VIII.
Jooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt läpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli jotakin outoa tapahtunut.
"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja pojan välille", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja arvelivat:
"Se on saatana… hän, joka on pahuuden itu ja syy…"
Ja kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat murheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta puhuaksensa.
Mutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa majaa.
* * * * *
Pieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson ylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki tavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin.
Ja tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen huonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean sieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä siihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen. Hän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran yhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja hiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa kuin juoksevaa vettä.
"Kas niin!" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. "Nämä ruusut siroitan vuoteeseen… näin… Kas, kuinka kaunis!… Kunpa hän tulee nyt!…"
Hän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on iloinen.
Hän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä.
"Ah niin!" huomasi hän. "Liljat tänne… Ja tuo olkoon tuossa!… No nyt… Lea!… Le-eaa!" kutsui hän huutaen. Lea tulikin.
Mikä kiitollisuus!
"Sinä, Haagarini!… Sinä muistit sen… syntymäpäiväni!"
Ja kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa ja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle Haagarille:
"Tiedätkö?… Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?… Tiedätkö,
Haagar?"
Ja vastausta odottamatta hän selitti:
"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!"
"Sinua, lapsi!… Sinun ilojasi, pienoiseni!"
Ja ulkona iloitsi rikas elonajan pouta. Hedelmäpuut kantoivat rikasta, kypsyvää taakkaansa onnellisina, ja kaivoilla lauloivat lapset uutta, outoa, iloista laulua: Hoosiannaa.
Uutta. Sillä aivan äskettäin se laulu oli ilmestynyt laaksoon, eikä kukaan tiennyt mistä se oli tullut. Se oli ilmestynyt kuin outo, valkea kyyhkynen ja helisi nyt kaikkialla ja ikäänkuin antoi laaksolle uuden sävyn.
Tänään hän olikin iloinen kuten muinoin. Voi hänelle puhua, häntä taivutella. Ystävät olivat käyneet onnittelemassa, ja hän riemuitsi niistä nyt Haagarille:
"Hänkin tervehti… Ja hän… ja Rebekka ja… Heleijaa!"
Aivan hän pyöräytti Haagaria kuten ainakin vallattomasti iloitseva.
Haagar hymyili ja aloitti salaperäisellä:
"Yksi vain vieraista puuttuu…"
"Kuka?"
"Mhy-hyh…"
Miten viisaasti, salaperäisesti Haagar hymyili! Sen piti muka olla selvä jo kysymättäkin, kuka puuttui. Lea toisti aivan kuin ynseänä:
"Voi, kuka!"
Niinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu…
"No kuka?"
"Stefaan!"
"Hän;… Haagat!"
Hän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi ajatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän teennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti:
"Sinä!… Vai sinä!… Semmoisia!"
Mutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen toistellen:
"Se-e… se vanhan sydän aavistaa… Aavistaa se mikä, se nuorelle oikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi… Hohhoi."
Ja niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin olivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa huolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste ilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen…
Niin!
Miksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan vain, että on niin hyvä ja kepeä olla.
On jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä vuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi. Laitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja kaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva puhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin tahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa.
Ja niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja virkeyttä lisännyt.
Hän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli joskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua paikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili:
"Ja joutsen vuotteli armastansa…"
"Kas niin", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun vuoteensa ja…
"Sua Haagarini!… Miten ihanaa!… Haagar!… Haagar!" käänsi hän kutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää.
"Mi-mistä?" esteli Haagar.
Vuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar hymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti:
"Niin… Vuode, lapseni… vuode… se on meille vaimoille paljon…"
Onni, koti, lapset, tyttären tulevaisuus, kaikki hellin, mitä meissä on, se on vuoteeseen jotenkin sidottu. Jotain semmoista hän koki tajuttavaksi saada ja vetosi itseensä jatkaen salaperäisesti:
"Me… me-e, jotka olemme kokeneet… me … me vanhat tiedämme", puheli hän viisaasti. Eikä Lea nyt sitä oudoksunut. Hymyili vain kuin olisi leikkiä kuunnellut, vastasi leikkisästi ja puuhaili hyräillen.
"Vuode… vuode, kultaseni, viheriöitsee meille vaimoille… Vaimoille meille kullekin kerran", toisteli hän raamatun vertauksella. Lea hymähti ja matki:
"Viheriöi!… Mistä?" kysäisi hän äkkiä. Entistä salaperäisemmäksi tekeytyi Haagar, ikäänkuin mietti ja vastasi:
"O-onnesta… Onnesta, lemmestä ja autuudesta…"
"Voi sua!"
Ja hän nauroi kuin pikkutyttö kaikelle. Vastapäisellä, poutaisella vuorenrinteellä tanssivat tytöt jo palmun ympärillä… Heidän pukujensa värit kuvastuivat iloisina rinteen hiljaista, rikasta vihreyttä vasten, ja ylempänä istui vanha Hosea majansa edessä, käyrä sauva kädessä, ja katsoi alempana tanssivien nuorten iloa.
Mutta ah! Taaskin siis!
Niinhän se oli, että Haagar itsekin oli kerran uneksinut sitä samaa asiaa: tulla sen Luvatun äidiksi. Kaikkihan sitä uneksivat salaa, eikä ainoakaan sitä salaisuuttansa kenellekään uskoa rohjennut. Nyt hänen terävä äidinsilmänsä huomasi, ettei ollut pettynyt aavistaessansa samaa Leastakin. Äkkiä tämä näet kysäisi häneltä:
"Mutta kuule, Haagarini! Kuka on Hänen äitinsä oleva… Hänen, joka luvattu on?"
Siinä se siis oli! Mutta mitä minä vastaisin nyt. En minä tahtoisi Sinun kunniaasi alentaa enkä Sinun tulemistasi muiden tulemiseen verrata. Mutta hänen epäterveet haaveensa minä tahtoisin selitykselläni hajoittaa nyt, hänen, minun rakkaan tyttäreni haaveet. Selitä siis Sinä itse se minussa! Pane Sinä sanat kielelleni, Herra!
"Niin… kuka?" toisti Lea, kun vastaus viipyi.
"Ah, lapseni", huokasi Haagar, ja kun ei tiennyt mitä vastata, kysyi:
"Ja kuka on Hän, joka tulee?… Se Luvattu."
Lea katsoi häneen kuin kysymyksestä oudostuneena.
"Etkö siis sitä tiedä, Haagar?… Että Hän on Herrasta…"
Ja äkkiä olivat mielet muuttuneet vakaviksi. Vastausta hakien tapaili
Haagar:
"Katsohan, Lea…"
Muutamin sanoin hän selitti mitä osasi nyt:
"Katso, kaikki mikä meistä syntyy ja mikä on rakkaudesta, se on
Herrasta."
"Haagar!" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien tuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen:
"Niin, niin, lapseni!… Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta, sillä sinä olit heille rakkaudesta…"
"Haagar!"
Puhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua äänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien:
"En minä ymmärrä… En minä käsitä tätä…"
Ja hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt iloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies kumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut sen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen.
Ah niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat nyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä olisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä on.
Meitä vaimoja Israelissa!
Haagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut, sillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan, surullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen:
"Herrasta… Herrasta meissä kaikki hyvä on… kaikki hyvä ja paras… paras ja hyvä… Ohhoi."
Niin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä nyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään laaksoon.
Mutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan enemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä vuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen rinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen, hiljainen nuotiotuli.