II.
Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä villeinä ja vallattomina hyppelivät.
Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.
Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso ylisti.
"Marjat… Ihana morsian!… Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja lisännyt:
"Sinun omasi!… Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!"
Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen, joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.
Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.
"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo onnelliselle, uni väsyneelle.
"Hän karttelee minua…"
Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa ja erakko ystävieni parissa… Ja niin oli aika kulunut, päivä oli tullut, toinen mennyt.
"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut…"
Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja…
Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu sarasta, ja siksi…
Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina edestakaisin lentelevät.
Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa. Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä ensin, toisesta sitten.
Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui. Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä lentoon nyt.
Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä. Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa, nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin… jospa ehkä olenkin Se!"
Miten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen katseensa hehkui.
"Siellä on Baabel!"
Se maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa hänellä nyt olisi sen Ennustetun voima… nyt jo!
"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!"
Miten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten siellä yhä etempänä lännessä se vihatuin:
"Rooma!"… Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä häneen.
"Jos minä olisin Hän!"
Se Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen parhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita.
"Jos olisin…!"
Myrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti odottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että…
"Ettäkö en voi…"
Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa, ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.
Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.
Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.
Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!
Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja
tarujen maailmaan lennättää meidät.
Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:
"Niin silloin!…"
Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.
"Minä!…"
Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.
"Mutta en yksin!"
Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.
"Yhdessä me jakaisimme kaiken… Sinun kanssasi, Lea!"
Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun lakkaa tuuli.
"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet kantaisivat meitä halki rajattomuuden…"
Huimaavaa!
"Lea!… Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme huutaisi silloin, ja…"
Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja…
Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..
Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä…
En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä vailla oleva.
"Lea!"
Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan, jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.
* * * * *
Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina kisaellen toinen toistansa seurasivat.
Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.
Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä enemmän vältellyt häntä.
"Siispä uhkaa minua…"
Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän sen sanoittakin.
Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.
"Jos hän olisi minun?"
Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.
"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin…"
Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää, niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua, vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.
"Mutta…"
Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä: ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä kädessä.
Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen helähdyksen.
Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin ajatukseton.
"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.
"Ah… sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:
"Niin tanssivat neidot
kuin untuvat, ah!"
Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:
"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?"
Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa, kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.
"Hops!… Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:
"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin kielellänsä."
Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa. Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin puheeseensa.
"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.
"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja… sano nyt, Stefaan… No?"
"Niin mitä?"
"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan
Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?"
Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin uskovia ja kehaisi iloisena:
"Mutta Jerusalemin tyttäret!… Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita profeetta Jesaias tuomitsee!… Ne, Stefaan!"
Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli kuin vaahtoava viini.
"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis antaa voi!"
Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan kehaisi:
"Minä, Stefaan!"
Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.
"Kuin hitusen… Niin, Stefaan!"
Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka todellakin viehätti herkkää mieltä.
"On viini-juhla. Yöhöni
luo hellä autuus, tyttöni!"
käänsi Saul iloiseksi lauluksi.
Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin, josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä maailma antaa voi.
Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.
Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä, jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.
Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista, hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.