IV.
Ensi aika Speranskin kauan kestävää oleskelua Permissä oli katkerin hänen vaiherikkaassa elämässään. Eräs Popow niminen kauppias ja muutamat harvat muut henkilöt osottivat hänelle ystävyyttä, mutta muutoin otettiin hän kaupungissa vastaan kylmyydellä, joka lisäsi hänen muutoinkin rasittavaa alakuloisuuttaan. Hän kävi korkeammissa yhteiskunta-asemissa olevain henkilöitten luona, mutta tuskin kukaan otti häntä vastaan; ei ainakaan ainoakaan vastannut hänen käyntiinsä. Hän päätti jonkalaisella yksipäisyydellä murtaa itselleen tien ja uudisti tervehdyksillä käyntinsä, mutta samalla tuloksella. Hänen rahavaransa olivat hänen Permiin tullessaan loppuneet, ja kun yhteys ystäväin kanssa Länsi-Venäjällä sodan vuoksi oli käynyt vaikeammaksi, ei hän heidän kauttaan voinut saada sitä mitä tarvitsi. Hänen täytyi hankkia rahoja omaisuuttaan panttaamalla ja lainaamalla palvelijoiltaan, jotka nyt olivat herraansa rikkaammat. Hänen tyttärensä Elisabet kuvaa seuraavin sanoin tätä aikaa isänsä elämässä: Hänellä ei enää ollut Nishni-Nowgorodin lämmintä aurinkoa, ei sen hyvinvointia eikä ystävällisyyttä; hänellä ei, kaukana pääkaupungista, ollut rakasta toivoa, että karkoitusta vaan kestäisi jonkun ajan ja että se pian voisi lakata. Hänellä ei ollut niin hartaita ystäviä kuin Pietarissa tai niin yleväsydämmisiä kuin Nishni-Nowgorodissa, jotka, päinvastoin Pietaria ja sen juonia, eivät pelänneet osottaa kunnioitusta kukistuneelle suuruudelle. Perm sitä vastoin oli pelkkä karkoituspaikka. Siellä oli talvi ja talven hyinen kylmyys ja kuollut luonto. Se oli etäinen, unhotettu maaseutupaikka, ilman varakasta aatelia, siis myöskin ilman sitä vieraanvaraisuutta, jota löytyy maaseudulla — —. Sinnekin saapui paljon henkilöitä, jotka pitivät häntä vaan isänmaankavaltajana ja virittivät sitä vihamielisyyttä häntä vastaan, joka vallitsi kaupungissa.
Lukeminen oli tähän aikaan hänen ainoa lohdutuksensa, mutta kirjain puute esti häntä säännöllisesti harjoittamasta tieteellisiä tutkimuksia. Uskonnollisia asioita hän enimmin ajatteli, ja sillä alalla hän muodosti itselleen omituisen katsantokannan, joka kallistui mystilliseen uskoon hengen välittömästä yhteydestä yliaistillisten voimain kanssa, ja joka aina oli tuntunut viehättävältä hänen runolliselle mielelleen. Näitten hänen tutkimustensa hedelmä oli keskiaikaisen mystikon Tuomas Kempiläisen kuuluisan "Kristuksen seuraamisesta" nimisen teoksen käännös, jonka hän oli alkanut jo toimeliaimpana virkamiesaikanaan ja nyt päätti. Käännös, joka hänen mielestään oli teoksen kaikkia muita käännöksiä etevämpi tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen nähden, painettiin vasta 1819.
Kun Speranski siten oleskeli nöyryyttävässä asemassa etäisellä maaseudulla, tapahtui sodassa Ranskaa vastaan Venäjälle edullinen käänne. Vuoden kuluessa karkoitettiin Ranskan armeijat Venäjältä, ja keisari Aleksanteri ryhtyi Saksassa voittamaan uusia laakereita taistelun jatkuessa. Tämä valtiollisen aseman muutos vaikutti karkoitetun valtiomiehen kohtaloon ja tuotti siihen jonkun verran huojennusta. Ensimmäinen valonsäde oli, että Speranski lopulla vuotta 1812 keisarin armosta sai 6,000 ruplan vuotuisen määrärahan. Samaan aikaan saapui Pietarista viittauksia siitä, että Speranskia oli kohdeltava hänen säätynsä ja ansioittensa mukaan, ja nyt alettiin häntä äkkiä kohdella aivan toisin. Hän, jota ennen halveksittiin maankavaltajana, otettiin ystävällisesti kaikkiin seurapiireihin, muutos, joka oli hänelle tervetullut sekä hänen itsensä että hänen anoppinsa ja tyttärensä vuoksi, jotka molemmat jo lokakuussa olivat saapuneet Permiin.
Speranski oli nyt, iältään vasta alun viidennelläkymmenellä, siinä elämän vaiheessa, jolloin useimmille toimeliain aika alkaa. Hän oli kokenut enemmän kuin muut. Loistavan menestyksen jälkeen oli hänen uransa yhtäkkiä keskeytynyt, ja hänen ennen ylpeä mielensä oli masentunut. Mutta sillä iällä ei mies, kaikkein vähimmin niin lahjakas kuin Speranski, luovu vastaisen vaikutuksen ajatuksesta. Ja tuskin oli nyt taivaanranta vähänkään valjennut, kuin hän jo alkoi pyrkiä saavuttamaan menetettyä asemaansa. Oloja katseli hän kuitenkin toisin kuin ennen. Kun hän ennen oli halunnut reformeerata isänmaansa ja johtaa sen uusille, onnellisemmille tulevaisuuden urille, oli nyttemmin hänen lähin silmämääränsä hyödyllisellä toiminnalla poistaa se häpeä, joka oli kohdannut hänen nimeään, esiintyä Venäjän yleisön ja koko Euroopan edessä miehenä, joka moitteettomasti oli palvellut ruhtinastaan.
Ensimmäinen askele siinä tarkotuksessa oli, että hän alussa vuotta 1813 laati Aleksanteri I:lle asetetun laajan puolustuskirjoituksen, jossa hän ylevällä yksinkertaisuudella ja totuuden voimalla kuvasi koko valtiollisen uransa, todistaen syyttömyytensä sitä panettelua vastaan, jota hänen vihollisensa olivat hänestä levittäneet.
Jos hän oli erehtynyt, ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut puuttunut hyvää tahtoa palvella hallitsijaa ja toimeenpanna hänen toivomuksiaan. Tätä kirjoitusta, joka monessa kohden valaisee Speranskin elämänhistoriaa, seurasi kirje, jonka loppusanat kuuluivat:
Palkaksi kaikesta kokemastani katkeruudesta, palkaksi raskaasta vaivasta, mikä minulla on ollut Teidän palveluksessanne, Teidän kunnianne ja valtakunnan hyvän vuoksi, tunnustuksena koko käytökseni puhtaudesta ja moitteettomuudesta virkamiehenä ja vihdoin Teidän ja minun välisen, minulle armollisen ja mielistelevän yksityisen suhteen muistoksi, jonka yksin Jumala näki, rukoilen vaan yhtä ainoaa armon osotusta: sallia minun perheeni kanssa viettää jälellä oleva osa elämääni, joka todella on ollut täynnä hätää ja huolia, pienellä tilallani. Jos havaitaan sopivaksi uskoa tässä yksinäisyydessä minun loppuun suorittaakseni joku osa yleisistä laeista, joko sitten siviililaki, rikoslaki tai prosessi, otan Teidän Majesteetiltanne sellaisen persoonallisen tehtävän ilolla vastaan ja olen sen suorittava ilman mitään apua, huolellisesti, pyytämättä muuta korvausta kuin ainoastaan vapauden ja unhotuksen. Jumala, joka on ruhtinaitten ja heidän alamaistensa yhteinen isä ja tuomari, siunatkoon Teidän Majesteettinne siunausrikkaat toimet valtakunnan parhaaksi, lähettäköön Teille palvelijoita, jotka ovat hurskaita ilman pelkuruutta ja huolellisia ilman vallanhimoa. Nämä ovat alati miehen toivomuksia, joka virassa on ollut vähemmin onnellinen kuin moni muu, mutta jonka persoonallista rakkautta Teitä kohtaan ei kukaan ole voittanut.
