I.
Oikeastaanhan tämä mauton kirja kuvailee ainoastaan minua itseäni, sitä sisintä minussa, sitä, jonka minä haluaisin, ja jota koetan kieltää ihmisten edessä, kuten Pietari kielsi Mestarinsa. Vahinko vaan, että meikäläinen, tämän Jussi Purasen jälkeläinen ei siinä isänsä perussa, siinä jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin mitätön, väljähtynyt jäte.
Sillä siinä oikeassa, alkuperäisessä Jussi Purasessa oli jotain, mitä ei ole kaikissa. Hänen ulkonaisesta puolestansa saanee lukija käsityksen, kun mainitsen, että siinä suhteessa olisi hänen nimeksensä sopinut hänen ulko-olemustansa kuvaavana Jussi Pullinen — toisten mielestä myös Pakarainen. Hän oli tanakkatekoinen, niska oli luja, jäykkä, ja pää, jonka takaraivo oli maailman lujarakenteisinta tekoa, oli aikamoinen murikka, pyöreähkö, niin, hänen pääksensä kohtalaisen säännöllinenkin, ei suhteettoman iso. Nenääkin oli kotitarpeeksi, ei liiaksi, ja kaksi riviä lujia, tanakoita hampaita julisti metsän luomaa tervettä, lujaa, jos kohta omituista sisua.
Ja juuri tämän henkisen puolensa, tämän lujan sisunsa johdosta oli hänen nimenänsäkin kaikista ulkonaisista ominaisuuksista huolimatta kuvaava nimi Jussi Puranen. Se nimi oli koko hänen henki-ihmisensä ulkonainen symbooli, vertauskuva. Se ilmitoi ja kertoi, että hänen henkensä oli voimallisinta, väärentämätöntä eripuraisuuden ja yleensä kaiken puraisuuden henkeä, ja juuri näitä hänen henkisiä ominaisuuksiansa yritetään tässä nyt heikoin voimin kuvata.
Mutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- ja syntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotka hänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaan häntä täysin ymmärtää.
Jotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkille perukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kuten ihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, ei äitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat he keskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneet siten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkille perukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet ja idut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin, joutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuiden asemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä, karkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat he kasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemme Jussi Puranen.
Se Rämekorpi oli pohjaltansa synkkää, ja se oli syvää saloa, pettävää suota ja lujaa korpea. Lujasti se piti kaikesta kiinni ennenkuin antoi. Salakavalana väjyi sen suon kylmässä sydämessä halla. Mihinhän vain veitsensä pisti, leipää siitä leikataksensa, aina oli siinä kivi leipään leivottuna ja siihen sitä aina veitsensä iski. Ja sinne osuivat nyt Puraset, olivat ilmaantuneet sinne yksitellen, toisiansa tuntematta, näkemättä, keskinäisinä vihollisina.
Ne olivat asuneet siellä korven synkeydessä, kuin yksin, ollen siis vailla lähimäisen apua, pakotettuina turvautumaan aina omaan itseensä. Rämekorven luonto, sen salakavala kylmyys alkoi kehittää heidän veressänsä piilevää epäluuloa.
Ja niin olivat heihin kehittyneet metsäihmisen voimalliset vaistot, jotka kulkivat perintönä polvesta polveen. Kaikkialla vainusivat he vaaraa, väijyvää karhua, kavalaa ilvestä tai äkkiä saapuvaa hallaa. Itsepuolustusvaiston pakosta kulkivat he aina kuten karhun kiertäjät, epäluuloisina, synkkinä, osaksi salaperäisinäkin, vainolaisten tavoin. Metsäihmisen vaistot siten varmistuivat. Naapuria ei ollut, ei ollut yhteiskuntaa, ja lähimäisrakkaus, luottavaisuus, kyky iloita lähimäisen onnesta, löytää jalo, korkea tyydytyksentunne sen menestyksestä ja muu semmoinen voi kehittyä ainoastaan yhteiskunnassa, joukoissa eläessä. Heissä nämä korkeat lähimäisavut eivät voineet saada alkua ja kehittyä, koska kerran lähimäistä ei ollut.
