IX.
Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.
Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja juotiin.
"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi, autuaaksikin."
"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen.
"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä.
"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas.
"Niin… niin… niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi.
"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin… näin onnellinen ja…"
Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!
Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt. Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja…
"Rauhaa, Leani!"
Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen sairaudesta.
"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös…" lisäsi hän. Stefaania hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.
"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin.
"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili ja poistui askareillensa.
"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki vaikenemaan saada.
Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan…
Ei myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni…
Jos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit…
Jos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, ja jos sinä luokseni rientäisit…
Niin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni sinulle avaisin ja sanoisin: ystävä…
Ystävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun poveni helteinen on…
Mutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en sitä tehdä saa…
Sillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun sinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle pyhitän…
Ja jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue minun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe tuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua…
Sillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä ja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen…
"Ah niin!" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain kuului yksinäinen, kaihoisa laulu:
"Yöt valvotut sun tähtesi, jos tietäisit sa ne…"
Ken sitä laulaa?… Hänkö?… Stefaan?… Kenties!
Oi Stefaan!
Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.
* * * * *
Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.
"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän.
"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä", lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.
Haagar mietti. Sitten hän virkkoi:
"Kuule, Sakeus."
Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:
"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä… mhy-hyy…", keskeytti hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:
"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä… Se veri vain aikansa meitä…"
Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:
"Sillä mies…"
Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin. Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.
"Niin, Sakeus…"
Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.
"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.
"Varmasti, Sakeus!"
Usko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo.
"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta, palmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja teidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää."
Niin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli tullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika.
"Hoosianna!" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime aikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa. Monet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa.
"Heleijaa!" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja missä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi.
"Heleijaa!"
Heleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on.
"Eikö niin, Lea?" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän ymmärtänyt.
"Mitä niin?" kysyi hän.
"Sitä että… että… ei mitään!" iloitsi neito, joka ei itsekään tiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut.
"Että… että iloitaan, Lea", riemuitsi hän heittäen kaikki selittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka iloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat ja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi — oli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja…
Heleijaa
Mutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua.
Se on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun tähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen, ainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne…
"Jos viinisi
sa unhoitat…"
… niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi hylkäät ja itse iloitset, niin…
Taas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla…
En minä siis voi. Minun täytyy.
Lähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan öljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa, taudista, jota hän on sairastanut minun tähteni…
Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja…
En voi enää pidättäytyä… en olla kova…
"Stefaan!"
"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:
"Lea."
Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse katseessa…
Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää… ikäänkuin voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja minä…
Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki hillitä itkua ja mieltä.
"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä. Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:
"Stefaan… Minä…"
Sanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa, kuiskaten:
"Minä…"
En minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta…
"Stefaan… sääli minua, sillä…"
Sillä minä rakastan sinua!
Ja hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja kaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten.
Mutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää tajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen Lean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi ja lauloi ja tanssi ja soitti.
Heleijaa!