Speranskin tytär oli aikasemmin perinyt Welikopole nimisen tilan, 9 virstan päässä vanhasta Nowgorodista, siis ei kaukana Pietarista. Sinne pyysi Speranski saada käydä asumaan, ja niin luja oli hänen toivonsa siitä, että hallitsija suostuisi hänen pyyntöönsä, että hän jo nyt antoi anoppinsa ja tyttärensä Permistä muuttaa sinne. Elisabet Speranski vei mukanaan keisarille osotetun kirjoituksen, ja hänen huolellisuutensa kautta se vältti Speranskin vihollisten valppauden sekä tuli suorastaan keisarin omaan käteen.
Keisari Aleksanterilla oli kuitenkin yhä etuluulonsa entistä suosikkiaan vastaan eikä hän lännessä jatkuvan sodan vuoksi voinut kiinnittää huomiotaan Speranskin oloihin. Vuosi 1813 ja talvi 1813-1814 kuluivat ilman että mihinkään toimenpiteeseen ryhdyttiin, jonka tähden Speranski kirjeessä heinäkuun 9 (21) piitä 1814 uudestaan kääntyi hallitsijan puoleen, jolle hän. toivotti onnea loistavan menestyksen ja äsken tehdyn kunniakkaan rauhan vuoksi; samalla johdatti hän muistoon edellisen kirjoituksensa ja uudisti siinä tekemänsä pyynnön, "lujalla luottamuksella", kuten hän lausui, "Teidän oikeudentuntoonne ja Teidän lempeään sydämmeenne". Olot olivat nyt suotuisammat kuin ennen, eikä myöntyvän vastauksen saaminen viipynyt. Kirjeessä elok. 31 (syysk. 12) p:ltä 1814 ilmoitti hänelle poliisiministeri, nyttemmin ei hänen vanha vihamiehensä Balashow, vaan kreivi Wjasmitinow, että keisari oli suostunut hänen toivomukseensa saada muuttaa Welikopoleen. Hän jätti sitten 19 (31) p. syyskuuta 1814 Permin, jonka asukkaat, jotka olivat oppineet pitämään häntä arvossa, eronhetkellä monin tavoin osottivat hänelle osanottoa ja ystävyyttä. Hän luuli saaneensa persoonallisen vapautensa takasin, mutta niin ei ollut asian laita. Hän oli yhä poliisin valvonnan alaisena, ja poliisiministeri antoi samalla salaisen käskyn Nowgorodin kuvernementin sotapäällikölle aika ajoittain lähettää hänelle Speranskin tietämättä tietoja hänen oloistaan ja henkilöistä, joitten kanssa hän seurusteli.
Speranskin ystävät odottivat, että hänen oleskeluaan pääkaupungin lähellä olevassa Welikopolessa kestäisi vaan lyhyt aika, jota seuraisi täydellinen keisarin suosion saavuttaminen, mutta he erehtyivät. Hänen täytyi viettää kaksi vuotta pienellä maatilalla, missä hän tosin saattoi järjestää elämänsä mielensä mukaan, mutta oli ilman toimintaa, jolla olisi jotain merkitystä. Hän hoiti tilaa, mutta se ei ollut niin suuri, että hänen aikansa ajan pitkään olisi siihen mennyt. Alaisiansa palvelijoita ja talonpoikia kohtaan hän oli lempeä isä ja hyväntekijä. Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeenpäin m.m. kerrottiin Welikopolessa, että hän, jos hän tapasi jonkun työmiehen paljaan maan päällä makaamassa, kokosi heiniä läheltä, jotka hän varovasti pani nukkuvan pään alle, ettei tämä kylmettyisi. Alati kehoitti hän alaisiansa viettämään kristillistä ja raitista elämää. Welikopolessa päätti hän myöskin tyttärensä kasvatuksen, joka suureksi osaksi oli tapahtunut opettavaisen keskustelun muodossa. Muun aikansa hän käytti tieteelliseen tutkimiseen, oppi heprean kielen ja harjoitti tieteellistä kirjailemista, jonka tarkotus ei ollut suuremman yleisön hyödyttäminen, vaan pikemmin hänen omain ajatustensa selvittäminen tärkeissä asioissa. On olemassa suuri joukko hänen Welikopolessa kirjoittamiaan tutkimuksia tai suunnitelmia lakitieteen, filosofian tai teologian alalta, viime mainitut osaksi mystillisiä suunnaltaan. Niillä ei ole itsenäistä arvoa, mutta ne todistavat kuitenkin hänen suurta lahjakkaisuuttaan ja monipuolista sielunelämäänsä sekä että hänestä, jos hänen elämänsä olisi kääntynyt toiselle suunnalle, olisi voinut tulla huomattava tiedemies.
Jonkun kerran lausui Speranski toivomuksen saada elää ja kuolla Welikopolessa, mutta itse asiassa hän toivoi asemansa muuttumista. Ulospäin suunnatun toiminnan kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi. Hän ei ollut muutoin saanutkaan täydellistä hyvitystä eikä ollut uudelleen päässyt niitten joukkoon, jotka palvelivat isänmaata. Vuonna 1816 hän ryhtyi uusiin toimenpiteihin saattaakseen häntä kohdanneen epäsuosion seuraukset tehottomiksi. Heinäkuussa 1816 keisarille kirjoitetussa kirjeessä pyysi hän pyytämällä, että keisari oikeudentuntonsa ja lempeytensä nimessä vihdoinkin ratkaisisi asian. Tämän kirjeen lähetti hän keisarille sotaministerin, nyttemmin muita mahtavamman, mutta luonteeltaan ja mielipiteiltään hänestä kokonaan eriävän Araktshejewin kautta, jonka välitystä hän pyysi. Kohteliain, mutta kuitenkin miehekkäin ja vakavin sanoin huomautti hän tälle että yleisen mielipiteen mukaan hän oli todistettu tai oli häntä ainakin epäilty kavaltajaksi keisaria vastaan ja että ainoastaan keisarin armo oli suojellut häntä tuomiosta ja sitä seuraavasta kuolemanrangaistuksesta. Neljä vuotta oli hänen asemansa ollut sellainen, mikä tuntui sitä katkerammalta, jota kauemmin sitä kesti. Hän ei halunnut sääliä, kun oikeus oli kysymyksessä. Joko olisi komissiooni asetettava asiata tuomitsemaan, tai olisi hän muitta mutkitta asetettava virkaan, aivan kuin ei mitään moitittavaa olisi tapahtunut. Hän pyysi että Araktshejew, keisarin oikeamielisyyden ja jalouden arvon vuoksi, käyttäisi vaikutustaan asian selville saattamiseksi. Speranskille kunniakas piirre esitettäköön vielä tästä kirjeestä. "Minä en tiedä", sanoo hän, "missä määrin ja millä perusteilla minun kohtaloni ja Magnitskin ovat yhdistetyt; mutta jos sellainen yhteys on olemassa, voipi T. Ylh. helposti havaita, etten saata enkä saa toivoa mitään itselleni, toivomatta ja rukoilematta samaa hänellekin". Hän ei tahtonut saada oikeutta samalla pelastamatta onnettomuutensa toveria, jonka kanssa hänellä muutoin ei ollut mitään yhteyttä. — Araktshejew oli 1812 ollut Speranskin vastustajia, minkä vuoksi Speranskin menettely oli kylläkin nöyryyttävä, mutta hänen oli nyt ilo saada hyvitys, vaikka ei aivan täydellinen muodoltaan.