Ja sitä mukaa kehittyi heidän henkinen maailmansa. Samalla kun heidän sieluunsa painui Rämekorven synkän, neitsyeellisenihanan luonnon kauneudesta ihana kuva kuvan perästä, luoden siinä suhteessa heidän sieluihinsa kauneusmaailman, joka oli kadehdittavan ihana, täytti heidän olemuksensa henkimaailmalla, jossa ihmeteltävä kauneus joskus väreili hienona kuin sureksivan immen hapsi, joskus ilakoi huoletonna kuin kutri tyttösen ohimoilla, tai välähteli ihanan, salaperäisen synkkänä, kuin vetten sadut iltaunisen, viattoman lapsen mielessä, niin samalla puuttui heiltä toisaalla jotakin: Heillä ei ei ollut ihailtavaa, suurta ja voimakasta perkelettä, vaan ainoastaan huonoperäinen metsähiisi, jonkunlainen miespuolinen kuppariakka, joka kulutti aikansa ihmisten sairauksia puoskaroidessansa ja jonka ansat olivat kuin viheliäisiä verkkorisoja. Heillä ei ollut juhlallista helvettiä, vaan jonkunlainen manala, mitätön kuin navettarähjä, semmoinen, jossa oikeastaan ei ollut mitään tuomioistuinta sen kauhuksi, joka oli veljeänsä vastaan käynyt veristä sotaa. Vielä vähemmän voi siellä joutua edesvastuunsa kautta puhdistumaan se, jonka sydän ei ollut puhdas ja jalo lähimäistänsä vastaan.
Niin: kaikki semmoinen henkevä voi kehittyä ainoastaan siellä, missä on jo lähimäinen kehittämässä lähimäisrakkautta ja vastuunalaisuustunnetta. Yksinäiseltä, epäluulon myrkyttämältä ihmiseltä puuttui se itu, joka olisi hänessä tuon suuren, voimallisen, mieltä hurmaavan henkimaailman luonut ja kehittänyt.
Ja niin kehittyi heissä henki-ihminen Rämekorven luonnosta, henkinen maailma oloista ja elämästä, ja se henkinen maailma loi vuorostansa ihmistä, muodosti Purasta.
Näistä esi-isistä se polveutuu sankarimme Jussi Puranen. Pitkät ajanjaksot olivat jo kuluneet. Kuulu Rämekorpi oli alkanut täyttyä ihmisillä, niiden esi-Purasten jälkeläisillä. Oli jo syntynyt yhteiskunta, oli alkanut muodostua yhteiskuntaihminen vaistoinensa. Elettiin jo tämän kertomuksen ajoissa.
Mutta metsäihmisen luonto oli sitkeässä. Se oli veressä. Veren piti jalostua, ja siihen menee vuosisadat, vuosituhannetkin. Entinen metsäihmisen epäluuloinen vihollisuus jokaista vastaantulijaa vastaan oli tosin jo heikentynyt, mutta ei lakannut. Se piili veressä epäluulona, kateutena.
Ja siksipä katsoikin tämä pohjaltansa muutoin kunnon mies aina epäluuloisena, kateellisena kaikkeen, mikä oli toisen. Hän ei voinut, ei voinut iloita lähimäisensä aaltoilevasta viljapellosta, ei sen pientarella kukkivasta kukasta. Se näky vei ilot häneltä. Mieluummin hän olisi nähnyt koko maan yhtenä ainoana autiona vainiona, jossa olisi vain piipoittanut hänen tähkäpäänsä, vaikkapa viheliäinenkin. Jos oli toisin, koski se häneen ja hän vihastui sille, jonka kukkiva tähkäpää oli häntä silmään pistänyt. Hän oli kaikessa kuin härkämullikka, joka tahtoo yksin olla koko karjan kuninkaana.
Ja se ei kumminkaan ollut hänessä pohjaltansa varsinaista, vapaatahtoista pahansuopuutta, häijyyttä, ilkeyttä. Ei ollenkaan. Se oli vain niitä metsän peruja. Se oli vaistomaista, sairaloista, semmoista, josta ei ihminen ole vastuunalainen. Se oli hänessä luonnetta, omintakeisuutta, sitä joka eroitti hänet kaikesta muusta, omaksi yksilöksensä, antoi hänelle elämisen oikeuden. Sen pääpiirteenä oli se ihailtavan yksilöllinen eripuraisuus — tai yleensä puraisuus — joka juuri teki hänestä Jussi Purasen.
