V.
Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.
Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua anoaksensa, ja kolmannet — ja hyvin monet — eivät enää nousseet minkään jumalan puoleen.
Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä, jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että köyhät osansa saisivat.
Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin. Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.
"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi almuja heille.
"Siunatkoon!… Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:
"Kuin He-erran kukka!… Niinkuin Je-ehovan ruusu!"
"O-onni hänelle!… O-onni ja siunaus hänelle!"
Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua olallansa pidellen.
Ah!
Niin käy huokaus alati idästä länteen.
Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee. Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.
He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.
"Jehova… Jehova palkitsee sinullekin, Lea!" toistelivat jotkut.
"Niin, niin!… Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!" jatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen:
"Hä-än… Hä-ään… Hä-ään!"
Hän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on tasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä Hän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset vaakuttivat kuin yhdestä suusta.
"Jehovako!" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin vihastunein äänin mutisten:
"Hänkö se!"…
Mokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat, että se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat.
Mutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin maahan iskien:
"Ei!"
Se sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen:
"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me köyhät…"
Lea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen häneltä sanaa.
"Me köyhät olemme…" jatkoi vain puhuja, "me olemme Jumalan ja rikkaiden saalis ja…"
"Herran nimessä!… Lakkaa!" keskeytti eräs vaimoista kovasti.
"… ja astinlauta… Jumalan ja rikkaiden astinlauta!" yltyi siitä vain se ynseä.
Sukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia, ja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten.
"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!" Hän on rankaiseva sinua, uhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin.
"Sillä Jehova lähettää Hänet!"
"Je-ehova!" tuli taas halveksiva…
"Hänkö?… Jehova!… Olematon…"
"Rietas!" huudettiin hänelle. Nousi melu.
"Niin ja… Hei!… Hei!… Hei!" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän sai vuoron ja kysyi:
"Ja miksi ei Jehova itse tule?"
Hurskaat vaikenivat.
"Niin… niin… niin!" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs vaivainen:
"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen siis lähettää muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa… Messiasta, puhun, lähettää…"
Kuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä viattomat lapset.
"Niin… niin!" huudahdeltiin.
"Niin… Ja mistä Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne se lähettää pitäisi?" jatkoi joku.
Hurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain ilkkuivat:
"Häh?… Ähäh!"
He iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä…
Minä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri…
Yksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain… Näinkö siis
Israelinkin ajatukset…
"Häh!… Ähäh!" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat, joiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden rukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne iloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin ynseillen Jehovasta:
"Se menee itse lepäämään!"
Siksi aikaa kun se "lähetetty" täällä toimii, tarkoitti hän.
"Pitää sabbatin päivän!" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas nostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan:
"Ei!… Ei!… Ei!"
Me emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on Jehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon, kymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä ei-huudollansa tarkoittivat.
Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli ilmestynyt sitä väijymään.
* * * * *
Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä hämärä.
Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena.
"Tämä puhe…"
Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja…
"Miksi he napisevat?"
Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo kameli aivan liikkumatta kuin kuva.
"Miksi he?"
Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille, niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.
"Miksi?"
Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä vetäytyi harmaammaksi.
Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja ihaninta.
Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö — miettii hän. — Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee, ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen…
Voi minua!
Ystävä! Sinä olet toki minulla!
Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati valvova silmä oli hän Lealle ollut.
Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä ja rikasta taivasväriä vasten.
Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä: ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä ja hyvitteli:
"Tyttäreni… ainoiseni!"
Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja poistaa!
"Leaseni… tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne iloisille vainioille!"
Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.
"No-oin!"
Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät!
Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja…
Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.
"Katso… taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin puuhillensa puhuen ja toisteli:
"Seestyy… seestyy… seestyy kaikki…"
"Niin, Haagar… äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:
"Haagar kulta!… Kuule, sinä ystäväni… Haagarini…"
Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö, nauroi surujansa salaten kuin vallaton.
"Sinä… Haagar… Sinä…"
"Noo!… Lapseni!… Kultaseni!… Vallattomani!… Minua vanhaako sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja kuin irroittautuen.
"Sinua… ystävääni… minun…" jatkoi vain Lea, ja kun huolet hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:
"Haagar!… Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea ja elämäniloa?… Eikö, Haagarini?… Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin kutittelemalla että: kielläppäs se!
"Mhyh… elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.
"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.
"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi.
"Niin… Mitä ne ovat… ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli
Lea.
Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.
"Niin… Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea.
"Ne, lapseni…"
Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin jatkoi:
"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja…"
Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta…
Hän oli vaiennut.
"Mitä, Haagar?"
"Mutta hetken vain ne kestävät… ne vesien ilot…"
Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt koko ne vedet ja niiden ilot… Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.
"Sinä!… Ystäväni!"
Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä vallattomasti hän jatkoi:
"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä… Me…"
Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.
"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!… Ne pysyvät… Ne…"
Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta, hyvää lasta.
Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin sen viattomat vuonat vienyt.