Eräänä syyskuun iltana 1816 istui Welikopolen perhe teepöydän ääressä, kun sanansaattaja saapui mukanansa paketti Speranskille. Aavistaen, että paketin sisällyksen merkitys olisi ratkaiseva, avasi hän sen vapisevin käsin ja löysi siitä Araktshjejewin lähettämän kirjeen, jota seurasi johtavalle senaatille annetun näin kuuluvan keisarillisen käskyn jäljennös:
Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi mahdottomaksi. Sen tähden käsken minä armossa, haluten antaa heille tilaisuutta uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua, että salaneuvos Speranskista on tuleva Pensan siviilikuvernööri ja valtioneuvos Magnitskista Woroneshin varakuvernööri.
Tämän käskykirjeen synnystä sisältää N.K. Schilderin ennen mainittu, Speranskia ja Magnitskia koskeva kirjoitus Russki Westnikin syyskuun vihossa 1890 seuraavan intressantin kertomuksen, joka sekin osaltaan kuvaa keisari Aleksanterin suhdetta Speranskiin:
Että keisari toiselta puolen tunsi omantunnonvaivoja, mutta toiselta puolen, hallitsijana, ei suoraan tahtonut tunnustaa erehdystään, näkyi, kun nyt (1816) oli kirjoitettava käsky Speranskin ja Magnitskin palaamisesta: sillä siinä oli niin monta estettä edessä, että valtiosihteeri Martjenko, joka käskettiin se kirjoittamaan, neljä kertaa lähetti sen keisarille korjattavaksi, ja Hänen Majesteettinsa oli joka kerralla siihen tyytymätön. Se johtui siitä, että keisari antoi ohjeensa epävarmassa muodossa, määräyksellä että käskyn tuli sisältää, että hänellä, kun hän määräsi virat Speranskille ja Magnitskille, oli tarkoitus valmistaa heille tilaisuutta tulla kuulluiksi, jolloin hän ilmaisi ajatuksen, että heidän täytyi olla syyllisiä, koskahan vaan syylliset voivat saada anteeksiannon, mutta tätä viimeksi mainittua ajatusta keisari ei tahtonut suoraan lausua. — Vihdoin, monenkertaisen korjauksen jälkeen, allekirjoitettiin yöllä tämä käsky, jonka epäselvyys ja kaksimielisyys todistaa, että sen kirjoittaja on ollut suuressa pulassa, mitä hän juuri tahtoi osottaa.
Jos Speranski olisi ollut sama mies kuin ennen, olisi hän luultavasti ollut vastaanottamatta paikkaa, joka antaisi hänelle tilaisuuden "uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua". Mutta niin oli vastoinkäyminen hänet masentanut, että hän päinvastoin ilolla tervehti keisarin toimenpidettä. Olihan hän nyt täysin vapaa ja saanut aseman, jota ei voitu verrata entiseen, mutta joka kuitenkin antaisi hänelle tilaisuutta yleisön luottamuksen saavuttamiseen ja totuttaa sitä ajatukseen hänen vastaisesta käyttämisestään korkeammissa tehtävissä. Nimitys oli askel eteenpäin keisarillisen armon täydelliseksi jälleen saavuttamiseksi, mikä oli hänen pyrinnöittensä päämaali.
Speranskin elämällä tämän jälkeen ei ole sitä yleistä historiallista merkitystä eikä kärsimysten enentämää kiintoa kuin aikaisemmin. Hänen elämänsä on nyttemmin uutteran, hyödyllisen ja taitavan virkamiehen elämää, joka kuluu ilman silmäänpistäviä häiriöitä. Kerron verrattain lyhyvin piirtein hänen seuraavat elämänsä vaiheet.
Kun Speranski oli käynyt sukulaistensa luona Tserkutinossa ja Wladimirissa, saapui hän lokakuussa 1816 uuteen virkapaikkaansa, Pensaan, johon hän jäi puoleksi kolmatta vuodeksi. Siellä hänellä oli tilaisuutta tutustua joukkoon hallintotoimia, jotka hänen aikaisemman vaikutuksensa aikana hallituksen keskuksessa olivat olleet hänelle tuntemattomia. Oikeamielisyydellään ja lempeydellään sekä ympärystölleen osottamallaan hyväntahtoisella ystävällisyydellä saavutti hän ystäviä kaikissa kansankerroksissa, ja hänen poislähtiessään puhkesivat väestön kiitollisuuden ja rakkauden tunteet mitä vilkkaimmin ilmi. Vapaan aikansa käytti hän täälläkin tieteellisten tutkimusten harjoittamiseen.
Speranskia pidettiin tästä lähtein Pietarissa nousevana tähtenä, joka kenties pian jälleen olisi yksi valtakunnan mahtavia; ja ministerit, joista useat ennen olivat olleet hänen alaisiansa tai etsineet hänen suojaansa, ryhtyivät sen vuoksi hänen kanssaan kirjevaihtoon, joka useimmin kosketteli yleisiä, kaukana kuvernementinhallituksesta olevia valtakunnanasioita. Tapa, jolla hän hoiti tätä kirjevaihtoa, kuvaa hänen käsitystään omasta asemastaan ja valtakunnan yleisistä oloista. Hän ei koskaan muistuttanut kirjevaihtajainsa entisestä suhteesta häneen tai siitä, että moni heistä hänen mahtavuutensa aikana oli ollut hänen julkinen tai salainen vastustajansa. Hän piti heitä pikemmin henkilöinä, jotka saattoivat olla hänelle hyödyksi samassa määrin kuin he toivoivat, että hänestä vastaisuudessa olisi heille hyötyä. Hänen entinen ylpeytensä oli muuttunut silmiinpistäväksi myöntyväisyydeksikin. Aivan kuin jos hän olisi tahtonut vaivuttaa unholaan entisten vihollistensa viimeisetkin epäluulot ja saattaa heidän salaiset omantunnonvaivansa vaikenemaan, täytti hän kirjeensä sellaisella liiallisella imartelulla, joka muitten kynästä lähteneenä olisi tuntunut liehakoitsemiselta, mutta jonka hänen tahdikas ja maukas kirjoitustapansa teki keveäksi ja sujuvaksi. Vallankin koskee tämä hänen kirjeitään Araktshejewille, joka ei voinut olla, vaikkakin muodoltaan kohteliain, kuitenkin itse asiassa iroonillisin sanoin vetämättä esille mahtavuuttaan. Tässä kohtaamme, käyttääksemme paroni Korffin sanoja, ei entistä, vaan kärsimysten muuttaman Speranskin. Kuitenkin on muistettava, että sen ajan ylhäiset henkilöt kirjevaihdossaan usein käyttivät sellaista puhetapaa. Speranskin kirjevaihtajista mainittakoon, Araktshejewin lisäksi: raha-asiain ministeri Gurjew, ruhtinas Galitsin ja kreivi Kotshubei, jotka kaikki kysyivät häneltä neuvoa tärkeissä valtakunnan asioissa.
Niihin joulun- ja uudenvuoden-onnen toivotuksiin, joita hän kuvernöörinä lähetti keisarille, sai hän mitä suosiollisimpia vastauksia, ja erityisenä keisarin armon osotteena lahjoitettiin hänelle 5,000 desjatiinaa maata Saratowin kuvernementissa, ollen tämä ensimmäinen palkinto, mikä tuli hänen osakseen sen jälkeen kuin hän uudelleen oli päässyt valtiolliseen vaikutukseen. Se kehoitti häntä yrittämään aseman saavuttamista Pietarissa, keisarin läheisyydessä. Jos hän edes siten saisi täyden hyvityksen, vetäytyisi hän kernaasti kokonaan pois julkisesta elämästä. Hänen lähin tulevaisuussuunnitelmansa oli nyt saada vaihtaa paikkansa Pensassa senaattorin arvoon ja sitten ottaa ero. Hänen tarkotuksensa ilmenee selvästi kreivi Kotshubeille lähetetyn kirjeen seuraavista sanoista:
Kääntyen persoonallisesti Teidän puoleenne, pyydän ja anon ainoastaan yhtä armon osotusta: että minut nimitetään senaattoriksi ja että minulle sitten, yleisessä ja tavallisessa järjestyksessä, suorastaan annetaan ero. Sitten tulisin kuukaudeksi tai pariksi Pietariin, yksinomaan vaan osottaakseni, etten enää ole vieroitettuna ja että karkotukseni on päättynyt. Kun vähitellen lähestyn tätä yksinomaista, järkähtämättä tähtäämääni päämaalia, jota ainoaa minä en ainoastaan alati, vaan minulle harvinaisella itsepintaisuudella koen saavuttaa, on minun pantava toivoni Teidän voimakkaaseen myötävaikutukseenne, esiintyväin mahdollisuuksien ja asianhaarain mukaan.