Ja kumminkin — sitä ei hän itse tuntenut — oli kaikki hänessä pohjaltansa ihailtavaa, sillä kaikki oli hänessä tervettä, oikeaa luonnontavaraa, tuoretta ja lujaa kuten kuusen pihkainen kuve. Siinä oli voimaa ja tervettä luontoa. Hänen henkensä oli synkkä ja syvä kuin Rämekorven pimeät suopurnut, ja se oli samalla lujaa, raakaa kangasta, ja hänen sielunsa oli Rämekorven kovatekoista maankamaraa. Ainoastaan pinnalta peitti hänen henkeänsä joku mehevä suo- tai kuiva kangassammal, jossa kasvoi siellä täällä joku karu kanerva ja punoitti joskus — marja-aikana — karpalo tai puola.
Sillä kuka voi sanoa, että semmoisessa ei olisi jotakin! … ihailtavaa, lujaa. Rämekorven luontoa, alkuperäisyyttä. Hän ei ollut niin kuin meikäläinen, hänen jälkeläisensä, kehityksen väliasteella oleva olento jommoiset eivät jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin surkeita henkisiä mahatautisia, semmoisia joiden pelkkä näkeminenkin jo tappaa sielun, tekee silmän surulliseksi ja murheelliseksi mielen. Ja jos hän puskikin, niin ei hän puskenut vahinkoa tehdäksensä kuten jo me. Hän puski luonnonpakosta, siksi että hänessä oli mullinhenkeä. Hän paisui toisen menestyksestä, myrtyi ja puski kuten sonni, kun se omaa henkeänsä täynnä puskee kantoa, ei tuhotaksensa sitä, vaan ainoastaan puskeaksensa siksi että henki, se mullinhenki niin vaatii.
Ja sitte hänen henkiset kykynsä: Ne olivat ulkonaisen miehen mukaisia. Hänen päässänsä kulkivat ajatukset lyhyinä, tylppinä, usein verkkaisinakin kuin laiska aasi, joka malttaa eteensä katsoa. Mutta ne kulkivat siellä lujina kuin piirrot kallion kylessä, varmoina kuin härkä vaolla. Ajatusta itseään niissä oli tavallisesti vähä, mutta mikä oli, se oli kallionuurna. Ja oli miten oli, se täytyy myöntää, että älyä ja ajatuskykyä hänellä oli sittenkin aivan se määrä mitä hänenlainen mies sitä tarvitsi. Sitä oli niinkin paljon, että hän sen avulla jaksoi uskoa olevansa viisain mies maailmassa. Juuri sitä uskoa jauhoi hänen päässänsä hyvin tunnettu n.s. Purassuvun älyjuhta, ajatuskyky, suvun hidas, mutta voimallinen henkinen kyntöhärkä. Se oli vain niin laiska heittiö, että tarvitsi seivästä luillensa, ennenkuin pääsi jaloillensakaan kohoamaan, saati sitte liikkeelle lähtemään.
Ja se vaikutti, että sen isäntä Jussi Puranen myöhästyi kaikesta, mikä tarjosi jotain himoittavaa. Mihin hän tulikin, sieltä olivat toiset jo korjanneet sadon. Hän tuli aina sänkiäisille, harmistui ja myrtyi ja antoi sisunsa paisua.
Mutta hän ei koskaan silloin kurittanut omaa, sitä hidasta aivojuhtaansa. Ei. Hän myrtyi niille, jotka olivat sadon aikanansa vieneet ja niin varmistui hänessä eripuraisuuden henki. Sillä siinä vihaansa hautoessa ei hän joutunut tutkimaan sen syitä. Hidas älyhärkä pysähtyi. Hän ei joutanut sitä ajamaan ylös, ja niin lepäili tuo voimakas eläin, silmät muljollansa, kuin vihaisena, tuskin viitsien märehtiäkään. Se lepäili siksi kunnes taas — härkä herransa myöhästytti.
