X.
Minä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär!
Sääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen…
Niinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä suojele minua…
Niinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni, sillä minä olen nainen…
Kun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä värähdän ja Sinusta putoan pois…
Sillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja hellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra…
Ja siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä minun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie…
Sinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima.
Iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Sakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne päästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin sukeltaen.
Eräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä Ruubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli kameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan.
"Herrani! Minun herrani Stefaan", puhui hän. "Me lähestymme Sakeuksen kaivoa, ja… Ja, ja!" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa vallassa. "Ymmärräthän, herrani Stefaan!"
Hän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti:
"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin… So, kameli! Kävele, kävele!… Lomps… lomps!" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua lompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä.
"Että jos on Rebekkana Lea… niinkuin Eleasarilla, niin…"
Miten omituinen hän taas oli!
"Niin älä pelkää… älä pelkää, Stefaan!… Kyllä minä… No!… Lomps, lomps, kameli!"
Niin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee juottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja niin tuli Iisakin morsiameksi.
"Sillä se on merkki… Jehovan säätämä merkki!" jatkoi hän leikkiänsä. He lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan kiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi:
"Ja silloin, Stefaan!… Silloin!… Älä ujostele silloin!"
Hän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja vieläkin neuvoi:
"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan…"
Älä niitä pakene, älä punastu.
"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse… Arvaas, herrani Stefaan?" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on itsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei vastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän:
"Sinä anna suukko neitoselle!… Seelah!"
Se on vanha ja koeteltu viisaus.
"No-o… Ruuben siinä!"
Mutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään. Etäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi, jonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja…
Tuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo sielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri. Yksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä…
Minä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä…
Juhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin…
Minä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan hänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan hänelle hellän sanan.
Mikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat.
Hän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi:
"Le-a!… So-o!… Vai!"
Eikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä kun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin leikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä.
"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!… Lomps kaivolle, kamelit!… So!… Ja missä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?" jatkoi hän vain hyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli ammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla:
"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!… Paraat sulhaset sinulle, sinä paras Israelissa!"
Lea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli laskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko vuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä ymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja puheli:
"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle."
Sitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja äkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi leikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen surutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa vuorikauriin perästä.
Hui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän synkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet pilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha iloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja onnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja entistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa sävel.
* * * * *
Ainoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä sinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja aivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat rauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä.
Mutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se aivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen akkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa:
"Te valkeat liljat niin puhtahat, te…"
"Lapseni… Rauha sinulle!" keskeytti tervehdys.
"Ah, isä!… Ja sinulle armo!" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli nyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai se kaikki jo oli.
"Armo ja terveys, isäni!" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja alttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin nuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen salavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut taaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut ohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen voimien nopeasta täydellisestä häviämisestä.
"Isä kulta!"
Se säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot siteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet, jotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä lähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa, suuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen viereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja altis.
He olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja raittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin sanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä mielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain joskus keskeyttivät puheen.
Ja nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka ollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi siitäkin puhua.
"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu
Aabrahamissa lupaus…"
"Ah!… Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän vavahti, kun isä lausui sanan lupaus.
"… lupaus, että… että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa, katse maassa, "että meidän pitää…"
Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:
"… että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin… niin lukuisiksi kuin hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat."
Ah!
Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän jatkoi:
"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä… kieltäytyä", tapaili hän sanoja, "vaan… jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa toteutumisen pantti ja tie."
Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti, miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa, tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä jatkoi kuin yksikseen puhuen.
"Alistuminen, tyttäreni…" puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä ihmisissä suurinta sankariutta, sillä… si-sillä se on pahimman vihollisemme, oman itsemme voittamista".
Lea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää nuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui vaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille mielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti poistua huoneesta.
Mutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui poistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi ja katsoi silmiin.
"Isä!" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät kyyneltyneinä koki hän jatkaa:
"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa sinulle… Sinä tiedät, isä…"
Sanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi sitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden puutteessa hän pyysi anoen, rukoillen:
"Isä!… Katso minun silmiini, isä!"
Katso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle olen ja miten minä säälin ja rakastan sinua.
"Isä!"
Ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla.
Mutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten isän.
Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.