Pitempiaikainen virkavapauskin, oikeudella oleskella Pietarissa, olisi tyydyttänyt häntä. Hän koki näitä suunnitelmiaan varten saavuttaa muittenkin suojelijainsa, esim. Araktshejewin kannatusta; mutta tämä vastasi teeskennellyllä, ironian sekaisella tavalla, joka epäilemättä loukkasi Speranskia, minkä vuoksi hän ei jatkanutkaan hänen kanssaan kirjevaihtoa siitä asiasta.
Näyttää, kuin jos Aleksanteri I:lle yhä vielä persoonallinen kohtaus Speranskin kanssa olisi tuntunut vastenmieliseltä, minkä vuoksi hän ei tahtonut kutsua häntä takasin Pietariin, tunne, jota kenties virittivät hänen läheisimpänsä, jotka pelkäsivät entistä suosikkia. Päätettiin, että hänen vielä oli kestettävä koe, ennen kuin armon aurinko täydeltä terältä hänelle loistaisi. Hän nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi velvollisuudella järjestää tämän etäisen ja laajan seudun asiat, mikä tosin oli ylennys korkeaan arvoon, mutta samalla uusien vaivain ja vastuksien mahdollisuus.
Nyt, kuten niin usein ennenkin, kohtasi Speranskia odottamatta ja äkkiä sanoma tästä uudesta käänteestä. Hän istui huoneessaan jälkeen puolisen syventyneenä lempikirjailijansa, Herodotuksen lukemiseen alkukielellä, kun kuriirinkello kuului ulkoa ja sanansaattaja saapui mukanansa kaksi kirjettä Araktshejewilta ja keisarillinen ukaasi, jonka kautta Speranski nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi. Sen lisäksi jätti sanansaattaja Speranskille kaksi keisarin omakätistä kirjettä, joista meidän on mainittava muutama sana, sen tähden että ne ovat merkillisiä kohtia hänen elämänhistoriassaan. Toisessa, laajemmassa käskykirjeessä lausui keisari, että hän oli uskonut Pensan kuvernementin hallinnon Speranskille valmistaakseen hänen lahjakkaisuudelleen siten uuden keinon tulla isänmaalle hyödylliseksi, minkä kautta kävisi mahdolliseksi sen muistosta haihduttaminen, mitä 1812 oli tapahtunut raskaaksi suruksi keisarin sydämmelle, joka oli tottunut pitämään Speranskia yhtenä niistä, jotka olivat hänelle läheisiä. Ainoastaan siten sai Speranski tilaisuuden toiminnallaan osottaa, kuinka väärin hänen vihamiehensä olivat häntä panetelleet. Keisari oli halunnut avata laajemman toimialan Speranskille ja sen kautta suoda silmään pistävän aiheen lähentää hänet hänen persoonaansa. Keisari mainitsi vielä, että muutamia aikoja sitten hänelle oli katkerasti valitettu Sipirian oloja, jotka valitukset ministerikomiteassa olivat näyttäneet niin tärkeiltä, että siellä oli ehdotettu senaattorin lähettämistä Sipirian kuvernementtien revisioonia varten. Kun sellaiset tarkastusmatkat useinkin olivat olleet vähemmin tarkotuksen mukaisia, oli keisari nähnyt sopivaksi suoda Speranskille kenraalikuvernöörin arvon ja jättää hänelle sekä Sipirian kuvernementtien tilan tarkastuksen että niitten hallinnon kaikella kenraalikuvernöörille tulevalla toimivallalla. Siinä asemassa tulisi hänen mikäli mahdollista vaikuttaa maan menestykseksi, ilmisaattaa tapahtuneen vilpillisyyden, jättää rikoksentekijät laillisesti tuomittaviksi, mutta ennen kaikkea itse paikalla harkita kuinka etäistä seutua sopivimmin olisi järjestettävä ja hallittava sekä, kun hän siitä oli laatinut kirjallisen ehdotuksen, työnsä päätettyään, "itse persoonallisesti antaa se minulle Pietarissa", jolloin keisari olisi tilaisuudessa suullisesti häneltä saada tietoja maan tilasta ja vastaisuutta varten pysyvästi lujentaa sen hyvinvointi. "Minun arveluni mukaan", niin lausuttiin kirjeessä vielä, "voi Teille uskottua tehtävää kestää puolitoista tai korkeintaan kaksi vuotta", mikä aika keisarin mielestä riitti Sipirian oloihin perehtymistä ja sen tulevaisuuden suunnitelman laatimista varten: Kirjeen loppusanat kuuluivat:
Siten toivon, että tämän kenraalikuvernöörikunnan järjestys, jonka Te olette toimeenpanneet ja josta Te Minulle annatte suunnitelman tullessanne Pietariin, on tekevä minulle mahdolliseksi jälkeläisen nimittämisen siinä luottamuksessa, että olot Sipiriassa pysyvät onnellisina. Pidätän itselleni tilaisuuden silloin antaa Teille toisen toimen, sopusointuisemman sen läheisen suhteen kanssa, jossa Minä olen tottunut olemaan Teihin.
Toinen keisarillinen kirje oli vastaus Speranskin lausumaan toivoon saada palata Pietariin, minkä keisari sillä hetkellä katsoi mahdottomaksi edes lyhyemmäksi virkavapauden ajaksi ja yksityisten asiain hoitamista varten. Hänen läsnäolonsa Sipiriassa kävi päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi. Siellä tehtävänsä suoritettuaan, palaisi hän Pietariin julkisesti osotetulla uudella ansiolla isänmaan hyväksi, jonka kautta pätevä mahdollisuus olisi olemassa valmistaa hänelle vastaisuudessa tilaisuus oleskella lähellä keisarin persoonaa Pietarissa.
Sellainen oli se uusi toimenpide, joka ajaksi eteenpäin käänsi Speranskin elämän uran uuteen suuntaan. Vastaanottaessaan molemmat kirjeet pysyi hän, omin silmin näkijän kertomuksen mukaan, ulkonaisesti tyynenä, kuten tavallista; mutta hänen huhtikuun 1 (13) p. tyttärelleen Elisabetille kirjoittamastaan kirjeestä näkyy kuitenkin, että tämä hänen mielestään oli uusi isku, mikä pitkäksi aikaa erottaisi hänet tyttärestä, jota hän ei voinut viedä mukanaan kaukaiseen itään, ja mikä olisi kovien vaivain ajanjakson alku. "Mitä on minun sanottava", lausutaan siinä, "myrskytuulen uudesta puuskauksesta, joka jälleen erottaa meidät ainakin vuodeksi. Eilen sain tämän uutisen ja minä tunnustan, etten siitä vielä ole tointunut". Häntä lohdutti kuitenkin, että toimi oli annettu ainoastaan yhdeksi vuodeksi ja että hänen koettelemuksensa siihen päättyisivät. Jo kirjeessä tyttärelleen huhtikuun 5 (17) p:ltä katselee hän seikkaa pääasiallisesti tältä puolelta ja samana päivänä keisari Aleksanterille lähettämässään kirjoituksessa hän sanoo: Sanon suoraan: ilman huolia en lähde Sipiriaan; mutta jollei minulla olisi tytärtä, olisivat kaikki asemat, joissa voin olla Teille hyödyllinen, minulle samallaiset. Kaikki kunnianhimoni riippui aina ei asioista, ei myöskään asemista, vaan teidän ajatuksistanne ja näkökannoistanne. Hän lisäsi, että se tieto, minkä hän Permissä oli saavuttanut Sipiriasta, olisi hänelle hyödyksi saamansa uuden tehtävän täyttämisessä. Kaikissa tapauksissa oli hänen toteltava, ja tarpeelliset valmistukset toimitettuaan, ryhtyi hän pitkään matkaansa uuteen toimipiiriinsä, mihin hän saapui kesäkuun alussa 1819.