No niin, semmoinen oli tämä Rämekorven metsäihmisen peru, tämä ihailtavan omintakeinen pohjolan gentlemanni, josta nyt on puhe. Ja jospa nyt, kun olemme jo saaneet kuvatuksi sen taustan, jota vastaan katsottuna tämä luja- ja tanakkatekoinen yksilö näyttäytyy oikeassa valossansa, tutustuisimme pikimältään hänen ajalliseen vaellukseensa. Me tarkastamme, hänen yhtä ainoaa, vallitsevaa piirrettänsä. Me tarkastelemme, minkälainen hän oli häissänsä, emmekä sitä, miltä hän näyttäisi esim. hautajaisissa.
Mutta sinä, lukija: elä myrkytä hetkiäsi näkemällä hänen tässä kuvattuja ominaisuuksiansa huonossa, tympäisevässä valossa. Jussi Puranen on tuottava sinulle luonnoniloa, jos sinulla vain on mielen ylevyyttä, niin että voit nähdä kansan karkean kuoren alta kultaa, jos sinussa on ylevyyttä, joka tunnustaa kaikki luonnollisen, luojan luoman, jaloksi ja joka miehekkäällä nöyryydellä jättää kaiken syvimmän sydämeen katsomisen sen asiaksi, joka yksin sydämeen asti näkee. Myönnä vain se ja lisäksi totea se tosiasia, että sinä itse et ole tätä mautonta Purassukua, tätä varsinaista minun heimoani.
Vasta nyt me pääsemme varsinaiseen asian juoneen käsiksi.
Jo kuluneen hitaan, mutta lujan elämänsä aikana oli näet tämä Rämekorven luonnossa syntynyt ja kehittynyt isäntämies ennättänyt poimia lähimäisensä vainiolta monta tähkäpäätä, tehnyt ne itsellensä katkeriksi, ja myrkyttänyt niillä monet ilopäivänsäkin.
Eräs semmoinen lähimäinen, joka ikäänkuin oli hänen ainaisena kiusanansa, poikkitelana hänen tiellänsä, vieden muka kaikki hänen nenänsä ohi, oli muiden muassa Antti Hyväkäs, Jo pikkupoikana oli siitä heittänyt kiusan: Mäenlaskussa, sormikoukunvedossa, kaikessa, yksinpä ilkitöissäkin oli se hänen mielestänsä aina osannut menestyä paremmin kuin hän. Hän tosin siinä luulossansa erehtyi. Hyväkäs ei itse asiassa yleensä toisissa asioissa ollut hänenkään veroisensa, mutta hänen epäluuloinen henkensä kuvitteli asian semmoiseksi, sillä se tarvitsi sen kannon, jota puskiessa voi päästää mullinluontonsa ulos.
Mutta nyt ei siinä kyllin. Asiat pilaantuivat sitä mukaa kuin he vanhenivat. Nuorena miehenä ollessa oli Antti Hyväkäs ollut aina hänen tiellänsä naima-asioissa. Aina se oli ennättänyt ennen häntä. Koputtipa hän mille aitan ovelle hyvänsä, niin ei koskaan tullut sieltä neitsyt ylkää vastaan. Epäilyttävä hiljaisuus vain vahvisti sitä hänen uskoansa, että Antti Hyväkäs se siellä punoo lemmenpaulaa.
Mutta sittekään! Koskaan ei hän älynnyt kiirehtiä ennen Hyväkästä. Jokaiselle ovelle kolkutti hän vasta sitte kun kylä jo kertoi, että Hyväkäs on jo sieltä valloittanut neitseen sydämen. Hän oli tässä rakkaudenasiassakin se kointähti, joka aina nousi lemmentaivaalle paistamaan liika myöhään, vasta sitte kun neito jo nukkui toisen sylissä, eikä siis voinut enää ihailla hänen hohdettansa.
