III.
Olkoon Sinun huoneesi vanha tai uusi, olkoon se pienikin ja hyljätty, aina se sittenkin minua ja minun mieltäni jollakin vetää, kuten pääskystä vetää sen vanha pesä.
Se olikin vanha synagoga. Sen oven edessä kasvoi ikivanha, tuuhea tammi, jonka tummassa varjossa kyyhkyset olivat vuosisatoja rypeneet, sydänpäivän kuumuutta pitäen.
Miten matalaa, ikäänkuin ummehtunutta! Auringon valo kurkisti pikku akkunoista surullisena, arkaillen, kuten autioon kammioon, jonka asukkaat ovat kuolleet ja jonka ovi on lukittu ainiaaksi. Siellä haikaili Israelin ikivanha muinaisuus. Vanha, hurskas pappi, Aaron, oli siellä rukoillut ja palvellut Herraa ikänsä. Kiihkeästi oli hän siellä odottanut luvattua Messiasta. Useat yötkin oli hän siellä valvonut yksin kuin tonttu huoneessaan yhä vain rukoillen jouduttamaan sen tuloa, jota hän synagogan yksinäisyydessä odotti.
Niin, hän paloi siellä Herransa edessä alati kuin yksikseen unohdettu lamppu pimeässä, jossa se ei ketään valaise.
Tämä hurskas pappi oli Sakeuksen perheen ystävä ja isä. Kuollessaan oli Lean äiti uskonut tyttärensä hänen kauttansa Jumalalle. Vielä viime hetkinänsä oli hän hartaasti pyytänyt tätä pappia rukoilemaan Lean puolesta, ikäänkuin tyttö olisi hänen oma lapsensa, ja antautuvin mielin oli vanhus täyttänyt hartaan pyynnön.
"Herra, Israelin Jumala! Käännä huolehtiva isänkatseesi hänen puoleensa päivin ja öin! Kirkasta hänen huomenensa puhtaiksi ja levitä rauhaisa iltaruskosi hänen ehtoittensa yli!" Se rukous oli alati Lean puolesta hänen huulillansa palanut.
Ja niin kuluivat ajat, vaihtuivat vuodet, mutta ennallansa vain paloi synagogassaan tämä pimeään unohtunut yksinäinen lamppu. Kukat puhkesivat ja karisivat. Jerusalemissa syttyivät uhritulet, syttyivät ja sammuivat, taas syttyivät ja taas sammuivat, mutta ei vaan sammunut tämä aution huoneen valo.
Tänään hän oli ollut tavallista hartaampi. Rukous ikäänkuin hehkui huulilla, hehkui kuin palavasta sydämestä noussut tuli. Ikänsä oli hän toivonut saavansa omin silmin nähdä Hänet, joka tuleva oli, Messiaan, jota hän lapsenmielin kaipasi ja toivoi. Nyt alkoi vanhuus painaa hartioita, ja valkeiksi olivat jo hopeoituneet hiukset. Sairaus oli aivan viime päivinä kuin kuoleman viestintuoja lisännyt huolta, muistuttanut, että aika on jo täpärällä, öljy lampussa loppumaisillaan. Siksi paloi nyt rukous kuumempana entistänsä ja sydän hehkui palavammin kuin konsanaan. Hän rukoili:
"Taivaan ja maan ainoa Jumala! Joudu! Älä viivy! Tuhannen tuhannesti olemme kätemme Sinun puoleesi rukouksessa kohottaneet. Satoja ja satoja vuosia me olemme apuasi ja armoasi anoen ne puoleesi nostettuina pitäneet, mutta…"
Miten tuskallista! Ääni vavahti. Hän jatkoi:
"Kuule, Herra! Puoleesi kohotetut kätemme herpoutuvat, jos et Sinä ajoissa tule. Anovien käsivarsiemme lihakset raukeavat ja väsyvät, jos Sinä yhäti viivyt."