Sen tarkan päiväkirjan mukaan, jota Speranski virka-aikanaan Sipiriassa piti, oleskeli hän kauimmin, eri erissä, Sipirian hallinnon kahdessa pääpaikassa, Tobolskissa ja Irkutskissa, mutta teki näistä keskuspaikoista matkoja pienempiin paikkoihin, usein monen tuhannen virstan päähän. Siten kävi hän m.m. Kiahtassa, Kiinan rajalla. Ainoastaan Sipirian autiot itä- ja pohjoisseudut jätti hän käymättä. Seudulle saavuttuaan, toimeenpani hän n.s. revisioonin, se on hän tarkasti asianomaiset virastot, mitä seurasi vilpillisten virkamiesten rankaiseminen. Hän menetteli siinä tuntuvan ankarasti, mutta myös tahdikkaasti ja tarpeellisen varovasti. "On tarpeellista", kirjoitti hän ruhtinas Galitsinille, "jättää paljon pahaa ojentamatta ja tyytyä sen huomaamiseen ja keksimiseen, niin että se aikaa voittaen parempain määräysten kautta ja toisia henkilöitä virkoihin nimittämällä voi tulla parannetuksi." Speranski johti itse moninaisia ja vaivaloisia tutkimuksia, vastaanotti valituksia, kuulusteli todistajia ja asetti eri komissiooneja sellaisia asioita varten, joita muutoin ei ennätetty ratkaista. Hänen toimenpiteistään mainittakoon, että hän, erityisen keisarillisen valtuun nojalla, väliaikaisesti erotti virasta Irkutskin kuvernöörin, Treskinin, jonka virheet olivat suuremmat kuin muitten. Kuinka laaja tarkastus oli, voi arvata siitä, että kokonaista 73 tapausta, joihin 680 henkilöä oli sekaantunut, jätettiin lopullisesti ratkaistavaksi Pietarissa sitten kuin Speranski itse ja hänen asettamansa komissioonit jo olivat saattaneet loppuun paljon enemmän asioita. Keisariin alistettujen asiain lopullista ratkaisua johti myöskin Speranski, silloin senaattorina Pietarissa. Luonnollisesti aiheutti sellaisen rankaisun toimeenpano moitetta ja panettelua, mutta yleinen mielipide Sipiriassa ja puolueettoman yleisön keskuudessa oli, että Speranskin revisiooni oli täydellisesti suorittanut kaiken, mitä Sipirian silloiseen tilaan ja sen oloihin nähden oli voinut odottaa ja ettei kukaan sen kautta ollut enempää kärsinyt kuin mitä hän hyvin oli ansainnut.
Speranski huomasi kuitenkin itse, että tämänkaltaiset toimenpiteet ovat vaan väliaikaisia merkitykseltään ja että hänen tehtävänsä toinen puoli, ehdotuksen laatiminen Sipirian tulevaisuutta varten, oli vielä tärkeämpi. Sitä intoa, jolla hän antautui tähän tehtävään, todistavat useat Sipirian hallinnon ja yleisten olojen erilaisia osia koskevat erinäiset ehdotukset, jotka hän jätti keisarille ja jotka melkoiseksi osaksi ovat olleet Sipiriaa koskevain asiain myöhemmän lainsäädännön perustuksena. Ne olivat luonteeltaan vähemmin yksityiskohtaisia lakiehdotuksia kuin yleisin piirtein laadituita suunnitelmia lainsäätäjän johdatukseksi. Hallinnon edesvastuuntunnetta oli vahvistettava hallinnon suuremman keskittämisen ja kollegiaalisten muotojen, ainakin osittaisen, toimeenpanemisen kautta. Sipiriaan lähetettyjen kohtelua varten olisi uusi järjestys aikaansaatava, he kun tähän saakka olivat olleet virastojen kokonaan tarkastamattoman mielivallan alaisia. Speranskin ansioista tällä alalla mainittakoon, että karkoitettujen lapset ja muut jälkeläiset, jotka ennen olivat jääneet samaan tilaan kuin heidän isänsä, nyt saivat kansalaisoikeuden maalais- ja kaupunkikunnissa. Hän ehdotti myöskin uusia lakeja Sipirian syntyperäisen väestön asemasta, maaveroista, y.m:sta. Hänen ehdotuksensa uusiksi asetuksiksi sisälsivät kokonaista kolmetuhatta pykälää; työ, joka suoritettiin puolessatoista vuodessa jokapäiväisten juoksevain asiain ohella. Sitä paitsi oli hänellä aikaa valmistaa tieteellisiä tutkelmuksia erinäisistä Sipirian maantiedettä, tilastoa ja kansatiedettä koskevista asioista.
Itse Speranski ei, kun hänen tehtävänsä oli päättymäisillään, kuten useista lausunnoista huomaa, ollut tyytymätön saavutettuihin tuloksiin, mutta toiselta puolen olivat matkat Sipiriassa ja vaivaloinen elämä siellä melkoisessa määrässä heikontaneet hänen terveyttään. "Näköni käy heikommaksi", kirjoitti hän kreivi Nesselrodelle; "en voi enää tehdä työtä tulen valossa; olen tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi siitä kuin minun oli ilo ottaa Teidät vastaan Pensassa". Henkilöt, jotka kohtasivat hänet sitten kuin hän oli lähtenyt Sipiriasta, sanoivat, että hän oli siinä määrin vanhentunut, että häntä tuskin voi tuntea. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että hän mielenkiinnolla odotti hetkeä, jolloin hän keisari Aleksanterin lupauksen mukaan saisi palata Pietariin, jota myöskin hänen lopullinen hyvittämisensä olisi seuraava. Hänen elämäkertansa kirjoittaja, paroni Korff, lausuu että tämä hänen ikävöimisensä Pietariin vähitellen muuttui moraaliseksi sairaudeksi, kävi painostavan koti-ikävän kaltaiseksi, joka täyttää ihmisen koko sielun ja määrää kaikki hänen tekonsa ja toimensa. Hän esittää otteita Speranskin Sipiriasta ministereille ja itse keisarille lähettämistä kirjeistä, joista Speranskille omituinen levottomuus tässä asiassa selvästi kuvastuu. En kerro laajemmalta tästä kirjevaihdosta. Olkoon ainoastaan mainittuna, että hän oli toivonut saavansa lähteä Sipiriasta keväällä tai viimeistään syksyllä 1820, mutta että hän suureksi mielikarvaudekseen keisarin määräyksen mukaan sai ryhtyä matkaan vasta helmikuussa 1821. Maaliskuun 22 p. 1821 hän saapui Pietariin. Hänen päiväkirjamuistiinpanonsa ilmaisevat seuraavin lyhyvin sanoin hänessä silloin vallinneet tunteet: "Päivälliset Tsarkoje-Selossa. Kohtaus Elisabetin kanssa. Millainen kohtaus! Kuinka moninaisia huolia? Illalla Pietarissa. Minä läksin maaliskuun 17 p. 1812, palasin maaliskuun 22 p. 1821. Minä vaelsin yhdeksän vuotta ja viisi päivää".