Ja silloin hän aina myrtyi muille, mullitteli kotiinsa sielu täynnä ja sydämistyi Hyväkkäälle, joka oli tärvellyt häneltä tyttöonnen. Lemmenkään asiassa — sanoaksemme asian vielä uusin sanoin — ei hän ollut saanut alottelun henkeä, vaan jälkipahottelun ja kateuden lujan hengen.
Mutta sitä henkeä olikin hän saanut kuusi leiviskää ja vielä monta naulaa sen lisäksi eikä hän sitä herransa tavaraa maahan kaivanut.
Ja niin kului aika. Hän lisääntyi iässä, vaan ei viisaudessa.
Ja jotakin aivan samantapaista oli ollut sitte pitkin ikää, aikamiehenä ollessa. Kerrankin oli Antti Hyväkkään halme kasvanut tattaria niin tuhottomasti, että siitä oli puhuttu naapurikylässäkin, ja Antin maine oli siten levinnyt ja hän jäänyt unohduksiin. Saakelin Hyväkäs! — niin hän ähki silloinkin. — Miksi se siihen hakkasikin sen kaskensa! Olisihan hän voinut siitä valita hyvän tattarimaan.
Ja yhä edelleen sattui satoja saman tapaisia tapauksia. Kerran oli Antti Hyväkäs onnistunut pettämään mustalaisen hevoskaupassa niin tyyten, että kohosi sen johdosta ihmisten silmissä aivan sankariksi. Siis sekin! Siinäkin asiassa piti Hyväkkään olla ovela ja viedä aivan nenän alta se, mikä oikeastaan tuntui kuuluvan hänelle. Vähätpä siitä maallisesta edusta itsestänsä. Se muu, se selittämätön, se häntä sapetti ja myrkytti häneltä elämän. Härkä, se äly, joka väänsi ratasta hänen päässänsä, oli liika verkkainen työhärkä. Se kyllä väänsi vankasti, selkä ojona, mutta pyörä pyöri liika hitaasti. Aina tuli valmista liika myöhään. Siitä harmi, siitä kateus, ja niin kehkeytyi hänessä puraisuuden henki lujaksi kuin luonnonvoima.
Ja juuri nämä viime ajat olivatkin olleet hänelle yhtenäistä onnettomuutta. Aina oli mielen pakko mustua, aina onnisti jotakin toista. Oli hänellä ennen toki ollut väliaikoja, mutta nyt oli koko elämä kuin yhtä ainoaa tautia. Varsinkin oli Antti Hyväkäs nytkin ollut tikkuna hänen silmissänsä, ja sen johdosta oli tuo hänen povessansa kytevä voimakas metsäläisvaisto, kateus ja epäluulo kehkeytynyt äärimäisillensä, sairaloiseksi, aivan tukehduttaen hänen kaikki muut avunsa, haudaten sumuihinsa kaikki muut hänen luonteensa piirteet. Nyt huokui hänen hengestänsä alkukorven voimakas henki kaikessa luonnollisessa voimassansa.
Ja sitte nyt aivan näinä päivinä, joku kuukausi sitte, Antti Hyväkäs oli nainut erään Pekka Kamalan tytön. Hän ei tosin tuntenut koko tyttöä, ei Kamalan sukuakaan, joka asui toisessa kunnassa, kaukana, jossain Parikkalan saloilla. Mutta tyttöä kehuttiin kauniiksi ja rikkaaksi, ja Pekka Hyväkkään arvo nousi ja hänen arvonsa pysyi ennallansa.
Ja kumminkin! Olihan hänkin leskimies, noin nelikymmenviisi-vuotias ja lähes kymmenen vuotta leskenä ollut. Mutta kaikissapahan vain piti Antti Hyväkkään viedä juuri hänen osansa, löytää Ameriikka, joka oli luotu juuri hänen löydettäväksensä! Se oli jo liikaa. Hänen luonnollaan ei mies voinut moista sietää.
Ja miten monta aikaa hän nyt hautoi sitä vahinkoansa! Hän kulkea muhitteli synkkänä kuin Pohjolan Kain, oli harvapuheisuutensa lisäksi pisteliäs, kuin uhoitteleva, ja hänen povensa täyttyi vanhalla sapella.
