IV.
Rauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa.
Ihana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo kiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus. Mettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja puoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa.
Lea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän hyörinästä tyhjenevään laaksoon.
Ah!
Noinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on silloin kaikki täällä laaksossa jäävä!
Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja sinä jäät yksin.
Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo, ja jäljellä on tyhjyys…
Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät pohjoiseen… lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät…
Muuttolinnut! Miksi ne lähtevät ja mihin?
Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi emmekä kysymättä olla?
Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?… veressäkö?… hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?
Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen palmu siellä täällä.
Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta. Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa ystävättä kulkee…
Kulkee…
Mitä?… Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai…
Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua… Se se kai minua säikähdyksellä sykähdytti… Minä koetan taas vain rauhoittua ja karkoittaa mielestäni levottomat kuvat.
Mutta ei! Ei se onnistu nyt. Taaskin nousee sieluuni outo kuva. Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää. Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin ylös.
Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?
Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä sakeneva, äänetön hämärä.
Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt…
Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi…
Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi kyynel niin herkästi heruu niistä?
Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun murheestani huolinekaan nyt. —
Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat, miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen salatusta ne kertoivat.
"Israelin Jumala!"
Se oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina.
Lea kuuli, kuinka hän jatkoi:
"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä jos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan jätä!"
Mikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin sumu. Isä jatkoi:
"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on."
Kaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! — Isä jatkoi:
"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne lähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä."
Mikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän oli herännyt.
"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin pysyt kuin vuori.
"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen."
Oli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se autiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi tyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi.
Mutta ei! Äkkiä viskautuikin uusi valo ja karkoitti autiuden kuin riemuitseva voittohuuto. Ihana kuu kiersi näkyviin metsän takaa, ja hänen sieluunsa paistoi taas kirkkaana ja rauhallisena hänen toivonsa, ennustus:
"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää…"
Minua onnetonta! Minä olin unohtanut sen jo.
Hän heittäytyi vuoteeseensa, painoi kasvonsa pieluksiin ja itki niin katkerasti kuin vain katuva ihminen itkeä voi. Tummat vuorivarjot vain riippuivat raskaina öisessä kuutamovalossa, ja äänettömästä laaksosta kuului ainoastaan silloin tällöin toistuva yövartijan yksitoikkoinen ääni.
* * * * *
Israel ui kesässä, kirkkaudessa ja tyynessä. Viini tuleentui. Kaikki kypsyi. Ihana, kuiva pouta helisi yhtä kuumana, tyynenä ja rikkaana kuin ennenkin. Taivaalla uhkui rikas, tumma sini kuin savu, ja joku poutalintu lentää lekotteli suoraan halki laakson kuin siinä taivassavussa uiden.
Lea oli isänsä yrttitarhassa, rikasvärinen punakirjava hame yllä ja uumilla höllä vyö. Hän oli ostanut kaksi valkoista kyyhkysenpoikaa ja hoiteli niitä ja iloitsi niiden kanssa.
"Tip, tip, te pienet!" hyvitteli hän niitä. Kuin lapset äitinsä tai linnunpojat emonsa ympärillä iloitsivat ne pienet hänen seurassaan. Milloin noukkivat ne muruja hänen kädestänsä, milloin istuivat olalla tai ympärillä lennellen pitivät iloa.
Lintuset! Miten pehmeä ja puhdas niiden untuvistokin oli!
"Tip, tip!" toisteli hän niille kuin ystäville, ja niiden ilo ja onni oli hänenkin ilonsa ja onnensa nyt.
"Rauhaa, Lea!… Ra-auhaa sinulle!" tervehti silloin mairea, pitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen Saara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua.
"Vo-oi miten kaunis!… Vo-oi kuinka ihana!" vaakuttivat he ihaillen ja samalla hyvitellen häntä.
"Niin, Martta!… Minä kyyhkysiä ruokin!" sanoi hän heille iloisesti ja lisäsi äkkiä:
"Ne ovat niin armaita… Vai eivätkö ole?"
Mutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he ihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi, että:
"He-erran morsian… He-erran morsian!" vaakutteli vanha Martta, ja
Saara vahvisti pitkällä:
"Hä-äänen… Hä-äänen on Sakeuksen Lea!"
"He-erran hän on… Herran, ei muiden!… Ei muiden… ei muiden ole hän, ei", toisteli vieläkin Martta hartain äänin.
Lea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin mieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä tehden siunasivat:
"Jehovan nimeen!… Herran nimeen!… Onni sinulle!… Ilo ja onni,
Lea, Sakeuksen tytär!"
Niin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt.
"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat."
Vaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle selitteli linnuistansa:
"Uhratakseni Herralle…"
Sitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa. Hän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken tehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä ajatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta kyyhkysenpoikaa.
"Eikö niin, isä?… Että me menemme uhraamaan?"
Se lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen punakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain vakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi miettivänä, ensi sanaansa venyttäen:
"Ja-a, lapseni… miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?"
Muuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi.
"Miksikäkö?" tapaili Lea.
"Niin… miksi?"
"Siksi, isä, että… että, isä…"
Ah! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan.
"Että… tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle", ilmoitti hän lopuksi.
Isä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt.
"Me-e…" alkoi hän sitten, "me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni onkin ainoastaan… se on ainoastaan…" tapaili hän. Vaikea olikin nyt löytää sattuvia sanoja.
"Mitä, isä?" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti.
"Se on… on väsyvä tunne ja ajatus", puheli isä siihen, kuin itseksensä miettien.
"Sillä…"
Taas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina pettänyt ja tyhjäksi hajonnut.
"Sillä", jatkoi hän, milteipä sivullisena, "kun me jotakin… jo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta… mu-mutta…"
Mutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten matkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni…
Hän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti:
"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja…"
Oli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä ja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain lennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki on ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle repii ja reuhtoo ja…
"I-isä!" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen varmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena:
"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä… Se on väsyvä tunne ja haihtuva ajatus. Ei se mitään todella olevaa ole."
"Ah meitä!"
Se äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu laakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet. Kyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään nyt.
"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt", jatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa. Et silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän tarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti:
"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin haavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä pysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä… Niin mekin…"
Miten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa.
"Mekin…" jatkoi hän vaivoin, "me viheriöimme vain niin kauan kuin me
Hänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea."
Syntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen särkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä hametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa.
Ei mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä aavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli.
Vihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan, painoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä rauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä voi.