Speranskin toivo saada, Pietariin palattuaan, entinen tuttavallinen suhde keisari Aleksanteriin ja siten täysin selville vastoinkäymisensä syyt, ei kuitenkaan toteutunut. Speranskin palatessa Pietariin oli keisari poissa parhaillaan kestävässä Laibachin kongressissa. Hän palasi sieltä Tsarkoje Seloon toukok. 26 (kesäk.7) ja Speranski toivoi nyt heti pääsevänsä hänen puheilleen, mutta viipyi kesäkuun 6 (18) päivään, ennen kuin keisari otti hänet vastaan. Kesäkuun 9 (21) päivästä työskenteli hän keisarin kanssa melkein joka viikko Sipirian asioissa, mutta vasta elokuun 31 (syyskuun 12) p. lausui keisari muutaman sanan menneisyydestä. Tämän keskustelun sisällys ei ole lähemmin tunnettu, mutta keisari lienee siinä ainoastaan lausunut sen toivon, että se, mitä oli tapahtunut, jäisi unhotukseen, minkä vuoksi Speranski ei saattanut ryhtyä asiaan lähemmältä tai saada mitään selitystä aikaan. Tunsiko keisari mahdollisesti omantunnonvaivoja suhteestaan Speranskiin tai epäilikö hän häntä vielä jollain tavoin? Tähän kysymykseen on vaikea vastata, mutta varma on, että Aleksanteri hallituksensa jälellä olevina vuosina pikemmin vetäytyi pois Speranskista kuin läheni häntä. Kun Sipirian asiat oli esitetty, pääsi hän yhä harvemmin keisarin puheille, vuosina 1824 ja 1825 ei ainoatakaan kertaa. Hovitanssiaisissa keisari ei puhutellut häntä. Kuvaava on juttu, että keisari, kun hän kerran ikkunastaan Tsarkoje Selossa näki Speranskin hovipuutarhassa kävelevän yhdessä Kapodistrian, Jermolowin ja Tsakrevskin kanssa, antoi näitten herrain ymmärtää, että hän ei mielellään soisi heidän olevan Speranskin seurassa.[23] Muutamat mutkattomat sanat hänen puoleltaan Speranskille olisivat riittäneet, mutta niitä hän ei koskaan löytänyt; ja hän kuoli ilman että hän oli sopinut entisen suosikkinsa kanssa, ilman että hän tälle selitti hänen onnettomuuksiensa syitä.
Että Speranski näin ollen ei uudelleen päässyt valtakunnan johtavain miesten joukkoon, on luonnollista. Hän nimitettiin, Pietariin palattuaan, senaattoriksi, vapautettiin kenraalikuvernöörinvirasta maalisk. 22 (huhtik. 3) p. 1822, ja käytettiin häntä sen jälkeen eri komiteain jäsenenä. Tärkein oli Sipirian komitea, joka oli olemassa vuoteen 1838 ja, Speranskin vaikutuksesta, pani toimeen useita hänen suunnitelmiaan Sipirian hyväksi. Muutoin otti hän osaa uuden siviililain jatkuvaan työhön sekä sotilas-, raha- ja hallinnollisia asioita varten asetettuihin komiteoihin, mutta yleensä hänellä niissä ei ollut tärkeintä osaa. Häntä pidettiin, silminnähtävästi ei ilman tarkoitusta, silloisten valtiomiesten toisessa rivissä.
On omiansa herättämään hämmästystä, että Speranski, joka kuitenkin oli ollut vapaamielisten aatteiden lipunkantaja, näille aatteille jyrkästi vihamielisen keisari Nikolain aikana pääsi huomattavampaan asemaan kuin Aleksanteri I:n viimeisinä vuosina. Satunnainen seikka vaikutti osaltaan siihen. Kun Nikolai, keisari Aleksanterin äkillisen, marraskuun 19 (joulukuun 1) p. 1825 tapahtuneen kuoleman jälkeen, vihdoin suuren epäröimisen jälkeen päätti julistuttaa itsensä keisariksi, jätti hän historiankirjoittaja Karamsinin laadittavaksi manifestin siitä. Tämä kirjoitti ensimmäisen suunnitelman, mutta kääntyi Speranskin puoleen, jota vastaan hän ennen oli esiintynyt vihamielisesti, vaan jota hän nyttemmin oli oppinut pitämään arvossa, pyynnöllä että tämä, valtakunnallisten asiakirjain laatimiseen tottuneempana, viimeistelisi keisarillisen julistuksen muotoa. Siten tuli Speranski jossakin määrin läheiseen suhteeseen keisariin tämän hallituksen alusta saakka. Hän määrättiin tuomioistuimen jäseneksi, jonka oli tuomittava joulukuunkapinan v. 1825 alkuunpanijoita, n.s. dekabristeja, toimi, jonka hän täytti syvällä murheella, sen vuoksi, että muutamia hänelle läheisiä henkilöitä oli syytettyjen joukossa. Kuitenkin kerrotaan muutamia Nikolain lausunnoita, jotka osottavat, että keisari aluksi ei ollut vapaa jonkillaisesta epäluulosta häntä vastaan ja että panettelu oli syyttänyt häntä yhteydestä joulukuun miestenkin kanssa. Kun keisari huomasi, kuinka kunnollisesti ja uskollisesti Speranski suoritti kaikki hänelle jätetyt tehtävät, alkoi hän kuitenkin osottaa hänelle ystävyyttä, joka vihdoin muuttui todelliseksi rakkaudeksi.
Keisari Nikolain huomio kiintyi heti epäkohtiin Venäjän oikeusolojen alalla, jotka Aleksanteri I:n hallituksen aikana olivat jääneet muuttamatta, sillä yhä olemassa oleva lakikomissiooni, jonka puheenjohtajaksi Speranskin jälkeen paroni Rosenkampf oli tullut, oli vajonnut täydelliseen toimettomuuteen. Keisarin ensimmäisiä toimenpiteitä oli lakikomissioonin perinpohjainen muodostus, joka tammikuussa 1826 sai nimekseen H.K. Majesteettinsa oman kanslian toinen osasto. Tämän osaston johto uskottiin Speranskille, joka todella yksin olikin siihen täysin pätevä. Omituista on, että hän ei saanut sen osaston päällikön nimeä, vaan nimellisesti toimi sen jäsenenä, ja että häntä vasta vuodesta 1838 alettiin kutsua sen presidentiksi. Kenties juuri hän itse tahtoi välttää arvonimeä, joka uudelleen olisi saattanut herättää kateuden ja panettelun. Hän sai muitakin tehtäviä, joita on tapa uskoa Venäjän valtakunnan senaattoreille; mutta päätehtävä oli kuitenkin suuri lakityö, johon hän antautui tarmolla, joka on hämmästyttävä miehellä, joka lähestyi kuuttakymmentä, vaivoista ja vastuksista rikkaan elämän jälkeen.