Ja naapurit ja lähimäiset? Ne tietysti huomasivat hänen silmistänsä tämän raiskan, joka nyt pimitti koko hänen näkövoimansa. Sen huomasivat varsinkin kaikki malkasilmäiset rämekorpelaiset. Semmoiset huomasivat sen juuri siitä syystä, että se oli heille tuttua — omaa — sillä juoksihan heidänkin suonissansa sama eri- y.m. puraisuuden veri.
Ja nämä lähimäiset ne nyt taas alkoivat Rämekorven tavan mukaan nauttia tuosta heikkoudesta: he alkoivat narrata Jussi Purasta. Olihan heillä sopiva narraajakin, Änkkä-Antti. Miksi ei siis narrata? Tarvitsihan Anttia vain hieman neuvoa, tai oikeastaan narrata se Jussille puhumaan, mitä hänen suuhunsa oli valmiiksi pantu.
Se oli kesäistä aikaa. Änkkä-Antti oli Jussi Purasen töissä. Äänetön ja synkkä oli tosin isäntä, soti usein tammaansa vastaan, kun ei ollut muita, joille olisi voinut sisunsa purkaa, mutta pääsi toki joskus syötyä, ruokalevolla lojuessa, puheenkin alkuun.
Ja se oli omituista keskustelua. Ei siinä voitukaan liikoja sanoja tuhlata, sillä Änkkä-Antilla oli vastus kielestä, sen kankeudesta, ja Jussi Purasella sydämestä: sydämessä asuva metsäpiru ei sallinut suun puhua sydämen kyllyydestä.
Mutta mennä jurnusteltiin toki joku sana eteenpäin. Opetettu Änkkä-Antti koki jauhaa sitä Hyväkkään naima-asiaa, joka nyt viimeksi paisutti Jussia, ja itse asiassa oli Jussi Puranen itsekin halukas siitä jotain kuulemaan, ja niin sukeutui keskusteluja. Änkkä-Antti kerrankin koki selittää: "Ja ne sa, sa, sa, sa… sanovat." Sai hän toki selitetyksi, että kyläläiset, naapurit, ne "sanovat" ja nauravat ja ilkkuvat. Mutta mitä "sanovat"? Senkin hän onnistui kakistelemaan kurkustansa, ilmoittaen niiden sanovan, että:
"Sinä et saa ak, kak, kak, ak, akkaa!"
Vai niin! myrtyi Jussi. Vai jo ne sillä asialla ilkkuvat ja nauravat! Ja miksi hän ei saisi akkaa? Eikö hän ole yhtä rikas kun Hyväkäskin, jopa rikkaampikin! Huomenna hän tiedusti Änkkä-Antilta sitä asiaa, miksi kylä luulee, jotta hän ei saa akkaa.
Ja viattomana vastata änkytti tuhmahko mies, että:
"Sinä et saa akkaa sen vuoksi kun sinä olet ä, ä, ä, ä, äk… äksy."
Pahanilkinen siis! Ja että ne sillä asialla jo ilkkuvat ja pitävät häntä pilkkanansa! Vai niin! Nähdäänhän, eikö hän saa, jos ottaa! Ja syvällä povensa salaisuudessa vannoi hän vielä kerran näyttävänsä, että kyllä ne muutkin kuin Hyväkäs… hänkin… Mutta miten ja millä näyttää?
Tietysti hän ottaa eukon. Onhan hän sitä jo joskus ajatellutkin, ja onhan esimerkiksi Pekka Tapetun leski jo hänen kanssaan vanhoja tuttuja.
Tai toiselta puolen. Voisihan näyttää jollain muullakin tavalla. Välipä sillä millä. Voisihan vaikka joskus Hyväkkään talon ohi ajaessaan lyödä hevosensa aimo juoksuun ja siinä hurjassa menossa kärrinkorissa seisten vaikka ärjäistä, että: Hei!
Hän oli näet itse asiassa vähällä tyydytetty. Metsän ihmisessä ovat sen alkuperäiset piirteet oikeastaan lapsen piirteitä, viattomia, pohjaltansa hauskojakin, jahka vain jaksamme nähdä niiden syvyyteen ja ymmärtää niiden arvon.
