva Stivenin, jotka keisarin käskystä matkustivat hänen luokseen muutama päivä sen jälkeen kuin hän itse oli viety pois. Heillä ei ollut kestettävänä ainoastaan matkan vaivaloisuudet, mutta he saivat kärsiä myöskin kansan osottamasta katkeruudesta, joka tuskin oli saanut tiedon Speranskin perheen saapumisesta, kun jo alettiin hänen nimeänsä mitä katkerimmin häväistä. Hämmästyksekseen tapasi Elisabet Speranski isänsä, jonka hän oli luullut alakuloiseksi, iloisena ja reippaana, aivan kuin jos karkotus olisi ollut vaan vapaaehtoinen matka.
Kun pienen perheen jäsenet siten jälleen olivat yhtyneet, järjesti Speranski kotinsa ja elämänsä sopivimmalla tavalla. Hän jakoi aikansa, joka nyt oli vapaampi kuin koskaan, lukemisen, laajain retkien, varsinkin ratsain, ja tyttärensä kasvatuksen kesken, jolle hän viimeisinä, ankaran työn alaisina aikoinaan ei ollut voinut osottaa tarpeellista huomiota. Hän oli siinä määrin mieltynyt Nishni-Nowgorodiin, että hän aikoi ostaa itselleen talon kaupungista. Mutta hänen nauttimaansa rauhaa ei kestänyt kauan. Loppupuolella kesää alkoi Nishni-Nowgorodiin tulvata henkilöitä ja perheitä, jotka pakenivat Venäjän sydämmeen tunkevaa vihollista. Nämä pakolaiset toivat mukanaan kaiken sen panettelun ja ne halventavat huhut, joita siihen aikaan oli Venäjällä Speranskista liikkeessä, minkä johdosta kaupungin asukkaat, jotka siihen saakka olivat häntä kohdelleet ystävyydellä, alkoivat häntä väistää tai osottaa hänelle suoraa epäkohteliaisuutta. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän vakuutettuja, että hän oli kavaltaja keisaria ja isänmaata vastaan. Yhä ankarammaksi käyvä poliisitarkastus, jonka alaisena hän oli, vaivasi häntä myöskin, ja hänelle oli mieluisaa, kun hänen ystävänsä keksivät keinoja yksityisten henkilöitten kautta olla hänen kanssaan viranomaisille tuntemattomassa kirjevaihdossa, joka ei ollenkaan koskenut valtiollisia seikkoja, mutta jossa saattoi tuttavallisemmin ja avomielisemmin vaihtaa ajatuksia kuin hallituksen tarkastuksen alaisissa kirjeissä. Nämä samat seikat, jotka katkeroittivat hänen oloansa Nishni-Nowgorodissa, sittemmin odottamattomasti pahensivat hänen kohtaloansa.
Mies, jolla tänä levottomana aikana oli huomattava asema Venäjällä, oli Moskovan kuvernööri, Rostoptshin, Ranskan hurjimpia vihamiehiä, ja pian tämän jälkeen tunnettu Moskovan palon kautta syyskuussa 1812. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Speranskiinkin tämän karkoitusseudulla ja oli huomaavinaan, että hän vastusti mielissä vallitsevaa isänmaallista liikutusta. Hän ilmoitti Nishni-Nowgorodin viranomaisille Moskovassa liikkuvasta huhusta, että henkilöillä, jotka menisivät Nowgorodin markkinoille, oli aikomus murhata Speranski. Mutta myöhemmin, elokuussa 1812, kääntyi hän suorastaan keisarin puoleen ja syytti kirjeessä hänelle Speranskia alamaisten rehellisen innon heikontamisesta yleisön pelottamisella. "Täytyy", lisäsi hän, "niin pian kuin mahdollista saada asia autetuksi ja estää Teitä vastaan kudottujen turmiollisten aikeitten toteuttamista". Tämän ilmiannon, joka perustui ainoastaan tyhjiin huhuihin, olisi pitänyt olla sitä vähäpätöisemmän merkitykseltään, kuin Speranskin oli mahdotonta olla vaarallinen siinä asemassa, missä hän oli. Mutta silloisen kiihtyneen mielentilan vallitessa oltiin Pietarissa taipuvaisia kiinnittämään huomiota kaikkiin tuollaisiin tiedon-antoihin, ja onnettomuudeksi saapui jotenkin samaan aikaan Novgorodista Speranskille epäedullinen poliisiraportti, joka oli omiansa vaikutusta vahvistamaan. Speranski oli, niin kertoi Nishni-Nowgorodin varakuvernööri kirjeessä 1812, päivällisten jälkeen kaupungin piispan luona keskustellessaan toisten henkilöitten kanssa lausunut, että Napoleon sodissaan Saksassa oli säästänyt papistoa ja sittemmin voittajana sitä suojellut. Oltiin sitä mieltä, että nämä Speranskin sanat sisälsivät valtakunnalle vaarallisen lausunnon Napoleonin eduksi. Siitä huolimatta, että edellisissä poliisiministeristöön saapuneissa raporteissa ei ollut mitään, minkä saattoi selittää Speranskin vahingoksi, riitti tämä uuden ankaran toimenpiteen aiheeksi häntä vastaan.
Syyskuun 15 (27) p. 1812 läksi Pietarista keisarillinen sananviejä, mukanansa seudun ylimmälle sotilaspäällikölle, kreivi Tolstoille, keisarin omakätinen kirjoitus, joka muun muassa sisälsi seuraavat sanat: "Tähän oheen liitän raportin Nishni-Nowgorodin varakuvernööriltä (yllämainittu raportti elok. 22 p. (syysk. 3. p.)) salaneuvos Speranskista. Jos se on tosi, niin on tämä vaarallinen mies vartioituna lähetettävä Permiin, määräyksellä minun puolestani kuvernöörille, että hänen on tarkasti pidettävä häntä silmällä ja vastattava kaikista hänen teoistaan ja hänen käytöksestään".
Kun tämä keisarillinen käsky kreivi Tolstoin toimesta ilmoitettiin Speranskille, menetti hän mielenmalttinsa, jonka hän muutoin tavallisesti osasi säilyttää. Hänen mielensä joutui silminnähtävästi kuohuksiin, hän tarttui päähänsä ja lausui, minuutin ajan ääneti oltuaan: No, sitä odotin. Siirtyminen Permiin oli keisarin epäsuosion uusi ja ankara osotus, sillä Perm oli valtakunnan etäisimpiä paikkoja, vielä melkein raakalaisseudulla Sipirian rajalla. Elämä Permissä oli oleva elämää täydellisessä erillään olossa sivistyneestä maailmasta, pimeydessä ja unhotuksessa. Ei ihme siis, että hän oli ääneti ja alakuloinen matkalla uuteen, koillisessa sijaitsevaan karkoituspaikkaan, johon matkaan vielä samana päivänä ryhdyttiin, sotilasvartio mukana. Anoppinsa ja tyttärensä pyysi hän seuraamaan itseänsä niin pian kuin se olisi heille mahdollista.
Nyt oli Speranskin alennus syvimmillään. Seuraavassa huomaamme, kuinka hänen pitkällisten ponnistusten jälkeen onnistui jälleen saavuttaa kansalaiskunnia ja arvokas asema, jolloin kuitenkin vastoinkäyminen jossakin määrin oli muuttanut hänen luonnettaan, niin jäntevä kuin se olikin.