Hän luopui nyt kokonaan siitä periaatteesta, joka oli ollut johtavana uuden siviililain ehdotusta laadittaessa hänen edellisenä mahtiaikanaan, kun hän oli tahtonut panna toimeen puhtaasti tieteelliselle pohjalle perustuvan, historiallisesta kehityksestä riippumattoman oikeusjärjestelmän. Päinvastoin tahtoi hän asettua niin läheiseen yhteyteen kuin mahdollista Venäjän vanhan oikeusjärjestyksen kanssa, koota ja järjestää vanhastaan voimassa olevat säädökset ja niistä johtaa yleiset oikeusperusteet. Hän tahtoi siis menetellä historiallisesti ja vaikuttaa ennemmin järjestäjänä kuin reformaattorina. Siten loi hän kaksi Venäjän oikeusoloille erittäin tärkeää teosta: Täydellisen lakikokoelman, joka alkoi tsaari Aleksei Mihailovitshin ajoilta, siis 1600-luvun keskipalkoilta ja ulettui keisari Nikolain valtaistuimelle nousemiseen saakka, ja järjestelmällisen lakiteoksen, Svod sakonow. Edelliseen teokseen kuului 45, jälkimmäiseen 15 nidosta. "Ei kukaan", huomauttaa paroni Korff, "ole voinut kieltää lakikokoelman hyötyä. Tämä kokoelma on kallisarvoinen aarre sekä nykyiselle että tulevalle lainsäädännöllemme sekä kahden viime vuosisadan historiallemme. Venäjä oppi vasta sen ilmestyttyä tuntemaan lakinsa." Sitä vastoin arvostelu "svodista" ei ollut yhtä yksimielinen. Monen mielestä oli se liian lavea, varsinkin siinä suhteessa, että siihen oli otettu monta erilaista ajanjaksoa, joitten oikeuskäsitettä oli ollut mahdoton sovittaa yhdeksi järjestelmäksi. Osaksi noudatti svod liian kirjaimellisesti vanhain lakien tekstiä, käsittämättä oikein niitten henkeä ja olemusta. Toisin kohdin erosi se niistä ja toi uuden, vanhasta eroavan katsantokannan. Sellaisia muistutuksia saattaa luonnollisesti aina tehdä tämän kaltaista laajaa järjestelmällistä teosta vastaan. Mutta siitä huolimatta oli svodin ilmestyminen ääretön askel eteenpäin Venäjän oikeuskehityksen historiassa. Vasta nyt kävi Venäjän oikeuden tutkiminen mahdolliseksi. Siihen saakka oli lakien sisällys ja tarkoitus ollut muutamain harvain valittujen salaisuus, joilla yksin oli ollut tilaisuus tunkeutua eri määräysten paljouteen; mutta nyt ne olivat yhtenäisessä, loogillisessa järjestyksessä, joka elävänä aineksena voi sulaa kansan oikeuskäsitteeseen. Muutoin ei Speranski itse suinkaan pitänyt svodia loppuun suoritettuna teoksena, vaan oli sitä hänen mielestään yhä parannettava ja täydennettävä.
Suunnattoman suuren lakiteoksen työ tapahtui siten, että Speranski ensin laati jokaisen sen osan suunnitelmat, sitten jakoi työn aputoimittajiensa kesken, joiksi oli valittu Venäjän etevimpiä lakimiehiä ja lopullisesti tarkasti, korjasi ja järjesti kaiken, mikä siten oli valmistettu. Joka ilta kokoontuivat toimittajista vanhimmat Speranskin luo suunnitelmineen, jotka nyt luettiin julki ja tarkastettiin, niin että tuskin rivikään 15:ssä osassa jäi häneltä tarkastamatta. Näistä kokouksista, joissa Speranski aina oli vilkkaasti huomaavainen ja innostunut, vaikka ne usein kestivät puoliyöhön, tuli koulu valtiomiesten ja lainoppineitten kehittämiseksi, eivätkä osanottajat voineet sittemmin koskaan unohtaa, millä aaterikkaudella Speranski käsitteli esilletulevia asioita. Työ edistyi niin nopeasti, että historialliset suunnitelmat voitiin kesällä 1827 esittää keisari Nikolaille, joka jo nyt kutsui työtä monumenttaaliseksi ja palkitsi Speranskin Aleksanteri Newskin ritarikunnan merkillä hohtokivineen sekä korottamalla hänet todelliseksi salaneuvokseksi. Sitten seurasi lakikokoelma, jonka painattaminen päättyi keväällä 1830, sekä vihdoin svod, jonka painatus päättyi lopulla vuotta 1832.
Tammikuun 19 (31) p. 1833 oli keisarillinen senaatti kutsuttu kokoon ylimääräiseen istuntoon keisarin itsensä johdolla, joka persoonallisesti oli suurella harrastuksella seurannut suuren lakiteoksen valmistumista. Senaatinsalin pöydällä olivat lakikokoelma ja svod paksunidoksisiin kasoihin ladottuina. Puheessa, jota kesti toista tuntia, esitti keisari oman kansliansa toisen osaston suorittaman työn luonteen ja laajuuden, missä määrin hän itse oli siihen ottanut osaa sekä mitä tärkeitä seurauksia hän siitä odotti. Sitä seuraavasta keskustelusta johtui päätös, että svodin pykälät pantaisiin perustukseksi oikeusasioita ratkaistaessa, kuitenkin niin, että sen lainteksti olisi viittauksena lähteisiin, mutta ei astuisi niitten sijalle. Istunnon lopussa kutsui keisari Speranskin luoksensa, sanoi hänet Tribonianuksekseen ja otti, häntä syleiltyään, oman Andrean ritarikunnan merkkinsä ja antoi sen hänelle. Hyvitys, jota Speranski oli tavoitellut, suotiin hänelle siten vihdoin mitä juhlallisimmassa muodossa.
Sen jälkeenkin käytti Speranski aikansa lakitöihin. Hänestä tuli, kuten sanottu, 1838 lakiosaston presidentti ja keisarillisen kanslian toisen osaston päällikkö, jonka kautta hän sai ulkonaisen arvon, sen aseman mukaisen, mikä hänellä todellisuudessa jo kauan oli ollut. Se kodifikatsioonikomitea, joka 1835 asetettiin Suomen lakien kokoamista varten, oli Speranskin johdon alainen siten, että sen puheenjohtaja, Walleen, joka kolmas kuukausi antoi hänelle kertomuksen komitean toiminnasta. Se oli Speranskin ja Suomen välinen viimeinen kosketuskohta. Muista hänelle uskotuista tehtävistä mainittakoon, että hän oli perintöruhtinaan, sittemmin Aleksanteri II:n, opettajia ja että hän sen vuoksi laati täydellisen lakitieteellisen oppimäärän nimeltä "keskusteluja", joita hän elämänsä lopulla viimeisteli ja jotka hän aikoi julaista. Kuolema keskeytti työn, mutta hänen "käsikirjansa" ilmestyi kuitenkin epätäydellisenä 1845 ja todistaa jälkimailmalle mielenkiintoa herättävällä tavalla hänen korkeaa kantaansa lainoppineena.
Speranskin elämän viimeiset vuodet kuluivat hiljaisessa ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen perheellisten olojensa merkillisin tapaus oli, että hänen hellästi rakastettu tyttärensä Elisabet 1822 meni naimisiin sittemmin senaattorin Aleksanteri Frolow-Bagrejewin kanssa. Heidän vanhimmasta pojastaan tuli vaarin erityinen suosikki, jolle tämä joutohetkinään opetti latinan kielioppia. Huomattava kunnianosotus tapahtui hänelle, kun keisari Nikolai tammikuun 1 p. 1839, mikä oli hänen syntymäpäivänsä, korotti hänet kreivin arvoon. Viittauksella nimeensä ja vaiheisiinsa otti hän kilpilauseekseen sanat: sperat in adversis — toivoo vastoinkäymisessä.
Siihen aikaan olivat Speranskin ruumiin voimat jo melkoisesti vähentyneet, mutta heikontumattomin sielunvoimin hän kuitenkin suoritti tavalliset työnsä. Helmikuun 7 (19) p. 1839 sairastui hän äkkiä ja vaipui kuolemaan 11 (23) p. helmikuuta hurskaana ja nöyränä viime hetkeensä saakka, tyttärensä, vävynsä ja muutamain läheisten ystäväin ympäröimänä. Hänen hautajaisiinsa, jotka tapahtuivat suurella juhlallisuudella, otti keisari Nikolai osaa. Kyynelsilmin heitti hän kourallisen multaa arkun päälle.