Niin: ne ovat sittekin luonnon väärentämätöntä tavaraa, kultaa, joka on aina painonsa arvoista.
Mutta se naimisasioissa "näyttäminen" johti hänet oikeastaan avioliittoon — elköön nyt vain kukaan kaunistelko itseänsä väittämällä, että ainakin tämä on liiottelua, sillä tämä on tosiasia. Viikon, toisenkin, oli hän kävellyt kuin kivi painona povessa ja synkistynyt sitä mukaa, kun ihmiset kehuivat Hyväkkään nuorikkoa ja myötäjäisiä. Se pilkkaava puhuminen painosti, yllytti, nosti luontoa, ja niinpä oli hänessä kerran kypsynyt äkkiä synkkä päätös näyttää Hyväkkäälle ja koko maailmalle, että saa se hänkin eukon.
Ja niin oli hän ottanut senkin askeleen. Hän oli sen rakkaudenkin askeleen ottanut siekailematta, tarttunut siihenkin asiaan umpimähkään, mutta kovin kourin kuten Rämekorven pakkanen tarttuu työhönsä surkeilematta, niin että nurkat aivan sen käsissä paukkuvat. Yht'äkkiä oli hän nainut Pekka Tapetun lesken Karoliinan. Tänä aamuna oli heidät vihitty. Menoja säästääksensä oli hän käynyt pappilassa vihityttämässä, ja aamusella varhain sinne lähtiessänsä oli hän hevosta valjastaessansa uhitellut Hyväkästä, uhkaillut siinä itseksensä:
"Nähdäänhän, Hyväkäs, eikö tässä muutkin akkaa saa."
Ja hän oli sen nyt saanut. Nelikymmenvuotias nuorikko Karoliina jo puuhaili emäntänä, järjesteli vihiltä tultua tupaa, ja kaikki meni jo kuin vanha asia. Niin rutosti oli kaikki käynyt. Tuntui kuin ei olisi tultukaan vihiltä, vaan palattu jostain työstä ja vaimo ryhtynyt keskeytyneitä tupatöitä jatkamaan, miehen itsensä tupakoidessa työn päälle.
Ja se kaikki oli aivan luonnollista, kun oli kysymys hänestä, Jussi Purasesta. Tiedettiinhän näet aivan yleisesti että näiden äsken vihittyjen tuttavuus oli jo vanha asia. Se ulottui aina Karoliinan tyttöaikaan, vaikka Karoliina sillä välillä olikin syystä tai toisesta joutunut Pekka Tapetun vaimoksi. Siksi oli rakkaus jo vanhaa tuttua.
Sillä Jussi Purasen metsäihmisvereenhän kuului sekin, se voimakas ja luonnollinen metsänperu, että hän ei ollut rakkauden asioissa vihkimisen suhteen aivan matemaattisen tarkka. Ei. Hänessä oli siinä asiassa koko paljon kansallista, Lemminkäistä. Sitä oli miltei yli kohtuudenkin, vaikkapa toiselta puolen hänen ulkomuotonsa kaikeksi onneksi teki hänelle mahdottomaksi siveellisyysasiassa kohota tuon yleisesti ihaillun Don Juanin tasalle, varsinaiseksi akkimukseksi. Kaikesta tästä voi tutkija tulla vakuutetuksi, jos hän vain rehellisin, uskaliain mielin nostaa sitä verhoa, jolla sisimmät asiat aina peitetään, eikä hänen edes tarvitse tehdä pitkää tutkimusmatkaa ulospäin, kauvas arkistoihin tai muinaismuistojen maille raukkana kieltämään omaa vertamme, Lemminkäistä. Ei. Hän saa haluamansa oikeat tiedot päinvastaiselta taholta, hyvin läheltä. Sillä mitenhän viisasta liekin tämmöisiä vanhimpia perujansa piiloitella, ainakin siksi kun aika on ne jalostanut, on sittekin myönnettävä, että ilman niitä ei tämän pohjolan gentlemannin veri olisi ollut hänen omaansa, Jussi Purasen voimakasta, tervettä metsäläisverta, vaan vierasta, jotain väljähtänyttä heraa.