VI.
Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!
Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.
Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät, niin mitä minä silloin maailmassa enää olen!
Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei enää ole kotirantaa, ei matkan määrää…
Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio meri ja ainainen eloton yö…
Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua,
Lea.
Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni nyt!
* * * * *
Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja kehoitteli tulisesti:
"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit… Seelah!"
Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja sen…
Miten ihanaa!
"Niin, Stefaan, siellä…"
Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne:
"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä ovat ja… Seelah!"
Hänen verensä tuntui aivan hekumoivan.
"Stefaan!"…
Niin, ystäväni… Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi,
Saul!
Miten heikko ja orpo on niille minun vereni, jos se milloin orvoksi ja yksinäiseksi jää.
"Kuule, Stefaan!"
Ja yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman
Jerusalemista.
"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien pappien Jerusalemia!… Pyh!" halveksui Saul. Hän paljasteli taas raamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun epäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä.
"Heleijaa, Stefaan!… Loruja ne ovat, ne Jehovat ja… sen taivaat."
Ja taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti:
"Niin, Stefaan!… Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!… Ah!"
Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on taivas jo maailmassa…
"Katso, Stefaan!"
Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.
* * * * *
Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.
Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.
"Jos hän olisi minun!… Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja iloisen sanan: Stefaan!"
Niin. Sitä hän mietti.
"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi täällä kaikki… olisi
Jerusalem… ja maailma … ja taivaskin olisi…"
Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää minulta.
Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän, ilmassa huojuvan värijuovan.
* * * * *
Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.
Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.
Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain joskus liikahutti korviansa.
"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!"
Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet, vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.
"Ystäväni Lea!"
Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle jäi syvä ystävän kaipuu.
"Voi minua ilman häntä!"
Katseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät majojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija soittaa… rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt välitä.
Voi minua!
Mutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä kaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat toinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto:
"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!"
* * * * *
Jooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen öljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä, ikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina.
Niiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin isä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat usein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui nytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä asiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa rakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen johdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse.
"Olisiko…?" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin, että me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta, aamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja kukkaset kedolla kasvamaan… näimme siitä ihanasta unta, ja kun heräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää.
Mikä pettymys!
"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina selitykseksi. Me — tarkoittivat he — riitelimme ehkä liika kauan. Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.
"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!"
Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.
Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan nimessä, ja lasten onni oli kallis heille.
Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta. Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.
"Mutta, Sakeus… minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi isänvaltansa.
"Niin, Sakeus!…"
Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet ovat.
"Ymmärrätkö, Sakeus?"
Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki esteet rikki.
"Se on tapahtuva… Sakeus."
Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien, syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta, punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.
"Katso, Jooas…" alkoi hän ja hitaasti jatkoi:
"Katso: lempeyden voima on suurin."
Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.
"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon".
Ah niin! Taas hän mietti:
"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme povessa se-sen…" tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka on heidät yhdistävä kerran".
He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:
"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky…"
Miten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli!
"Myrsky", jatkoi hän vaivalloisesti, "turmelee ja taittaa sen, mutta lempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan… Usko minua, Jooas."
Yskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla rintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti, missä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki…
Kaikki… kaikki… kaikki…
Jooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää ikäänkuin painui alas.
"Niin, Jooas… me häviämme", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä ystävä ajatteli.
"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon kiitos ja kunnia! Amen."
Rautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he nyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan multaa ja tomua vain.
He ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo ihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin sade ja uhkasi pimetä syksyinen yö.
* * * * *
Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin kuumiksi tummenevissa taivassavuissa.
Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.
Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys, millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki isä siihen puheeseen ääntänyt sanan.
"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:
"Menepäs heti… mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee kymmenyksiä!"
Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut, ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä. Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän käskyn.
"Stefaan! Kas sinä!"
Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka. Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla toivotti:
"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!"
"No, Ruuben!"
Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein se puheli ja selitteli:
"Minä olen huomannut… ha-haa!"
Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja ilmoitti:
"Tuolla, Stefaan!… Siellä ne ovat!"
Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta. Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää iskien:
"Sillä niin sitä minäkin tein!"
Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis, se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli väkistellyt ja vikisteilyt…
"Mutta minä!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben
Hasajan poika… minä…"
Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri silloin kun se on kuuma.
"Ja niin suli tyttö kuin vaha!… Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä, suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä…
"Ja, Stefaan…"
Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket… ihanan Saaransa… kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut niin kaunista, puhdasta.
"Se hetki…" yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä… helähdys kukassa ja…
Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa. Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.
"Niin, Stefaan… niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole".
Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana. Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien valintapaikalle kulkeva karitsajono.