Miten hehkuvaa, altista! Yhä palavammin hän jatkoi:
"Ole armollinen! Tule pian! Tule, ennenkuin tuli sydämissämme sammuu ja rukoilevat kätemme väsyneinä vaipuvat alas ja…"
Oli kuin yö jo olisi langennut hänen sieluunsa sitä ajatellessa. Kuin epätoivossa anoen hän jatkoi:
"Sillä yö meidät silloin yllättäisi ja pimeys meidät piirittäisi ja monet pettyneet kädet kohoaisivat pakanoiden jumalien puoleen, jotka eivät itseänsäkään auttaa voi.
"Sillä Sinun yksin on valta ja voima. Sinusta yksin meidän elämämme voimansa ja sisältönsä saa.
"Sinun olkoon kunnia ja kiitos iankaikkisesti! Amen."
Ja hänen vanhat, vapisevat, rukoukseen taivutetut polvensa tuntuivat taas saavan nuorta voimaa, kun hän rukouksesta nousi, ja hänen syvälle painuneissa silmissänsä hehkui rauhaisa, mutta voimallinen tuli.
* * * * *
"Kuule minua!"
Se oli nuoren naisen hiljainen, arkaileva ääni. Nyt vasta hän huomasi
Lean tulleen.
"Rauha sinulle!" tervehti hän isällisesti.
"Ja sinulle siunaus, pappi!"
Ja niinkuin pyy, joka itsensä turvattomaksi tuntee ja mättään suojasta turvaansa etsii, niin arkana seisoi nyt Lea toisen isänsä edessä huoneessa, joka oli hänelle kotoinen kuin koti. Hän tunsi puhuvansa kuin itsensä Jehovan edessä, ja se tunto vei rohkeuden ja voimat häneltä.
"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun me vain Hänelle kuuliaiset olemme", rohkaisi pappi häntä isällisellä puhelullansa. Hän saikin rohkeutta.
"Minulla, pappi…" yritteli hän, mutta taas painui katse arkana maahan. "Minulla olisi salainen toivo."
Miten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua.
Toivo, mutta… En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä:
"Sillä se on Herralle", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi, että se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan.
Ja punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä.
"Olisiko?… Jehova suuri!" leimahti silloin vanhan papin sieluun aavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain hämärää.
"Mutta jos sinä, pappi…"
Jos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän sitten…
Silloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle siitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja kirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis astumaan sumunkin varaan jo.
"Niin, pappi!…"
Älä kysy, mikä se asia on, tapaili hän, sillä:
"Herra itse tietää sen…"
Ja pappi riensi avuksi. Äskeinen öinen sielu kirkkautta täynnä vakuutti hän:
"Jehova yksin salaisuutesi tietäköön! Hänessä olkoon sinulle toivosi täyttymys ja määrä. Amen."
Ja hän siunasi hänet isällisellä jäähyväisellä:
"Hänen siunauksensa olkoon alati sinun ylläsi, Lea! Rauha sinulle!"
"Ja sinulle kiitos, pappi!"
* * * * *
Lie ollut jo yli puolipäivän.
Iloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi sen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään eikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä rauha.
Siinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja matalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan heleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään varjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren päivänpaisteiselle rinteelle.
Miten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen! Mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään siihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen siellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan pitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla perätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset, ja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora luikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen kulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä hän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin joku himmeä uni.
Ah niin!
Ja nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea silmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten levätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien suonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana, pian täyttyvä toivoni…
Ah meitä!
Nopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja tyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli, ja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me onnettomuudeksi uskomme ja sanomme.
Ja niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta, sillä niitä ei ole… ei liene… ei pitäisi olla…
"Lea!" tervehti häntä tuttu ääni.
"Ah!… Stefaan!… Sinä." Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli jäädä, mutta ei hän paetakaan voinut.
"Tervehdin sinua, Lea!"
Stefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden tammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä, kun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin, arkailivat toisiinsa katsahtaakaan.
Sillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina rohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi…
Omituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon edessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi…
"Tvirl… lirl!" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä tirskahduksella puhelun alun.
"Etkö istu?" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti silloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan kysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla:
"Kävin metsästämässä, mutta…"
Hän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt äkkiä siihen.
"Niin…" Lea sen äänsi.
Vaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän huomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä: näki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein, miettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa yksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse näytti nyt vain surullisemmalta. Miksi?
Omituista…
Omituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani kuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni saa, ja niin minä alan…
Todellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien ja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut huomannutkaan, ja…
"Ah!"
Niissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä, alkoi…
Te ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani hajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin?
"Niin!" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun heltynyt mieli nyt niin käski.
Stefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas.
Lapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa on heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo viinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he…
Vaiettiin. Ei ollut sanoja puhua.
Muulintaluttaja kulki siitä toki nyt ohi.
"Hops! Joudu!" hoputti mies muuliansa. Se toi ikäänkuin hieman uutta eloisuutta mieliin. Puhelukin vilkastui hitusen. Lea oli kuullut Saulin arvelleen voivansa viedä Stefaanin kanssansa Jerusalemiin ja huomauttaen siitä kysyi:
"Menetkö, Stefaan?"
Nuorukainen näytti miettivän vastausta.
"Stefaan?" toisti Lea, kuin olisi tahtonut rohkaista häntä.
"Mitäpä minä täälläkään…"
Täällä… miten sanoisin… sillä ei tahdo löytyä sopivia sanoja… täällä:
"Tyhjässä laaksossa", lausui hän toki löytämänsä lopunkin jo.
Tyhjässä! Mikä sana! Ja miksi se nyt minun sieluuni näin sattui?
Siksikö, että hän sen lausui surullisesti, kuin masentunut ja onneton.
En tiedä! Mutta siitä sanasta humahti laaksoon joku outo kaiku kuin etäisestä vanhasta isosta kellosta, joka kumahduksellansa ennustaa ilojen loppua ja tyhjyyden tuloa, sen tyhjyyden, jonka tultua…
Niin… niin.
Tämä laaksokin olisi silloin todellakin tyhjä. Kun muuttolintu yksin pois lähtee, eksyy, ei palaa, niin puoliso yksin jää ja laaksonsa tyhjäksi tuntee. Niin olisi minunkin…
Ah! Miksi se kuva nyt niin äkkiä sieluuni lennähti!
Hän heltyi, koki jo puhuakin Stefaanille:
"Tyhjässäkö?…"
Onhan sinulla kotisi ja isäsi. — Sitä hän tahtoi kysyvällä sanallansa neuvoa ja huomauttaa Stefaanille. Mutta ei tämä näyttänyt tyytyvän niihin, ei kotiin, ei isään.
"Isäni…" tapaili hän sanoja. Isä ei hänelle riittänyt enää. Enemmän hän tarvitsi ja tahtoi. Sanat löydettyään hän lisäsi:
"Jos minulla ei ole muuta kuin isäni, niin ei minulla vielä mitään ole."
Mikä orpous! Lea huomasi sen orpouden, katsahti häneen, ja joku sanomattoman hellä tunne leikkasi häntä silloin taas.
Rukoustorvi soi…
"Jehova… auta!" pääsi häneltä sanaton huokaus, kuumeinen puna kohosi poskille, ja katseeseen tuli surullinen ilme, sillä hän oli havahtunut rukoustorven äänestä muistamaan omansa: toivonsa, "Neitseestä syntyvän" ja…
Onneksi helähti silloin rinteeltä työväen laulu. Kohta juoksi ohi iloinen lapsiparvi. Vanhan tammen ympäriltä hävisi äskeinen hiljainen verho, ja mitä sen alla oli, yhdistyi eloisaan elämään. Vaimot vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Kuului ääntä ja puhetta, ja iloiset ohikulkijat eroittivat äskeiset istujat, vieden heidät mukanansa eri suunnille.
Mutta iloinen pouta vain teki äänetöntä työtänsä Israelin viinimäkien rypäleissä, ja vanhassa synagogassa valvoi pappi kuin elävä muumio tai tonttu ja rukoili palavasti, että vaimon veressä tapahtuisi se ennustettu ihme: että neitsyt synnyttäisi.
Ja hän uskoi jo nyt, ja siitä uskosta kuumotti hänen sieluunsa jo yön hiljainen, kirkas kuutamovalo.