Huomattavia ovat ne sanat, jotka keisari kohta sen jälkeen keskustellessaan paroni Korffin kanssa lausui. "Kaikki eivät ymmärtäneet Mikael Mihailovitshia, eivätkä kaikki myöskään osanneet häntä oikein pitää arvossa; alussa erehdyin minä kenties enemmän kuin muut siinä suhteessa. Minulle oli kerrottu niin paljon hänen epävakaisista aatteistaan, hänen suunnitelmistaan, panettelu uskalsi koskea häneen joulukuun 14:nnen päivän tapahtumastakin. Mutta sittemmin haihdutti aika ja kokemus minusta kaiken tämän panettelun vaikutuksen. Sain hänestä uskollisimman ja innokkaimman palvelijan, jonka tiedot olivat mitä laveimmat, kokemus mitä suurin ja työkyky koskaan pettämätön. Nyt tietävät kaikki mitä minä, mitä Venäjä olemme hänelle velkaa, ja panettelijat ovat kauan olleet ääneti. Ainoastaan yhden nuhteen voisin tehdä häntä vastaan, nimittäin hänen mielialansa veli vainajaani kohtaan; mutta siinäkin, vihdoin…" Tässä vaikeni keisari, lausumatta ajatustaan loppuun, mutta huomata voi kuitenkin, että hänellä oli kauan ollut epämääräinen etuluulo Speranskin suhteesta keisari Aleksanteri I:seen.
Speranskin paperit antoi keisari sinetitä paroni M.A. Korffin kautta ja lausui aikovansa asettaa eri komitean niitä tarkastamaan, hän kun piti niitä erittäin tärkeinä.
Keisari vielä usein puhui korvaamattomasta vahingostaan. Niinpä hän kerrankin lausui:
Onnettomuudeksi kohtasi meitä tämä vahinko hetkenä, jolloin meillä vielä olisi ollut niin paljon yhdessä hänen kanssaan loppuun suoritettavana. Puola, Suomi, Itämeren maakunnat odottavat vielä lakikirjojaan; rikoslakimme välttämättömästi kaipaavat tarkastusta, johon jo olimme aikoneet ryhtyä; ken on kaikissa näissä tehtävissä korvaava Speranskin viisauden, tiedot ja uutteruuden.[24]
Speranskin kuoltua kirjoitti Magnitski ihmettelyä ja kaipausta uhkuavan muistokirjoituksen hänestä nimeltä Magnitskin ajatukset kreivi Speranskin haudalla,[25] joka ilmestyi ensi kerran 1843 ja sittemmin on uudelleen julaistu.[26] Samallaista D.P. Runitshin laatimaa kirjoitusta kohtasi painoeste — sensorin mielestä ei, näet, vuonna 1839 vielä ollut sopiva aika kirjoittaa Speranskista — mutta on se myös joku aika sitten julaistu.
Suomen yliopistossa heräsi joku aika Speranskin kuoleman jälkeen kysymys hänen muistojuhlansa viettämisestä. Siitä ilmoittaa konsistorin pöytäkirja syyskuun 28 p:ltä 1839 24 §:ssä seuraavaa:
Herra rehtori ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä, yliopiston virkaatekevä kansleri, ministeri-valtiosihteeri y.m. kreivi Rehbinder, kysymyksen noustua siitä eikö yliopiston olisi pidettävä muistopuhe yliopiston entisestä kanslerista, todellisesta salaneuvoksesta Mikael Speranski vainajasta, siihen oli suostunut ja lausunut toivomuksenaan, että professori Tengström tilaisuudessa esiintyisi puhujana sekä että mainittu professori siihen myöskin oli suostunut.
Luultavasti siihen nähden, että filosofian professori Johan Jaakko Tengström appensa, piispa Tengströmin kautta oli tutustunut Speranskin toimintaan yliopiston asioissa, Rehbinder toivoi, että hän lausuisi muistosanat. Puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, kenties sen vuoksi että valtiollisten syitten tähden katsottiin viisaimmaksi luopua aikeesta.
Yliopisto ei kuitenkaan unohtanut hyväntekijäänsä. Pöytäkirjassa syyskuun 1 p:ltä 1849 19 §:ssä lausutaan:
Herra rehtori ilmoitti, että todellinen valtioneuvos Repinski oli lahjoittanut yliopistolle yliopiston entisen kanslerin, hänen ylhäisyytensä, kreivi Speranski vainajan muotokuvan vaskipiirroksen sekä että herra rehtori tästä lahjasta oli ilmoittanut todelliselle valtioneuvokselle Repinskille yliopiston kiitollisuuden. Sen johdosta päätti Akatemian konsistori panna toimeen jo kauan vireillä olleen, mutta uudelleen heränneen toivon saada hänen ylhäisyytensä, kreivi Speranski vainajan öljyvärisen muotokuvan, jonka hankkimiseksi Konsistori sen vuoksi päätti ryhtyä toimenpiteihin.
Tämän päätöksen johdosta maalautti konsistori Pietarissa sen kopian Speranskin muotokuvasta vuodelta 1823, joka nyt riippuu yliopiston kansliahuoneen seinällä K.M. Armfeltin kuvan rinnalla, lause "Suomen järjestys" (venäjäksi) maatamme osottavain piirteitten yli. Saman muotokuvan toinen jäljennös on Helsingissä ylilääkäri tohtori C.F. Wahlbergilla.
Jos Mikael Speranskin toiminta olisi saanut edistyä esteettömästi, olisi hän kenties johtanut Venäjän kehityksen uusille urille; mutta ajan myrskyt mursivat hänen suunnitelmansa, ja pian oli vain pirstaleita jälellä siitä, mitä hän oli luonut. Pysyväisempiä hedelmiä saatiin sittemmin niistä palveluksista, joita hän teki maalleen hallinnollisena virkamiehenä, erittäinkin Sipiriassa, sekä lainoppineena spesialistina. Suomessa häntä ei unhoteta, sillä hänen nimensä on kauniilla tavalla liittynyt historiamme tärkeihin tapauksiin.
Luonteeltaan hän oli, paroni Korffin kuvauksen mukaan, samalla haaveileva filosoofi ja käytännöllinen valtiomies. Niin kiintynyt kuin hän olikin valtio- ja virkamiehen tehtäviin, ei hän kuitenkaan koskaan ollut kokonansa niihin antautunut, vaan oli hänellä sen ohella aatteellinen maailmansa, missä hän tutki ihmisyyden suuria kysymyksiä ja tieteen arvoituksia; siitä hänen alinomaiset tieteelliset tutkimuksensa, siitä myöskin hänen taipumuksensa mystilliseen katsantokantaan, joka lopulla hänen elämäänsä yhä enemmän esiintyi. Paha oli hänelle vieras ilmiö. Kun hän kohtasi vihollisia, vaikkapa mahtavia ja leppymättömiäkin, lausui hän heistä levollisesti, pikemmin säälien kuin paheksien: "kummallisia ihmisiä" tai "mokomia mielettömiä"; siihen supistui hänen katkeruutensa. Sitä vastoin oli hän niin vakuutettu inhimillisen luonnon hyvistä taipumuksista, että hän sen vuoksi joskus saattoi näyttää naiivilta. — Vartalonsa oli pitkä, vähän kumarainen, otsansa korkea ja päänsä jo aikaseen kalju niskaan saakka. Aina oli hän huolellisesti puettuna, iäkkäämpänä erinomaisen muhkeastikin; korkeaan ikään saakka olivat hänen kasvonsa kauniit, joista samalla kertaa ilmeni harvinainen nero ja myötätuntoinen hyväntahtoisuus. Niihin, joitten pariin hän joutui, vaikutti hän nuhteettoman, itsenäisesti kehittyneen henkilön tavoin. Hänen uskonnollisen mietiskelemisensä peri hänen tyttärensä Elisabet Bagrejew-Speranski, jolla hienosti sivistyneellä naisella oli vaikuttava asema Pietarin seuraelämässä ja joka saavutti etevän kirjailijan nimen.